Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu

Luin heti blogini alkutaipaleella kaksi Jeanette Wintersonin kirjaa listaltani. Kirjailijan kaunis nimi oli jäänyt mieleeni ja se että kirjat olivat lyhyitä innosti lukemiseen. Tästä on aikaa jo yli vuosi ja koinkin että oli taas aika tarttua Wintersonin runolliseen tuotantoon ja lainasin Ihoon kirjoitetun.

Ihoon kirjoitettu on romaani rakkaudesta ja kaipauksesta. Rakkaus on samaan aikaan sekä voimakkaan fyysistä että koskettavan henkistä. Alku on lyyristä ja tajunnanvirtamaista kertojan vuodatusta. Entisten rakastettujen muistoja ja elämän historiaa. Loppupuolella rakkauden fyysinen olomuoto korostuu aina lääketieteelliseen analyysiin asti. Kantavaksi teemaksi muotoutuu menetys, rakkaan ihmisen sairaus, kaipaus ja ikävä.

Winterson kirjoittaa kauniisti ja hurjasti. Vaikka hänen käsittelemänsä teemat eivät minuun erityisemmin uppoakaan, on hänen kirjoitustaitoansa ja kielen käsittelyänsä pakko ihailla.

"Tunsin oloni heti kotoisaksi ja asetuin katselemaan maisemia muistoja herättävän pölykalvon läpi. Tyhjiössä kaikki fotonit liikkuvat samalla nopeudella. Liike hidastuu niiden kulkiessa ilman tai veden tai lasin läpi. Hidastuminen on erienergisillä fotoneilla erilaista. Jos Tolstoi olisi tiennyt tämän, olisiko hän huomannut kammottavan epätotuuden Anna Kareninansa alussa? Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Todellisuudessahan asia on päinvastoin. Onnellisuus on pokkeus. Epätoivo on sääntö. Yleensä ihmiset tietävät tarkkaan minkä takia he ovat onnellisia. Ani harvoin he tietävät minkä takia he ovat onnettomia." s. 180.

Tekstin fyysisyys ja naisten välisen rakkauden kuvaus on kuitenkin  toisinaan liiankin konkreettista ja ehkäpä vähän harlekiiniromaanimaista, joka tuo siihen tietynlaista naurettavuuden sävyä kriittisen lukijan käsittelyssä. Muutenkin alkaa tuntua siltä, että Winterson ei oikeastaan ole minun juttuni. Ymmärrään kuitenkin miksi kirjailija on niin arvostettu. Hän on rohkea, taitava, hurja ja omalaatuinen.

Kirjailija: Jeanette Winterson
Luettu kirja: Ihoon kirjoitettu
Alkuperäinen kirja: Written on the body
Julkaisuvuosi: 1992
Sivumäärä: 188
Arvostelu: ★★

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kylläpä kevät kiitää kovaa vauhtia eteenpäin. Päivät ovat jo aika pitkiä ja pitenevät huimaa vauhtia. Valon määrä väsyttää ja jaksaminen on toisinaan vaikeaa, mutta parin kuukauden päästä taas helpottanee. Teitä lukijoitakin on yhtäkkiä ilmestynyt taas monta lisää, lämpimästi tervetuloa! Vaikka muuten vietänkin väsynyttä hiljaiseloa ja kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta jokseenkin junnaavaa elämää, blogi on saanut osakseen huomiota paljon. Onneksi on kirjat. Mottoni, joka on melkein kulunut puhki viimeisen vuoden aikana.

Luinpahan nimittäin taas upean kirjan. Häpeäkseni on tunnnustettava, että en tiennyt yhtään mitään Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksesta etukäteen. En tiennyt sen olevan historiallinen suurromaani, vähän kuin urbaanimpaan ympäristöön siirretty Täällä pohjantähden alla. En tiennyt, että se oli niin koskettava, kaunis ja kaikinpuolin suuri.

Rakastan paikkoihin liittyvää historiaa. Olen viettänyt jo lapsena monia hetkiä pohtien kotipihallamme ja -metsissämme, kuinka monet ihmiset ennen minua ovat kävelleet samoja polkuja, istuneet samoilla kallioilla ja nähneet suuret puut, kun ne olivat pieniä. Kotitilamme historia ei ulotu monenkaan sukupolven taakse, mutta mistä sitä tietää, kuinka monen muinaisen metsämiehen tai kauppiaan reitit ovat ristenneet nykyisten kotitiluksiemme kanssa. Tämän paikkasidonnaisen historiarakkauteni vuoksi vaikkapa Pariisi on minulle kertakaikkiaan pakahduttava kokemus. Citén saari, Louvre puistoineen, tavalliset kadut ja verisempänä esimerkkinä Place de la Concorde saavat mielikuvitukseni laukkaamaan ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. Että niin moni ennen minua on seissyt samassa paikassa omien ajatustensa ja sen hetkisen kulttuurin, maailman tilanteen ja ilmapiirin ympäröimänä.

