Kirjamessukuulumisia perjantailta ja lauantailta

Aiempina vuosina olen kirjamessuilla seurannut tiiviisti ohjelmia, kantanut kameraa mukana ja kuvannut innokkaasti ja raportoinut jokaisesta messupäivästä erikseen pitkästi. Nyt  huomaan, että puhelimessa on muutama julkaisukelvoton suhruinen räpsy, ohjelmiakaan en nähnyt kovin montaa, mutta ostettujen kirjojen pino sekä yleinen messupöhinä ovat tehneet oloni onnelliseksi. Onnelliseksi mutta väsyneeksi! Viime yönä nukuin kevyet yhdentoista tunnin yöunet, juuri sellaiset, joita olen viikkokausia kaivannut, mutta joihin en ole pystynyt yrityksestä huolimatta. Vaikka tuntuu, että messut eivät lievitä kaikessa stressaavuudessaan työstressiäni, ovat ne jotenkin kuitenkin rentouttaneet. En ole koskaan tainnutkaan mainita, että rakastan kirjoja!

Kirja-alan muutoksesta ja jopa kuolemasta on puhuttu pitkään. Tänä vuonna en voinut olla  miettimättä, onko messujen selvä pieneneminen nyt merkki siitä. Joka vuosi halpakirjaosasto kasvaa ja siellä on enemmän ihmisiä ja muita näytteilleasettajia on vähemmän. Ruokamessupuolikin tuntui kuivahtaneelta. Mielenkiinnolla menen loppukuusta Helsingin messuille, jotka ovat tuntuneet aiempiin Turun messuihin tottuneesta uuvuttavan suurilta. Niillä olisi nimittäin vähän varaakin pienentyä...

Joku kuitenkin selvästi ostaa kirjoja, sillä muutama kirja joiden ostamista suunnittelin perjantaina, oli lauantaihin mennessä myyty. Mikä tragedia! Taisin kuitenkin löytää tilalle ihan riittävästi lohduketta. Jotenkin alitajunta käskee potea huonoa omaatuntoa kirjojen ostamisesta, mutta toisaalta ehkä jokaisella saa olla se yksi hulluuden alue, jossa toteuttaa itseään ja pitäähän minun tehdä osani siinä, että kirjamyynti säilyisi edes jotenkin hengissä. Koska minulla ei ole nyt oikein kerrottavaa muusta (kaikki ohjelmat, jotka näin olivat kyllä todella mielenkiintoisia), kerron noista uuden kirjapinoni kirjoista.

Westön Älä käy yöhön yksin ja Itkosen Kohti metsästin perjantaina divaripuolelta. Molemmat ovat lempikirjailijoitani, joiden kaikki kirjat haluaisini hyllyyni. Kohti on muuten vielä lukematta! Miesten haastattelu eilen oli ihana. Sitä olisi kuunnellut vielä paljon pidempäänkin.

Samoin pinon päällimmäinen Minä, Ozzy on perjantain ostoskierroksen löytö. Kirjastokaistan mainiossa sarjassa Löytöretki musiikkiosastolla idolini Marko Annala  kehuu sitä ja kiinnostuin. Se on ollut lukulistalla jo aiemmin, viimeistään siinä vaiheessa kun luin The Dirtin.

Pajtim Statovcin Bolla on ollut syksyn lukulistalla ja nyt löysin sen valmiiksi signeerattuna (tänä vuonna signeerausjonot tuntuivat liialliselta sosiaaliselta ponnistukselta). Noora Vallinkosken Perno Mega City kuuluu henkilökohtaisella samaistumisen tasolla valtavan vaikutuksen tehneisiin kirjoihin ja se on ollut tarkoitus ostaa omaan hyllyyn, jos tulee jossakin vastaan, nyt tuli ja varsin edullisesti. Nämä ovat siis molemmat uusia kirjoja.

Keltaisen kirjaston kirjathan haluaisin hyllyyni vaikka kaikki. Perinteisesti en voinut vastustaa Tammen osaston tarjousta kolmesta keltsistä 25 eurolla, ostin Ishiguron, Saramagon ja Stridsbergin. Ishiguroon ja Saramagoon olen ihastunut aiempien kirjojen perusteella, Strdisbergistä olen lukenut paljon hyvää. Kokonaan en voinut vastustaa keltaisten kutsua divaripuolellakaan, mukaan tarttui Bellow.

