Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Seikkailuni äänikirjojen maailmassa jatkuu. Tällä kertaa kuuntelussa oli sellainen kirja, että keskenpä olisi luultavasti jäänyt, jos olisin lukenut sen perinteisenä kirjana. Sen sijaan työmatkakävelyjen kumppaniksi tämä oli oikein mainio valinta. Se oli yhtä junnaavaa ja hidasta kuin aina vain päivästä toiseen jatkuva saman reitin kävely, mutta toisaalta vihdyttävää, mukavaa ja hauskaakin seuraa.

Pussikaljaromaani, no, kai nimi jo kertoo, ettei tämä kirja ole mitään poliittista syväanalyysiä, ihmisen sisimmän tarkastelua tai suurta draamaa. Tässä kirjassa on kaljaa, jota kanniskellaan pussissa. Pussin kanniskelusta vastaavat kaverukset Lihi, Marsalkka ja Henninen. He ovat nuoruuttaan jatkaneita nuorisolaisia, eivät suinkaan juoppoja. Juopoksi muuttuu, jos nuorisolaisuutta jatkaa yli kolmekymppiseksi. Kolmikko hengailee Lippakioskin nurkilla edellisestä illasta hieman nuutuneina ja haluaisi pelata noppaa. No, yksi noppa kuitenkin puuttuu ja sitä lähdetään etsimään. Noppaa ei löydy eikä löydy rakkauttakaan, mitä kovasti myös kaivattaisiin, mutta sen sijaan löytyy olutta, Alepa ja siideriä, yksi salamipizza, tyttöjä, moottoripyöräjengiläisiä, kenkä- ja kirjakauppa, poliiseja ja murtunut jalka. Löytyy myös kauneutta ja ystävyyttä verhoutuneena maleksimiseen, laiskuuteen ja tapahtumaköyhyyteen.

Tapahtumaköyhä kirja todellakin oli. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se on tärkein syy siihen, miksi en varmaankaan olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun tavallisena versiona. On oikeastaan käsittämätöntä, miten Rimminen on kyennyt kirjoittamaan periaatteessa juonellisen kirjan, jossa ei oikeastaan ole minkäänlaista juonellista kehittymistä. Kieltä Rimminen kieritteli tässäkin teoksessa, mutta ei ehkä siinä määrin kuin Nenäpäivässä tai sitten se meni ohi hitaammanpuoleisen kerronnan pyörteissä.

Ensimetreillä kirjaa kuunnellessani huokaisin syvään, että tämmöistäkö kertojaa pitää nyt sitten kuunnella kilometrikaupalla, ei tule kesää. Kesä muuten melkein tulikin, mutta takatalvi vei sen mennessään, näin välihuomautuksena. Ei kulunut kuitenkaan montaa minuuttia, kun tajusin kertojan, Arttu Kurttilan sopivuuden ja nerokkuuden. Humoristinen, rosoinen ja venyttelevän kaarteleva kerronta sopi tarinaan paremmin kuin nenä päähän tai kalja pussiin. Hän toi hahmoihin syvyyttä ja sympaattisuutta, johon ei varmastikaan mielikuvitukseni olisi pystynyt paperiversiota lukiessa.

Pussikaljaromaani oli jokseenkin sympaattinen, melko huvittava ja aika viihdyttävä. Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta se ei ollut, mutta mitä mainiointa työmatkakuunneltavaa. Sanat soljuivat korvissa ja jalat rullasivat eteen päin rytmissä. Rytmi oli hidas ja junnaava, mutta kaupunki oli kaunis, linnut lauloivat ja tajusin, että minulla olisi paljon opittavaa Lihiltä, Marsalkalta ja Henniseltä: elämä on tässä ja nyt ja pitäisikin taas pitkästä aikaa pelata vähän yatzya.

Kirjailija: Mikko Rimminen
Kirja: Pussikaljaromaani
Julkaisuvuosi: 2004
Lukija: Arttu Kurttila
Kesto: 9 h 55 min
Arvostelu: ★★★

Ulla-Leena Lundberg: Jää

Varoitus! Tämä teksti sisältää merkittäviä juonipaljastuksia Ulla-Leena Lundbergin Jää-teoksesta.

