Laura Pörstin Antiliikkuja ja muita ajatuksia liikkumisesta ja ruumiillisuudesta

Mikään ei ole niin helppoa ja yksinkertaista kuin ruumiillisuus - vartaloni on minulle syntymästäni asti tuttu ja siinä elän joka päivä. Se reagoi, kun kohtaan jännittävän tilanteen, se hyppää kun haluan hypätä, se sulattaa ruokani pyytämättä. Siihen nähden on omituista, kuinka paljon ruumiiseen joutuu etsimään yhteyttä ja kuinka vieraalta se välillä tuntuu: mukana raahattavalta liha- ja luukasalta, joka noudattaa tai on noudattamatta sisäisiä toiveitani.

Jos mietin tilanteita, milloin koen kaikkein suurinta yhteyttä siihen, joka myös fyysisesti olen, mieleeni tulee heti muistikuva opiskeluajoilta. Olin viettänyt kesäpäivän lapsuudenkodissani raivaten taimikkoa, kaataen nuoria pajuja ja koivuja havupuiden ympäriltä, jotta niillä oli tilaa kasvaa. Kädet naarmuilla, selkä väsyneenä ja hartiat kolottaen istuin saunan lauteilla ja olin onnellinen. Olin tehnyt työtä, jossa näin kätteni jäljen ja tehnyt sen liikuttaen toimivaa vartaloani, joka nyt oli ponnisteluista väsynyt ja kolotuksillaan osoitti minulle olemassaolonsa. Hiki valui pitkin naarmuisia käsivarsia ja kirveli - olin elossa paremmin kuin aikoihin.

Minä tulen maanviljelijöiden suvusta. Kukaan minua ennen ei viettänyt elämäänsä kaupungissa, toimistoissa ja sohvapöytien ääressä. He elivät pellolla ja pellosta, ruumiillisessa yhteydessä maahan ja luontoon. Se, että osaan erityisesti palata juuri tuohon metsänhoidollisen päivän onneen, on tietysti opittua. Minut on kasvatettu arvostamaan ruumiillista työtä. Uskon kuitenkin, että tunne ei ole vain opittu, vaan se on syvän evolutiivinen. Ihmislaji on uurtanut ja ponnistellut fyysisesti oman ja lajitovereiden edun vuoksi, olemme muutakin kuin suuret poimukkaat aivomme.

Jos ihminen ei itse pysty liikkumaan tai liikuttamaan raajojaan, niitä liikutetaan hänen puolestaan. Liike pitää elämän yllä, verenkierron ja solujen hengityksen toiminnassa. Ihminen tarvitsee liikettä. Kolmeen sanaan kätkeytyy sekä yksinkertainen totuus, että kokonainen vastalauseiden vyöry, jonka minäkin tunnen takaraivossani vain kirjoittamalla nämä sanat. Ilmiö on hyvä kuvaus siitä, millaista on olla ihminen. Yksinkertaiseen totuuteen sisältyy heti tuhat näkökulmaa, lauseen takaa alkaa vuotaa näkymiä pyörätuoleihin, padelmailoihin, pankkitileihin, vaatekauppoihin, urheilukelloihin, betoniviidakkoihin ja juoksumattoihin. Näkymiin liittyy äänet: mutta! siksi! miksi! entä! paitsi! milloin! 

Kun aloin lukea Laura Pörstin Antiliikkujaa (Gummerus 2025) kuvittelin että teoksen lähtökohta on juuri tässä: ihmisyyteen kuuluu liikkuminen ja liike, se on fakta jota ei voi kyseenalaistaa. Hämmennyin: Antiliikkuja kertoikin kirjoittajan mielikuvissaan luoman Liikkujan elämästä. Teos pohjautuu tuohon Liikkujaan, siihen kuinka laiha ja upea ja yhteiskunnan palvoma hän on, ja kuinka kertoja itse on Antiliikkuja, jotakin täysin päinvastaista ja siksi halveksittua.

