Mainitsemani keskustelu lähti kaiketi liikkeelle Silvia Hosseinin esseestä, johon edelleen Piiri-media antoi vastineensa. Amma arveli jaksossa, että saattoikohan koko vuoropuhelu ollakin suunniteltua ja ajatus on minusta riemastuttava. Keskustelun herättely muina mastermindeina olisi oikeastaan hyvin fiksu veto. No, yhtäkaikki, Hosseini kirjoitti esseessään sivistyksestä, kriittisestä lukemisesta ja kaiken sen tärkeydestä yhteiskunnan kannalta. Kyllä hän kärjistikin ja meni vähän liiaksi henkilökohtaisuuksiin, mutta minusta esseen ydinsisältö oli erittäin osuva ja kaikesta syntyneestä pöhinästä päätellen jotakin vastaavaa herättelyä oli jo kaivattukin. Hosseini toteaa esseessään mm. näin: "Kirjallisuus ja kulttuuri pysyvät elinvoimaisina vain, jos niitä koskeva keskustelu pyrkii kriittisyyteen ja syvällisyyteen".
Keskustelu laajeni ja polveili niin monitahoiseksi, että tuskin kukaan enää tarkalleen tietää kuka sanoi mitäkin ja mikä olikaan kirjoitusten alkuperäinen sisältö. Kirjasomekin kuhisi - tai ehkä se olikin ensisijainen kuhisija, joka taas herättää paljon mielenkiintoisia ajatuksia siitä, kenellä ja missä on nykyisen kirjakeskustelun vallan ydin - ja kaiken keskellä mietin, kuinka paljon olenkaan kaivannut sitä, että kirjallisuudesta ja kirjamaailmasta aivan oikeasti keskusteltaisiin.
Huomasin kuitenkin taas, että sosiaalinen media on valtavan huono paikka keskustelulle. Keskustelun sijaan se on enemmänkin vuorottaista yksinhuutelua, provosoimista ja provosoitumista tai vaihtoehtoisesti myötäilyä ja hiljaista samanmielisyyttä. Rakennetason keskustelu ei onnistu, jos jokainen yksilö ottaa asian heti henkilökohtaisesti, tulkitsee toisen sanoman niin, että se koskee itseä, puhuu juuri minulle ja minusta. Amma sanoi erittäin hyvin: "Kollektiivisesti kirjasomena me voitais kestää kritiikkiä vähän paremminkin".
Minä kirjoitin Instagramiin näin: Moni asia voi olla totta samaan aikaan. Kaikki kirjallisuus on tärkeää, pelkkä fiilistely on tärkeää, mutta pitää kyetä myös keskustelemaan siitä, mihin suuntaan lukeminen ja ajattelu (sivistys!) on menossa ja kuinka olemme osa tätä. Tätä en kirjoittanut: olen vuosien varrella saanut muutamia ikävästi mieleen jääneitä kommentteja lukutavoistani ja siitä, miten puhun kirjallisuudesta. Suoraan ei kai kukaan ole niin sanonut, mutta elitistiksi, itseään muita parempana pitäväksi, on minut selvästi mielletty. Mutta jos sanon tämän ääneen, olenko vain vielä pahempi elitisti?
Viihdekirjallisuuden leimasta puhutaan nykyään tosi paljon, mutta ainakin kirjasomessa asia tuntuu olevan toisin päin. Keskustelin erään viisaan kanssa aiheesta ja hän karrikoi asiaa mainiosti viestiboksissani: "Luen ainoastaan Nobel-kirjallisuutta ja Mongolian ylänköjoen runoutta. Saan lukea mitä haluan, pus". Niin, haluaisinpa nähdä mitä tapahtuisi, jos joku kirjoittaisi näin. Oikeasti olen myös kyllästynyt selittelemään ja niihin somemaailmasta tuttuihin "disclaimereihin". Voisiko oletuksena olla se, että moni asia tosiaan on totta samaan aikaan? Jos kehuu jotakin asiaa, se ei tarkoita että haukkuisi samalla muita. Omista mieltymyksistään kertomisen ei myöskään pitäisi tarkoittaa mitään muuta kuin kirjaimellisesti henkilön omaa mielipidettä.
