Bloggaamattomien kirjojen pinosta: Kesey, Hemingway ja Austen

Niin on taas tullut luettua paahdettua kirjaa toisen perään, että bloggaamattomien kirjojen pino alkaa huojua uhkaavasti. Siispä tässä muutama pikainen kirjajuttu tiistai-iltaan. Kaikki kolme ovat 1001-listan kirjoja.

Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän

Hullun kallista kahvia ja junakirja. Niistä on minun perjantai-iltani tehty.

Yksi lensi yli käenpesän on kaikkien tuntema klassikkoelokuva. Niin, elokuva. En tiennyt leffan perustuvan kirjaan ennen kuin selailin 1001-listaani ja löysin kirjan sieltä. Taas on todettava, että kirja pitää lukea aina ennen kuin katsoo leffan. Sieluni silmien verkkokalvoilla seikkaileva Jack Nicholson vaikutti turhan voimakkasti lukukokemukseen, enkä oikeini pystynyt näkemään kirjaa leffasta erillisenä. Tuli sellainen fiilis, että hyvästä kirjasta on ollut helppo tehdä hyvä leffa, mutta leffa olisi voinut mennä monella tavalla vikaankin. Kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja (ja jos joku ei ole nähnyt leffaa vielä, katso se heti! Tai siis heti, kun olet lukenut kirjan, tietty).

Kirjalija: Ken Kesey
Luettu kirja: Yksi lensi yli käenpesän (suom. Risto Lehmusoksa)
Alkuperäinen kirja: One flew over the cuckoo's nest (1962)
Sivumäärä: 389
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Ernest Hemingway: Kirjava satama

Kirja ja kuono.

Papa Hemingwayssä on sitä jotakin. Särmikäs, terävä, mutta kuitenkin kaunis kirja oli tämäkin, kuten on ollut häneltä aiemminkin lukemani kirjat. Kirjava satama liikkuu merillä Vanhuksen ja meren tapaan, mutta tämä oli astetta kovemmaksi keitetty paketti. Päähenkilö Harry Morgan tekee toisinaan sangen kyseenalaista bisnestä veneellään. Venettä käytetään niin miekkakalojen pyydystämiseen kuin ihmisten salakuljettamiseen. Elämä merellä (ja maalla) ei ole helppoa, kovaa on niin elämä kuin miehetkin. Alkuperäinen kirjan nimi antaa kirjalle paremmin oikeutta. To Have and Have Not eli vapaasti suomennettuna: Tasan ei mee nallekarkit.

Kirjailija: Ernest Hemingway
Luettu kirja: Kirjava satama (suom. Toini Aaltonen)
Alkuperäinen kirja: To Have and Have Not (1937)
Sivumäärä: 242
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Roskapistelöytö joitakin vuosia sitten
Arvostelu: ★★★

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Kolme sisarusta, joista 2/3 on naimattomia. Komeita miehiä, väärinymmärrystä ja perittäviä kartanoita. Kuulostaako tutulta? Eipä ole ihme, että minulla menee sekaisin lukemani Austenit. Mutta olipa tämäkin Austen ihana ja huomasin myös, että pehmoinen ja kohti hahmojen onnellisuutta etenevä kerronta sopii työmatka-aamujen pimeyteen huomattavasti paremmin kuin vaikkapa raaka dekkari. Suurimmat plussat Viisasteleva sydän saa kirjan loppupuolella olleesta mahtavasta feministisestä keskustelusta. Siinä sivutaan kirjallisuutta, sitä miten kirjallisuus on miesten näkökulmaa ja miten sen oikeellisuudesta ei voi mennä takuuseen, kun naiset eivät ole päässeet sen kautta ääneen.

Isoimman plussan Austen saa kuitenkin ehdottomasti siitä kun hän toteaa, että naisella voi usein olla vielä jopa yhdeksänkolmattakin iässä tallella sama kauneus ja viehätysvoima kuin hänellä oli kymmenen vuotta aiemmin. Hurraa! Jos Austen kerran näin sanoo, voinen kai uskoa, että minullakin on vielä pari hyvää vuotta edessäpäin, hahaa.

