Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tämän kirjan kansi alkoi vilistä joka paikassa muutama viikko sitten. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään, mutta jotenkin se kai jäi alitajuntaani kummittelemaan. Alan ymmärtää, miksi nykyään jotkin asiat nousevat niin nopeasti ilmiöiksi, Instagram on hullu paikka! Heti siis, kun kirja ilmestyi BookBeatiin, aloin sen kummemmin miettimättä lukea sitä. Koko Suomi (no okei, tämä sosiaalisen median kirjakupla, jossa elän) tuntuu olevan kirjasta ihan täysin pähkinöinä. Minä kuitenkin olen pähkinöinä ehkä sellaisen hieman murentuneen suolapähkinäkourallisen verran, mutta en sen enempää.

Myönnettäköön, aihe on superhyvä! Päähenkilö on yli 30-vuotias nainen, joka on tyypillisillä yhteiskunnallisilla mittapuilla mitattuna epäonnistunut. Hän ei ole parisuhteessa (lapsista puhumattakaan), hänellä ei ole juurikaan töitä, hän ei jaksa pestä tukkaansa kovin usein ja hän on riippuvainen sipseistä ja Pirkan valkosipulidipistä. Ruokavalio koostuu sipsien lisäksi lähinnä thai-kuutioista ja ajatukset täyttää ex-poikaystävä. Hahmo on siis piristävän erilainen verrattuna tyypilliseen kirjallisuuden kolmekymppiseen naiseen ja näyttää elämän aidompaa puolta, sitä että kaikki ei tosiaan aina ole täydellistä.

Arkinen kuvaus viehätti, mutta tarkat yksityiskohdat muodostuivat myös ongelmaksi. En nimittäin päässyt yli siitä, että päähenkilö heitti käytetyn vanulapun vessanpönttöön! Toinen ärsytys koski homeista suklaata. (Käsittääkseni suklaa kun ei homehdu, vaan sen pinnalle kertyvä valkoinen kerros on pintaan kiteytynyttä rasvaa.) Kun tällaiset asiat alkavat ärsyttää, on vaikea keskittyä itse tarinaan. Kenties olen myös liian syvällä yhteiskunnan luomassa "jokainen pärjätköön omillaan" -paineessa, mutta kyllä minua ärsytti myös päähenkilön vastuuttomuus, se että hän pummaa rahaa läheisiltään ja lähtee silti New Yorkiin. Töiden saamisen vaikeuden toki minäkin ymmärrän, mutta tappiomieliala ja turha ruikutus ärsytti. Itsesääli on toisinaan varsin oikeutettua, mutta pysyvänä mielentilana ei kovin hedelmällinen.

Kieltämättä kirja kertoi jotakin hyvin oleellista tästä ajasta. Päähenkilö muistaa ulkoa kaikki naistenlehtien kauneusvinkit ja ne ovat oleellisesti osana hänen arkeaan. Yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jää helposti ulkopuolelle asioista ja syrjäytymisriski ei kosketa pelkästään nuoria miehiä. Ironinen sävy, joka korostui etenkin lukujen otsikoinnissa oli myös mieleeni. Silti kokonaisuus kääntyi enemmän ärsyttävän kuin viihdyttävän puolelle. Epämukavasti tunnistin välillä myös itseni, mutta ärsytys ei ainakaan kokonaan johtunut siitä. En ainakaan tunnusta.

Jotenkin minulla on myös olo, että tämä on kirja, josta olisi pitänyt pitää valtavasti. Kirjan arkinen ja täsmällinen ajankuva on niin poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa, etten yhtään ihmettele, miksi kirjasta on pidetty niin paljon. Vaikka kirja onkin periaatteessa kevyt, on sisältö yllättävänkin raskasta ja painavaa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että kirja voisi olla oivaa luettavaa vaikkapa yli 50-vuotiaille päättäjille. Kuva siitä, millainen Y-sukupolven nainen myös voi olla, saattaisi saada tarpeellista päivitystä.

