Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu

Luinpa pitkästä aikaa romaanin ja jopa 1001-listalla olevan romaanin. Heinäkuutani täytti muun muassa yhden vanhan talon purkuoperaatio sekä uuden talon suunnittelu. Töihinpaluu toi mukanaan pahenevaa sairastelua, kuinkas muutenkaan. Lukuaika on ollut vähissä ja kroppa ja aivot kovilla, siispä tämänkin teoksen lukeminen olisi ollut varmasti järkevämpää jonakin toisena, rauhallisempana aikana.

Kaikki valaistuu oli nimittäin kummallinen, monitahoinen, sekava ja erikoinen matka. Kirjassa Jonathan Safran Foer -niminen nuori mies matkustaa Ukrainaan selvittämään sukunsa historian käänteitä. Hän saa matkaoppaakseen englanninkielen itseoppineen tulkin Alexin sekä tämän mukasokean isoisän ja isoisän opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin (narttu, joka kärsii pahoista ilmavaivoista ja suvunjatkamisvietistä). Suurin ongelma kirjan kanssa minulla liittyikin (taas) siihen, että luin suomennoksen. Alexin käyttämä kieli oli hyvin erikoista, hän käyttää sanoja väärissä yhteyksissä, mutta tulee silti ymmäretyksi. Suomennos oli varmasti erinomainen, mutta silti minua jatkuvasti häiritsi, kun jäin miettimään alkuperäistä tekstiä ja sen sanoja. Tosin enpä varmaan olisi jaksanutkaan lukea tätä englanniksi, sen verran kovilla oli keskittymiskykyni nytkin.

"Minä en tietenkään mennyt maineikkaaseen yökerhoon. Kuten olen maininnut, minä tiedotan usein Isälle että menen maineikkaaseen yökerhoon, mutta sitten menen rannalle. En mene maineikkaaseen yökerhoon, jotta voin tallettaa valuttani pikkuleipärasiaan muuttaakseni Amerikkaan Pikku-Igorin kanssa. Mutta minun täytyy tiedottaa sinulle että se johtuu myös siitä että en rakasta maineikkaita yökerhoja. Niistä tulee minulle hyvin iloton ja hylätty olo. Käytänkö minä tuota sanaa oikein? Hylätty?" Esimerkki Alexin kirjoitustyylistä, s. 278

Kirjassa vuorottelevat kolmikon matkakertomus Alexin näkökulmasta, Jonathanin kirjoittama historiikki sukunsa vaiheista sekä Alexin kirjeet Jonathanille, joissa hän kommentoi tämän historiikkia. Melkoinen soppa, jonka seuraamisessa saa tosissaan tehdä töitä. Nämä kaikki kolme näkökulmaa limittyvät yhteen oudolla tavalla. Eniten taisin lopulta nauttia Jonathanin kirjoituksista, ne toivat mieleeni toisinaan Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Grassin Peltriummun kaikessa kummallisuudessaan. Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?

Vaikka hetkittäin nautinkin tarinasta paljon, kokonaiskuva jäi silti harmittavan sekavaksi. Tuli sama fiilis kuin muinoin Pilvikartaston kanssa. Kirja oli minulle juuri oikea, mutta aika valitettavan väärä.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 26, sukutarina.

Kirjailija: Jonathan Safran Foer
Kirja: Kaikki valaistuu (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: Everything is Illuminated, 2002
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 7 (sijat 40. - 31.)

Bändilistaus, long time no see! Seuraava erä on joukko sekalaista seurakuntaa, raskaasta meiningistä silkkaan poppiin ja yllättävän paljon mukana on myös vanhoja vivahteita. Tästä porukasta olen nähnyt livenä vain yhden bändin, toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos. Huippua lähestyessä alkaa olla aina enemmän myös tunteita mukana tässä fanituksessa. Osa kuusi on täällä, osa viisi, osa neljä, osa kolme, osa kaksi ja osa yksi.

