torstai 30. toukokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Minulle kävi Instagramin kanssa täsmälleen samoin kuin blogille aikoinaan: Perustin blogin ainoastaan siksi, että halusin jättää itselleni muistijäljen kirjoista, joista minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Perustin Instagram-tilin, koska blogin myötä kirjojen kuvaamisesta oli tullut minulle tärkeä harrastus, ja halusin paikan, johon voisin julkaista myös ne kuvat kirjoista, joista en kirjottaisi.

Hyvin nopeasti blogin perustamisen jälkeen totesin, että hei, täällähän on muitakin. Instagramissa kokemus oli vielä huomattavasti voimakkaampi, yhtäkkiä ympärilläni oli satoja kirjaystäviä, joista joku on aina paikalla ja valmiina keskustelemaan kirjoista ja kaikesta muistakin. Olen ollut Instagramissa nyt hiukan yli vuoden ja tuona aikana olen vähitellen huomannut, millaisessa ihanassa kirjakuplassa siellä eletäänkään. Nyt ymmärrän miksi sosiaalinen media voi olla  niin koukuttava: siellä on ihan mahtavia tyyppejä, joista osa tuntuu jo ystäviltä.

Kun viettää paljon aikaa porukassa, joka innostuu samankaltaisista asiosta ja ajattelee monesta asiasta samalla tavalla, on itsestään selvää että syntyy kupla. Kupla-sana on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, useimmiten negatiivissävytteisissä keskusteluissa. Yksi asia, johon en varmaan koskaan olisi törmännyt ilman Instan kuplaa, kirjaporukkaa, on ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvat.

Tehdään ensi yksi asia selväksi: rakastan Strömquistin sarjakuvia! Hän on älykäs, hauska, raadollinen, radikaali, feministi. Strömquist ravistelee yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, herättää ajattelemaan, kyseenalaistaa ja on huumoriltaan ihastuttavan musta. Sarjakuva yhdistelee erilaisia tehokeinoja ja on paikoin visuaalisestikin järisyttävää. Strömquist on hyvä esimerkki Insta-yhteisön hehkuttamasta kirjailijasta, hänen töihinsä ei voi olla törmäämättä, jos käyttää hetken selaamalla suomalaisia kirjatilejä - minä nyt siellä muiden joukossa olen usein hehkuttanut häntä!

Strömquistin lukemisessa ja Strömquist-hehkutuksessa olen kuitenkin kokenut jonkinlaista vaikeasti määriteltävää epämukavuuden tunnetta, josta kirjoittaminen totta puhuen hirvittää minua. Havahduin tähän asiaan vasta, kun kehuin ystävälleni Strömquistin sarjakuvia ja siinä samalla tunnustin, että oikeastaan vähän ahdistaa. Osittain ahdistus on ehkä sitä, että olen perinteinen vastarannalta huuteleva kiiski, joka luki Potteritkin vasta paljon myöhemmin kuin suurin huuma oli hälventynyt. Jos kaikki tykkää ja etenkin hehkuttaa, haluan olla periaatteesta eri mieltä.

Tässä tapauksessa tämä lievä ahdistus kaiken ihastuksen taustalla johtuu kuitenkin pääosin siitä kuplasta, jonka kautta olen sarjakuvat löytänyt. Taas tahdon sanoa, että ehdottomasti Strömquistin kaltaisia taiteilijoita tarvitaan lisää ja feministinen liike kaipaa lisää äänenkannattajia, sitä en halua missään tapauksessa kritisoida. Mutta koen, että vallitsevat mielipiteet ovat tuolla kuplassa niin hallitsevia, että mikään kritiikki tai poikkipuolinen ajatus ei mahdu sinne. Se että itse tietää olevansa oikeassa ei kai kuitenkaan oikeuta siihen, että kritisoi aggressiivisesti niitä jotka "ajattelevat väärin". Tuomitseva, vastakkainasetteleva ilmapiiri on vaarallinen ja myrkyllinen. Kyllä minunkin lähipiiriini mahtuu ihmisiä, jotka ajattelevat paljon ahtaammin, konservatiivisemmin, mutta ei minulla ole mitään oikeutta haukkua heidän mielipiteitään tai ajatusmaailmaansa, taustalla on aina asioita, kasvatusta, opittuja asenteita, erilaisia kuplia, joista minä en tiedä mitään ja joita minulla ei sen vuoksi ole kanttia arvostella. Tämä on vaikea ja vaarallinen keskustelunaihe, sillä tässähän minä taas kritisoin muita. Kaikilla pitää olla sananvapaus ja vapaus kertoa mielipiteensä ja tämä ei tosiaan ole kritiikki yksittäisille Instagram-tilien ylläpitäjille, vaan huomio yleisestä ilmapiiristä, jonka tunnen aistineeni.