Mutta niin, taas puhun siitä, miltä minusta tämä keskustelu tuntui ja miten on tullut paha mieli, yhyy. Laajemmin asiaa tarkasteltuani tulin kahteen oleelliseen lopputulokseen:
Minulle lukeminen on ajattelua ja ajattelu on sivistystä. Vaalin oppimista ja ymmärrystä ja katseen avartamista. Henkisesti 1800-lukulaisen maalaislapsuuteni hengessä koen aina tunkeutuvani ihanasti sellaiseen maailmaan, jonne minua ei ehkä lähtökohtaisesti haluttaisi. Isosetäni muistokirjoituksessa todetaan, kuinka hän kertoi elämäntarinaansa (torpan pojasta professoriksi) korostaen, miten tärkeitä asioita koulutus, tasa-arvo ja yritteliäisyys ovat vaatimattomista oloista lähteneelle. Minä olen täällä kirjallisuuskentällä aivan maallikkona, luen suuria maailmanhistorian klassikoita (ja tietysti kaikkea muutakin) kuin kuka tahansa muukin ja tulkitsen ja koen ne omalla tavallani, pohtien niiden kontekstia ja merkitystä. Jos tämä on elitismiä ja minä olen elitisti, entä sitten? Ihan sama?
Minä tarvitsen haastavia kirjoja ja niistä kirjoittamista elämääni. Tarvitsen analysoimista ja pitkän tekstin kirjoittamista, jotta ajatteluprosessini hyrrää, jotta koen ihanaa älyllistä stimulointia. Se, että näitä asioita on ollut elämässäni viime aikoina paljon aiempaa vähemmän, on suorastaan punainen huutomerkki, jonka olemusta olisi syytä alkaa tutkia tarkemmin. Ja tässä onkin kenties nyt koko keskustelun ydin: valtavan moni kertoi, että ei halua elämään mitään vaikeaa tai ankeaa, kevyt ja mukava on pakollista tasapainottamaan jo riittävän haastavaa arkea. Vielä suurempi ja vielä punaisempi huutomerkki! Milloin elämästä tuli tällaista? Miksi sinnittelemme äärirajoilla ja täytämme vähäisen vapaa-aikamme mahdollisimman nopeilla ja helpoilla asioilla? Milloin itsensä haastamisesta ja ajattelusta tuli pelottavaa ja milloin ihmisistä, jotka niin tekevät, tuli eräänlainen uhka? Miksi Hosseinin sanoin "kriittisyyteen ja syvällisyyteen" pyrkiminen herättää niin paljon negatiivisia tunteita?
Vaikka juuri kappale sitten totesin, että ihan sama, niin ei tämä ole todellakaan ihan sama. Kaikenlaisen poikkipuolisen kirjoittaminen jännittää aina ja aina tekisi mieli kirjoittaa pitkä lista niitä lievennyksiä ja lempeitä muistutuksia. Jotakin tosi oleellista tämä kaikki nyt kuitenkin onnistui ravistelemaan esiin, minusta ainakin. Kirjallisuuden kuluttaminen, haastavakin lukeminen ja siitä kertominen tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä koskaan. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani kritiikkejä ja olen kirjallisuuden analysoijana ensisijaisesti juuri Hosseinin kuvaama tunteistani kirjoittelija, mutta jonkin oleellisen äärellä ollaan kai tässä blogissanikin oltu jo kolmentoista vuoden ajan. Jatkossa haluan tarkastella sitä, miksi olen nykyisin niin harvoin vaikeampien kirjojen ja näiden pidempien tekstien äärellä ja muuttaa tämän. Taisinpa siis keskustelun kautta keksiä pyörän uudelleen: minä kaipaan listaprojektini haastavia kirjoja ja kirjablogiani, heureka!

Heureka! Olipa kiva kun kuuntelit jakson ja kommentoit. Toivottiinkin, että saataisiin herätettyä keskustelua ja juuri tällaista rakentavaa, aihetta syventävää keskustelua. Ja tämä on muuten mainio esimerkki siitä, miten tällainen pitempi tekstimuoto sopii keskustelualustaksi paremmin kuin rajattuun merkkimäärään tai stooripohjan tilavuuteen perustuva kommunikointi.
VastaaPoistaKaksi asiaa (ainakin) jäi tekstistäsi pyörimään mieleen. A) missä onkaan valta - Hosseinin ja Piirin välinen debatti nousi Hesarin uutiseksi, mutta olisiko niin käynyt ilman kirjasomea, joka piti ja pitää kiitettävästi liekkiä yllä (hyvässä ja pahassa)?