40. Slipknot

 Kuva

Slipknotin laitan mielessäni vähän samaan porukkaan Kornin ja Limp Bizkitin kanssa. Slipknot on jäänyt tästä kolmikosta jotenkin etäisimmäksi ja siksipä se pääsee käsittellyyn nyt, loput sitten myöhemmin. Slipknotin raivokas musiikki sopii moneen tilanteeseen. Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään ja tämä onkin bändi, jonka haluaisin kovasti nähdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995 -
Paras albumi: All Hope is Gone (2008)
Poiminta tuotannosta: Psychosocial

39. Linkin Park

Kuva

En ole koskaan ollut sellainen Linkin park -superfani kuin moni ikätoverini. Muistan miten valtava juttu Hybrid Theory oli, kun olin yläasteikäinen. Silti en voi väittää, etteikö parvi viikkoa sitten maailmaa järisyttänyt suru-uutinen Chester Benningtonin itsemurhasta olisi kouraissut minuakin syvältä.

Linkin Parkin tyyli on minun musiikkimaussani hiukan väliinputoaja, mutta sen omintakeinen soundi ja sopivan synkät sävyt ovat ihastuttaneet aina.  Jatkossa Linkin Park tulee kuulostamaan entistäkin surullisemmalta, mutta toisaalta, onneksi musiikki elää aina.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996 -
Paras albumi: Hybrid Theory (2000)
Poiminta tuotannosta: In the End

38. Green Day

Kuva

Green Day on ollut oleellinen osa soittolistojani "ihan aina". Tuttu ja turvallinen, tarpeeksi kesy punk-rock on sopiva lisä raivokkaamman meiningin keskelle ja Green Day onkin kulkenut kanssani jo viisitoista vuotta. Erityisen läheinen bändistä on tullut kitaran soiton kautta, monet biiseistä sopivat hyvin hiukan epävireiseen rämpyttelyyn. Basket Case on niitä biisejä, jotka ovat kasvaneet summaansa suuremmiksi. Uskon, että Green Day on niitä tämän ajan bändejä, jotka muistetaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1986 -
Paras albumi: Dookie
Poiminta tuotannosta: Basket Case  

37. Volbeat

Kuva

Kun Volbeat soi radiossa, ei tarvitse ikinä miettiä, että "onkohan tämä Volbeatia". Se lienee tärkein osa bändin viehätystä. Mukavan vanhanaikainen meininki, tarttuvat biisit ja taatusti erottuva lauluääni on toimiva resepti. Volbeatia en juuri koskaan kuuntele pelkästään, mutta Spotify-listoiltani sitä löytyy sinne tänne ripoteltuna runsaasti. Volbeatiakaan en ole sattunut näkemään koskaan livenä, vaikka bändi taitaa olla aika ahkera Suomen kävijä.

Maa: Tanska
Vuodet: 2001 -
Paras albumi: Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Poiminta tuotannosta:  Still Counting


36. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit

Kuva

Muistaako joku Bonus-CD:t? Kultaisella 90-luvulla meillä ei ollut kovin montaa cd-levyä ja nämä ilmaislevytkin pääsivät siten valtavan kovaan soittoon. Ensimmäinen kosketukseni moniin kotimaisiin bändeihin tulikin bonuslveyjen kautta. Tähän joukkoon kuuluu myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jonka tuskainen Puunukke, soi kahdeksannen bonus-CD:n raidalla numero 18. Muistaakseni muut perheenjäsenet pitivät sitä liiankin surullisena, mutta minä, ikuinen surussa ja melankoliassa rypijä, ihastuin täydellisesti.

Elwoodin kappaleet ovat täynnä tunnetta, tuskaisen riipiviä, hirveän onnellisia. Sir Elwood on minulle sateisen, rankan, kurjan päivän musiikkia, se lohduttaa, tasoittaa, muistuttaa että tunteet ovat ok. Spotifyssani Sir Elwood nostaa päätään syksyisin Edu Kettusen kanssa. Toisaalta Perunamaa ja Viimeisellä rannalla ovat minulle kesäbiisejä ja Neiti Kevät, no, arvaatte. Elwood sopii joka vuodenaikaan ja tunteeseen. Hienoa, hienoa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988 -
Paras albumi: Puunukke (1997)
Poiminta tuotannosta: Viimeisellä rannalla

35. Megadeth

Kuva

Olin kuunnellut Megadethia aiemminkin, mutta lopullinen rakastuminen yhtyyeseen taisi tapahtua tammikuussa 2011 (tai se hetki ainakin jäi mieleen). Silloin Turun Logomossa esitettiin (mielettömän hyvää!) 1827 Infernal Musical -hevimusikaalia. Se pärähti käyntiin Symphony of Destructionilla ja käsikarvat nousivat pystyyn välittömästi. Vieläkin muuten harmittaa tavattomasti, etten hankkinut musikaalin DVD-taltiointia, haluaisin niin kovasti nähdä sen uudelleen.