Lisäksi minun on ihan pakko mainita, että Sisko Savonlahti on varmasti ihan mahtava tyyppi päätellen jo siitä, että hän omistaa ihan hurjan söpön mäyräkoiran! Tämänkin tiedän vain ja ainoastaan Instagramin vuoksi. Hullu maailma.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 141
Mistä hankittu: BookBeat

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Enpä olisi ihan heti uskonut lukevani kirjaa, joka kertoo F1-maailmasta. Saati Kimi Räikkösestä. Saati suhtautuvani pakkomielteisesti siihen kirjaan. Saati lopulta ostavani sen, kun kirjaston varausjonot olivat liian pitkiä. Mutta niin vaan marssin perjantaina töiden jälkeen kirjakauppaan ja ostin tuon kirjan, joka on viime aikoina ollut paljon esillä kaikissa medioissa.

Syy siihen, että suhtauduin tähän kirjaan näin, on totta kai sen kirjoittaja Kari Hotakainen. Minähän rakastan Hotakaista, sitä miten miehellä on sana hallussa ja miten hän kuvaa ihmistä, myös sitä unohdettua, ainutlaatuisella tarkkanäköisyydellä ja lämmöllä. Mielenkiintoista oli myös se, että Hotakainen ei  ole mikään formulamies, aihe oli hänelle vieras. Odotin siis piristävää tulokulmaa, enkä sellaista nippelitiedoilla pätevää urheilufanitusta, jollaista urheilijoista kertovien kirjojen ajattelen (varsin ennakkoluuloisesti) olevan.

En tosiaan joutunut pettymään. Hotakaisen tapa kirjoittaa on niin humaani, että ihmisen sanojen takana voi melkein aistia oikeasti. Hänen tapansa nähdä ihminen kaiken kulttuurisidonnaisen krumeluurin alta on pettämätön. Tajusin heti, miksi Hotakainen on täysin oikea henkilö kirjoittamaan Kimi Räikkösestä. Räikkönen on hautautunut Formula-sirkukseen, median luomaan kuvaan, ja tarvitaan Hotakaisen kaltainen mies kaivamaan hänet sieltä esiin.

Myös Hotakaisen kirjoitustyyli sopi täydellisesti kuvaamaan lyhytsanaisena tunnetun miehen taustoja. Kirjassa kuvataan Kimiä näin: "Kimi ajattelee ennen kuin sanoo, tiivistää lyhyeen. Ei korulauseita, vaan päälauseita." Yhtä hyvin määritelmä sopii Hotakaisen tekstiin, jossa asia jaetaan ennemmin lyhyisiin päälauseisiin kuin ketjutetaan toisiinsa monimutkaisilla rakenteilla. Kuitenkaan sivulauseeton teksti ei ole töksäyttelevää, se on tiivistä, kaunista ja selkeää.

Totesin, en niin kovin yllättäen, että kuva, joka on muotoutunut Kimi Räikkösestä median perusteella, on erittäin yksipuolinen ja vääristynyt. Totesin myös, että on helppo tuomita, kun ei tiedä. On helppo naureskella miehen narinalle, kun ei tiedä, että ääni on peräisin lapsuudessa tapahtuneesta onnettomuudesta. On helppo pyöritellä päätään miehen näennäisen helposti hankituille rikkauksille, kun ei tiedä sitä uhrausten ja työn määrää, joka taustalla piilee. Sekä Kimin itsensä että kaikkien hänen läheistensä. Oli liikuttavaa lukea Räikkösen perheen taustoista, siitä miten Kimin ura on seurausta yhteen hiileen puhaltamisesta, yhteisestä rakkaasta (ja kaikki rahat ahmaisseesta) harrastuksesta.

Mielikuvani Räikkösestä siis muuttui, mutta enpä silti muuttunut Formula-faniksi. Hotakais-fanitus sen sijaan kasvoi entisestään. Lukiessani mietin, että Hotakainen pitäisi palkata Suomen viralliseksi elämäkertakirjuriksi. Jokainen ihminen on tarinan arvoinen ja Hotakainen käsittelee samalla humaanilla lämmöllä ja tarkkanäköisyydellä niin koko maailman tuntemaa formula-tähteä kuin yksinäistä mökin mummoakin. Se jos mikä on taito.

Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018)
Sivumäärä: 269
Mistä hankittu: Oma ostos

Tärppini Turun Kirjamessuille ja lippuarvonta (voittajat arvottu)

Kesäkukat jatkavat kukkimistaan, mutta varmat syksyn merkit alkavat silti olla täällä. Yksi niistä on Turun Kirjamessujen läheneminen. Olen jo vuosia käynyt kirjamessuilla, useimmiten jokaisena messupäivänä perjantaista sunnuntaihin ja en aio tehdä tänä vuonna poikkeusta. Sain myös messulippuja arvottavaksi teille lukijoillen! Kiitos siitä Turun Messukeskukselle.

Tänä vuonna ajattelin jättää kirjojen ostamisen vähemmälle, sillä olen juuri saanut kirjahyllyni järjesteltyä kuntoon ja totesin, ettei sinne mahdu siististi enää paljon enempää kirjoja. Sen sijaan ajattelin nauttia tunnelmasta, seurata ohjelmaa ja toivottavasti tavata tuttuja. Ohjelma on jälleen monipuolista ja olen todennut parhaaksi kaavaksi haahuilun ja sen, että satunnaisesti löydän mielenkiintoisia juttuja ympäri messuhalleja. Alla kuitenkin muutama varsin mielenkiintoinen poiminta ohjelmasta.

Perjantai 5.10.

12.05-12.55 Fiore A-halli  

Tuoretta verta – kauhun uusi tuleminen -paneeli

Suomalaisen kauhuoppaan kirjoittajat ja toimittajat keskusteleva kotimaisen kauhukirjallisuuden verenvaihdosta. Hautala Marko, Leinonen Anne, Hurtta Boris, Myllymäki Mia

Miksi: Koska kauhu kiinnostaa!

12.40-13.10 Onerva 2. krs 

Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi

Kauko Röyhkä sukeltaa jäljittelemättömällä tyylillään poltetun Lapin maisemiin. Röyhkän suurromaani kuvaa sijoiltaan raastettuja, rikki revittyjä ihmisiä, joiden yksinäisyys on sotaakin syvempää. Petri Leppänen haastattelee.

Miksi: Koska Kauko Röyhkä on viime aikoina kiehtonut minua paljon

13.10-13.40 Kuisti B-halli

A. W. Yrjänä & Janne Halmkrona: Ad nauseam. 

CMX:n verkkosivujen kadonneet aarteet

Tuhansia vastauksia järkeviin ja järjettömiin kysymyksiin! Petri Leppänen haastattelee.

Miksi: CMX <3

15.25-15.45 Jukola 2. krs

Jouni Hynynen: Muistikuvia

Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. ”nyt on aika avautua.” Petri Leppänen haastattelee.

Miksi: Koska poimin näemmä kaikki rokkarit! Hynynen <3

16.10-16.30 Fiore A-halli

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö on suorasukainen taiteilijaromaani, joka käsittelee kirjoittamista, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta. Sivuhenkilö jatkaa Turusen palkitun esikoisromaanin Rakkaudenhirviön minäkertojan tarinaa.

Miksi: Koska Saara Turunenkin on rokkari.

Lauantai 6.10.

11.15-11.45 Auditorio

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Mitä puhuu ihminen, joka ei yleensä puhu? Mitä ajattelee ihminen, jonka moni tietää, mutta harva tuntee? – Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta. Touko Siltala haastattelee.

Miksi: Koska en olisi ikinä voinut kuvitella olevani näin kiinnostunut Räikkös-kirjasta!

14.45-15.30 Onerva 2. krs

Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?

Mikä saa kirjabloggaajat käyttämään vapaa-aikansa lukemiseen ja kirjojen arviointiin? Entä syrjäyttävätkö podcastit, vlogit ja lifestyleblogit kirjablogit? Keskustelijoina Tuomas Aitonurmi Tekstiluola-blogista, Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkka -blogista, Arja Korhonen Kulttuuri kukoistaa -blogista, Tuija Takala Tuijata-blogista ja Jonna Tapanainen Sivumennen-podcast. Keskustelua johdattelee Airi Vilhunen Kirsin Book Club -blogista. Mukana blogien puolituntisessa on myös muita kirjabloggaajia, joten jos etsit sinun kirjamakuusi sopivaa blogia tai olet itse kiinnostunut oman blogin aloittamisesta, tämä on juuri sopiva tilaisuus sinulle.