Ja B) tapahtuiko tämä helppoon ja viihdyttävään tyytyminen jossakin koronan tienoilla? Kun arki heitti jatkuvasti kuperkeikkaa, tuntui enemmän kuin ookoolta tasoittaa jatkuvaa uuteen sopeutumista helpottavalta viihteellä. Ja sitten alkoi Ukrainan sota jne jne.
Ja muutenkin, onko meillä jo sellaise Netflix-aivot, että valitaan vaan sieltä top10 katsotuimmat -listalta jotakin mistä muutkin on tykänneen - tai ainakin mitä Netflix algoritmeineen meille haluaa tuputtaa - eikä pysähdytä miettimään, mitä mielemme kaipaisi ja pitäisikö oikeasti yrittää kehittyä jotenkin? Eikä mulla siis ole tähän vastauksia, kunhan mietin.
Mutta: lets make blogit great again!
T. Amma
PoistaTää keskustelu sai mut kyllä aiempaa selvemmin näkemään kirjasomen vallan ja vastuun! Kaipaisin tilastoja ja tutkimusta aiheesta, mutta ehkä sellaista ei vielä ole. Kaupallisuuden linkittyminen kirjasomeen on myös aihe, josta kaipaisin paljon avointa keskustelua. Siksikin teidän jakso oli niin tarpeellinen (ja timanttinen)
PoistaTämä kanssasomettaja tarkastelee asiaa nyt puhtaasti henkilökohtaisista kokemuksista ja niiden linssien läpi, ei siis luvassa mitään suurta yhteiskunnallista analyysia.
VastaaPoistaMahtavia havaintoja sinulla, pistin merkille samoja kuin Amma tuossa ylempänä: aktiivinen, kuhiseva keskustelu on vallankäyttöä kulttuurikentällä joten itselläkin on valtaa ja vastuuta siinä minkälaisia juttuja jaan, mistä tykkäilen (=mitä vahvistan) ja mitä kommentoin, otanko ylipäänsä osaa keskusteluun. Olen ollut keskustelijana passiivinen, mutta vaikutuksensa on niillä lähettämiään yksityisviesteillä ja sydämilläkin siihen, miten rohkeammat vievät ajatuksiaan eteenpäin.
Toisekseen mitä tulee siihen, ettei insta ole alustana paras mahdollinen keskustelun paikka. Se on just niin, keskustelu ei ole varsinaista keskustelua kun se on sirpaleista yksinhuutelua ja satunnaisten postausten linkitystä stooreissa. Tämä blogi on kyllä mainio sattumanvarainen löytö minulle (joka kuitenkin seuraan sun tiliä), ihana lukea pitkästi. Silti, samalla mä näpyttelen tätä vastausta puhelimella (jouduin avaamaan peräti läppärin nähdäkseni postauksesi samalla), tuskallisen tietoisena siitä sirpaleisuudesta, johon tämäkin vastaus on tuomittu.
En sinänsä koe, että tässä on tapahtunut helppoon ja viihdyttävään elämään tyytymistä. Ennemmin näen ja koen sen niin, että meidän koko kulttuurimme on tällä hetkellä niin ylikierroksilla, fokusoitunut talouskasvuun ja tehojen tiristämiseen niiltä jotka eivät ole vielä työpaikkaansa menettäneet, ja niiden pakottamiseen toisenlaisten rattaiden armoille, jotka työpaikkansa ovat menettäneet. Suomalainen työkulttuuri ei tunnista inhimillisiä tarpeita eikä rohkaise kohti ajattelun vaalimista. Kun työkoneen pistää kiinni, on pahimmillaan sykkeet koholla ja hengästynyt olo, kollektiivisen burnoutin äärellä. Tässä en lainkaan ihmettele, että on hankala viritellä aivojaan haastavien sisältöjen pariin, etenkään jos helpoin ratkaisu on tehdä jotain mobiililaitteen avustuksella. Onko se tyytymistä, vai selviämistä?
Mä olen varmaan ikuisesti sitä hidasta elämää opettelemassa. Terkuin, Naapurin ameeba
Niin hyvin sanottu! Kiitos ja kivaa kun löysit tänne(kin) <3 Pelottavaa on se, mitä tapahtuu ihmiselle ja ihmisyydelle, jos elämä on selviytymistä ja sinnittelyä ja tilaa hämmästelylle ja rauhoittumiselle ei ole.