Kirjailija: Jane Austen
Luettu kirja: Viisasteleva sydän (suom. Kristiina Kivivuori)
Alkuperäinen kirja: Persuasion (1818)
Kustantaja: WSOY
Lukija: Erja Manto
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Voitin (ihana yllätys, sillä en ikinä voita mitään paitsi kerran Pepsi-pullosta cd:n, se oli mahtavaa) Anna minun lukea enemmän -blogin kaksivuotissynttärin arpajaisista kirjan ja sain valita listalta mieleiseni. Kiitos vielä Annami! Valinta oli helppo, sillä olen halunnut lukea Greenin Tähtiin kirjoitetun vihreen siitä asti, kun kuulin leffateatterin vessassa teinityttöjen keskustelevan kirjan perusteella tehdystä elokuvasta. Keskustelu oli jotakin sen suuntaista kuin "en oo ikinä itkenyt niin paljon". Lisäksi olen kirjablogeissa törmännyt useampaan kehuvaan tekstiin  kirjasta, joten olihan tämä ilmiö koettava itse.

Yllätyin parista asiasta. Tai oikeastaan vain yhdestä, sillä siitä en oikeastaan yllättynyt, etten vuodattanut yhtään ainoata kyyneltä kirjaa lukiessani. Olen aika tosi herkkis, mutta jostakin syystä fiktiivinen maailma ei saa minua kyyneliin kuin poikkeustapauksissa. Näitä poikkeustapauksia on tähän mennessä tullut todistettavasti kaksi. Rimakauhua ja rakkautta -sarjan se jakso, jossa Rachel kuolee, osui ihan liian lähelle omia kokemuksia sekä Schindlerin lista -elokuvan loppukohtaus, koska siinä nyt vain ei voi ajatella, että tämä on vain fiktiota. Ja voi hyvänen aika sitä kyynelten määrää! Toisaalta on hyvä, etten ole kovin itkupärskeisiin taipuvainen, sillä tämänkin kirjan luin junassa.

Toinen asia, josta yllätyin olikin sitten kunnon yllätys. Kuvittelin lukevani teineille suunnattua itkuista ja teinimäiseen ihanan kamalaan rypemiseen sopivaa tarinaa. Luinkin käsittämättömän sujuvaa, kaunista, terävää, ajankohtaista ja nokkelaa fiktiota. Vau!

Kirja kertoo kahdesta tavallisesta teini-ikäisestä Hazelista ja Augustista. Tavanomaisesta siinä mielessä, että heillä on teinien ajatukset, kiinnostuksenkohteet ja elämänkatsomus. Tavallisuutta taittaa kohti epätavallisuutta syöpä, tekijä joka erottaa teinit pysyvästi ikätovereistaan. Syöpä toisaalta antaa erioikeuksia, läpäistyjä kokeita ja viimeisiä toivomuksia. Se myös aiheuttaa pitkiä katseita, epäluuloa, pelkoa, kipua, erakoitumista ja masennusta. Syöpä eriarvoistaa ja sen kohtuuttomuus tuntuu vielä kohtuuttomammalta, kun se jyllää nuoren ihmisen soluissa. Hazel ja Augustus tapaavat syöpää sairastavien nuorien vertaistukiryhmässä. He huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, ihastuvat ja rakastuvat. Augustus on melkoinen teiniromaanin hurmuripojan ruumiillistuma, mutta sen olen valmis antamaan anteeksi tälle muuten ansiokkaalle romaanille.

Rakkaustarinaa saartaa joka puolelta syöpä ja syövän myötä nurkan takana jatkuvasti vaaniva kuolema. Nuoria kuolee, syöpiä uusiutuu, pakenee ja uusiutuu taas,  raajoja ja silmiä amputoidaan ja käytetään happipulloja avittamaan heikoksi käyneitä keuhkoja. Kaikki tämä kauhu ja epätoivo on kuitenkin vain toissijaista, kun nuoret rakastavat ja elävät. Hazelin näkökulmasta kertoma tarina on toki koskettava ja itkettäväkin, mutta se on myös kaunis, aito ja raikas. Siinä on älyä, runsaasti intertekstuaalisia viittauksia ja tarkkanäköisiä oivalluksia elämästä ja ihmisten välisistä suhteista. Kerrassaan sujuvaa, nautittavaa ja älykästä kirjallisuutta. Nuorien ihmisten sairaus ja kuolema lienee jonkinlainen tabu, siihen liittyy valtavasti tunnetta ja epämääräistä pelkoa ja onkin hienoa, että Green on onnistunut kirjoittamaan aiheesta näin avoimen, puhtaan ja turhaan sentimentaalisuuteen ja surkutteluun taipumattoman kirjan. Tämä kirja ei siis saanut minua itkemään, vaan hymyilemään, toki kuvainnollisten kyynelten läpi. Kannatti lukea.