En voi väittää, että asetelma ja ajatus olisi itselleni uusi, mutta hämmennyin täysin siitä, että onko tämä todellakin asia, johon ihmiset uskovat ja jonka mukaan elävät. Kirjasta lukemieni arvostelujen mukaan todella moni on siihen samaistunut. Pörsti kokeilee erilaisia ohjattuja liikuntatunteja, joissa ensimmäisenä arvostelee muiden osallistujien vartalot:

“Ennen tuntia tarkkailen porukkaa. Näytän varmaan siltä kuin suhtautuisin itse kaikkiin arvostellen. Suurin osa osallistujista näyttää normiliikkujilta, mutta eivät kaikki. Osalla on mahoja ja pyllyjä ja reisiä. Rentoudun.”

Vastalause! Monta vastalausetta! Miksi liikkumista käsittelevä kirja kertoo niin paljon siitä, miltä ihmiset näyttävät ja kuinka paljon heillä on rasvaa kehossaan? Olenko itse ymmärtänyt jotakin väärin? Olen itsekin isokokoinen ja juuri sellainen, jota Pörsti katsoisi rentoutuen. Ajatus on hirvittävä, julma. En halua tulla arvostelluksi ja arvioiduksi ulkonäköni perusteella missään, kaikkein vähiten paikassa jossa olen tekemässä itselleni hyvää ja keskittymässä siihen, mihin ruumiini pystyy ja mikä tekee siitä vahvemman ja toimivamman.

Ymmärrän tietysti, mitä Pörsti tarkoittaa, kapitalistinen liikkumisen kuvasto on yksipuolista ja yksipuolinen on monesti myös liikuntapaikkojen representaatio. Liikuntapaikat eivät ole kaikille tasapuolisesti kutsuvia saati taloudellisesti saavutettavissa. Ongelma on ehkä siinä, että Antiliikkuja liikkuu juuri tässä kapitalistisen liikunnan maailmassa kunnolla kyseenalaistamatta rakenteita saati omia asenteitaan. Koko kirjan ajan odotin, missä vaiheessa kertoja vaihtaa näkökulmaa ja alkaa huolella avata ajatuksiaan ennakkoluulojen taustalla pienten palasten sijaan. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä varmemmaksi tuli, ettei asia aukea kokonaisuudessan kunnolla missään vaiheessa ja sitä enemmän turhauduin.

Tämä Pörstin kuvaama hyvä kunnon liikkuja, eli vastakohta Antiliikkujalle, on ennakkoluulojen kuoruttama mielikuviin ja yhteiskunnan rakenteisiin perustuva hahmo. Toisina hetkinä kirjasta käy ilmi, että mielikuva “kunnon ihmisestä” ja liikunnasta “kunnollisten suorittamisena” on tosiaan vain mielikuva, mutta luvusta toiseen Pörsti peilaa tätä kaikkea itseensä, kanssaihmisiin ja -liikkujiin. Ahdisti, kovasti. On epäreilua yleistää yhteiskunnallinen koskemaan yksilöä, on epäreilua arvostella ja luokitella muita ihmisiä ainoastaan sen perusteella, miltä he näyttävät.

Joinakin hetkinen Pörsti onnistuu avaamaan ajatusta siitä, että tosiaan “liikunnallisuus” ei olekaan yksiselitteistä, ja kaikki hänen mielestään liikunnalliset ihmiset eivät koe itseään liikunnallisiksi. Kuitenkin jatkuva ennakkoluulojen esiinmarssi kumosi hyvät tarkoitukset. Jos itse haluamme tulla kohdatuiksi arvostavasti ja ilman ennakkoluuloja, onko tosiaan oikein tuomita ankarasti vaikkapa kaikki kuntosalin lihaksikkaat nuoret miehet? Ja saman tien luokitella itsensä ja muut tämän maailman ulkopuolelle? Ehkä olen onnekas, mutta liikkumisen paikoissa olen kohdannut poikkeuksetta vain ystävällisyyttä (hyvä) tai täyttä välinpitämättömyyttä (myös hyvä). Jos haluan ajatella, että kukaan ei voi arvella minun tarinaani ulkomuodostani, sukupuolestani, koostani tai iästäni, en kai itsekään voi tehdä niin kenellekään?