Suomen kaupungeissakin voi mainiosti harrastaa tätä historiallista haaveilua. Turussa Maariankatu 3:ssa voi kuvitella syyskuun neljättä päivää vuonna 1827 ja sitä, kun Hellmanin talo syttyi palamaan. Kun seisoo Kauppatorilla ja oikein keskittyy, voi kuvitella katunäkymään mukaan ratikat ja Yliopistonkadulle yliopiston. Ja kaiken keskelle ne turkulaiset, jotka ovat kuluttaneet Turun katuja ennen minua.

Helsinki on minulle vieras, mutta myös nykyisen pääkaupunkimme (henkinen pääkaupunkihan on edelleen Turku, se lienee kaikille selvää?) kadut ovat varmasti omiaan innoittamaan menneiden sukupolvien ja tapahtumien romanttiseen muisteluun. Kjell Westö on selvästi sukulaissieluni tässä asiassa. Niin vahvasti Missä kuljimme kerran on paikkoihin liittyvää kuvitteellista ja osittain historiallistakin kerrontaa. Se kuvaa Helsinkiä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Sisällissodan jälkeen seuraa äänekäs, iloinen ja kansainvälistyvä 1920-luku. Perhoslamppujen alla kieltolain aikainen kapakkakulttuuri kukoistaa. Iloiselta 20-luvulta siirrytään synkempään 30-lukuun, jota alkavat jo varjostaa sodan uhkakuvat ja Lapuan liike. Kaupunki kasvaa ja kehittyy, sen kaduille ja ravintoloihin tallentuu hippusia ihmisten elämästä, tunteista, muistoista ja Suomen historiallisista tapahtumista.

Hienon historiallisen taustan lisäksi kirjan ansiot ovat sen aidontuntuisissa henkilöissä. Tarinassa seurataan rikkaiden perheiden lapsia Lucie ja Cedi Lilliehjelmiä sekä Eccu Widingiä ja työläisperheen poikaa Allu Kajanderia. Vuosien vieriessä tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, jotka puolestaan jättävät jälkensä kaupunkiin. Sisällissodan kauhut muuttavat nuoria siten, että 20-luvun jazzin ja ilakoinnin taustalla on piilossa synkkkiä sävyjä.

Missä kuljimme kerran oli upea romaani Suomen historiasta. Siinä oli jotakin uskomattoman aitoa ja vaikka henkilöt ja osittain tapahtumatkin olivat keksittyjä, oli siinä jatkuvasti läsnä koskettavaa todentuntua. Hieno kirja, joka jätti minut oikeastaan ihan hiljaiseksi, siksipä en tässäkään tekstissä osaa analysoida kirjaa tämän tarkemmin. Kuvat otin muuten tänä aamuna matkalla töihin. Kuvat ovat siis epäloogisesti Vaasasta, vaikka tekstissä puhuin Turusta ja Helsingistä. No, hyvin Vaasakin sopii tuohon historiallis-romanttiseen haaveiluun. Ja olipa jo valoisaa!

Ai niin, osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Missä kuljimme kerran
Alkuperäinen kirja: Där vi en gång gått
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 585
Arvostelu:★★★★

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kätilön rankat kilometrit saivat minut kaipaamaan työmatkojen piristykseksi jotakin hilpeämpää kuunneltavaa. Kirjaston äänikirjahyllyssä minua istui odottamassa Pulkkisen uusin, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. En vain käsitä, miten on mahdollista, että siellä se odotteli, eikä ollut lainassa. Niin uusi kirja ja suositulta kirjalijalta! Ehkäpä keskiverto kirjaston käyttäjä ei ole vielä löytänyt äänikirjojen maailmaa.

Odotukseni eivät olleet valtavan korkealla. En ollut aiemmin tutustunut Pulkkisen tuotantoon, mutta tiesin sen olevan älykästä ja pureutuvan kipeisiinkin aiheisiin. Toisin sanoen kaikkea muuta kuin chic litiä, jota tämä kirja, joka on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä, edustaa. Jo kirjan nimikin viittasi mukavan kevyeen hömppään. Pulkkinen kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän olikin yhtä hömppämuotoon puettua fiksua elämänohjetta ja naiseuden manifestiä.