Käyn kirjastossa vähintään kaksi kertaa viikossa. Vietän viikot yksinäni Vaasassa ja kirjasto on mukavan kotoisa, rentouttava ja tunnelmallinen paikka, jossa on ihanaa kuluttaa aikaa (joskus vielä teen postauksen elämäni kirjastoista!). Joka kerta kurkistan myös pikalaina-hyllyyn, jossa pidetään suosituimpia uutuuskirjoja, joita voi lainata kahden viikon laina-ajalla. Viime viikolla hyllyssä istui Ulla-Leena Lundbergin Jää, josta olin kuullut paljon kuitenkaan kuulematta oikeastaan mitään. Tiesin, että kirja sijoittuu saaristoon ja kertoo saaristoseurakuntaan saapuvasta papista ja että se voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Uskoin siis, että kirja on varmasti ihan lukemisen arvoinen. En kuitenkaan uskonut, että Jäästä muodostuisi yksi viime aikojen merkittävimmistä lukukokemuksistani. Se nimittän kosketti tai oikeammin mojautti tiukan oikean suoran jonnekin erittäin syvälle jo unohtuneeseen, ikiroudaksi jäätyneeseen muistojeni osaan, niin että sattui ja tuntui kummallisen hyvältä samaan aikaan.

Jää tempasi minut heti maailmaansa. Saaristoseurakunta on viehättävä ja pidin siitä, että kerrontaa rytmittivät saariyhteisön postinkantajan ajatukset, joissa on jotakin kauniin alkukantaista ja yliluonnollistakin. Saaristo on tapahtumaympäristönä ihastuttavan suljettu ja karu. Sen henkilöt ovat aitoja, samaistuttavia ja liikuttaviakin. Etenkin papin perhe, hänen tehokas ja tarmokas vaimonsa Mona sekä lapset Sanna ja myöhemmin syntyvät Lillus ovat rakastettavia ja heidän tarinansa seuraamiseen jäin koukkuun heti alkusivuilla. Päässä soi Myrskyluodon Maija ja elämä saaristossa etenee luonnon ja vuodenaikojen ehdoilla.

Lundberg teki kuitenkin uskomattoman katalan tempun. Hän tutustutti minut lempeään, ystävälliseen mieheen. Mieheen joka oli ihana isä, ymmärtävä aviomies, loistava pappi. Kiinnostunut kanssaihmisistään, luonnon ilmiöistä. Avarakatseinen ja kärsivällinen, ihana mies. Ja sitten Lundberg meni ja hukutti miehen. Hyväkuntoinen nuori mies putosi pyörineen heikon jään läpi, ilman mitään terävää mukana, jäänaskaleita, edes puukkoa ja hukkui. Turha kuolema, käsittämätön kaikessa tarpeettomuudessaan ja epätodennäköisyydessään.

Kyynelet valuivat pitkin poskiani ja lähestulkoon kastelivat kirjaston kirjan, kun luin kirjan viimeisiä lukuja. Ei pelkästään siksi, että tarina oli surullinen, ei toki. Kirja kaiveli omia kipeitä muistojani niin kuin hammaslääkärin pora kaivelee mätivää reikää. Ensimmäinen tieto onnettomuudesta, toivon sekainen epäusko, ei ole mahdollista, ei meille tällaista tapahdu. Shokki, joka saa toimimaan tehokkaasti, lakaisemaan lattioita, järjestelemään asioita. Pöytä täynnä kukkia, surunvalittelijoita, adresseja. Kysymyksiä, että miten te jaksatte ja hymynsekaisia vastauksia, että hyvin jaksetaan, ei muutakaan voi, meillähän on toisemme kuitenkin. Tuskainen huuto silloin, kun kukaan ei kuule. Hautajaiset, joissa tuntee katseet selässään, säälin, mutta toisaalta myös uteliaisuuden ja juoruilunhalun. Kulissit yllä ja naamarit kasvoilla, sisällä valtava möykky kovaa jäätä. Tuska, järkytys ja kylmyys. Vaikka isä vielä äsken oli siinä, niin lämpimänä, välittävänä ja voimakkaana.