Miksi: Koska jes, kirjabloggaajat pääsevät ääneen! Tulkaahan sankoin joukoin kuuntelemaan!

Sunnuntai 7.10.

11.30-12.10 Auditorio

Esko Valtaoja. Miksi kirjoitan?

Esko Valtaojalle kirjoittaminen on tapa tehdä parempaa maailmaa ja vähentää omalta pieneltä osaltaan tietämättömyyttä, toivottomuutta ja tylsistymistä.

Miksi: Koska Esko Valtaoja on mainio esiintyjä ja aihe on mielenkiintoinen.

12.30-12.50 Kallas

Marko Annala: Paasto

Romaani uskosta, rehellisyydestä ja rakkauden kaipuusta. Noora Al-Ani haastattelee.

Miksi: Koska ajattelin uskaltaa mennä signeerausjonoon, megaluokan fanityttökohtaus odotettavissa!


Ja nyt, sinulla on mahdollisuus voittaa lippu Turun Kirjamessuille jättämällä kommenttiboksiin vastauksen joko siitä, miksi Turku on maailman paras kaupunki tai vaihtoehtoisesti mitä kirjamessuilta eniten odotat.

Jätä kommenttisi torstai-iltaan 13.9. klo 21 mennessä. Arvon voittajat (4 kpl, jokainen saa yhden lipun) perjantaina ja laitan kutsut postiin ensi viikolla. Muistathan jättää kommenttiisi siis sähköpostin, josta saan sinut kiinni voiton osuessa kohdalle. Kutsu oikeuttaa kertakäyntiin messuilla ja pääset sillä myös ruokamessuille.

Onnea arvontaan ja messuilla (alle kuukauden päästä!) tavataan!



VOITTAJAT ARVOTTU 15.9.2018 

Hiukan viivästyi arvonta, mutta nyt on random.org pyörähtänyt ja voittajat ovat selvillä. Osallistujia oli kymmenen ja arvonta osui neljänteen, kuudenteen, seitsemänteen ja kymmenenteen kommenttiin eli voittajat ovat Leena Laurila, Jio ja kaksi anonyymiä, onnittelut! Laitan teille sähköpostia ihan just.

Marko Annala: Paasto

Minusta on aina ihanaa, jos kirja on jo esineenä näin kaunis! Lisäksi kirja on painettu Suomessa.

Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä. Monessa mielessä lapsuuteni oli aika erilainen kuin monen kaupunkimaisemmissa olosuhteissa kasvaneen ikätoverini. Uinuvan kylän elämä oli vanhanaikaisempaa ja aktiviteetteja ei juuri ollut, joka on omiaan tapauskovaiselle käytökselle. Joka vuosi koko kylä kokoontui kinkereille ja lapset kävivät joka sunnuntai pyhäkoulussa. Siellä minäkin kävin yli kaikkien ahkeruuspalkintojen maksimivuosimäärien, joka ikinen sunnuntai aamukymmenestä yhteentoista. En tiedä miten paljon noista opetuksista lopulta jäi mieleen, mutta sen muistan, miten tärkeää oli asetella alttaripöydälle ajankohtainen rekvisiitta. Jostakin syystä parhaiten mieleeni on jäänyt violetti liina, kenties siksi, että se tiesi juhlan odotusta, mutta luultavasti myös siksi, että sen ilmestyessä pöydälle puhuttiin aina synnistä, pitkään ja hartaasti.