Iiris Lempivaara on alle kolmekymppinen (apua, olen itse samaa ikäluokkaa eikä tätä ikää enää oikein voi ilmaista termillä kakskyt ja risat) koulupsykologi. Iiris kuuntelee päivät kuusitoistavuotiaiden murheita. Pitääkseen oman päänsä ja levottoman ja painavan sydämensä kasassa Iiris liikakäyttää suklaata, kuuntelee räyhämusiikkia psykologinkopissaan ja lohtushoppailee. Iiris on seurustellut Aleksin kanssa vuosikaudet, mutta eräänä päivänä Aleksi ilmoittaakin, ettei rakasta Iiristä enää. PAM. Loppu ja uusi alku siinä samassa. Nuoren naisen valtava identiteettikriisi.

Kriisi sisältää muutamia miehiä, paljon suklaata ja korkokenkiä ja valtavasti tukea muilta naisilta. Iiriksen lähimmät ja kannustavimmat tukijat ovat lapsuudenystävä Elina sekä sisko Jennifer. Ihastuttavina tukiverkoston tärkeinä osina ovat myös Iiriksen naapurinmummo, joka tarjoaa viskiä ja fazerin parhaita (Iiris saa syödä niin monta kiskissiä ja jääkarhukarkkia kuin vain tahtoo) ja ammentaa rakkausohjeensa Kauniista ja rohkeista sekä Jenniferin tytär, pieni puolivuotias neiti, joka opastaa Iiristä elämässä sanomalla "äg". Eri ikäiset naiset yhteisen agendan kimpussa: nainen on arvokas sellaisenaan ja hän saa tehdä sitä, mikä parhaalta tuntuu. Rakkaus saa tulla jos siltä tuntuu, mutta sitä ei vaadita siihen, että nainen voisi olla ehjä paketti.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli harmiton hömppä, toisinaan hillittömän hauska, hienon syvällinen olematta saarnaava tai allekirjoittava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Nyt kun on kulunut muutama päivä siitä, kun kuuntelin kirjan loppuun, huomaan kaipaavani Iiristä ja haluaisin kuulla, miten hänellä menee. Toivottavasti Pulkkinen jatkaisi Iiriksen seikkailuiden ja ajatusten kirjoittamista. Pulkkisen kieli oli niin vaivattoman kuplivaa, että odotan innolla hänen vakavampaan tuotaantonsa tutustumista.

Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Kirja: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Julkaisuvuosi: 2014
Kesto: 4 h 47 min
Lukija: Leena Pöysti
Arvostelu: ★★★

Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi

Pari viikonloppua sitten harhailin päämäärättä Turun pääkirjastossa. Päädyin runo-osastolle, tiedättehän, sinne syrjäiseen nurkkaan, jonne kuuluu toisinaan soittohuoneessa harjoittelevien muusikoiden soitto. Oloni oli väsynyt ja jokseenkin surumielinen. Päätin istua hetkeksi lukemaan kirjaa ja otin hyllystä sen ainoan runokirjan, jonka sillä hetkellä muistin olevan listoillani, Aino Suholan Rakasta minut vahvaksi. Istuin alas pehmeään penkkiin ja saksofonin soidessa luin kirjan lähes yhdellä istumalla.

Rakasta minut vahvaksi ei ollutkaan suoraviivainen runokirja. Runojen kanssa vuorottelivat toisinaan pitkätkin ajatelmat ja mietelmät.

"Minusta on tullut ikäänkuinihminen, nopeasti kulloiseenkin kuumaan liukeneva instant-valmiste.
Tuijotan tehoon ja osaamiseen. Vain tiedolla on arvoa. Tiedosta juopuneet ravaavat kursseilta kursseille ryyppäämässä samoja teorioita, selviä päiviä he eivät kestä." s. 12.

"Meidän pitäisi löytää koko ajan sen sijaan, että me kadotamme. Me olemme kadottaneet elämyksestkin. Jos minä kersana sain ruutuvihon ja kynän joululahksi, se oli mahdottoman hieno asia, koska paperilla ja kynällä minä saatoin tehdä huikaisevia matkoja. Mitä matkoja  minä näillä sotaleluilla teen." s. 91.

Suhola puhuu rikkinäisille, suorittaville, yksinäisille, teeskenteleville nykyajan ihmisille, jotka ovat hukassa, sekaisin ja rikki. Hän peräänkuuluttaa armollisuutta sekä itseä että toista ihmistä kohtaan.