PoistaHyvä teksti! Häh, en minä ole koskaan ajatellut, että edustaisit jotain eliittiä 😂 samaa multaa ollaan kaikki tallattu ja kukin lukee mitä lystää. Blogin kirjoittaminen on henkireikä, joka itseltäkin nykyisin liian usein unohtuu tai jää kaiken muun jalkoihin. Minusta tämä koko keskustelu on ollut virkistävää vanhan ajan kulttuuridebattia, jossa tunnistan myös paikallislehtimäistä mielipidepalstaloukkaantumista😂
VastaaPoistaJuu, kirjagram ja salkkarin tekstaripalsta, yllättävän samankaltaiset maailmat 😆 Ja nimenomaan, mullat on kaikille yhteiset.
PoistaTämä keskustelu on varmaan käyty sellaisilla foorumeilla joilla itse en ole, kun kuulen vain sen olemassaolosta toisen käden tietoja, mutta varsinaista väittelyä en...
VastaaPoistaVaan kun itse olen ajatellut jo pitkään tekeväni julkista taide-arvostelmaa (joka kai sitten osuu ainakin osaan "kritiikki"-määritelmistä) ja myös että pidinkö minä kirjasta vai en ei ole lopulta lähimainkaan kiinnostavinta mitä kirjasta voi sanoa, niin osun kai sitten enemmän sinne kriittiseen leiriin...
Samalla todeten että huomioin kyllä yhä enemmän sisältöä ja teemoja kuin rakenteita ja muotoja; voisinpa vaikka sanoa, että ei minua kiinnosta niinkään kirjallisuus jonain itseriittoisena abstraktiona sen enempää kuin puhtaana viihteenä, vaan mitä se sanoo maailmasta ja maailmalle, sen yhteydet kaikkeen muuhun. Rakenteet ja muodot vaikuttaa tuossa hieman mutta sisältö taitaa kuitenkin olla tärkeämpi...
Ehkä tuo on sitten moralistinen kanta.
Valtavan hyvin tiivistetty tässä se, miten itsekin mietin: mitä se sanoo maailmasta ja maailmalle.
PoistaKeskustelua on käyty kirjagramin tarinoissa, ja tätä julkaisua kirjoittaessani tuli mieleen, että silloin kun oli pelkät blogit, ei omaa tekemistä joutunut perustelemaan lainkaan samoin kuin instagramissa - jotakin maailmasta kertonee sekin.
Hyvä kirjoitus! Jatkan ajatuksilla, jotka heräsivät erityisesti tuosta vapaa-ajan helppouden teemasta.
VastaaPoistaLuin taannoin Mona Moisalan Tyhmä työelämä -kirjan. Se keskittyi nimensä mukaisesti erityisesti työelämän aivoterveyteen vaikuttaviin piirteisiin, mutta alkupuolella sivuttiin myös sitä, mikä on tietotyössä rasittuneille aivoille palauttavaa toimintaa. Se ei ollut kevyen tv-sarjan katsomista sohvalla maaten vaan jotain aivoja sopivasti haastavaa toimintaa. Esimerkiksi käsitöitä, opiskelua tai muuta sellaista jossa aivot keskittyvät ja pääsevät mahdollisesti jopa flow-tilaan. Kuten sopivasti haastava kirja!
Tämä tuntui minusta aika hätkähdyttävältä tiedolta. Tavallaan olin sen jo tiedostanut kokemusperäisesti, mutta tieto tuntui uudelta koska en ollut törmännyt vastaaviin neuvoihin aiemmin. Paljon on puhuttu siitä että fyysisen työn vastapainoksi tarvitaan lepoa ja istumatyön vastapainoksi tarvitaan liikuntaa. Mutta vastaavat neuvot mielen kuormituksen osalta eivät olleet tavoittaneet ainakaan minua.
Olen kyllä ollut töiden osalta lähellä burn outia ja silloin 10-tuntisen työpäivien jälkeen ei tosiaan ollut se hetki kun aivoja olisi haastanut. Mutta ovatko tosiaan kaikki niin poikkeuksellisen kuormittuneita? Vai olisiko niin että vapaa-ajalta vaaditaan helppoutta väärin perustein, kuvitellen että se on palauttavaa?
Toki helppouden pyrkimys on ihmisen geeneissä vaikka tietoa olisikin. Onhan liikunnan terveellisyyskin varmasti kaikkien tiedossa mutta silti tulee valittua toisin. Mutta liikunnan osalta tuntuu olevan enemmän painetta taistella luontaista laiskuutta vastaan juuri terveyden ja oman jaksamisen takia. Ei ehkä ole samanlaista painetta aivojen haastamiseen?