Kun siis lopulta sain käsiini kirjan, jota olen malttamattomana odottanut jo pitkään, Marko Annalan Paaston, sen (valtavan kaunis!) violetti kansi kuljetti mieleni heti lapsuuteen. Ei pelkästään siihen, miten vuosi vuoden jälkeen meille kerrottiin, miten syntisiä olemme vaan myös siihen lämpimään tunteeseen, joka tuli pyhäkoulun päätyttyä. Isä haki aina minut ja siskoni sieltä kotiin ja kotona odotti äiti, katettu ruokapöytä, yhdessäolo ja koko pitkä ja vapaa sunnuntai. Palasin elämäni parhaisiin hetkiin, lämpöön.

Lämpöä löysin myös välittömästi kirjan sivuilta. Tietysti jo siksi, että lopultakin pääsin lukemaan idolini kirjoittamia sanoja, joita olen tunnustanut narkkaavani ja joita lähes päivittäin kuuntelen. Lämpöä löytyi kuitenkin myös itse tarinasta. Heti alusta saakka minulle oli selvää, että nyt ollaan tiukasti kiinni arjessa, kädessä on kahvikuppi, selkää särkee, painomuiste tuoksuu ja hajamielistä elämää helpottavat neonväriset muistilaput. Arjessa kulkee Matias, mies joka tutkii työkseen antiminssejä, alttaripöydälle kuuluvia liinoja, mutta haaveilee antikvariaatin perustamisesta. Matiaksen rintaan on kuitenkin kasvanut suuri ja ahdistava murikka, hän on kadottanut uskonsa, uskon Jeesukseen ja siinä samalla uskon koko elämäänsä.

Olen monesti todennut, että eniten rakastan kirjoja, joissa kuvaillaan aivan tavallisia arkisia asioita, mutta kuvailu tehdään pikkutarkasti, kuin tapahtumia yksityiskohtaisesti nauhurilta purkaen. Ihminen elää osana elotonta ympäristöä, koneiston lailla eteen päin kulkevaa yhteiskuntaa, ja sisäinen maailma tuntuu jäävän toissijaiseksi, mielenkuohut arjesta irtonaisiksi. Kaikki kaipaamme rakkautta, sitä että me olemme jollekin tärkeitä, että joku kaipaa meitä ja meillä on joku, jonka kanssa kokea lämpöä. Siitä mielestäni Paasto pohjimmiltaan kertoi, ja hienolla tavalla. Sellainen uskonnosta tuttu termi kuin armo saisi olla arjessamme enemmän läsnä. Armoa lisää niin itsellemme kuin muillekin.

Arkisen kuvauksen viehätys piillee siinä, että lukija tunnistaa siitä helposti itsensä. Minä riemastuin kohdasta, jossa Matias katselee lapsuudenaikaisen sängynpäätynsä tarraa ja muistelee, miten hän yritti rapsuttaa sitä irti. Varsin tuttua myös minulle ja varmasti aika monelle muullekin lapsuuttaan 80- tai 90-luvulla viettäneille. Muutenkin Paasto pääsi ihoni alle yksityiskohdillaan ja varsin tutuilla tunnelmillaan, onnettomuudessa kuolleet vanhemmat ja kirjarakkaus, pari esimerkkiä mainitakseni. Lisäksi kaikkea tutkimusta rakastavana luonnontieteilijänä Matiaksen tutkimuksen kuvaus oli kiehtovaa. Ja tosiaan, kokemani mielleyhtymä kansikuvasta osottautui osuvaksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, iskiessäni sivulausetta toisen perään osaamatta lopettaa, huomaan kadehtivani Annalan ytimekästä ja tiivistä ilmaisua. Heppoisan sisällön saa helposti piilotettua koukeroisten kuvioiden alle, upotettua höttöisiin lauserakenteisiin. Sivulauseettoman tekstin on kuitenkin oltava painavaa, sellaisenaan ilmaisuvoimaista ja tarinaa kannattavaa. Annalalla on kenties rock-lyriikan hioma taito kirjoittaa kieltä, joka on samaan aikaan sekä erittäin kaunista että yksinkertaista. Siinä ei ole mitään turhaa ja se tuntuu virikkeiden kuormittamasta nykyihmisestä valtavan hyvältä, puhtaalta ja virkistävältä.