Ajattelin jo, että en osta tänään enää kirjoja, mutta onhan tässä nyt edessä pitkä talvi. Talven horroskauteen kun parasta varautumista on täyttää kotinsa hyvillä kirjoilla. Edessä on siis vielä kolmas messupäivä ja sitten muutama viikko lepoa ennen Helsingin messuja (varasin muuten juuri hotellin, jee!).

Kiitos Turun Messukeskukselle bloggaajapassista.

Petri Tamminen: Musta vyö

Luin Petri Tammisen Mustan vyön, koska joku kehui sitä Facebookin kirjallisuusryhmässä mainiten tumman huumorin sävyttämän kertomuksen kuolemasta. Se kuulosti minun kirjaltani ja siksi tartuin siihen, vaikka viime aikoina minulla on ollut niin kiire elää, etten ole ehtinyt miettimään kuolemaa.

Nyt kyllä heilahtaa taas vahvasti henkilökohtaisen puolelle mutta heilahtakoot. Henkilökohtaisuutta olenkin miettinyt viime aikoina paljon etenkin Instagramin puolella, jossa seuraajamääräni lähenee tuhatta. Instagram, kuten tämä blogikin on alusta asti ollut vähän kuin päiväkirjani, paikka jossa voin purkaa päätäni sen ihmeemmin miettimättä, kuka sitä lukee tai mitä tulkintoja hän minusta tekee. Motiivini ovat varsin itsekkäät, oman olon helpottaminen ja tapa ilmaista itseäni. Kaikki tämä (positiivisesti yllättänyt!) sosiaalisuus joka näiden sangen yksinäisten harrastusten ympärillä pyörii, on tullut minulle yllätyksenä.

Olen ihan oikeassakin elämässä varsin avoin, liiankin. En osaa oikein suodattaa sitä, mitä haluan jakaa itsestäni. Ehkä se on sitä, että olen niin täysillä mukana aina kaikessa, ihmissuhteissakin. Samaa avoimuutta harrastan myös netissä. Omituinen ristiriita on syntynyt siitä, että kun blogiani ja etenkin Instagram-tiliäni on päätynyt seuraamaan myös koko joukko puolituttuja, sellaisia, joiden kanssa en arkielämässä ole niin paljon tekemisissä, että jakaisin heille tämän kaiken muutenkin, tuntuu todella oudolta jakaa se netissä. Jotenkin ne sadat kasvottomat seuraajat eivät kuitenkaan haittaa, vaikka mistäpä minä tiedän, keitä niiden nimimerkkien takaa oikeasti löytyy. Joten siis, te oikean elämäni tutut, kivaa kun olette siellä. Ja hei vaan teille stalkkereillekin! Koitan ajatella asiaa niin, että kukaanhan ei pakota seuraamaan juttujani ja toisaalta en jaa netissä mitään sellaista, mitä en voisi kertoa kasvokkainkin. Avoimuutta on helppo harrastaa, sillä olen saanut siitä vain ja ainoastaan positiivista palautetta ja kokemukseni mukaan avoin ilmapiiri helpottaa kaikkien oloa.

Siitäkin olen kertonut täällä monesti, miten isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Hän kuoli auto-onnettomuudessa, täysin yllättäen ja karulla tavalla elämältä putosi pohja, täynnä elämää ja suunnitelmia ollut terve mies lakkasi yhtäkkiä olemasta.  Sitä oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on toisinaan yhä vieläkin. Vieläkin, melkein 17 vuotta möyhemmin, tulee hetkiä, kun alitajuntaisesti huomaan ajattelevani, että se olikin vain painajaista. Tai että tästä pitää kertoa isälle.

Myös Petri Tammisen Mustassa vyössä kertojan on vaikea hyväksyä sitä, että hänen isänsä, vahva, urheileva peruskallio, yhtäkkiä lakkaa olemasta. Kertojalle tulee kriisi, hän toteaa että sairaalasta tuleva viesti isän kuolemasta on oikeastaan hänen oma kuolinviestinsä, sillä hän joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Kirjallisuusryhmästä lukemani analyysi osui oikeaan, rakastin sitä, miten vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan taustasävy on humoristinen. Kertoja tiedostaa oman naurettavuutensa, sen miten synkän hullua elämä joskus on. Hän syyllistää itseään isän kuolemasta ja siitä, miten huonosti kohteli isäänsä, vaikkapa kirjoittamalla tästä ilkeitä asioita romaaneihinsa. Kertojan kuvaus siitä, miten lähipiiri suhtautuu hänen eksistentiaaliseen kriisiinsä on mainio: teinejä ei oikein kiinnosta ja parhaimmillaankin he ovat lähinnä kiusaantuneita, vaimo Liisa on ikuinen tsemppari ja järjen ääni, jota päähenkilö pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka saa kirjan loppupuolella ansaitsemansa hetken (ehkä kirjan paras kohtaus), jossa hän paljastaa, ettei se jatkuva kannustus todellakaan tule itsestään.

Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin.

Oikeastihan läheisensä menettänyt joutuu kokemaan menetystä koko loppuelämänsä. Kuolema on vasta se ensimmäinen suuri, totaalinen menetys, mutta menetystä kohtaa jatkuvasti muulloinkin. Etenkin nuorena, kun elämässä tapahtuu paljon, on vaikea hyväksyä sitä, että asioita ei voi jakaa sen rakkaan ihmisen kanssa, siinä menettää paljon. Olen menettänyt mahdollisuuden jutella isäni kanssa asioista. Etenkin suren sitä, miten innoissaan hän olisi ollut tästä urapolustani jolle päädyin, miten paljon minulla olisi hänelle kerrottavaa. Menetyksen tunne on ikuinen kumppani, sitä joutuu kokemaan arjessa jatkuvasti. Menetykseen limittyy kateus, ihan hiljattain emme voineet mieheni (joka on menettänyt molemmat vanhempansa nuorena) kanssa kuin nauraa sille, että huomasimme kaikkein eniten elämässä tuntevamme kateutta toisten vanhemmista.

Pidin kirjan arkisuudesta, siitä että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa, Turun TYKSissä, Lemussa, Lounais-Suomen peltoaukeilla. Kieli oli myös arkista, napakkaa ja tehokasta. Tiiviit lauseet osuivat usein ytimeen: "Jos on tottunut vähättelemään itseään, vähättelee helposti myös surujaan." Kuolemaan suhtautuminen oli myös piristävän arkista, mystisyydestä riisuttua:

"Kaikki tuonpuoleisuuteen liittyvät käsitykset ovat syntyneet jonkun sellaisen mielikuvituksessa, jolta on juuri läheinen kuollut. Kun joku, joka on aina ollut, onkin nyt poissa, se ihme pitää selittää, ja järjettömimmätkin selitykset ovat silloin järkeenkäypiä. Siinä mielessä kaikkien uskontojen kaikki käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat totta. Ne ovat jonkun todellisen ihmisen todellisia tunteita ja ajatuksia."

Mustassa vyössä käsitellään lempeästi myös sitä, miten kuollut ihminen tavallaan jatkaa elämää meissä, geenien ja sen kautta, että hän on ollut aiemmin niin tiivis osaa elämäämme. Tuota olen itsekin miettinyt. Tuntuu jotenkin hurjan lohduttavalta toisinaan nähdä peilissä selviä piirteitä isästä. Isä oli myös suurten tunteiden ihminen, hän innostui kaikesta ja kaikista. Ja hänen tärkeimpiä oppejaan oli, että koskaan ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole edes yrittänyt. Vaikka olen menettänyt, olen siis myös saanut.

Petri Tamminen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen kielensä ja lakonisen huumorinsa myötä totesin, että on pakko jatkossakin lukea häneltä lisää kirjoja. Tamminen näyttää huomenna olevan Turun kirjamessuilla, taidankin mennä kuuntelemaan hänen haastattelunsa. Kirjamessuille suuntaan tietysti tänäänkin, on tämä vaan vuoden paras viikonloppu!

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Aina kun luen oikein hyvän kirjan, en voi kuin ihmetellä sitä, miten niin monet pystyvät elämään elämänsä ilman kirjoja. Kirjat, etenkin hyvät kirjat, ovat maailman parasta stressinpurkua ja pään tyhennystä. Ne pakottavat keskittymään, ajattelemaan, tulkitsemaan. Aivossani risteilee jatkuvasti miljoona ajatusta, mutta kun luen kirjaa, suurin osa niistä ajatuksista kohdistuu lukemaani tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tulkitsemiseen oman kokemuspohjani ja maailmankatsemukseni kautta.