Kirjailija: John Green
Alkuperäinen kirja: The Fault in Our Stars (2012)
Luettu kirja: Tähtiin kirjoitettu virhe (suom. Helene Bützow)
Mistä hankittu: Blogiarpajaisvoitto
Sivumäärä: 338
Arvostelu: ★★★★

Riikka Pulkkinen: Totta

Pulkkisen Riikka on kiehtonut minua kirjailijahahmona jo pitkään, vaikka hänen tuotantoonsa tutustuminen on ollut vähän vaiheessa. Viime vuonna maaliskuussa kuuntelin Iiris Lempivaaran ja toukokuussa luin Vieraan. Lokakuussa Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen haastattelun ja totesin fanittavani naista ja päätin lukea Totta niin pian kuin mahdollista. Haastattelussa Pulkkinen toi nimittäin ilmi, että Totta ja Iiris Lempivaara olivat työn alla samaan aikaan ja se oli haasteellista, kun tunnelmat vaihtelivat täysin laidasta laitaan. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat varsin lupaavat, sillä sekä kirjailja että kirja kiinnostivat minua kovasti.

Totta oli aika pitkälti sellainen kuin odotinkin sen olevan: täynnä teräviä sanoja, kielikuvia ja kauneutta. Pulkkinen kertoo naisista, eri ikäisistä naisista, jotka usein ovat tavalla tai toisella selvityjiä. Ja sehän on varsin mainio lähtökohta kirjalle. Totta kuvaa kolmea sukupolvea, kuolemaa tekevää isoäitiä, tämän tytärtä ja tyttärentytärtä, joilla kakilla on omat muistonsa, traumansa ja salaisuutensa. Tarinassa oli hienoja aineksia, siinä oli kauneutta ja älykästä kerrontaa, mutta silti jotakin puuttui. Jopa ärsytti, kumma juttu.

Oikeastaan kaikki lukukokemuksessa sujui ihan kiitettävästi siihen asti, kun pääsin kohtaan, jossa tyttärentytär Anna kävelee Helsingin keskustassa ja bongaa kaduta nakkipaperin. Muistin samantien jonkin kirjabloggaajien Pulkkinen & nakkipaperi -keskustelun ja googlasin asiaa. Löysin Sallan mainion bloggauksen kirjasta ja luin sen vilkuillen. Olin samaa mieltä, valitettavasti, siitä että teoksessa on melkoisia ärsyttäviä epäkohtia. Tämän asian konkretisoitumisen jälkeen lukukokemus oli vähän ärsyttävä. Pulkkinen runotyttöilee, maalailee ja keskittyy kyhäilemään mielettömiä ja kirjallisuuden historiaan pyrkiviä korulauseita ja toisinaan unohtaa henkilönsä omille teilleen. Samalla hän näyttää unohtavan sen, että henkilöiden kai pitäisi olla kuin aitoja ihmisiä, ei kirjallisen tarinan irtonaisia päällemaalattuja kiiltokuvia.

Pidin kirjasta sillä "ihan ok" -tavalla, joka ei ole kirjalle kovinkaan imartelevaa. Riikka Pulkkinen on minulle siis edelleen kirjailija, josta pidän valtavasti, mutta jonka kirjoista en suuremmin välitä tai valtavasti innostu. Silti jostakin syystä aion ottaa Pulkkisen esikoisen Rajan vielä tämän vuoden lukemistooni.

Totta oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana ja suomalaiset äänestivät sen Hesarin 2000-luvun parhaiden kirjojen äänestyksessä sijalle 13.

Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Kirja: Totta (2010)
Mistä hankittu: Itse ostettu pokkari, en muista mistä ja koska
Sivumäärä: 270
Arvostelu: ★★★

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (äänikirja)

Syksy on näemmä tullut kanssa-asukillenikin. Jonka nimeä en muista. Olen huono emäntä.

No johan on! Vanha ystäväni vuosien (lähes vuosikymmenten, voi hyvää päivää) takaa tuli jälleen tervehtimään minua. Itse Havukka-ahon ajattelija, Pylkkäs-Konstahan se siinä! Käpsäkkäästi ilahdutti päivänä muutamana työmatkaani Kari Pajun kertoilemana.