Megadeth on muita thrash-kumppaneitaan melodisempi ja siksipä taidankin kuunnella sitä niin usein. Yhtye oli viime viikonloppuna soittamassa Kuopiossa ja ystäväni oli sitä katsomassa. Olin tavattoman kateellinen, mutta pienet pätkät Symphony of Destructionia ja À Tout le Mondea WhatsAppissa lohduttivat kummasti <3

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-2002, 2004-
Paras albumi: Rust in Peace (1992)
Poiminta tuotannosta: Symphony of Destruction

34. Mustasch

Näin Mustachin livenä Oulussa Qstockissa pari vuotta sitten (tämän jutun isot kuvat siis omiani). Keikka oli yhtä hyvä kuin bändi on levyillä. Vahvat riffit ja konstailematon rock-meininki upposivat minuun välittömästi kuultuani bändiä ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi bändin tyypit vaikuttavat uskomattoman sympaattisilta kavereilta. Joku juttu näissä ruotsalaisissa kyllä on...tähänkin teemaan palaan vielä myöhemmin.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1998-
Paras albumi: Lates Version of the Truth (2007)
Poiminta tuotannosta: Double Nature 

33. Jake Bugg

Kuva

Löysin Jake Buggin vahingossa, jo ennen Spotify-jäsenyyttäni. Kolahti kerralla: raikasta ja taitavaa musiikkia, kitara ja ääni joka kuulostaa vähän Johnny Cashilta, mutta omanlaiseltaan. Kun muutin töiden perässä Vaasaan keväällä 2013, istuin pienen 16 neliön yksiöni lattialla syömässä kolmioleipää ennen huonekaluostoksille lähtöä. Rinkasta olin kaivanut esiin läppärin, josta soitiin Jake Buggia YouTubesta.

Buggin musiikilla on minuun rauhoittava vaikutus. Hänen mutkaton mutta koskettava musiikkinsa onkin toiminut terapeuttina minulle yksinäisinä Pohjanmaa-vuosinani. Vieläkin vähän kirvelee, etten lähtenyt katsomaan miestä (poikaa, jos on syntynyt 1994 on minun mittapuullani poika!) Provinssiin muutama vuosi sitten. Jake Bugg on muuten usein villi korttini, jos minua pyydetään suosittelemaan artistia tai laittamaan jonkin biisin soimaan (seurasta riippuen, toisissa seuroissa villi korttini on Annihilatorin King of the Kill...). Harvempi on edes kuullut artistista, mutta sitä useampi ihastuu kerralla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2011-
Paras albumi: Jake Bugg (2012)
Poiminta tuotannosta: Lightning Bolt

32. Disturbed

Kuva

Disturbed on soinut listoillani pitkään, mutta jostakin syystä bändi pääsi kunnolla sydämeeni viime talvena. Kuuntelin Seinäjoen kämpälläni iltaisin ennen nukahtamista Down With the Sicknessiä ja Strickeniä jatkuvalla toistolla ja upposin syvälle musiikkiin. Tämä on bändi, jonka haluaisin nähdä livenä tositositositositosi paljon!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996-2011, 2015-
Paras albumi: Ten Thousand Fists (2005)
Poiminta tuotannosta: Down With the Sickness

31. Darren Hayes

Nämä levyt ja levykotelot on rakastettu naarmuille.

No niin, aletaan päästä asiaan. Darren on ehdottomasti tunnetuin Savage Garden -yhtyeestä (ei liene yllätys, että siihen palaan vielä myöhemmin, spoiler alert, paljon myöhemmin, tässä juttusarjassa). Mies on kuitenkin tehnyt soolomusiikkia neljän sooloalbumin verran. Musiikki on enemmän ja vähemmän laadukasta, mutta aina aitoa ja koskettavaa. Hayesin lauluääni jakaa mielipiteet, mutta minä rakastan sitä. Olen kasvanut aikuiseksi Hayesin lyriikoiden parissa ja ne ovat kasvaneet osaksi minua. Näistä lyriikoista jatkan myöhemmin lisää...