"Ei niin, että hyväksyy kipeät muistot, vaan niin, että hyväksyy niiden olemassaolon.
On pyyhittävä viimeisetkin vihan jäljet.
Pako paikasta toiseen on pakoa itsestä.
Syyllinen ei ole paikka, ei toinen ihminen.
Olemisen mahdollisuus löytyy omista silmistä." s. 97.

Taisin loppujen lopuksi nauttia enemmän sen tuntemattomaksi jääneen saksofonistin soittoharjoituksista kuin kirjasta. Suholalla on kauniita ja oivaltavia ajatuksia, mutta tällainen kirjallisuus ei pääse niin syvälle sieluuni kuin perinteinen proosa. Se jumittuu jonnekin kriittisyyden seulaan. Runous ja tällainen sielun korkealento ei ole minun juttuni, mutta en yhtään ihmettele, miksi kirja on päätynyt Keskisuomalaisen sadan parhaan kirjan listalle ja siis ihastuttanut lukemattomia suomalaisia.

Kirjalija: Aino Suhola
Kirja: Rakasta minut vahvaksi
Julkaisuvuosi: 1991
Sivumäärä: 140
Arvostelu: ★★

Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl

Lukemistoni on viime aikoina koostunut melko raskaista kirjoista ja halusin välipalaksi jotakin kevyempää. Phil Schwarzmannin (suomeksi ihan Pili Mustamies vaan) How to marry a Finnish girl - Everything You Want to Know About Finland, That Finns Won't Tell You vaikutti ja osoittautui olevan  hyvä valinta tällaiseksi kevyeksi välipalaksi.

Schwarzmann on amerikkalainen, joka on muuttanut Suomeen - arvaatteko miksi? - no tietysti naisen vuoksi. Melko sovinistisesta nimestään huolimatta kirja ei onneksi keskity kovinkaan paljon suomalaisen vaimon hankkimiseen vaan se on lähinnä selviytymisopas niille ulkomaisille, jotka jostakin syystä päätyvät Suomeen, raukat. Oikeastihan taitaa olla niin, että kirjan lukijoista 99,99 prosenttia on suomalaisia, vaikka kirjan takakannessa lukeekin "Don't let Finns read this book!". Ja ainakin haluan uskoa, ettei kukaan ota tätä kirjaa vakavissaan. Se olisi aika creepyä.

Kirja onnistui huvittamaan ja kirvoittamaan hyväksyviä nyökkäyksiä ja myhäilyjä useampaan otteeseen. Eniten huvituin kuitenkin siitä, kun huomasin noin sivulla 50, että kirjahan on englanninkielinen. Se taas kertoo siitä, että Schwarzmannin kieli on yksinkertaista kouluenglantia, jota mahdollisimman  moni suomalainenkin ymmärtäisi ja sehän on aika sympaattista.

Schwarzmann on selvästi tavoittanut monia suomalaisten perusominaisuuksia. Suomen talven ankaruuden kuvaaminen ja se miten voimakkaasti se vaikuttaa suomalaisiin on lohduttavaa. Suomalaiset saavat paljon anteeksi pimeyden ja kylmyyden vuoksi. Suomi olisikin oikeastaan ihan mukiinmenevä maa ilman pimeyttä, kylmyyttä, hyttysiä ja uskomattoman vaikeaa suomen kieltä.

How to Marry a Finnish Girl oli ihan mukavaa luettavaa, mutta ei mitenkään ikimuistoinen tai hulvaton. Ärsyynnyin Schwarzmannin tekstin väliin liittämistä lyhyistä vitseistä (twiiteistä?) ja toisinaan luvut olivat liian pitkiä ja hyvätkin oivallukset kärsivät liiasta aukikirjoittamisesta ja venyttämisestä. Joo joo Pili, me tajuttiin jo, että olet hauska. Mutta joka tapauksessa kirja oli ihan mukava ja sopivan kevyt välipala.

Kirjailija: Phil Schwarzmann
Kirja: How to Marry a Finnish Girl
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 167
Arvostelu: ★★

Katja Kettu: Kätilö

Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.

Markus Zusak: Kirjavaras

Kuva lavastettu. Esko ei varastanut kirjaa.

Kuka olisi arvannut, että kuolema on huumorintajuinen? Kuka olisi uskonut, että kuolema tuntee surua ja epätoivoa?