Eihän oma suhteeni liikkumiseen toki myöskään ole ongelmaton. On minullekin jäänyt mieleen ihan hirveitä muistoja koululiikunnasta tai vaikkapa ensimmäinen kerta yliopistoliikunnan ohjatulla tunnilla ja tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Olen kuitenkin myös aina ollut vahvasti sitä mieltä, että elämässä saa harvemmin kivoja asioita, jos ei myös tee jännittäviä ja itselle uusia asioita, mene yli epämukavuuden ja totuttele uuteen. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että voin sitä paremmin, mitä pystyvämmäksi tunnen itseni, mitä enemmän koen hallinnan tunnetta omasta elämästäni ja kehostani. Vakava suolistosairaus ja rankat leikkaukset vahvistivat tätä. Tarve kokea, elää ja tuntea on suuri, sillä mikään tästä elämästä ja terveydestä ei ole itsestäänselvää.

Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi kirjan lähtökohta tuntui itselleni niin vieraalta. En ole koskaan kokenut vastaavaa huonouden tunnetta, ajatellut itseäni jotenkin vääränlaisena, kun en ole Liikkuja (=siis se laiha ja paljon harrastava ihminen). Kirjan alkupuolella Pörsti kertoo tutkimuksesta, jossa selvitettiin liikkujasukupolvia. Pörsti kertoo, kuinka hänen isoisänsä arvosti ruumiillista työtä ja yhteishenkeä, ja kuinka sitä seuraava sukupolvi liikkui vapaasti lapsuudessaan ja vasta kolmas alkoi tosissaan harrastaa erilaisia lajeja ohjatusti. Tutkimuksen mukaan tämä kolmas harrastava sukupolvi oli noin 80-luvun lopussa syntyneet. Ja haa! Tässähän se vastaus tuli, olen itse syntynyt vuonna 1987, mutta minun lapseni on sukumme ensimmäistä harrastuksissa käyvää sukupolvea. Näiltä liikunnan vakavilta vaatimuksilta, joista Pörsti kertoo kokonaisen kirjan verran, minua taitaakin suojata ennen kaikkea yhteiskuntaluokka ja maalaisuus. Olen katsonut aivan silmät ymmyrkäisenä lapseni liikuntaharrastustunteja ja vasta nyt oivaltanut, että tuollaisiinhan minun sukupolveni lapset osallistuivat silloin, kun minä juoksin siskojen kanssa metsissä leikkimässä omaa itse keksittyä partiotamme.

En ikinä ole ajatellut, etteikö vaikka kävely, kotona tanssahtelu, pihatyöt tai se taimikon raivaus olisi “oikeaa liikuntaa”. Ja tuntuu aivan todella pohjattoman surulliselta, että kirjan perusteella näin kuitenkin ilmeisesti monilla on. Ihmiset kokevat suurta huonouden tunnetta siitä, jos eivät “harrasta” eli käy ohjatuilla liikuntatunneilla tai vähintään harrasta tavoitteellisesti juoksua. En myöskään ymmärtänyt kirjassa esitettyä ajatusta, että tuskin kukaan jaksaisi liikkua elämää pidentääkseen. Koska juuri siksi minä haluan luonnossa liikkumisen lisäksi käydä salilla ja kehittää lihasvoimaa, tiedän että se on suoraan sijoitus tulevaisuuteen, parempaan ikääntymiseen. Haluan tehdä itselleni hyviä ja haastaviakin asioita, jotta voin paremmin nyt ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Jos antaisin elämässäni vääränlaisten vaatteiden tai jännityksen tai ahdistuksen estää minua tekemästä asioita, aika nopeasti huomaisin, että en voi tehdä juuri mitään. Liikuntapaikkoihin meneminen on myös tilan ottamista, minullakin on oikeus mennä niihin, ottaa tilaa ja oppia.