Hayes on aktiivinen facebook-sivuillaan ja tuntuukin hullulta, että nyt se sama Darren, jota teini-Mari ihaili jo parikymmentä vuotta sitten, on niin helposti saavutettavissa, hän nimittäin vastailee aktiivisesti faneileen ja ihan itse. Joskus vielä rohkaistun, kirjoitan ja kiitän siitä voimasta, jota herkkä sielu on saanut kappaleidensa kanssa välitettyä toiselle herkälle sielulle maapallon toiselle puolelle.

Maa: Australia
Vuodet:  1993-
Paras albumi: This Delicate Thing We've Made (2007)
Poiminta tuotannosta: Neverland 

Ja taas kysyn: löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata loppuihin osiin mahdollisimman pian, kohti rakkaimpia bändejä mennään!

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, 11000 vuotta ihmisen jälkiä

Kirja ja kuppikivi Turun Halisissa.

Vierailin perheeni kanssa Aboa Vetus -museossa joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Pieni tyttö lumoutui täysin. En ikinä unohda sitä tunnetta, joka minulla oli vierailun jälkeen. Opas oli kertonut, että kun kävelemme kaupungilla, jalkojemme alla on vanha kaupunki. Museovisiitin jälkeen tuijotin joka askeleella asfalttia ja katukiviä hämmästyneenä, tuolla alla on menneisyys, tuolla on historia.

Eipä kotikunnassani Laitilassakaan ollut vaikeaa lumoutua historiasta. Keskiaikainen kivikirkko oli itsestäänselvyys, olihan melkein kaikissa lähikunnissakin sellainen, isompaa kaupunkia edusti Vanha Rauma ja jo lapsena kuulin tarinoita siitä, miten pelloltamme oli löytynyt vanha verkonpaino, joka tietysti tarkoitti sitä, että pellon tilalla oli lainehtinut vesistö. Kotimetsässä kävellessä aprikoin, miten monta jalkaa samaan paikkaan on ihmiskunnan historian aikana aiemmin astunut.

Lapin (Rauman) Sammallahdenmäki

Teini-ikäisenä kävellessäni järven rantaan tarkkailin muinaisia merkkejä siitä, millä korkeuksilla veden pinta oli aiemmin ollut. Siitä syntyi oivallus, minusta tulee maaperägeologi. Maaperägeologia ja arkeologia ovat oikeastaan läheisiä serkuksia ja oli sattumaa, että luonnontieteet veivät minut mennessään ja pelastivat humanismilta (huom. huumori). Siitä mihin glasiaaligeologia Suomessa loppuu, alkaa arkeologia.

Minä olen rapsutellut lukemattomien sorakuoppien seinämiä tulkiten merkkejä jääkauden vaiheista, vesien ja jään virtaussuunnista. Se ei oikeastaan ole kovinkaan kaukana arkeologisista kaivauksista. Ihmisten jälkien sijaan tulkitsen luonnon historiaa. Sitä paitsi nykyisessä työssäni harrastan lähiarkelogiaa, selvittelen maaperää pilanneiden toimintojen, esimerkiksi huoltoasemien ja sahojen, sijainteja ja toimintahistoriaa.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, miten paljon rakastan tämänkaltaista historiaa! Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta. Kirja etenee kronologisesti ja teksti on sujuvaa, riittävän tarkkaa tieteellisesti, mutta tarpeeksi viihteellistä ja ymmärrettävää. Olen valtavan innoissani tästä kirjasta ja etenkin siitä, että ihmisiä selvästi kiinnostaa tällainen tieteen popularisointi. Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen sai myös erinomaisen vastaanoton.

Keskiaikaoppaan kävin kuvaamassa pari vuotta sitten Vanhan Vaasan raunioilla.

Kirja käsittelee paljon lounaisen Suomen kohteita itsestään selvästä syystä (täällä on tallustanut porukkaa varsin pitkään) ja useimmat kohteet olivat minulle hyvin tuttuja jo ennestään (suuri kiitos geokätköilylle). Kuitenkin kirja pääsi myös yllättämään: kun seuraavan kerran tulen käymään Turun keskustan Lidlissä, pidän silmäni auki ihan toisella tavoin.

Arkeologiassa minua edelleen hämmentää se, miten kaikelle haetaan selitys uskonnollisista tai hedelmällisyysriiteistä. Aalto kuitenkin muistuttaa ilahduttavan usein, että voimme vain arvailla menneisyyden ihmisen mielen liikkeitä, liian tiukkoja johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Turun tuomiokirkko.