Kirjablogit ovat hehkuneet Kirjavarkaan hienoutta jo pitkään. Eräänä perjantaina, kun olin juuri nousemassa Turun junaan, muistin että minulla oli mukana vain yksi kirja ja sekin jo loppusuoralla. Kestämätön tilanne tuollainen, 4,5 tunnin matka vaatii valmistautumista ja siksipä rinkassani on useimmiten ainakin kaksi, kolme tai joskus jopa neljä kirjaa. Tilanne johti siihen, että poikkesin pikaisesti asemarakennuksen pokkarihyllylle ja ostin heräteostoksena Kirjavarkaan. Olin kuullut, että kirjasta tehty elokuva tulee pian teattereihin ja tahdon nähdä sen, joten oli korkea aika lukea kirja.

Kun olin saanut junakirja nro 1:n luettua (taisi olla Lumikko ja yhdeksän muuta), aloitin Kirjavarasta. Alku sujui vähän takellellen ja töksähtelevän, välihuomautuksin varustetun ja persoonallisen kerronnan seuraaminen vaati keskittymistä, mutta vähitellen aloin lumoutua ja uppoutua tarinaan. Tarinan juju ja se, miksi kirja on niin erilainen ja omalaatuinen on se, että tarinan kertoja on Kuolema. Kuolema kuvaa elämää natsi-Saksassa, siellä eläviä ihmisiä ja niitä, joille Kuolemalla on asiaa. Erityisesti Kuoleman huomion kiinnittäää pieni tyttö, Liesel. Liesel on hyväsydäminen ja poikamainen tyttö, joka rakastaa kirjoja ja myös varastaa niitä. Hän on kirjavaras, jonka elämää Kuolema pysähtyy seuraamaan muutaman vuoden ajaksi.

Kirja oli ensinnäkin uskomattoman kaunis. Se että tiesin sen ilmestyvän pian elokuvana sai minut miettimään usein, miten upean ja koskettavan elokuvan kirjasta varmasti saakaan. Lieselin suhde kasvattivanhempiinsa leppoisaan romantikkoon Hansiin ja näennäisen kovaan mutta sisimmältään pehmoiseen Rosaan sulattaa sydämen. Toisaalta jos sydän alkaa sulaa jo tässä vaiheessa, se alkaa palaa karrelle, kun Kuolema kuvaa Lieselin suhdetta kellariin piilotettuun juutalaiseen Maxiin tai naapurinpoika Rudyyn.

Harvoin on kirjassa näin paljon tunnetta. Minun tapauksessani se ei ole pelkästään hyvä asia, sillä liika tunteisiin vetoaminen käy helposti liian raskaaksi. Olisin halunnut ahmia kirjan kerralla, mutta koin paremmaksi lukea sitä vähissä erissä. Toisaalta vaikka tapahtumat ja aiheet olivat hyvin raskaita, kirja oli kuitenkin toisinaan jopa iloinen. Toiveikkuus nostaa päätään ja elämä on toisinaan myös hauskaa ja hyvällä tavalla jännittävää hirvittävästä poliittisesta tilanteesta huolimatta. Silti Kuoleman jatkuva läsnäolo, ihan konkreettisestikin, tekee kirjasta hyvin raskaan. Tunteet vaihtelevat lukiessa laidasta laitaan ja ne pureutuvat niin syvälle sieluun, että eivät taida löytää tietään ulos sieltä kovin nopeasti.

Erikoisen kertojan lisäksi kirja on muutenkin poikkeuksellinen. Kieli on kuplivaa, raikasta ja tuoreen tuntuista ja kerronta ei etene perinteisesti. Kuolema tekee välihuomautuksia ja kertoo jo alkuvaiheessa, mihin suuntaan Lieselin elämä tulee kehittymään. On helppo uskoa, että Zusak on kirjoittanut tulevaisuuden klassikkokirjan, johon aina uudet lukijat, olivat he sitten kirjavarkaita tai eivät, tulevat ihastumaan.

Kirjablogeista löytyy lukematon määrä arvosteluja Kirjavarkaasta, tässä pari niistä:

Lue ainakin tämä Irenen upea teksti, joka ei kalpene itse kirjallekaan.
Katri ihastui kirjaan ja oli siitä hyvin pitkälti samaa mieltä kuin minäkin.
Sallan näkemys on aika erilainen, mutta minun on ehkä puoliksi allekirjoitettava tuo "näennäishistoriallista huttua".

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Markus Zusak
Luettu kirja: Kirjavaras
Alkuperäinen kirja: The Book Thief
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 558
Mistä hankittu: Heräteosto rautatieasemalta
Arvostelu: ★★★★