Mietin koko ajan lukiessani, että tällaista tekstiä ei ole voinut kirjoittaa, jos ei ole kokenut jotakin tällaista, jos ei kanna sisällään jotakin traumaa. Siksipä en yllättynytkään, kun löysin Suomen kuvalehden artikkelin, jossa Lundberg kertoo taustastaan, joka on yllättävänkin samankaltainen kirjan tapahtumien kanssa. Lundbergin isä, pappi, on hukkunut, kun kirjailija on ollut puolitoistavuotias. Hänellä ei siis ole tapahtumasta tai isästään muistikuvia, mutta on selvää että merkittävät traumat ja onnettomuudet jatkavat elämistään ja siirtyvät ne kokeneilta ihmisiltä toisille.

Jää asettui ehkä enemmänkin henkilökohtaisista syistä voimakkaat ja terapeuttiset lukukokemukset- kuin kirjallisista syistä ansioituneet lukukokemukset listalle, mutta se ei toisaalta yhtään vähennä lukukokemuksen arvoa, kenties jopa päinvastoin. Uskoisin, että kirjan suosiosta kertoo se, että meitä traumankantajia, sisäisen rautajään kokeneita ihmisiä on enemmän kuin päällepäin uskoisi. Kirja kuitenkin tarjoaa varmasti paljon niillekin, keillä ei tällaisia kokemuksia ole. Sen aitous ja saaristoelämän luonnonläheisyys ja ankaruus koskettavat. Ihmiset ovat saaristossa tavallista voimakkaammin osa luontoa ja luonnon armoilla. Heidän on pelattava yhteen, mutta siitä huolimatta voimasuhteet ja arvojärjestykset määriytyvät ja eripuraa syntyy samoin kuin maissakin. Jää oli kaunis ja lopulta pohjattoman surullinen tutkielma ihmisyydestä, menetyksestä ja elämän kiertokulusta. Samalla se oli puhdistava ja vertaistukeen perustuvaa terapiaa tarjoava lukukokemus, joka lämmitti sydämeni jäätä.

"Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta. Tapahtunut etääntyy koko ajan maailmasta aivan niin kuin pappikin on koko ajan vähemmän sellainen kuin ollessaan miedän joukossamme, ja koko ajan vieraampi." s. 365.

Kirjailija: Ulla-Leena Lundberg
Luettu kirja: Jää (suom. Leena Vallisaari)
Alkuperäinen kirja: Is
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 366
Arvostelu:  ★★★★

Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu

Luin heti blogini alkutaipaleella kaksi Jeanette Wintersonin kirjaa listaltani. Kirjailijan kaunis nimi oli jäänyt mieleeni ja se että kirjat olivat lyhyitä innosti lukemiseen. Tästä on aikaa jo yli vuosi ja koinkin että oli taas aika tarttua Wintersonin runolliseen tuotantoon ja lainasin Ihoon kirjoitetun.

Ihoon kirjoitettu on romaani rakkaudesta ja kaipauksesta. Rakkaus on samaan aikaan sekä voimakkaan fyysistä että koskettavan henkistä. Alku on lyyristä ja tajunnanvirtamaista kertojan vuodatusta. Entisten rakastettujen muistoja ja elämän historiaa. Loppupuolella rakkauden fyysinen olomuoto korostuu aina lääketieteelliseen analyysiin asti. Kantavaksi teemaksi muotoutuu menetys, rakkaan ihmisen sairaus, kaipaus ja ikävä.

Winterson kirjoittaa kauniisti ja hurjasti. Vaikka hänen käsittelemänsä teemat eivät minuun erityisemmin uppoakaan, on hänen kirjoitustaitoansa ja kielen käsittelyänsä pakko ihailla.