Havukka-ahon ajattelija oli meillä kotona kirjahyllyssä ja luin sen jo kouluikäisenä. Pidin siitä paljon, mutta taitaa olla turha edes mainita, etten muista siitä mitään yksityiskohtia. Leppoisan pohdiskelevan ja särmikkään päähenkilön toki muistin, jonka vuoksi kirjan lukeminen oli ilahduttava paluu lapsuuden lukukokemukseen. Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004) yli viisikymmenttä vuotta myöhemmin kuin hän pohdiskeli Havukka-aholla (1952). Välissä Huovinen on julkaissut myös Konstan Pylkkerön (1961) jota en ole lukenut. Huovinen sekä aloitti, että lopetti uransa Pylkkäs-Konstan seikkailuilla, sillä tämä vuonna 2004 julkaistu kirja jäi vuonna 2009 kuolleen kirjailijan viimeiseksi ja Havukka-ahon ajattelija oli kirjailijan ensimmäinen romaani (sitä ennen häneltä kylläkin julkaistiin novellikokoelma Hirri vuonna 1950).

Konsta Pylkkänenhän on vallan ikääntynyt mies, hiukan jo kalju pilkistää. Aikaa on kulunut miehen aiemmista seikkaluista ja ihminenkin on käynyt jo avaruudessa asti. Vanhempana on miehen hyvä asettua aloilleen, varsinkin kun syksy tekee tuloaan. Talvella pitää olla paikka, jonne iltaisin kallistuu nukkumaan ja jossa on hyvä keitellä muikkusoppaa. Siispä eläkkeelle jäänyt sekatyömies kiertelee kotiseutuaan Kainuuta ja tutkiskelee, josko jostakin torpasta löytyisi huone, jonne mies voisi asettua kortteeraamaan. Meno on vanhanaikaista ja rauhaisaa.

Kyllä on niin, että maailma kaipaisi enemmän tällaista kirjallisuutta. (Ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että kyllä on myöskin niin, että Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja taitaa olla Pylkkäs-Konstan serkkupoika). Mihinkään ei ole kiire, ennen oli kaikki paremmin. Mitä yksinkertaisempaa elämää ihminen elelee, sitä paremmin hän voi. Luonnossa liikkuminen ja ruumiillinen työ, siinä on todellakin avain onneen!

Konstan tapaamat ihmiset ovat mainioita, mutta erityisen nautittavaa on Huovisen luontokuvaus. Syksyn lähestymisen aistii voimakkaasti, vaikka sitten helmikuun lumenpaljoudessa ja kylmyydessä työmatkakävellessäänkin. Kirja on kaunis ja - varsinkin kun sen tietää viimeisiksi kuulemisiksi, joita koskaan tulemme Konsta Pylkkäsestä kuulemaan - melkoisen liikuttava.

Kirja äänestettiin Hesarin 2000-luvun suosikit -äänestyksessä sijalle 72.
Kirjassa liikuttiin maalaismaisemissa,

Kirjailija: Veikko Huovinen
Kirja: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004)
Lukija: Kari Paju
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Lukurauhaa!

Tänään on Suomen Kirjasäätiön julistama lukurauhan päivä. Hyvä syy uppoutua päiväksi hyvän kirjan pariin eikä antaa minkään häiritä lukurauhaa. Lukurauhan laki on seuraavanlainen:

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.
2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.
3§ Yksin lukeminen on sallittu.
4§ Toisille lukeminen on sallittu.
5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.
6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Mainioita ja rauhaisia hetkiä kirjojen parissa siis kaikille! Itse ajattelin uppoutua tänään kuvan kirjapinoon.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

"Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös 'eloonjääneet'. Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen 'eloonjäänyt' lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler."

Huh. Huhhuh. Tätä kirjaa on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen aiemminkin todennut, että Oates on kirjailija minun makuuni. Etenkin Blondi on koko tähänastisen lukuhistoriani vaikuttavimpia kirjoja ja edelleen muistan sen käsittämättömän voiman. Tai siis kuvittelin muistavani, kunnes aloitin taas uutta Oatesia, vuoden hyllyssäni ollutta teosta Sisareni, rakkaani. Kuten Blondikin, oli tämäkin lukukokemus hurja ja fyysinen, yllättävän rankka. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että onnistuin jotenkin saamaan otsaani sentin pituisen vekin järkälemäisen kirjan kulmasta. Lukeminen on toisinaan vaarallista.