Torstaina istuin pitkästä aikaa paikallisbussissa ja ihan nenäni edessä oli valtava näyttö, jossa vilisi mainoksia ja uutisotsikoita. Koin jotenkin todella vahvana sen, että minuun yritetään vaikuttaa ja etenkin sen, etten itse voi valita sitä mitä näen. Oli pakko laittaa silmät kiinni. Samasta syystä sietokykyni radion kuuntelemisen suhteen on todella matala. Haluan itse päättää mitä kuulen tai katson. Lukeminen on aina tällaista nykymaailman harvinaista luksusta, se ei ole jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa ja valta ja myös tulkinnan vastuu on jatkuvasti lukijalla.

Margaret Atwoodin Nimeltään Grace oli tosiaan juuri sellainen kirja, joka sai minut ihmettelemään, miksi ihmeessä kaikki eivät lue romaaneja! Miksi tuhlata aikansa johonkin turhempaan, kun voi yhtä hyvin maata koko päivän sohvalla lukemassa (oikeasti olen aika ylpeä siitä, että tajusin että nyt on aika hidastaa, nyt on se hetki kun pitää antaa mielelle ja kropalle aikaa rauhoittua).  Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, ostin sen syksyllä 2014 Vaasan kirjaston poistomyynnistä. Jotenkin hetki sen lukemiselle ei ole ollut oikea, vaikka muutaman kerran sitä aloitinkin. Useimmiten siinä käy näin, sitten kun lopulta kirjaa alkaa lukea, huomaakin että se sopi tähän hetkeen ihan täydellisesti.

Kirja kertoo osittain tositarinan ja pääosin fiktiivisen tulkinnan Grace Marksin tarinasta. Grace oli 1800-luvun puolivälissä Kanadassa asunut nainen, joka tuomittin murhasta 16-vuotiaana ja myöhemmin armahdettiin. Graceen on yhdistetty hänen taipumuksensa mielisairauteen ja omituisuuteen ja hänestä on paljon kirjoituksia, joiden pohjalta Atwood on luonut tarinan. Atwoodin olen jo aiemminkin tajunnut olevan mestari hahmojen ja tunnelmien luomisessa ja myös Nimeltään Grace oli tällaista vahvojen hahmojen ja tunnelman kannattelemaa romaanikirjallisuutta parhaimmillaan.

Aluksi huomasin, että olin ajatuksissani kiinni Amanda Aaltosessa ja Seilin saaressa. Vietin aika tarkkaan vuosi sitten pari päivää Seilissä ja samaan aikaan luin Katja Kallion upean Yön kantajan, jossa samoin päähenkilönä on nuori, hulluna pidetty mutta lopulta ehkä vain vähän erikoinen nainen. Kun pääsin eroon liian voimakkaasta mielikuvasta, tuo assosiaatio taisi lopulta tuoda tarinaan vain lisää syvyyttä, jälleen yksi hyvä syy sille, miksi kirja kannatti lukea vasta nyt eikä vuosia sitten.

Pidän paljon kirjoista, jotka ovat unenomaisia, joissa on jotakin selittämätöntä, jotakin jota ei ihan voi ymmärtää järjellä. Tällaisten kirjojen kanssa käy usein niin, että itse lukukokemus on niin vahva, että kirjan tunnelma siirtyy omaan maailmaan ja lopulta on hiukan epätietoinen olo sen suhteen, oliko koko lukukokemus edes totta. Sellaisia kirjoja ovat mm. lapsuuteni suosikit Runotyttö-sarja sekä Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa sekä tuoreempi rakkauteni Murakami. Nimeltään Gracessa liikutaan myös paljon unimaailmoissa. Grace itse sekä häntä haastatteleva, totuutta etsivä tohtori Jordan kokevat hämmentäviä asioita unissaan, joista ei lopulta voi olla edes ihan varma oliko se unta lainkaan. Epätodellinen, hiukan paha maailma on myös 1800-luvun lääketiede, jossa mielen heikkouteen taipuvaa hoidetaan omituisin keinoin ja hänestä pyritään saamaan totuus esiin vaikkapa hypnoosilla.

Gracen oma näkökulma, kertomukset Jordanille ja edelleen Jordanin kertojanääni vuorottelevat kirjassa ja tämä vuoropuhelu toimii tavattoman hyvin. Lukija näkee lääkärin Gracen silmin sekä Gracen nuoren lääkärin näkökulmasta ja alkaa jo odottaa lääkärin tavoin sitä, että Grace jatkaa tarinaansa. Gracen kertomus on hurja, se kuvastaa aikaa ja naisen asemaa (siitähän Atwood on viime aikoina ollut hurjan tunnettu Handmaid's talen myötä). Kertomus laivamatkasta Euroopasta Kanadaan oli karmaiseva, mutta aistivoimainen. Kirja haisi kokonaisuudessaan hiukan tunkkaiselta: mätänevältä puulta, vanhoilta vaatteilta, kostealta kiviseinältä ja jopa oopiumilta, vaikka minulla ei oikeasti kyllä ole hajuakaan, miltä oopium haisee.

Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon.

Luettu kirja: Nimeltään Grace (Otava, suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Alias Grace, 1996
Sivumäärä: 646

Tärpit Turun kirjamessujen ohjelmasta

Antikvariaattikirjat, kohta olen taas luonanne!

Lokakuu voisi muuten olla jo aika ankea syyskuukausi, mutta onneksi sen totaalisesti pelastaa kirjamessut, ensin Turun ja sitten loppukuusta Helsingin. En osaa kuvitellakaan, että jättäisin Turun messut väliin, niin vahva perinne se on. Ja tänäkin vuonna ajattelin käydä messuilla joka päivä. Sen vuoksi otin perjantainkin saldovapaaksi, hyvin ansaituksi sellaiseksi, koska en viime aikoina ole oikein muuta tehnytkään kuin töitä (mutta niin kivoja töitä, että ihan hyvin voi toisinaan antaa muun elämän painuakin vähän taka-alalle).

En tiedä johtuuko se omasta kiireestäni vai onko oikeasti niin, mutta messuohjelmasta ei tänä vuonna löytynyt niin paljon mielenkiintoista kuin aiemmin. Toisaalta olen siitä ihan iloinenkin, viime vuosina ohjelma on vienyt aikaa siltä kaikkein antoisimmalta messupuuhalta: antikvariaattiosaston kiertelyltä. Kirjamessut ovat vähän kuin festarit monessa mielessä ja etenkin siinä, että aika harvoin sitä tulee nähtyä juuri sitä ohjelmaa, jota alun perin ajatteli näkevänsä. Tässä kuitenkin muutama poiminta messuohjelmasta:

Perjantai 4.10.

12.00-12.20 Eino 2.krs
LÖYTÖRETKI SUOMEEN – Mikä tekee suomesta suomen, mikä on meidän kielellemme ominaista?
Haastattelussa kääntäjälegenda, Tolkien-suomentaja Kersti Juva. Haastattelija Ville Eloranta.

Fanitan Kersti Juvaa todella paljon. Hänestä oli juuri juttua hesarissa ja tämä haastattelu vaikuttaa käsittelevän samoja teemoja. 

12.30-12.50

Fiore A-halli

LINDA-MARIA ROINE: MERCEDES BENTSO: EI KOIRA MUTTEI MIESKÄÄN.

25-vuotias Linda-Maria Roine räppää Mercedes Bentso -artistinimellä kokemuksistaan ja pyrkii parantamaan syrjäytyneiden asemaa. Hyvinvointivaltion syrjäkujilla hän on tutustunut ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Haastattelijana Teemu Potapoff.

Linda-Marian kirja on ollut yksi tämän vuoden vaikuttavimmista, haastattelu olisi mukava nähdä.


Lauantai 5.10.

14.45-15.25

Auditorio

KIRJAILIJA JA HÄNEN KUSTANTAJANSA

Millainen on kirjailijan ja hänen kustantajansa välinen yhteistyösuhde? Keskustelemassa PAJTIM STATOVCI (Otava), MATTI RÖNKÄ (Gummerus) ja TUOMAS KYRÖ (WSOY). Moderaattori kustantaja Anna-Riikka Carlson (WSOY).

Tämä kuulostaa todella kiinnostavalta!

16.20-16.50

Agricola A-halli

JUHA ITKONEN & KJELL WESTÖ: 7+7 – LEVOTTOMAN AJAN KIRJEITÄ

Banaanilaatikkonostalgiasta aikamme riidanaiheisiin – kirjailijat pohtivat muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Haastattelija Niina Repo

Tämä on se tämän vuoden isoin fanityttöhetki (viime vuoden Marko Annalan tapaamisesta en ole vieläkään toipunut!). Tuo  kirja oli myös ihana, joten on kiva kuulla sen taustoja.

Sunnuntai 6.10.