Kirja oli ihana lukukokemus pienintä yksityiskohtaa myöten. Jopa kirjan paperi oli sitä parasta mahdollista pehmeää ja kaunista laatua, joten sivujen kääntely tuntui nautinnolliselta. Ahminkin kirjan heinäkuun kiireiden keskellä melkoista vauhtia. Keskustan Lidlin lisäksi innostuin Itä-Suomen kohteista, sinne pitää joskus retkeillä. Ja jospa tänä kesänä lopultakin saisi aikaiseksi tehdä retken Kuusiston linnan raunoille, ne kun olisivat ihan lähellä.

Aalto kertoo alkupuheessa, että he asuvat Turun Halisissa, jossa on helppo aistia historiaa. Minä asun Halisten vieressä Räntämäessä ja yhdyn kommenttiin. Joka puolella on historiaa. Kun työt taas ensi viikolla alkavat, pyöräilen työmatkoillani läpi historiallisen Turun, ohi Uhrimäen, läheltä Koroistenniemeä, moikkaan matkalla Tuomiokirkkoa ja jatkan matkaani jokirantaa ohi Rettiginrinteen. Usein mietin, mitä samoja polkuja tallanneiden muinaisten ihmisten päässä  liikkui. Oliko heillä samanlaiset ongelmat, ilojen ja surujen aiheet. Sitä ei voi koskaan tietää, mutta jollain tavalla on lohduttava ajatus, että vaikka sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset unohtuvat, heidän merkkinsä saattavat säilyä ympäristössä tuhansia vuosia. Kiehtova ajatus on myös se, miten pieni murto-osa löydettävissä olevista asioista on vasta löydetty. Esimerkiksi muinaisesta Turusta on kaivettu esiin vain pikkuhitusia.

Olin kerran matkalla salille ja törmäsin arkeologisiin kaivauksiin.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidanpa marssia kirjakauppaan ostamaan oman kappaleeni. Se jäi hieman harmittamaan, että kirjassa ei esitelty paikkojen tarkkoja sijainteja, mutta ohjeet siihen, mistä jäljille pääsee, toki annettiin. Oma keinoni muinaisjäännösten löytämiseen taitaa jatkossakin olla lähinnä geokätköily. Tämän jutun kuvat (kirjakuvia lukuun ottamatta, ne otin tänään) olen ottanut vuosien varrella. Kaikkien kohteiden lähellä on myös geokätköjä. Muinaismuistoretkeily on Suomessa helpompaa kuin moni uskoisi, myös muualla kuin Turun seudulla. Suosittelen, sekä kirjaa että retkeilyä, lämpimästi!

Kustantaja: Atena 2017
Sivumäärä: 264
Arvostelu: ★★★★★

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)

Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

Giulia Enders: Suoliston salaisuus

Yksi viime aikojen parhaista ja innostavimmista kirjabloggauksista, jotka olen lukenut, on tämä Katrin teksti Giulia Endersin Suoliston salaisuudesta. Olen aiemminkin selaillut kirjaa ohimennen kirjakaupassa, mutta lukemiseen minut innosti lopulta tuo mahtavan innostunut kirjoitus.

Suolisto on meille yleensä varsin kaukainen juttu. Siellä se myllertää ja sulattaa ruokamme, mutta  vaikkapa vatsakivuista ja ruuansulatusongelmista syyttelemme yleensä vatsalaukkuamme. Suoliston elämä on salaista ja vähän epämääräistä. Siihen tiedonpuutteeseen iskee Giulia Endersin Suoliston salaisuus. Enders on gastroenterologi, joka siis tietää mistä puhuu.

On uskomatonta, mihin kaikkeen suolistomme vaikuttaa aina painonhallinasta mielialaamme. Tutkimus on vasta niin alussa, että on innostavaa ajatella, mitä kaikkea ihmiskunta vielä oppii suolistosta, niiden mikrobeista ja vaikutuksista ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

Sitten tämän tekstin vaikeaan osuuteen, jota en kuitenkaan halua olla kirjoittamatta. Suoliasiat nousivat minulle nimittäin ikävän ajankohtaisiksi viime vuonna. Siihen asti silloin tällöin vihoitteleva "maha" aloitti täyden kapinan, joka lopulta loppuvuodesta diagnosoitiin IBD-sairaudeksi, colitis ulcerosaksi eli haavaiseksi paksusuolentulehdukseksi.