Sisareni, rakkaani ammentaa tositapahtumista. Tarinassa on kieroutunut perhe, pakkomielteinen äiti (heistä Oates taitaa kertoa kaikkein mieluiten), huikentelevainen ja petturimainen isä, epävarma ja erikoinen Skyler-poika sekä pikkuinen, kaunis ja ihana Edna Louise-tyttö. Tyttö osoittautuu ilmiömäiseksi luistelutaituriksi ja äiti alkaa pakkomielteisesti valmistaa tätä huikeaan luistelu-uraan, kuljettaa tätä kilpailusta toiseen ja jopa muuttaa tämän nimen Bliss'ksi. Kaikki paha ja kieroutunut kulminoituu lopulta siihen, että tyttö löydetään perheen kotoa raa'asti murhattuna. Luonnollisesti perheenjäseniä epäillään ja epäiltyjen joukkoon kuuluu myös Skyler.

Sisareni, rakkaani on Skylerin kirjoittama hurja paljasturomaani, "Skyler Rampiken intiimi tarina", kertomus eloonjääneen, mutta epäilyksiä herättävän, pojan elämästä ja kokemasta. Harmi kyllä Skyler on sangen epäuskottava kertoja (ja hän myöntää sen itsekin). On selvää, ettei Skyler tiedä mihin uskoa, mitä tapahtui ja kuka hän itsekään loppujen lopuksi on. Tietämästäänkään hän ei välttämättä kerro lukijoilleen koko totuutta. Skyler on sekava kertoja, hän elää alaviitteissä, viivaa yli sanoja ja liittää romaaninsa sisälle pienempiä tarinanpalasia. Oates on mieltynyt hulluihin ihmisiin. Tässäkin teoksessa on joukko hyvin sekaisin olevia, säälittäviä, pelottavia ja kammottavia ihmisiä. Romaani on maanista kerrontaa, sekavuutta, rönsyilyä, pelkoa, uhkaa ja epätodellisuuden tuntua. Ei ihme, että lukija on kovilla.

Kuten Blondinkin, myös Sisareni, rakkaani -teoksen kauheus syntyy siitä, että innoituksena on tositapahtumat. Oates leikittelee ajatuksilla siitä, mitä on lööppien takana, mitä oikeasti tapahtui ja mitä tapahtumissa mukana olleet oikeasti kokivat. Mitä tapahtui pojalle, joka jäi henkiin, mutta jota samalla epäillään syylliseksi? Oates tosin muistuttaa alkupuheessaan, että kirja on kokonaan mielikuvituksen tuotetta, vaikka sen juuret ovat oikeassa rikostapahtumassa ja tämä onkin hyvä muistaa kirjaa lukiessa. Kirja on yhtä tirkistelyä ja tuntuu vahvasti siltä, että ei kenenkään pitäisi tietää niitä asioita, joista Skyler lukijoilleen kertoo. Ovela viittaus nykyiseen "lööppihelvettien" maailmaan ja siihen, miten media on oikeutettu repimään kaiken auki häpeilemättä.

700 sivua tirkistelyä, välillä jopa fyysiseen pahoinvointiin asti yltävää kerrontaa, silkkaa pahuutta, hulluutta ja mielipuolisuutta ei taida kuulostaa hyvältä lukukokemukselta? Sisareni, rakkaani oli kuitenkin uskomaton kirja, vaikuttava, koukuttava ja raastava lukukokemus. En vain voi olla ihmettelemättä, miten joku osaa ja ennenkaikkea uskaltaa kirjoittaa tällaista kirjallisuutta. Silti olen valtavan iloinen, että kirja on nyt luettu ja voin ehkä vähitellen päästä eroon sen luomasta aavemaisesta tunnelmasta ja unissani seikkailevasta luistelijatytöstä. Huh ja vielä kerran huh.