"Tunsin oloni heti kotoisaksi ja asetuin katselemaan maisemia muistoja herättävän pölykalvon läpi. Tyhjiössä kaikki fotonit liikkuvat samalla nopeudella. Liike hidastuu niiden kulkiessa ilman tai veden tai lasin läpi. Hidastuminen on erienergisillä fotoneilla erilaista. Jos Tolstoi olisi tiennyt tämän, olisiko hän huomannut kammottavan epätotuuden Anna Kareninansa alussa? Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Todellisuudessahan asia on päinvastoin. Onnellisuus on pokkeus. Epätoivo on sääntö. Yleensä ihmiset tietävät tarkkaan minkä takia he ovat onnellisia. Ani harvoin he tietävät minkä takia he ovat onnettomia." s. 180.

Tekstin fyysisyys ja naisten välisen rakkauden kuvaus on kuitenkin  toisinaan liiankin konkreettista ja ehkäpä vähän harlekiiniromaanimaista, joka tuo siihen tietynlaista naurettavuuden sävyä kriittisen lukijan käsittelyssä. Muutenkin alkaa tuntua siltä, että Winterson ei oikeastaan ole minun juttuni. Ymmärrään kuitenkin miksi kirjailija on niin arvostettu. Hän on rohkea, taitava, hurja ja omalaatuinen.

Kirjailija: Jeanette Winterson
Luettu kirja: Ihoon kirjoitettu
Alkuperäinen kirja: Written on the body
Julkaisuvuosi: 1992
Sivumäärä: 188
Arvostelu: ★★

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kylläpä kevät kiitää kovaa vauhtia eteenpäin. Päivät ovat jo aika pitkiä ja pitenevät huimaa vauhtia. Valon määrä väsyttää ja jaksaminen on toisinaan vaikeaa, mutta parin kuukauden päästä taas helpottanee. Teitä lukijoitakin on yhtäkkiä ilmestynyt taas monta lisää, lämpimästi tervetuloa! Vaikka muuten vietänkin väsynyttä hiljaiseloa ja kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta jokseenkin junnaavaa elämää, blogi on saanut osakseen huomiota paljon. Onneksi on kirjat. Mottoni, joka on melkein kulunut puhki viimeisen vuoden aikana.

Luinpahan nimittäin taas upean kirjan. Häpeäkseni on tunnnustettava, että en tiennyt yhtään mitään Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksesta etukäteen. En tiennyt sen olevan historiallinen suurromaani, vähän kuin urbaanimpaan ympäristöön siirretty Täällä pohjantähden alla. En tiennyt, että se oli niin koskettava, kaunis ja kaikinpuolin suuri.

Rakastan paikkoihin liittyvää historiaa. Olen viettänyt jo lapsena monia hetkiä pohtien kotipihallamme ja -metsissämme, kuinka monet ihmiset ennen minua ovat kävelleet samoja polkuja, istuneet samoilla kallioilla ja nähneet suuret puut, kun ne olivat pieniä. Kotitilamme historia ei ulotu monenkaan sukupolven taakse, mutta mistä sitä tietää, kuinka monen muinaisen metsämiehen tai kauppiaan reitit ovat ristenneet nykyisten kotitiluksiemme kanssa. Tämän paikkasidonnaisen historiarakkauteni vuoksi vaikkapa Pariisi on minulle kertakaikkiaan pakahduttava kokemus. Citén saari, Louvre puistoineen, tavalliset kadut ja verisempänä esimerkkinä Place de la Concorde saavat mielikuvitukseni laukkaamaan ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. Että niin moni ennen minua on seissyt samassa paikassa omien ajatustensa ja sen hetkisen kulttuurin, maailman tilanteen ja ilmapiirin ympäröimänä.

Suomen kaupungeissakin voi mainiosti harrastaa tätä historiallista haaveilua. Turussa Maariankatu 3:ssa voi kuvitella syyskuun neljättä päivää vuonna 1827 ja sitä, kun Hellmanin talo syttyi palamaan. Kun seisoo Kauppatorilla ja oikein keskittyy, voi kuvitella katunäkymään mukaan ratikat ja Yliopistonkadulle yliopiston. Ja kaiken keskelle ne turkulaiset, jotka ovat kuluttaneet Turun katuja ennen minua.