14.50-15.30

Agricola A-halli

SUURI DEKKARIPANEELI: JATKUU! MITEN RAKENNETAAN KOUKUTTAVA DEKKARISARJA.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajat Matti Remes ja Timo Sandberg sekä jo toisen dekkarisarjansa ensimmäisen osan keväällä julkaissut Arttu Tuominen avaavat sarjamuodon saloja. Miten pitää sekä lukijoiden että kirjailijan mielenkiinto yllä? Mitkä ovat sarjamuodon parhaat puolet ja mikä siinä kirjailijaa kenties häiritsee? Mikä olisi kirjailijan näkökulmasta dekkarisarjan optimipituus? Matti Remes, Arttu Tuominen, Timo Sandberg. Moderaattori Kirsi Hietanen.

Tämä on kiinnostava monestakin syystä. Rakastan dekkareita. Arttu Tuominen  on alkanut kiinnostaa minua kirjalijana todella paljon, hän on porilainen ympäristöalan kollegani, ja juuri eilen kuulin hänen työkaveriltaan, että hän on virkavapaalla työstään ja kirjoittaa nyt vähän toisenlaisia tekstejä. Onpa kiehtovaa! Kirsi taas on bloggarikollegani joten tässä keskustelussa on paljon mielenkiintoisia aineksia.

Varmasti siis taas mukavat ja antoisat messut tulossa, en malta odottaa!

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kuva: Otava

Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Tänä viikonloppuna minun piti öljytä terassi loppuun ja tehdä noin kolmesataa muutakin pihatyötä. Sen sijaan kuuntelin sisällä sateen ropinaa ja salaa nautin siitä, että luonto järjesti minulle tervetullutta lepoa. Ajatukseni ovat kylläkin pitkälti askarrelleet erään vaikean työasian parissa, ei pitäisi koskaan perjantaisin mennä löytämään ongelmaa, joka vaatii ratkaisua. Parempi siis, että työviikko alkaa, kovasti alkaa elämä tuntua syksyiseltä. Tähän aikaan vuotta ajatukset karkailevat jo kirjamessuille, eipä ole niihinkään enää montaa viikkoa! Ja kohta on taas seuraava viikonloppu, tällä kertaa hyvinkin nopeasti, sillä tuleva työviikko on minulla vain kolmipäiväinen.

Työviikko toimisi hyvin kankeana aasinsiltana myös tähän lukemaani kirjaan, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin. Minä nimittäin vietän työpäiväni jäätikön reunalla, harjujen ja reunamuodostumien vaikuttavissa maisemissa. Jäätikkö tosin on sulanut 10 000 vuotta sitten ja periglasiaalinen alue on eteläisessä Suomessa muisto vain. Luolakarhun klaani elelee samankaltaisessa ympäristössä muinaisuudessa, viimeisen jäätiköitymisen aikaisessa maailmassa.

Tämä yhteys ei kuitenkaan ole syy, miksi luin kirjan. Syy on Keskisuomalaisen listan, jonne teos on äänestetty sadan parhaan kirjan joukkoon. Tuo listaprojekti ei ole harmittavan pitkään aikaaan (pariin vuoteen?) edennyt mihinkään, vaikka siitä puuttuu enää yllättävän vähän kirjoja, nyt Luolakarhun klaanin jälkeen yksitoista. Olen monesti yrittänyt lukea näitä puuttuvia kirjoja, mutta jotenkin jäljellä olevat ovat minulle todella vaikeita syystä tai toisesta. Tiedän kuitenkin, että eräs ystäväni lukee myös tuota listaa ja vaikka minä saati ystäväni emme ole lainkaan kilpailuhenkisiä (terveisiä vaan!) koin, että nyt on taas tsempattava tämän asian suhteen.

Luolakarhun klaaniakin olen yrittänyt lukea monesti. Ensimmäisiä kertoja olen lainannut sen nuorena Laitilan kirjastosta vaiheessa, jossa ahmin valtavasti fantasiaa ja historiallisia romaaneja. En päässyt alkua pidemmälle. Opiskeluaikana olen myös yrittänyt lukea sitä ja nyt myöhemmin tuon listani myötä. Aina sama juttu, lukeminen loppui jo alkuunsa. Syykin on selvä: Luolakarhun klaanin päähenkilö, nuori Ayla-tyttö, on tavattoman ärsyttävä.