Suuri oivallus, jonka olen tiennyt jo pitkään, mutta jonka vasta tänä vuonna hyväksyin on myös se, että minä en palaudu henkisestä kuormituksesta fyysisellä levolla. Palaudun siitä fyysisellä aktiivisuudella ja sen jälkeen kunnon levolla. Pitkään koitin lähestyä asiaa pelkästään lempeyden kautta. Netistä lukemieni suorittamista vastustavien aforismien voimalla olen yrittänyt palautua sohvalla kirjaa lukemalla. Mutta ei, nyt olen päättänyt tunnustaa tosiasiat, minä olen tällainen ja ruumiini toimii näin. Tarvitsen liikkeen, askeleita, hengästymistä, luonnon kauneutta ja tuoksuja, metallimusiikin voimalla nousevaa rautaa ja lisää askeleita, jotta mieleni rauhoittuu ja voin taas olla oma itseni. Joskus, aika usein, liikkumaan lähteminen vaatii ponnistelua ja pitkiä keskusteluja itseni kanssa - ja myös paheksuttua suorittamista erilaisten ohjelmien kautta. Mutta se sopii minulle, lisää onnellisuuttani. Ja taas, tämä koskee vain itseäni ja on äärettömän tärkeää oppia itsestään se, miten juuri itse voi kaikkein parhaiten, mikä itselle sopii. Moni asia voi olla samaan aikaan totta: yhteiskunnalliset rakenteet ja yksilön oma kokemus.

Edelleen lähes joka kerta hölkkälenkille lähtiessäni mietin isääni, jonka menetin kun olin nuori. Isällä oli selkävaivoja ja muistan ikuisesti kuinka tuohtuneena hän kerran tuli lääkäriltä kotiin. Lääkäri oli käskenyt häntä hölkkäämään ja se oli isästäni, aamusta iltaan liikkeellä olevasta maanviljelijästä, luultavasti maailman naurettavin ajatus. Jos minä elän pidempään kuin isäni sai elää, haluan tehdä sen mahdollisimman terveenä, pystyvänä ja onnellisena, vaikka se sitten vaatiikin vähän hölmöltä tuntuvaa hölkkää ja vaivannäköä. Liikkuminen ja liikkumiseen kykeneminen on todellinen etuoikeus, josta haluan pitää kiinni.

Marko Annala: Ylva

Marko Annalan Ylva (Like Kustannus, 2025) on viileiden purojen, jylhien metsien ja norjalaisen death metallin romaani. Se on romaani kuolemasta ja luopumisesta, luomisesta ja taiteesta. Ei ole mikään salaisuus, kuinka paljon Annalan tekstit minulle merkitsevät ja tietysti odotin romaanilta paljon. Ylva yllätti minut tästäkin huolimatta positiivisesti: se toi kirjallisuuskentälle jotakin ihan uutta ja se ravisteli muistojani yllättävällä tavalla.

Ylvan tunnelmassa on jotakin omalaatuista, jotakin sammalentuoksuista ja sadunomaista (sadut kuten Grimmin, ei Disneyn). Romaani on hyvin visuaalinen ja tunnetta luonnollisesti vahvistaa Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan kuvitukset. En muista koskaan nähneeni tällaista kuvituksen käyttöä: kahden minäkertojan tarinaan liittyy kahden eri kuvittajan teokset. Ratkaisu on äärettömän toimiva, nuoren teinitytön ja keski-ikäisen taiteilijamiehen osuudet ovat eri maailmoja, kerrontakin on niissä erilaista ja sopii saumattomasti kuvallisiin maailmoihin. Etenkin loppupuolella kuvitusten käyttö tarinan osana jopa hätkähdyttää.

Ylva on täynnä surua ja synkkyyttä olematta kuitenkaan raskas. Ylva ei ole kauhukirja, mutta tunnelmaltaan se toi toisinaan mieleeni kotimaisen kauhun suosikkini Akseli Heikkilän ja Marko Hautalan. Annalan teoksissa ilahduttavaa on aina se, miten omaäänisiltä ne tuntuvat. Romaanit ovat keskenään hyvin erilaisia ja oli tavattoman kiinnostavaa lukea Annalalta tällaisista teemoista ja maailmoista.