Helsinki on minulle vieras, mutta myös nykyisen pääkaupunkimme (henkinen pääkaupunkihan on edelleen Turku, se lienee kaikille selvää?) kadut ovat varmasti omiaan innoittamaan menneiden sukupolvien ja tapahtumien romanttiseen muisteluun. Kjell Westö on selvästi sukulaissieluni tässä asiassa. Niin vahvasti Missä kuljimme kerran on paikkoihin liittyvää kuvitteellista ja osittain historiallistakin kerrontaa. Se kuvaa Helsinkiä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Sisällissodan jälkeen seuraa äänekäs, iloinen ja kansainvälistyvä 1920-luku. Perhoslamppujen alla kieltolain aikainen kapakkakulttuuri kukoistaa. Iloiselta 20-luvulta siirrytään synkempään 30-lukuun, jota alkavat jo varjostaa sodan uhkakuvat ja Lapuan liike. Kaupunki kasvaa ja kehittyy, sen kaduille ja ravintoloihin tallentuu hippusia ihmisten elämästä, tunteista, muistoista ja Suomen historiallisista tapahtumista.

Hienon historiallisen taustan lisäksi kirjan ansiot ovat sen aidontuntuisissa henkilöissä. Tarinassa seurataan rikkaiden perheiden lapsia Lucie ja Cedi Lilliehjelmiä sekä Eccu Widingiä ja työläisperheen poikaa Allu Kajanderia. Vuosien vieriessä tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, jotka puolestaan jättävät jälkensä kaupunkiin. Sisällissodan kauhut muuttavat nuoria siten, että 20-luvun jazzin ja ilakoinnin taustalla on piilossa synkkkiä sävyjä.

Missä kuljimme kerran oli upea romaani Suomen historiasta. Siinä oli jotakin uskomattoman aitoa ja vaikka henkilöt ja osittain tapahtumatkin olivat keksittyjä, oli siinä jatkuvasti läsnä koskettavaa todentuntua. Hieno kirja, joka jätti minut oikeastaan ihan hiljaiseksi, siksipä en tässäkään tekstissä osaa analysoida kirjaa tämän tarkemmin. Kuvat otin muuten tänä aamuna matkalla töihin. Kuvat ovat siis epäloogisesti Vaasasta, vaikka tekstissä puhuin Turusta ja Helsingistä. No, hyvin Vaasakin sopii tuohon historiallis-romanttiseen haaveiluun. Ja olipa jo valoisaa!

Ai niin, osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Missä kuljimme kerran
Alkuperäinen kirja: Där vi en gång gått
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 585
Arvostelu:★★★★

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kätilön rankat kilometrit saivat minut kaipaamaan työmatkojen piristykseksi jotakin hilpeämpää kuunneltavaa. Kirjaston äänikirjahyllyssä minua istui odottamassa Pulkkisen uusin, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. En vain käsitä, miten on mahdollista, että siellä se odotteli, eikä ollut lainassa. Niin uusi kirja ja suositulta kirjalijalta! Ehkäpä keskiverto kirjaston käyttäjä ei ole vielä löytänyt äänikirjojen maailmaa.

Odotukseni eivät olleet valtavan korkealla. En ollut aiemmin tutustunut Pulkkisen tuotantoon, mutta tiesin sen olevan älykästä ja pureutuvan kipeisiinkin aiheisiin. Toisin sanoen kaikkea muuta kuin chic litiä, jota tämä kirja, joka on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä, edustaa. Jo kirjan nimikin viittasi mukavan kevyeen hömppään. Pulkkinen kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän olikin yhtä hömppämuotoon puettua fiksua elämänohjetta ja naiseuden manifestiä.