Minulla on ihan yleisesti ottaen usein ongelma lapsihahmojen kanssa. Televisiosarjoissa ja elokuvissa (ja etenkin mainoksissa) tuo ärsytys liittyy myös siihen, että mietin miten paljon nuo lapset aikuisena katuvat esiintymisiään ja vihaavat sen vuoksi vanhempiaan. Etenkin kirjoissa lapsihahmot ovat usein epäaitoja, rasittavia ja yli-inhimillisiä. Lähes aina lapsihahmo on jotenkin poikkeuksellisen näppärä ja taitava ja pelastaa lopulta kaiken. Toki tähän on paljon poikkeuksiakin, mutta huomionarvoista on se, että olen jo lapsena inhonnut lapsihahmoja, myös siis Luolakarhun klaanin Aylaa. On vaikeaa eläytyä ja jännitää miten päähenkilön käy, jos oikeastaan toivoisi, että tämä astelee suoraan luolakarhun tai jonkin muun jättimäisen jääkauden eläimen kitaan.

Periaatteessa Luolakarhun klaanissa oli paljon elementtejä, joista pidän: upeaa ja mielenkiintoista luontokuvausta, hyvin keksitty ja toimiva idea miljööstä, hyviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Mutta silti kokonaisuutena kirja ei ollut lainkaan minun juttuni ja se oli melkoista jäätikköjoessa vastavirtaan kahlaamista. Lisäksi minusta tuntuu, että kirjasta on aika ajanut pahasti ohi: se että raiskauskohtauksessa ihan oikeasti mainittiin "paksuna sykkivä elin" sai minut viimeistään toteamaan, että joo ei, tämä ei taida olla minun kirjasarjani.

Lukuharrastus tuo parhaimmillaan mahtavia ja ikimuistoisia lukuelämyksiä, mutta sitten taas toisaalta tällainen tavoitteellinen listaprojektiin perustuva lukuharrastus tuo tunteen itsensä ylittämisestä. Siksi nämäkään kirjat, joista ei juuri nauti, eivät ole todellakaan hukkaan heitettyä aikaa. Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää ja lukutaito on taidoistani se, josta taidan olla kaikkein onnellisin, se joka tekee minusta eniten sen mitä olen, miten koen tämän maailman. Tänään vietettiin myös Lasten ja nuorten säätiön Read Hour -lukutempausta, luin kirjaa tuon tunnin ajan (ja aika monta muutakin tuntia tänään). Lähipäiviin ja ensi viikonloppuun voisin toivoa taas vähän aurinkoisempaa ilmaa, lukemaan ehtii sitten taas koko talven.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin ei herättänyt kiinnostustani siksi, että sen kirjoittaja on Jörn Donnerin poika. Isä-Donnerista en tiedä juuri mitään, en ole lukenut hänen tekstejään ja muutenkin mieleen tulee lähinnä yksi varsin painokelvoton vitsi. Ihminen on herkkä eläin kiinnosti minua siksi, että kuulin sen kertovan nuoren miehen ajatuksista herkkyydestä, ihmisestä, elämästä. Minä, nuori nainen (tosin muutaman vuoden Rafaelia vanhempi) kun olen pohtinut kaikkea tuollaista paljon viime aikoina.

Olen alkanut nauttia työmatkoistani, tunnista päivässä moottoritiellä. Siinä on aikaa ja tilaa ajatuksien virtaamiselle. Iltapäivisin kun työn väsyttämänä analysoin päivän tapahtumia ja sitä, miltä minusta tuntuu, palaan aina uudelleen siihen hankalasti määriteltävään sekoitukseen herkkyyttä, huonoa itsetuntoa, ylianalysoivaa luonnetta. Maailmassa jossa kaikki muut tuntuvat toisinaan olevan loputtoman itsevarmoja, älyttömän kauniita ja älykkäitä, tunne-elämältään tasapainoisia, tekee hyvää lukea ajatuksia myös heiltä, jotka eivät niin tunne, heiltä jotka uskaltavat tunnustaa herkkyytensä.

Ja olihan Rafaelin teos juuri sitä, herkkyyden tunnustamista ja analyysia. Mutta oli se paljon kaikkea muutakin. Se oli esimerkiksi vakuuttelua siitä, miten hän ei ikimaailmassa haluaisi ratsastaa isänsä maineella tai hyötyä siitä mitenkään, mutta no, olisikohan muuten nuoren medianomin esseekokoelma päätynyt kustantamon julkaisuohjelmaan? Se oli myös melkoista poukkoilua, pintaraapaisua sieltä täältä. Juuri kun johonkin ajatukseen melkein päästiin ytimeen asti, pompattiinkin seuraavaan esseeseen ja teemaan. Esseekokoelman sivuilta piirtyy kuva etuoikeutetusta keskenkasvuisesta miehestä, jonka suurin trauma on kuuluisa isä, nimi joka yhdistetään joulupukin poroihin ja yö putkassa. Toisaalta tuon miehen ajatukset olivat usein myös osuvia ja analyysi kirkasta.