En nyt tiedä osasinko välittää niitä ajatuksia mitä heräsi vaikka näin laveasti kirjoitin. Sekin tuntuu muuten olevan vähän paheksuttua. Ei saa vaivata muita pitkillä teksteillä vaan pitää tiivistää ja keskittyä yhteen argumenttiin! (Ja sitten kun niin tekee saa kuraa siitä ettei ole ottanut huomioon kaikkia näkökulmia.)
-Vaula
Mielenkiintoista keskustelua, ja ehdottomasti samaa mieltä niin monesta kohtaa. Somealustat eivät oikein sovi keskustelupaikoiksi, kun tekstien on oltava lyhyitä ja ne häviävät hetkessä silmistä. Luulen, että tämä yksilökeskeinen aika saa ihmiset katsomaan kaiken jollakin tavalla itseään koskevaksi, olipa se sellaiseksi tarkoitettu tai ei.
VastaaPoistaMielestäni kaikella kirjallisuudella on paikkansa. On hyvä lukea niitä haastavampiakin tekstejä, mutta myös tärkeää yhtä lailla löytää lempeästä ja "helposta" kirjallisuudesta se rentouttava turvapaikka, missä hoitaa itseään tämän kiireisen ja stressaavan ajan keskellä. Ja jos vaihtoehtona on, ettei lue ollenkaan, niin ehdottomasti on parempi lukea ihan mitä tahansa vaivatonta ja kiinnostuksen herättävää. Turha työntää sitä Sinuhea nuorelle, jolle Aku Ankkakin jo haastaa tekstillään. Sen sijaan pitäisi tehdä työtä sen eteen, että lukutaito ei katoaisi - eikä myöskään kriittinen ajattelu.
Minun on taas helppo ymmärtää, miksi kritiikki kuulostaa negatiiviselta. Liian moni ihminen nykyajassa näkee kritiikin pelkkänä huonojen puolien etsimisenä ja jopa keinona ilkeilyyn. Sen näkee myös kaikenlaisilla keskustelupalstoilla, kuinka rumasti toisille puhutaan ihan estoitta, kun se tapahtuu verkossa eikä kasvotusten, ja vedoten tietysti siihen sananvapauteen. Jos kritiikkiä voi toteuttaa niin kuin oikeasti kuuluu, arvioiden, harkiten ja näkökulmia etsien, eikä ketään tai mitään lytäten ja ivaten, niin se on aivan paikallaan, ja esimerkiksi julkiseen lehdistöön, artikkeleihin jne se kuuluukin.
Sen sijaan harrastustoimintaan kritiikki ei minusta kuulu mitenkään oleellisena asiana. Kirjasomen voisi nähdä vertais- ja harrastajaryhmänä enemmän kuin varsinaisena kriittisenä arviointialustana kirjallisuudelle. Niinpä näkisin, että vaikka on hienoa, jos joku tekee kriittisempääkin sisältöä sometilillään, sitä ei voi edellyttää eikä olettaa jokaiselta. Moni tahtoo tehdä kirjasomea hyväksi mielekseen ilman sen kummempia tavoitteita, ja se sallittakoon.
Hyvää pohdintaa. Olen verkkainen somettaja, enkä usko että instagram olisi optimaalinen keskustelualusta, joskin se on asiallisempi ja kiltimpi kuin X.
VastaaPoistaBlogi on itselleni aika hyvä alusta kertoa kirjoista ja analysoida joitskin niiden teemoja. En pidä itseäni asiantuntijana, enkä luullakseni mainosta, sitä että bloggaan kirjoista.
Tosi virkistävää tekstiä!
VastaaPoistaKäyn itse tässä yhtä aikaa töissä ja kouluttaudun uuteen ammattiin. Pää pörisee kaiken aikaa. Jotenkin sitä tulee katseltua vain illat televisiota ja tuntuu hankalalta lukea. Vaulan ajatus oikeasti palauttavasta tekemisestä iski kyllä tajuntaan. Olen koettanut nyt ottaa kirjan useammin käteen. Sehän on aina ollut lemppariharrastukseni! Ja lukiossa sitä luki klassikon toisensa perään. Välillä ihmettelen, ovatko nämä tosiaan ne samat aivot.