Uskonaiheita on käsitelty viime vuosina romaaneissa paljon, mutta jotenkin skandaalinkäryisesti. Siksi minäkin kieltämättä vähän kavahdin aihetta. Annala käsittelee uskontoteemaa kuitenkin kauniisti ja kiihkoilematta. Kirjan uskovaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä, ihan kuin nekin, jotka eivät ole uskossa. Vastakkainasettelu on siis tässäkin asiassa täysin turhaa. Uskonto luo kertomukseen viitekehyksen, mutta ei ollut sen pääasia. Matiaksen kriisi olisi voinut olla mikä tahansa muukin identiteettikriisi. Kärjistettynä, jos ihminen on omistanut elämänsä vaikkapa luonnonsuojelulle tai heavymusiikille, hankkinut kaikki ystävänsä, luonut elinpiirinsä ja mahdollisesti saanut jopa elantonsa sen kautta ja äkisti menettääkin uskonsa aatteeseen, lienee kriisi aika samanlainen kuin se, ettei enää usko Jeesukseen.

Sain kirjan käsiini toissapäivänä ja luin sen eilen loppuun, ahmaisin sen kahdessa palassa. Kirjan aiheuttama hyvä olo jatkuu edelleen. Paasto palautti mieleeni, että meissä ihmisissä on lopulta kuitenkin aika paljon hyvää. Olemme hyviä ja tärkeitä toisillemme, vaikkemme sitä aina edes tajuaisi. Mielenkiintoista on se, että Paasto ei millään tavoin tyrkyttänyt tai alleviivannut tätä sanomaa, se vain jätti jälkeensä vahvasti rauhallisen ja hyvän olon. Se lienee paaston tarkoituskin.

Paastoa tullaan varmasti vertaamaan Värityskirjaan, niin kuin toisen romaanin kohtalo aina on. Värityskirja oli upea ja omakohtainen, mutta minusta oli ihanaa lukea romaani, joka on etäännytetty kirjailijasta, jonka pystyy lukemaan ilman voimakasta kertojanääntä. Paaston jälkeen on viimeistään  aivan selvää, että Annala ei ole "vain" muusikko, hän on myös kirjailija. Erittäin taitava romaanikirjailija, jonka päästä soisin pusertuvan paperille roppakaupalla lisää tarinoita meille lukijoille.

Tämän kirjasta löytämäni lämpimän tunteen soisin säilyvän pitkään ja uusien lukijoiden löytävän sen pariin. Huomasinpa muuten, että Marko Annala on Turun kirjamessuilla sunnuntaina lokuun 7. päivä. Minä tilasin oman kirjani nimmarilla Levykauppa Äxästä, mutta taidan silti koittaa uskaltautua nimmarijonoon pyytämään omistusta. Ensi viikolla esittelen blogissa muuten muutaman muunkin tärpin messuille ja siinä yhteydessä alkaa arvonta, josta voi voittaa lipun messuille. Palaan siis asiaan!

Kirjailija: Marko Annala
Luettu kirja: Paasto (LIKE 2018)
Kansi: Tuomas Parikka
Mistä hankittu: Levykauppa Äx
Sivumäärä: 284

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Kesä 2018

Kesä 2018 alkaa vedellä viimeisiään. Se on ollut ikimuistoinen kesä. Kesä, jolloin rantakallio poltti jalkoja vielä puolilta öin. Kesä jolloin maali kuivui purkkiin ja pensseliin ja onneksi myös seinään. Kesä, jolloin kuulokkeissa pyörivät äänikirjat jatkuvana virtana.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa oikeita blogipostauksia aikoihin, vaikka tosiaan lukenut (tai siis kuunnellut) olen paljon. Sain eilen kuulla, että ensi torstaina tehdään tämän sairauteni suhteen iso päätös. Niin iso, että en pysty sitä oikein ajattelemaankaan, vaikka en tosiaan vielä ole varma lopputuloksesta. Kuitenkin olen helpottunut, että jotakin tapahtuu, tämä jatkuva epäselvä toivoton tilanne katkaistaan. Niin, kesä 2018 on ollut myös sairastelun kesä, mutta myös onnen kesä.

