Luulenpa, että olisin suhtautunut Thomas Mannin Taikavuoreen hyvin eri tavalla, jos minulla ei olisi kokemusta sairastamisesta. Taikavuori on 700-sivuinen järkäle, häpeilemättömän mahtipontinen ja suuria tavoitteleva romaani, joka sijoittuu syrjäiseen vuoristoparantolaan. Romaani on tutkielma ajasta, pysähtyneisyyden perikuva. Ne jotka väittävät, että romaani ei ole tylsä, valehtelevat. Mutta sairastaminen on tylsää, toipuminen on turhauttavaa ja muun muassa juuri sitä Taikavuori kuvaa mestarillisesti.
Sairastamisessa kenties kaikkein vaikein ja turhauttavin asia - ainakin minulle - on se, miten aika muuttaa muotoaan. Miten on mahdollista, että vaikka oma aika pysähtyy, kaikilla muilla se tuntuu jatkuvan kuten ennenkin? Sairaalan seinien sisäpuolella on oma tarkka laitoksen rytmiä kellon koneiston lailla noudattava pienoismaailmansa, mutta ikkunan ulkopuolella on toinen todellisuus. Kun Taikavuoren alussa päähenkilö Hans Castorp saapuu vuoristoparantolaan, hänen on tarkoitus olla siellä vain kolme viikkoa. Onhan hän ihan terve, tuli vain tapaamaan serkkuaan ja siinä samalla hiukan toipumaan lievästä anemiastaan. Se, miten aika alkaa kiertyä tarinan ympärille, imaisee hahmot kierteeseensä ja miten Castorp vajoaa syvemmälle sairauteen, lopulta seitsemäksi vuodeksi venyvään vierailuun, on ilmiömäistä. En muista koskaan kirjallisuudessa törmänneeni näin upeaan ajan kuvaukseen. Sairaalan arjessa mekaanisesti toistuvat toiminnot, samat hahmot, samat pöydät, samat keskustelut luovat teokseen rytmiä. Ikimuistoinen on myös Castorpin kävelyretki, joka päättyy nenäverenvuotoon, se on suuri käännekohta ja muuttaa myös aikaa ja Castorpin sijaintia siinä merkittävästi.
Toistuvana tehokeinona Mann käyttää myös ihmisen ja hänen toimintansa tiivistämistä biologisiksi ja fysikaalisiksi osasiksi. Lisäksi kirja on massiivisen filosofinen, lähes luovutin osuuksissa, joissa Naphta ja Settembrini esittivät näkemyksiään: luonnontieteellinen pohdinta sopii minulle paljon paremmin. On kuitenkin huomionarvoista, että Taikavuori oli minulle paljon helppolukuisempi kuin vaikkapa Sota ja rauha, Dickensin jaarituksista puhumattakaan. Mannin tapa kirjoittaa on kuitenkin pohjimmiltaan viihdyttävää, paikoin jopa humoristista. Uskon myös, että aiemmin tänä vuonna lukemani Buddenbrookit helpotti kirjaan sisään pääsemistä, vaikka hyvin erilaisista teoksista onkin kyse.
Parantolassa myös kuolee usein ihmisiä. Kuolema on aihe, jota huomaan kirjallisuudesta usein etsiväni, ja myös sen käsittely oli Taikavuoressa silkkaa taituruutta. Huomasin pohtivani, onko vuoristoparantola jo kuoleman esiaste, välitila. Heti romaanin alussa Settembrini kutsuu parantolan asukkaita varjoihmisiksi ja sitähän he oikeastaan ovat, muulle maailmalle jo kadonneita, toisessa ulottuvuudessa elämäänsä jatkavia sairaita ja toipilaita. Kuolema on vain lopullinen askel rajan toiselle puolelle.
Taikavuori oli hyvin erilainen kirja kuin ajattelin sen olevan, paljon taitavampi, paljon suurempi ja paljon massiivisempi. Vaikka lukukokemus ei todellakaan ollut mikään kevyt ja viihdyttävä, on pakko todeta, että viimeistään nyt liitän Thomas Mannin lempikirjailijoideni joukkoon.
"Kasvaako tästäkin kuoleman maailmanjuhlasta, tästä sateisin iltataivaan punaavasta synkästä kuumeen palosta kerran ilmoille rakkaus?"