Koko paksusuoleni on pahasti tulehtunut ja olen siis kävelevä esimerkki siitä, miten suolen sairaus vaikuttaa koko ihmiseen. Jatkuvat kivut ja tarve tutkata aina ja kaikkialla missä on lähin vessa ovat vain esimerkkejä siitä, millaista ahdistusta ja stressiä sairaus aiheuttaa. Olen tutuilleni kuvaillut sairautta siten, että tuntuu kuin mätänisin sisältä päin, enkä voi pysäyttää sitä mätänemistä millään. Silti ulsopäin minusta ei kukaan voisi arvata, miten sairas olen. Pystyn käymään töissä ja harrastamaan, vaikka elämä onkin aikamoista taistelua. IBD-sairauksia (Crohnin tauti ja colitis ulcerosa) markkinoidaankin sosiaalisessa mediassa hashtagilla #näkymätönsairaus.

IBD-sairaudet ovat kovaa vauhtia nousemassa kansantaudiksi. Etenkin colitis lisääntyy hirveää vauhtia ja etenkin Suomessa. Se on huolestuttavaa ja kielii jostakin ympäristövaikutuksesta, jota ei ihan tarkalleen vielä tunneta. Siksi siis minulla on henkilökohtaiset intressit myös toivoa, että suoliston toiminnan tuntemus lisääntyisi kovaa vauhtia. Tämän hetkisen tiedon varjolla tulen syömään lääkkeitä loppuelämäni, tällä hetkellä saan lääkettä myös säännöllisissä tiputuksissa, eikä remissiosta ole tietoakaan.

Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen. Suolistoon liittyvästä noloudesta ja pahanhajuisesta leimasta pitäisi päästä eroon, niin tärkeä se meille ja kokonaisterveydellemme on. Siksi minäkin halusin jakaa tarinani, vaikka se ei helpolta tunnukaan.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 13, sillä kirja tosiaan kertoo "minusta".

Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa

Muotia 90-luvun alusta, allekirjoittanut ja runoilijatar.

Myönnän heti alkuun: en ymmärrä runoudesta juuri mitään. Ja tämänkin myönnän: saatan olla tässä arviossa hiukan puolueellinen, Hanna-Maija Valjanen on isosiskoni. Kuitenkin totean heti myös sen, että Maassa massa maassa on hieno runokirja, jonka toivoisin löytävän tiensä suuren yleisön tietoisuuteen.

Maassa massa maassa on on julkaistu osana Mediapinnan tempausta, jossa kustantamo julkaisee runokirjoja Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjan nimi paljastaa kokoelmasta jo paljon: Se kätkee sisäänsä runoja, joissa pääosaan pääsevät sanat kaikissa leikillisissä olomuodoissaan, niiden kaksoismerkitykset, niiden rytmi ja kauneus. Lisäksi runoissa ollaan lähellä maata, luontoa, jalat tiukasti turpeessa.

"Elämä kasvaa kuin turve

suo-ojasta nousee valkoista sumua

puristan ilmasta viattomuutta

alavilla mailla hallanvaara"

(Rahkaani ei purkiteta)

Vaikka lähestymistapa on leikittelevä, on leikki usein kaukana. Synkät sävyt kuultavat helposti soljuvien sanojen takana useimmissa runoissa. Ahdistus, suru, pelko, häpeä mutta toisaalta uteliaisuus elämää kohtaan, periksiantamattomuus ja elämänilo luovat runoihin omalaatuista kontrastia.

"Hän tunsi pysyvää vilua

myyjäissukat olivat kuluneet jo puhki

eikä kukaan paikkaa arkoja jalkoja

Kerran hän oli saanut kirjeen

huoltomiehen nimi oli ollut Tuomas

muisti viestin sanasta sanaan

suosikkikohtana ystävällisin

ja vain unissaan häntä halasivat

vetoisat maatuskat"

(Naapuri) 

Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat ylistys suomen kielelle. Valjanen on poiminut tuttuja, vakiintuneita sanontoja ja sanoja, toisaalla muovannut niitä lämmöllä ja toisaalla moukarilla ja tuottanut ilahduttavia oivalluksia, kirjallisia pilkahduksia.

"Kun on lusikalla annettu

ei kehtaa kauhalla pyytää

jos maustemitallakaan"

(Niin kauan)

"Ei elämä ole vastaus

vaan haaste

kysymyssarja apteekin hyllyllä"

(Ehkä huomenna foliota?)