Rakastan taloamme, rakastan pihaamme, rakastan sitä, että tämä paikka on jo valmiiksi rakas, mutta nyt kun täällä saa asua, se tulee päivä päivältä rakkaammaksi ja enemmän omaksi (se on ehkä helppo uskoa myös, jos katsoo tämän jutun kuvia). Kesä 2018 on ollut myös luopumisen kesä, samaan aikaan kuin olen kasvanut uuteen kotiini, lapsuudenkotini on tyhjentynyt. Isoja juttuja, kummallinen vyyhti surua, innostuneisuutta ja helpotusta. Samalla olen joutunut käsittelemään käsittelemättömiä asioita, kokenut hirveää ikävää ja taas pohtimaan, miten toisin asiat olisivat voineetkaan mennä. Jos. Jos. Jos.

Mutta niin, kirjoihin. Niistä kai tämä blogi kertoo. Heinäkuussa rakastuin Elena Ferranteen ja aloin ymmärtää, mistä kaikki oikein ovat puhuneet koko ajan. Kaipasin kuulokkeisiini jotakin helppoa ja sen kummemmin ajattelematta valitsin Loistavan ystäväni. Jo ensimmäisistä sanoista jäin koukkuun. Napolin eräässä korttelissa asuu kertoja Elena. 1950-luvun Napoli on ankara paikka. Elanto on tiukassa, rikollisuus yleistä ja miehet hakkaavat vaimonsa ja lapsensa säännöllisesti. Elenan naapurissa asuu kiehtova tyttö, Lila. Lila on itsenäinen, rohkea ja suunnattoman älykäs. Tytöt ystävystyvät ja alkaa elämänmittainen ystävyyssuhde. Vaativa, kummallinen ja epätasa-arvoinen suhde. Tähän ystävyyssuhteeseen perustuu koko Ferranten Napoli-sarja, joka jatkuu osissia Uuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

En niinkään ihastunut kirjan hahmoihin tai sen kuvaamaan maailmaan, joka monille on ollut tämän kirjasarjan tärkein lumo. Elenan riippuvaisuus Lilasta ärsytti kovin. Lila kohtelee ystväänsä niin huonosti, että ei sellaista tarvitsisi kestää. Sen sijaan rakastuin kirjan arkiseen pikkutarkkuuteen. Aivan kuin ihmiselämä olisi tallennettu filmikelalle, jokainen pienikin hetki, keskustelun pätkä, tunnelma, ja kelattu auki kirjan sivuille. Niin, Knausgårdhan tästä tuli mieleen. Miksi arkisuus kiehtoo minua niin paljon, sopisi miettiä. Ehkä toisten ihmisten elämään pakeneminen auttaa hahmottamana omaa elämää, rauhoittaa mieltä. Jotakin meditatiivista tässä Napoli-sarjan kuuntelukokemuksessa ainakin oli. Syksyllä tulee sarjan neljäs ja viimeinen osa, sitä odotellessa.

Toinen äänikirjoina ahmimani sarja on George R.R. Martinin Game of Thrones. Se on itse asiassa vielä hiukan kesken, sillä kyllästyin. Ja löysin tilalle Elena Ferranten... Game of Thrones -televisiosarja on varmasti yksi tv-historian upeimmista. Olen katsonut sen useampaan kertaan, enkä lakkaa hämmästelemästä, miten upea se on. Rakastan ennen kaikkea sen yllätyksellisyyttä. Melkein aina televisiota katsellessaan voi olla varma, että hyville tyypeille ja lemppareille ei käy  mitään pahaa, mutta Game of Thronesissa siihen ei tosiaan voi luottaa. Ja hyvä niin!