Mutta kyllä, löysin itseni kirjan sivuilta ja ehkä tavoilla, joihin en olisi ollut valmis. Huomasin ärsyyntyväni Donnerin teksteistä, niiden hetkittäisestä lapsellisuudesta. Siitä, että hän on niin vahvasti mieltä asioista, vaikka lukijalle on selvää, ettei hänen tuolla elämänkokemuksellaan pitäisi mennä vannomaan. Ärsyynnyin siksi, kun löysin kirjan tekstistä omat heikkouteni, oman lapsellisen kaikkitietävyyteni, yrityksen olla taiteellinen, joka päättyy kuitenkin vain kaiuksi siitä, mitä sen oli tarkoitus olla. Samaistuminen oli sekä vastenmielistä että ihanaa. Donnerin tekstit olivat hyvin tuttuja, se miten hän on lapsena tajunnut olevansa kuolevainen, miten hän on taitava murehtimaan, miettimään, analysoimaan.

Mielenkiintoisin osio esseekokoelmassa taisi olla se, miten Donner pohtii lastenkasvatusta, sitä miten poikalapset eivät saa itkeä, heidän tunteensa tungetaan visusti piiloon pinnan alle ja vuosia myöhemmin tuo kaikki näkyy itsemurhatilastoissa, tappeluissa, humalassa holtittomasti itkevissä aikuisissa miehissä. Tuo lienee ihan totta.

"Ei ole sattumaa, että väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa miehet ja että he ovat enemmistönä itsemurhatilastoissa. Väkivalta on ratkaisu, kun ihminen ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi - halpa, helppo ratkaisu, jolla on kalliit seuraukset. Väkivallasta on vuosien mittaan onneksi tullut yhä harvianisempi kieli, mutta niin kauan kuin pojat Suomen koulujen pihoilla vihaavat itkemistä, ongelma ei koskaan katoa."

Tämä tunteiden patoaminen on yksi teema, jota olen miettinyt paljon ja jonka siemen iti, kun makasin viime syksynä viikkotolkulla sairaalassa. Se pakotti minut kohtaamaan itseni, henkisen ja fyysisen puolen vaikutuksen toisiinsa ihan eri tavalla kuin ennen. Mokoman Hei hei heinäkuussa lauletaan, että "ne kuuluu kokea". Jos olisin tatuointi-ihminen, olisin varmaan jo tatuoinut tuon lauseen ihooni. Mitä pidempään epämieluisaa, ei-tervetullutta tunnetta koittaa kieltää, kaivaa sitä syvälle mullan alle piiloon, sitä varmemmin se nostaa lonkeronsa pintaan ja kiemurtelee mielessä aiheuttaen tuhoa. Mitä nopeammin hyväksyy sen, että tunteet ovat osa ihmistä, ne kuuluu kokea, sen nopeammin elämässä pääsee eteenpäin. Kun olen hyväksynyt sen, että tunnen usein ahdistusta enkä oikein edes tiedä miksi, olenkin yhtäkkiä vähemmän ahdistunut kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Nuoren miehen itsevarmuus ja itsetietoisuus oli sekä viehättävää että ärsyttävää. Kirjaa olisi voinut jäsennellä paremmin, jotta se olisi ollut parempaa kirjallisuutta, mutta toisaalta nyt se oli hyvin aito kuvaus siitä, mitä alle kolmekymppisen miehen päässä liikuu. Otsikon mukaisesti Donner taisi haluta kertoa, että me ihmiset olemme usein herkempiä kuin päälle päin näyttää. Se on ihan hyvä ajatus pitää mielessä maailmassa, jossa itse tuntee usein olevansa ihan vääränlainen, heikko kummajainen:

"Meillä kaikilla on omat kauneusvirheemme, ulkoiset ja sisäiset, eikä tällä planeetalla ole ainuttakaan sielua, joka ei kärsisi siitä. Meillä kaikilla on omat naamiomme, ja me kaikki yritämme vaikuttaa vahvemmilta kuin olemme. Lyhyestä sanottuna me feikkaamme."