Iiris Lempivaara on alle kolmekymppinen (apua, olen itse samaa ikäluokkaa eikä tätä ikää enää oikein voi ilmaista termillä kakskyt ja risat) koulupsykologi. Iiris kuuntelee päivät kuusitoistavuotiaiden murheita. Pitääkseen oman päänsä ja levottoman ja painavan sydämensä kasassa Iiris liikakäyttää suklaata, kuuntelee räyhämusiikkia psykologinkopissaan ja lohtushoppailee. Iiris on seurustellut Aleksin kanssa vuosikaudet, mutta eräänä päivänä Aleksi ilmoittaakin, ettei rakasta Iiristä enää. PAM. Loppu ja uusi alku siinä samassa. Nuoren naisen valtava identiteettikriisi.

Kriisi sisältää muutamia miehiä, paljon suklaata ja korkokenkiä ja valtavasti tukea muilta naisilta. Iiriksen lähimmät ja kannustavimmat tukijat ovat lapsuudenystävä Elina sekä sisko Jennifer. Ihastuttavina tukiverkoston tärkeinä osina ovat myös Iiriksen naapurinmummo, joka tarjoaa viskiä ja fazerin parhaita (Iiris saa syödä niin monta kiskissiä ja jääkarhukarkkia kuin vain tahtoo) ja ammentaa rakkausohjeensa Kauniista ja rohkeista sekä Jenniferin tytär, pieni puolivuotias neiti, joka opastaa Iiristä elämässä sanomalla "äg". Eri ikäiset naiset yhteisen agendan kimpussa: nainen on arvokas sellaisenaan ja hän saa tehdä sitä, mikä parhaalta tuntuu. Rakkaus saa tulla jos siltä tuntuu, mutta sitä ei vaadita siihen, että nainen voisi olla ehjä paketti.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli harmiton hömppä, toisinaan hillittömän hauska, hienon syvällinen olematta saarnaava tai allekirjoittava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Nyt kun on kulunut muutama päivä siitä, kun kuuntelin kirjan loppuun, huomaan kaipaavani Iiristä ja haluaisin kuulla, miten hänellä menee. Toivottavasti Pulkkinen jatkaisi Iiriksen seikkailuiden ja ajatusten kirjoittamista. Pulkkisen kieli oli niin vaivattoman kuplivaa, että odotan innolla hänen vakavampaan tuotaantonsa tutustumista.

Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Kirja: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Julkaisuvuosi: 2014
Kesto: 4 h 47 min
Lukija: Leena Pöysti
Arvostelu: ★★★

Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi

Pari viikonloppua sitten harhailin päämäärättä Turun pääkirjastossa. Päädyin runo-osastolle, tiedättehän, sinne syrjäiseen nurkkaan, jonne kuuluu toisinaan soittohuoneessa harjoittelevien muusikoiden soitto. Oloni oli väsynyt ja jokseenkin surumielinen. Päätin istua hetkeksi lukemaan kirjaa ja otin hyllystä sen ainoan runokirjan, jonka sillä hetkellä muistin olevan listoillani, Aino Suholan Rakasta minut vahvaksi. Istuin alas pehmeään penkkiin ja saksofonin soidessa luin kirjan lähes yhdellä istumalla.

Rakasta minut vahvaksi ei ollutkaan suoraviivainen runokirja. Runojen kanssa vuorottelivat toisinaan pitkätkin ajatelmat ja mietelmät.

"Minusta on tullut ikäänkuinihminen, nopeasti kulloiseenkin kuumaan liukeneva instant-valmiste.
Tuijotan tehoon ja osaamiseen. Vain tiedolla on arvoa. Tiedosta juopuneet ravaavat kursseilta kursseille ryyppäämässä samoja teorioita, selviä päiviä he eivät kestä." s. 12.

"Meidän pitäisi löytää koko ajan sen sijaan, että me kadotamme. Me olemme kadottaneet elämyksestkin. Jos minä kersana sain ruutuvihon ja kynän joululahksi, se oli mahdottoman hieno asia, koska paperilla ja kynällä minä saatoin tehdä huikaisevia matkoja. Mitä matkoja  minä näillä sotaleluilla teen." s. 91.

Suhola puhuu rikkinäisille, suorittaville, yksinäisille, teeskenteleville nykyajan ihmisille, jotka ovat hukassa, sekaisin ja rikki. Hän peräänkuuluttaa armollisuutta sekä itseä että toista ihmistä kohtaan.