Ylvan sivuilta löysin myös viiltävän henkilökohtaisia havaintoja siitä, millaista on menettää läheinen auto-onnettomuudessa ja miltä tuntuu elää nuorena surun kanssa. En ollut varautunut löytämään tällaisia yksityiseksi luulemani ajatuksia romaanin sivuilta, menin vähän pois tolaltani, mutta onneksi metsä kannatteli. 

Luin Ylvan loppuun tänään vähän aiemmin, ja koko illan mieleni on ollut tarinassa ja sen tunnelmissa. Haistan edelleen kostean metsän ja veren kuin tapahtumia kauempaa seurannut susi ikään. Hieno, kaunis romaani.

Reetta Vuokko-Syrjänen: Harhakoto

Arvostelukappale saatu kustantajalta, kiitos Hertta Kustannus!🦆

En joutunut pitkään harkitsemaan, kun minulle tarjoutui mahdollisuus lukea Reetta Vuokko-Syrjäsen Harhakoto (Hertta Kustannus, 2025). Vuokko-Syrjäsen Syntykeho (Osuuskumma, 2022) on yksi viime vuosien upeimmista lukukokemuksistani. Harhakoto oli myös hieno ja erityisesti iloitsen siitä, että myös nuorille kirjoitetaan näin loistavaa lukemista.

Harhakodon miljöö on hervantalainen betonilähiö. Siellä asuu 14-vuotias Ani äitinsä kanssa. Elämässä riittää haasteita, äidin elämänhallinta on hukassa ja Anin elämä yksinäistä ja ikävää. Hän purkaa oloaan kirjoittamalla - ja tässä kohtaa tarinaan ilmestyy maaginen kirjeitä kuljettava sorsa.

Vaikka sorsalla ja taianomaisuudella on tarinassa iso rooli, kirjan tunnelma ei ole satumainen vaan enemmänkin arkinen ja raadollinenkin. Maagisen realismin elementit siivittävät tarinaa, joka koukuttaa ja vaatii suorastaan ahmimaan kirjaa. Ihan nuorille kirjaa en suosittelisi, mutta kaikille noin 14-vuotiaasta (niin kuin Anikin on) alkaen kyllä. Tekisi mieli avata enemmänkin kirjan teemoja, mutta en tee sitä. Harhakodosta on parempi tietää mahdollisimman vähän ennen sinne astumista.

Toistuvasti huomaan, että kaikkein eniten pidän kirjallisuudessa arkisten asioiden kuvauksista. Silloin kun se tehdään hyvin, se on huumaavaa. Harhakodon matkassa pääsin näkemään jotakin, joka lienee totuus monissa kodeissa. Toivottavasti taikasorsat kuljettaisivat toivon ja rakkauden viestejä myös niiden ikkunoiden taakse.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Kirja: Harhakoto

Kustantaja: Hertta Kustannus 2025

Tammikuun kuulumisia

Näkymä työpaikan ikkunasta.

Hei rakas blogipäiväkirjani, minullahan tosiaan on tällainenkin paikka, minne kirjoittaa! Kirjajuttujen painopisteen siirtämistä takaisin blogiin olen harkinnut jo pitkään. Kirjasome on kasvanut liian isoksi, hektiseksi ja liikaa aikaa vieväksi. Vaikka kirjagram on tuonut elämääni valtavasti hyvää, olen jo pidempään miettinyt, että aika aikaansa kutakin. Korona-ajan ja vauva-arjen yksinäisyyden täyttämisestä lähtenyt aktiivinen Instagram-kauteni jäi päälle pidemmäksi ajaksi kuin se tuntui hyvältä. Nyt kiehtoo ajatus hitaammasta kirjamediasta, alkuperäisestä rakkaudestani pitkiin blogiteksteihin. Myös se ajatus kiehtoo, että en edes tiedä, lukeeko kukaan tätä koskaan. Instagramin suuri yleisö toki on myös asia, josta olen kiitollinen, mutta minulle sopii paljon paremmin ajatus, että kirjoitan vain itselleni, en sadoille tai tuhansille somekäyttäjille, joiden reaktiot ja viestit tulvivat minulle välittömästi.