Kirjalija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Sisareni, rakkaani (Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: My Sister, My Love (2008)
Mistä hankittu: Kirja-alesta tammikuussa 2014
Sivumäärä: 733
Arvostelu: ★★★★★

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (osat 1-3)

Tulinpa tuossa lukaisseeksi kokonaisen trilogian tammikuun aikana. Kolme olomuodoltaan kevyttä ja nopealukuista kirjaa, joiden sisältö oli kuitenkin painavampaa kuin lyijy. Ahmin yhden, hain heti kirjastosta toisen ja lopulta kolmannenkin. Nyt olo on kummallinen, tyhjä, järkyttynyt ja haikea. Sangen erikoista, että tunnen näin, sillä en kokenut erityisemmin edes pitäväni näistä kirjoista. Gardell kertoi tarinan, joka piti tulla kerrotuksi. Tarinan, tai oikeammin toden, joka jokaisen lauseen myötä pureutui syvemmälle sydämeen ja järkytti syvästi.

Kuvat: Adlibris

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia (oikeammin kolmeosainen romaani) on shokeeraava kuvaus 1980-luvulta, siitä millaista oli homoseksuaalien elämä tuon ajan Ruotsissa. Nykyisin Ruotsi vaikuttaa sen verran liberaalilta, että on vaikea uskoa, että myös länsinaapurissamme on vallinneet kirjan kuvaamat asenteet vielä noinkin vähän aikaa sitten. Homojen elämä on piilottelua, salailua, häpeilyä ja salamyhkäisyyttä. Leimautuminen hirvittää ja siksi lääkärillä käymistäkin on parempi välttää, vaikka olisikin vieraalla ja hirvittävällä tavalla sairas.

Nuoret miehet elävät ja rakastuvat. He sairastuvat ja kuolevat, yhä nuorina, elämänsä alussa, usein hylättyinä. "Homoruton" runtelemat luurangoiksi kuihtuneet nuorukaiset makaavat sairaalasängyissään ja, kun heidän poskelleen vierähtää kyynel, muistuttaa hoitaja, että kyyneleitä ei tule pyyhkiä paljain käsin, ties vaikka aids tarttuu. Viattomuus kääntyy syyllisyydeksi, media leimaa taudinkantajat murhaajiksi ja lehtiartikkeleissa huudetaan, miten luonto kostaa poikkeavan käytöksen. Hirveintä on se, että tämä kaikki on oikeasti tapahtnut. Hirveää, sydäntäraastavaa ja epäoikeudenmukaisuudessaan lannistavaa.

Ensimmäisen osa on rakkaus, toinen sairaus ja kolmas kuolema, näin etenee romaanisarja ja sen hahmojen kohtalo. Kaikki kolme elementtiä ovat kuitenkin läsnä jo ensimmäisessä osassa uhkaavana ja vääjäämättä lähestyvänä. Ilman rakkautta kaikki tuntuisi vielä hirveämmältä, mutta toisaalta rakkaus levittää kuolemaa. Kaikki ei ole pelkkää surua ja tuskaa, huumori kukkii loppuun asti, itseironia ja mustat vitsit toimivat selviytymiskeinona. Ristiriitaisuus on voimakasta ja tunnelma on vahva. Päähenkilöt ovat kaikki inhimillisiä, erilaisia ja heillä on hyvin erilaiset taustat. Sairaus, joka tulee synkkänä muurina ja vie mukanaan nuoria miehiä, yhdistää heitä kauhealla tavalla.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on koskettava, hirvittävä ja totta. Mutta miksi sitten en kuitenkaan oikein pitänyt kirjoista? Tärkeimpänä syynä pidän kirjojen kieltä. Se töksähteli, kuulosti ruotsilta (se nyt ei ole Gardellin vika) ja toisteli liikaa. Näillä aineksilla olisi voinut saada aikaan vielä jotakin paljon voimakkaampaa. Yksinkertaisesti Gardellin tapa kirjoittaa ei miellyttänyt minua. Silti ahmin kirjat, vaikutuin ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että on upeaa että nämä kirjat on kirjoitettu, julkaistu ja otettu vastaan innolla. Kirjoista on tehty myös hyvin suosittu tv-sarja ja sen verran tarina jäi kolkuttelemaan takaraivooni, että haluan ehdottomasti nähdä sen. Suosittelen myös kirjojen lukemista kaikille, nämä tarinan kuvaavat ihmiset ansaitsevat tulla muistetuiksi, nyt ja aina.

Osallistun kirjoilla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (piste Ruotsille)


Kirjailija: Jonas Gardell
Luettu kirja: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osat 1-3 (suom. Otto Lappalainen)
Kustantaja: Johnny Kniga
Alkuperäinen kirja: Torka aldrig tårar utan handskar 1-3 (2012-2013)
Sivumäärä: 294 + 300 + 304
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★