Minuun kirja vaikutti erikoisella tavalla. Tuntui kuin runot olisivat tehneet pienen pieniä reikiä alitajuntaani, josta alkoi virrata muistoja, joita en tiennyt muistavani. Runoissa on paljon lapsuudenmuistojani, tuttujen opettajien tuttuja sanontoja ja lapsuuteni maisemia. Runojen vahva yhteys luontoon sai minut taas muistamaan, että ei ole ihme, että minusta tuli luonnontieteilijä näillä samoilla lapsuudenkokemuksilla ja lähtökohdilla.

Kirja osoittikin sen, että Hanna-Maijan tapa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja vielä ainutlaatuisempi on se tapa, jolla hän saa kipeätkin muistot siirtymään paperille sanoiksi, jotka voivat edelleen ilahduttaa, ihastuttaa, hämmentää ja toisinaan myös ahdistaa niitä, jotka saavat nuo sanat luettavikseen. Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat runsaita ja älykkäitä. Ne eivät päästä lukijaa välttämättä kovin helpolla, mutta ehdottomasti palkitsevat.

Minä sain kirjan arvostelukappaleena (kiitos Hanna-Maija!). Kirjaa saa tilattua (ja lisää runoja luettua) täältä. Suosittelen lämpimästi!

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja".
Ja kun arvaan, että Hanna-Maija kuitenkin kysyy vielä tätä, lopuksi vielä runo, joka nousi kokoelmasta lempparikseni:

Suomeksi

Minä sanaistun sinuun,

elämäni eläjä,

ikiroutana jääkauteen.

Vihjaat minun olevan vain

heijastuma olennaisesta,

oven turvakoodi erakkomajassa.

Mutta sanat ovat sielun peili,

tauotonta teerenpeliä

todellisuuden kanssa.

Sinä olet elämä

minä merkitys.

Pullotan polkusi esansseiksi

ja leijailen tomuna jälkeesi.

Maaksi sinä olet ovela.

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Tästä kirjasta muistan kuulleeni (ja kiinnostuneeni) yläasteen tai olisikohan ollut lukion äidinkielen tunnilla. Kirja, jossa kerrotaan sama lyhyt tarina aina uudelleen ja uudelleen: Linja-autossa nuori omituisen näköinen mies syyttää toista matkustajaa tönimisestä, jonka jälkeen hän istuutuu. Myöhemmin mies nähdään toisella puolen kaupunkia ystävnäsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

99 kertaa tämä sama lyhyt tarina. Kuulostaako tylsältä? No niinhän se kuulostaa, mutta ei ole. Sillä nuo 99 kertaa ovat kaikki erilaisia, siitä kirjan nimi Tyyliharjoituksia. Queneau leikittelee aikamuodoilla, näkökulmilla, sanaleikeillä, murteilla ja oikeastaan kaikella mahdollisella.  Lukija alkaa jo alkupuolella miettiä, miten ihmeessä tämä tarina voidaan kertoa lähes sadalla eri tavalla ja kirjan parasta antia olikin ilahtua sivu toisensa jälkeen - miten kekseliästä! miten oivaltavaa!

Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa.

Olen viimeksi helmikuussa lukenut kirjan 1001-listaltani. Tyyliharjoituksia oli ihastuttava välipala hektisen elämäni keskellä ja sain pitkästä aikaa myös edistettyä projektiani. Innostuin myös uudelleen Keskisuomalaisen listasta, mielikuvani on ollut että loput 12 siltä lukematonta kirjaa ovat hirveän tylsiä ja mahdottomia. Kuitenkin listalta löytyy vielä mm. yksi runokirja (Eino Leinoa), klassikkofantasiaa (Luolakarhun klaani) ja sarjakuvaa (Tinttiä). Ei siis lainkaan mahdotonta!

Tänä vuonna on elämäni ensimmäinen oikea, kokopitkä, palkallinen kesäloma. Ja vietän ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko kesän rakkaassa Turussani. Lomaani on aikaa vähän yli kolme viikkoa. Lomalla aion viettää useamman päivän nenä kiinni kirjassa, heilutella varpaita vedessä tai ruohikossa ja imeä itseeni energiaa luonnosta, kirjoista ja niiden kauneudesta. Sitä odotellessa.

Queneaulla on vaikea nimi. Hän oli myös tuottelias tyyppi, siksi ruksi kohtaan 37 Helmet-haasteeseen!