Siksipä siis Instagramissa tapahtunut pienimuotoinen joukkopako (valtaapitävien suuruudenhullujen ukkeleiden vuoksi) tuli hyvään saumaan, se oli minullekin viimeinen merkki hiljentää tahtia. Tilini aion pitää siellä jatkossakin, mutta huomattavasti vähemmän aktiivisena. Ehkä vinkkaan siellä uusista blogikirjoituksista, tai sitten en. Mielenkiinnolla seuraan myös, kasvaako jostakin toisesta somealustasta iso kirjayhteisö. Sehän on fakta joka tapauksessa, että minkään alustan voittokulku ei ole ikuinen.

Sateisen tammikuun Turku. Joki hädin tuskin pysyy uomasssaan.

Mutta se somesta. Oikeassa elämässä vuosi on alkanut varsin mukavissa merkeissä. Aloitin uudessa työpaikassa ja uudenlaisessa roolissa. Se jännitti ja olin valmistautunut olemaan aivan poikki. Tammikuu meni kuitenkin mukavammin ja kivuttomammin kuin olisin voinut ikinä ajatellakaan. Vaihtamalla paranee tai ainakin nyt tuntuu käyneen niin. On ihanaa tehdä uusia asioita, tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Yhtä ihanaa on huomata, että sittenkin osaa aika paljon, että ehkä tuli valituksi työhönsä ihan syystä. Vaihtamalla näkee myös menneisyyteensä kirkkaammin, ja minä näen siellä nyt paljon syitä siihen, miksi olen voinut niin huonosti.

Vaikka en ole ollut niin poikki kuin etukäteen arvelin, olen kuitenkin tehnyt vähemmän muita arkielämän asioita kuin töitä. Luin vain kolme kirjaa, Serj Tankianin muistelmat, Kimmo Ohtosen Pohjolan naalin tarinan ja Margaret Atwoodin Kissansilmän, josta kirjoitinkin eilen. Kuunnellut olen yllätyksekseni mm. David Guettaa ja ei niin yllätyksekseni Mokomaa. Mokomaa pääsen katsomaan ensi perjantaina, vuoden ensimmäiselle keikalleni! Kaikkein suurin kuunteluyllätys on se, että koukutuin Erika ja Irene Naakan Naakkavalta-podcastiin. Minähän en kestä podcasteja (kirjallisuuspodit ovat poikkeus), sillä se on turhaa leikkaamatonta höpinää, joka on enemmän tai vähemmän epäaitoa. Naakkavallan koukuttavuus onkin ehkä siinä, että se tosiaan on aitoa, sisarusten poukkoilevaa juttelua. Nyt odotan perjantaita myös siksi, että silloin tulee uusi jakso.

Uusi sohva, perintötuoli, pappakoira.

Tammikuista talviretkeilyä ennen vesisateita.

Tammikuussa myös liikuin paljon ja se oli ihanaa. Aloitin Juoksuklubin kurssin, jossa kuulokkeista minulle kerrotaan, miten ja milloin pitää juosta. Se sopii nykyiseen mielentilaani oikein hyvin. Olen aiemmin tehnyt Storytelistä Juoksuklubin juoksu- ja kävelykurssit, jos ei halua ostaa kurssia, suosittelen kokeilemaan näitä. Liikkumisen vastapainona olen nauttinut uudesta sohvastamme, jonka hankkimista harkitsimme vuosia. Nyt meillä on kirjaimellisesti sohvannurkka, on muuten maineensa veroinen.

Vaikka 4-vuotiaan kanssa on toki melkoista vääntämistä aiheesta kuin aiheesta, elämä on nyt täynnä tosi ihania hetkiä. Yksi parhaimmista oli se, kun aloimme lukea lapsen nimikkokirjaa, jossa siis seikkailee hahmo, jolla on sama nimi kuin hänellä. Se oli iso juttu, kun lapsi huomasi kannesta tutun nimen. Iltojen pitenemistä odotan etenkin siksi, että sitten ehtii työpäivän jälkeenkin kunnolla metsään. Lähiretkeilyä olemme harrastaneet myös talvella, mutta kevään retkeilyjen alkamista odotan hurjasti. Moni haaveilee ulkomaanmatkoista, minä haaveilen matkasta Somerolle! Häntälän notkot ovat vielä näkemättä.