Jotakin oleellista taitaa kertoa se, miten paljon minua pelottaa kirjoittaa tämä teksti, pelkään että minut ymmärretään väärin, että minut tuomitaan. Suvaitsevaisuus on vaikeaa, sillä mielestäni suvaitsevaisuuteen kuuluu myös suvaitsemattomien ihmisten suvaitseminen, muuten koko ajatus kääntyy itseään vastaan. Tähän 32 ikävuoteen mennessä en ole oppinut paljon, mutta sen olen oppinut, että harva asia on mustavalkoinen ja ikinä emme voi tietää, mitä toinen ihminen oikeasti ajattelee, miksi hän käyttäytyy tai ajattelee tietyllä tavalla, jos emme kysy sitä häneltä. Olen ennenkin kirjoittanut Strömquistin sarjakuvista, että jokaikisen pitäisi lukea niitä ja sitä kautta oivaltaa asioita elämästä, ihmisestä ja yhteiskuntarakenteista ja sitä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Meidän Strömquist-kuplassa elävien taas soisin muistavan, että ymmärtäisimme myös sitä, miksi kaikki eivät ajattele näin. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, mutta ehkä olemme matkalla kohti parempaa, kun tällaisia tekijöitä on olemassa.

Niin, voisin kai yhtä hyvin lopettaa teeskentelyn, että tämä on kirjablogi, kun viime aikoina tekstini ovat olleet ihan kaikkea muuta kuin sitä kirjaa, josta muka otsikon mukaan kirjoitan. Einsteinin vaimo oli vahvaa Strömquistia ja taisi kiilata lempparilistani kakkospaikalle heti Kielletyn hedelmän jälkeen. Suosittelen siis - samoin kuin suosittelen omilla aivoilla ajattelua, avarakatseisuutta, avartavia keskusteluja, rauhaa ja rakkautta.

4 kommenttia:

  1. Tarkoitatko siis, että instassa on jonkinlainen pakko olla samaa mieltä? Ja että et ole niin innostunut Strömquististä kuin koet, että sinun osana kuplaa jotenkin pitäisi olla?

    Olen se, joka on suht usein ollut eri mieltä kuin muut. Olen sen kyllä sanonut ihan suoraan ja aina sen jälkeen on löytynyt muitakin, jotka on ollu samaa mieltä eli eri mieltä kuin enemmistö. Joistakin suomalaisista teoksista olen tosin vaiennut kokonaan, koska olen pelännyt kirjailijan loukkaantuvan, jos negatiivinen teksti osuisi hänen silmiinsä. Usein olen välttänyt em. ongelman sillä, että olen jättänyt teoksen kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeastaan tarkoittanut sitä, mikä on mielipide yksittäisestä kirjasta vaan enemmänkin yleistä ilmapiiriä, sellaista konsensusta että näin kuuluu ajatella. Olen ihan täysin mukana siinä kuplassa, mutta koen että jos en olisi, en uskaltaisi sitä ehkä sanoa. Tämä ilmapiiri korostuu nimenomaan instassa, ja vielä enemmän stoorien puolella, ei niinkään bloggauksissa. En oikein saa itsekään kiinni tästä nousseesta ahdistuksesta, siksi sen sanoittaminen on vaikeaa. Mutta tosiaan, monesti olen minäkin inhonnut ihan avoimesti kirjoja joista "olisi kuulunut pitää".

      Poista
  2. Mun täytyy sanoa, että Strömquistin sarjakuvista vain Prinssi Charlesin tunne on ollut mun mieleeni. Tätä uusinta en tosin ole vielä lukenut, mutta Kielletty hedelmä jäi kesken ja Nousu ja tuho oli puuduttava. Jotenkin mun mielestä se teksti on hankalasti kuvissa ja menee jotenkin siinä se into. :D Mutta ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat tolla, vaikka todellakin rohkeasti vaan myös vastakkaisia mielipiteitä kehiin! :) Tiedän itsekin sen, että storyissa saattaa helposti tulla jopa aika hyökkääviä kommentteja, jos kritisoi jotain, mikä on "kaikkien" mieleen, ja se on vähän ahdistavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, joku joka ei hehkuta Strömquistia! :D Ehkäpä se noussut ahdistus oli siitä, että jotenkin tajusin että vaikka puhunkin stooreissa (ihan liian) suoraan niin sitten on joitakin aihealueita, joista olen kokenut että on parempi olla hiljaa, ihan alitajuntaisesti. Että tuli vähän kummallinen olo, että näinkö minä oikeasti ajattelen vai onko tämä kuplan tuomaa ajatusmaailmaa. Mutta mielenkiintoista, jatkan asian pohtimista, ehkä myös Instan puolella jos uskallan...

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!