Petri Tamminen: Musta vyö

Luin Petri Tammisen Mustan vyön, koska joku kehui sitä Facebookin kirjallisuusryhmässä mainiten tumman huumorin sävyttämän kertomuksen kuolemasta. Se kuulosti minun kirjaltani ja siksi tartuin siihen, vaikka viime aikoina minulla on ollut niin kiire elää, etten ole ehtinyt miettimään kuolemaa.

Nyt kyllä heilahtaa taas vahvasti henkilökohtaisen puolelle mutta heilahtakoot. Henkilökohtaisuutta olenkin miettinyt viime aikoina paljon etenkin Instagramin puolella, jossa seuraajamääräni lähenee tuhatta. Instagram, kuten tämä blogikin on alusta asti ollut vähän kuin päiväkirjani, paikka jossa voin purkaa päätäni sen ihmeemmin miettimättä, kuka sitä lukee tai mitä tulkintoja hän minusta tekee. Motiivini ovat varsin itsekkäät, oman olon helpottaminen ja tapa ilmaista itseäni. Kaikki tämä (positiivisesti yllättänyt!) sosiaalisuus joka näiden sangen yksinäisten harrastusten ympärillä pyörii, on tullut minulle yllätyksenä.

Olen ihan oikeassakin elämässä varsin avoin, liiankin. En osaa oikein suodattaa sitä, mitä haluan jakaa itsestäni. Ehkä se on sitä, että olen niin täysillä mukana aina kaikessa, ihmissuhteissakin. Samaa avoimuutta harrastan myös netissä. Omituinen ristiriita on syntynyt siitä, että kun blogiani ja etenkin Instagram-tiliäni on päätynyt seuraamaan myös koko joukko puolituttuja, sellaisia, joiden kanssa en arkielämässä ole niin paljon tekemisissä, että jakaisin heille tämän kaiken muutenkin, tuntuu todella oudolta jakaa se netissä. Jotenkin ne sadat kasvottomat seuraajat eivät kuitenkaan haittaa, vaikka mistäpä minä tiedän, keitä niiden nimimerkkien takaa oikeasti löytyy. Joten siis, te oikean elämäni tutut, kivaa kun olette siellä. Ja hei vaan teille stalkkereillekin! Koitan ajatella asiaa niin, että kukaanhan ei pakota seuraamaan juttujani ja toisaalta en jaa netissä mitään sellaista, mitä en voisi kertoa kasvokkainkin. Avoimuutta on helppo harrastaa, sillä olen saanut siitä vain ja ainoastaan positiivista palautetta ja kokemukseni mukaan avoin ilmapiiri helpottaa kaikkien oloa.

Siitäkin olen kertonut täällä monesti, miten isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Hän kuoli auto-onnettomuudessa, täysin yllättäen ja karulla tavalla elämältä putosi pohja, täynnä elämää ja suunnitelmia ollut terve mies lakkasi yhtäkkiä olemasta.  Sitä oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on toisinaan yhä vieläkin. Vieläkin, melkein 17 vuotta möyhemmin, tulee hetkiä, kun alitajuntaisesti huomaan ajattelevani, että se olikin vain painajaista. Tai että tästä pitää kertoa isälle.

Myös Petri Tammisen Mustassa vyössä kertojan on vaikea hyväksyä sitä, että hänen isänsä, vahva, urheileva peruskallio, yhtäkkiä lakkaa olemasta. Kertojalle tulee kriisi, hän toteaa että sairaalasta tuleva viesti isän kuolemasta on oikeastaan hänen oma kuolinviestinsä, sillä hän joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Kirjallisuusryhmästä lukemani analyysi osui oikeaan, rakastin sitä, miten vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan taustasävy on humoristinen. Kertoja tiedostaa oman naurettavuutensa, sen miten synkän hullua elämä joskus on. Hän syyllistää itseään isän kuolemasta ja siitä, miten huonosti kohteli isäänsä, vaikkapa kirjoittamalla tästä ilkeitä asioita romaaneihinsa. Kertojan kuvaus siitä, miten lähipiiri suhtautuu hänen eksistentiaaliseen kriisiinsä on mainio: teinejä ei oikein kiinnosta ja parhaimmillaankin he ovat lähinnä kiusaantuneita, vaimo Liisa on ikuinen tsemppari ja järjen ääni, jota päähenkilö pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka saa kirjan loppupuolella ansaitsemansa hetken (ehkä kirjan paras kohtaus), jossa hän paljastaa, ettei se jatkuva kannustus todellakaan tule itsestään.

Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin.

Oikeastihan läheisensä menettänyt joutuu kokemaan menetystä koko loppuelämänsä. Kuolema on vasta se ensimmäinen suuri, totaalinen menetys, mutta menetystä kohtaa jatkuvasti muulloinkin. Etenkin nuorena, kun elämässä tapahtuu paljon, on vaikea hyväksyä sitä, että asioita ei voi jakaa sen rakkaan ihmisen kanssa, siinä menettää paljon. Olen menettänyt mahdollisuuden jutella isäni kanssa asioista. Etenkin suren sitä, miten innoissaan hän olisi ollut tästä urapolustani jolle päädyin, miten paljon minulla olisi hänelle kerrottavaa. Menetyksen tunne on ikuinen kumppani, sitä joutuu kokemaan arjessa jatkuvasti. Menetykseen limittyy kateus, ihan hiljattain emme voineet mieheni (joka on menettänyt molemmat vanhempansa nuorena) kanssa kuin nauraa sille, että huomasimme kaikkein eniten elämässä tuntevamme kateutta toisten vanhemmista.

Pidin kirjan arkisuudesta, siitä että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa, Turun TYKSissä, Lemussa, Lounais-Suomen peltoaukeilla. Kieli oli myös arkista, napakkaa ja tehokasta. Tiiviit lauseet osuivat usein ytimeen: "Jos on tottunut vähättelemään itseään, vähättelee helposti myös surujaan." Kuolemaan suhtautuminen oli myös piristävän arkista, mystisyydestä riisuttua:

"Kaikki tuonpuoleisuuteen liittyvät käsitykset ovat syntyneet jonkun sellaisen mielikuvituksessa, jolta on juuri läheinen kuollut. Kun joku, joka on aina ollut, onkin nyt poissa, se ihme pitää selittää, ja järjettömimmätkin selitykset ovat silloin järkeenkäypiä. Siinä mielessä kaikkien uskontojen kaikki käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat totta. Ne ovat jonkun todellisen ihmisen todellisia tunteita ja ajatuksia."

Mustassa vyössä käsitellään lempeästi myös sitä, miten kuollut ihminen tavallaan jatkaa elämää meissä, geenien ja sen kautta, että hän on ollut aiemmin niin tiivis osaa elämäämme. Tuota olen itsekin miettinyt. Tuntuu jotenkin hurjan lohduttavalta toisinaan nähdä peilissä selviä piirteitä isästä. Isä oli myös suurten tunteiden ihminen, hän innostui kaikesta ja kaikista. Ja hänen tärkeimpiä oppejaan oli, että koskaan ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole edes yrittänyt. Vaikka olen menettänyt, olen siis myös saanut.

Petri Tamminen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen kielensä ja lakonisen huumorinsa myötä totesin, että on pakko jatkossakin lukea häneltä lisää kirjoja. Tamminen näyttää huomenna olevan Turun kirjamessuilla, taidankin mennä kuuntelemaan hänen haastattelunsa. Kirjamessuille suuntaan tietysti tänäänkin, on tämä vaan vuoden paras viikonloppu!