Tarina oli siis minulle valmiiksi tuttu ja tiesin myös sen, että jossakin vaiheessa televisiosarja lähtee eri suuntaan kuin kirjat. Alussa kaikki menikin yksi yhteen, näin kirjan tapahtumat kuvina sarjasta. Toki kirja antaa lisää syvyyttä ja esimerkiki Jonin äpäryys korostui, se kaikki mitä siihen liittyy ja miten Jon asian kokee. Yleensäkin sisarusten väliset suhteet saivat jotenkin enemmän painoarvoa kirjassa kuin sarjassa. Toki minun olisi pitänyt saada lukea kirja ennen sarjan katsomista. Näyttelijöiden kasvoja kirjan henkilöillä ei voi välttää, kun mielikuva on niin vahva. Valtaistuinpeli ja Kuninkaiden koitos olivat hyvin koukuttavia ja hienosti rakennettuja, mutta sitten alkoi jo iskeä vähän kyllästyminen. Nyt olen jumittanut Lohikäärmetanssissa ja pitkään. Ehkä ongelmana on se, että henkilöitä on liikaa ja tarina ei juuri etene, kun se nähdään vain eri hahmojen näkökulmasta uudelleen. Mahtaako itse George R.R. Martinkaan tietää, mihin suuntaan hän haluaa hahmojaan viedä? No, televisiosarjan on kerrottu saavan pian päätöksensä, jokin loppuratkaisu voisi olla kirjallekin ihan kiva.

Lisäksi olen kuunnellut monta yksittäistä äänikirjaa. Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia oli kuin alkusoitto Elena Ferrantelle. Aika raju alkusoitto tosin. Berlin esittelee novelleissaan rumia ja onnettomia ihmisiä, alkoholismia ja synkkyyttä. Toisaalta taustalla on myös huumoria ja ilonpilkahduksia. Aitous ihastutti ja nautin novelleista paljon.

Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen kuuntelin vähän puolella korvalla, mutta se taisikin olla ihan riittävästi. Mielikuvituspoikaystävässä ote tuntui tuoreelta, nyt vähän itsensä toistamiselta. Ja sitä paitsi, kyllä me jo ymmärsimme, että Rönkkönen uskaltaa puhua ulosteista. Ei niistä tarvitsisi puhua ihan jokaisessa jutussa.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta kuuntelin pitkään. Se oli mielenkiintoinen matka kirjailijan mielenterveyteen. Tunnistin tässä pikkutarkassa itsensä analysoinnissa itseni. Ehkä ihminen itse pääsisi vähän helpommalla, jos ei koko ajan ajattelisi niin paljon? Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ajatuksia introverttiydestä. Muiden voi olla vaikea ymmärtää ihmisen tarvetta saada olla täysin yksin, edes joskus.

Mielenterveyttä käsitteli myös Anni Saatamoisen Depressiopäiväkirjat. Ote oli huomattavasti ronskimpi kuin Vanhatalon kirjassa, mutta teemat olivat aika samanlaisia. Saastamoinen keskittyy käsittelemään paljon sitä, miten vaikea ihmisen lopulta on saada oikeaa apua. Terapiaan pääseminen (jos siis ei ole valmis maksamaan suuria summia yksityisille terapeuteille) on melkoisten paperisulkeisten takana. Saastamoinen käsittelee paljon myös mielenterveysasioihin liittyvää stigmaa ja se jos jokin on tärkeätä.

Kuvakaappaus BookBeatista

Viime viikolla eräällä iltalenkillä kaipasin jotakin oikeasti hauskaa ja siksi valitsin kuunteluun Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, sarjansa ensimmäisen. Nopolat ovat kesympää kamaa kuin Parkkinen siinä mielessä, että aikuiselle suunnatut vitsit lastenkirjassa eivät ole ihan niin yliampuvia. Mutta oikein hyvin nämä sopivat myös aikuiselle luettavaksi. Kieli on raikasta ja tarina sopivan hyväntahtoinen. Taidan jatkaa sarjan parissa, BookBeatissa kun näytti olevan melkoinen määrä Heinähattuja ja Vilttitossuja. 

Helmet-haasteeseen laitan näitä kirjoja seuraavasti:
3. Kirja aloittaa sarjan: George R. R. Martin: Valtaistuinpeli 1-3
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Depressiopäiväkirjat
25. Novellikokoelma: Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Uuden nimen tarina 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Heinähattu ja Vilttitossu
29. Kirjassa on lohikäärme: George R. R. Martin, Kuninkaiden koitos
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Loistava ystäväni
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Keskivaikea vuosi