"Ei niin, että hyväksyy kipeät muistot, vaan niin, että hyväksyy niiden olemassaolon.
On pyyhittävä viimeisetkin vihan jäljet.
Pako paikasta toiseen on pakoa itsestä.
Syyllinen ei ole paikka, ei toinen ihminen.
Olemisen mahdollisuus löytyy omista silmistä." s. 97.

Taisin loppujen lopuksi nauttia enemmän sen tuntemattomaksi jääneen saksofonistin soittoharjoituksista kuin kirjasta. Suholalla on kauniita ja oivaltavia ajatuksia, mutta tällainen kirjallisuus ei pääse niin syvälle sieluuni kuin perinteinen proosa. Se jumittuu jonnekin kriittisyyden seulaan. Runous ja tällainen sielun korkealento ei ole minun juttuni, mutta en yhtään ihmettele, miksi kirja on päätynyt Keskisuomalaisen sadan parhaan kirjan listalle ja siis ihastuttanut lukemattomia suomalaisia.

Kirjalija: Aino Suhola
Kirja: Rakasta minut vahvaksi
Julkaisuvuosi: 1991
Sivumäärä: 140
Arvostelu: ★★

Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl

Lukemistoni on viime aikoina koostunut melko raskaista kirjoista ja halusin välipalaksi jotakin kevyempää. Phil Schwarzmannin (suomeksi ihan Pili Mustamies vaan) How to marry a Finnish girl - Everything You Want to Know About Finland, That Finns Won't Tell You vaikutti ja osoittautui olevan  hyvä valinta tällaiseksi kevyeksi välipalaksi.

Schwarzmann on amerikkalainen, joka on muuttanut Suomeen - arvaatteko miksi? - no tietysti naisen vuoksi. Melko sovinistisesta nimestään huolimatta kirja ei onneksi keskity kovinkaan paljon suomalaisen vaimon hankkimiseen vaan se on lähinnä selviytymisopas niille ulkomaisille, jotka jostakin syystä päätyvät Suomeen, raukat. Oikeastihan taitaa olla niin, että kirjan lukijoista 99,99 prosenttia on suomalaisia, vaikka kirjan takakannessa lukeekin "Don't let Finns read this book!". Ja ainakin haluan uskoa, ettei kukaan ota tätä kirjaa vakavissaan. Se olisi aika creepyä.

Kirja onnistui huvittamaan ja kirvoittamaan hyväksyviä nyökkäyksiä ja myhäilyjä useampaan otteeseen. Eniten huvituin kuitenkin siitä, kun huomasin noin sivulla 50, että kirjahan on englanninkielinen. Se taas kertoo siitä, että Schwarzmannin kieli on yksinkertaista kouluenglantia, jota mahdollisimman  moni suomalainenkin ymmärtäisi ja sehän on aika sympaattista.

Schwarzmann on selvästi tavoittanut monia suomalaisten perusominaisuuksia. Suomen talven ankaruuden kuvaaminen ja se miten voimakkaasti se vaikuttaa suomalaisiin on lohduttavaa. Suomalaiset saavat paljon anteeksi pimeyden ja kylmyyden vuoksi. Suomi olisikin oikeastaan ihan mukiinmenevä maa ilman pimeyttä, kylmyyttä, hyttysiä ja uskomattoman vaikeaa suomen kieltä.

How to Marry a Finnish Girl oli ihan mukavaa luettavaa, mutta ei mitenkään ikimuistoinen tai hulvaton. Ärsyynnyin Schwarzmannin tekstin väliin liittämistä lyhyistä vitseistä (twiiteistä?) ja toisinaan luvut olivat liian pitkiä ja hyvätkin oivallukset kärsivät liiasta aukikirjoittamisesta ja venyttämisestä. Joo joo Pili, me tajuttiin jo, että olet hauska. Mutta joka tapauksessa kirja oli ihan mukava ja sopivan kevyt välipala.

Kirjailija: Phil Schwarzmann
Kirja: How to Marry a Finnish Girl
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 167
Arvostelu: ★★