Vuoden 2025 ensimmäisen kuukauden päätti lehtopöllön huhuilu lähimetsässämme. Helmikuu alkoi ihmeellisellä valolla. Pianhan kevät on jo täällä, mutta sen odottamisen sijaan koitan keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, vielä hetken kanssamme hiipivästä hämärästä ja hitaudesta.

Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Kaksi lyhyttä ja vaikuttavaa vastikään suomennettua klassikkoromaania: Perecin Tavarat ja Sinclairin Harriet Freanin elämä ja kuolema

Kun selailen 1001 kirjan listaa, vastaan tulee paljon kiinnostavia kirjoja, joita ei ole suomennettu. Vanhempien kirjojen kohdalla käännöksestä on usein turha haaveilla, mutta toisinaan saa yllättyä iloisesti.

Sekä Georges Perecin Tavarat (Aviador, suomentanut Leena Rantanen) ja Harriet Freanin elämä ja kuolema (Punos, suomentanut Tuija Tuomaala) julkaistiin suomeksi vuonna 2024, vaikka kirjat ovat jo iäkkäämpiä. Tavarat on Perecin esikoinen vuodelta 1965 ja Harriet Freanin elämä ja kuolema on jo yli satavuotias, vuodelta 1922.

May Sinclair on Suomessa varsin tuntematon, vaikka hän oli hyvin tuottelias ja kirjallisuuden historian kannalta merkittävä kirjailija. Sinclair kirjoitti paljon naisen asemasta maailmassa, ja se on asetelma myös Harriet Freanissa. Sinclair kehitti psykologista romaania ja käytti ensimmäisenä tajunnanvirta-termiä! Harrier Freanin elämä ja kuolema on erikoinen romaani, se on tavallaan hyvin arkinen, mutta pinnan alla kuplii synkempiä tasoja. Kirjan nimi kertoo oleellisen, tarkemmin en oikeastaan halua tarinaa avata, vaan jokaisen on paras löytää se itse. Jostakin syystä mieleeni tuli Shirley Jacksonin kerronta.

Georges Pereciä olen lukenut ennenkin ja hän se vasta on erikoinen kirjailija. Tavarat oli helposti lähestyttävää Pereciä, nimensämukaisesti tavaroista ja niiden loputtomasta haluamisesta kertova romaani. Mielenkiintoisen klassikon Tavaroista tekee se, että Perecin ajoista tyhjyyden täyttäminen ostamisella ja kaikkialta vastaan tunkevat mainokset ja ostokehotukset ovat vain lisääntyneet, enemmän kuin ehkä kukaan olisi voinut uskoa. Lukija joutuu kohtaamaan myös itsensä, olemmeko me kaikki lopulta kuin Sylvie ja Jérôme, jotka ovat tyhjiä kuoria kaiken tavarapaljouden ja ulkokultaisuuden alla.

Valtavat kiitokset siis Aviador-kustannus ja Punos-kustannus kulttuuriteoistanne ja kaikille vahva suositus näistä romaaneista! ❤️

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

Ripottelin kesän viimeiset, jo hallanpuremat daaliat pehmeälle peitolle Anna Pölkin Metsien kaukainen sini -kirjan (Avain, 2024) viereen. Tuntui suorastaan rikokselta nyppiä kauniit kukat irti varsistaan, mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä niille ei ole arvokkaampaa loppua kuin tulla ikuistetuiksi tällä tavoin. Pölkin uutuuskirja on viimeisten daalioiden tavoin surumielisen kaunis, lohdutonkin, mutta toivonpilkahduksia täynnä.

Metsien kaukainen sini on kirjailijan omakohtainen päiväkirjateos, tämä päiväkirja tosin on kirjoitettu mielessä ajatus sen julkaisemisesta. Pölkki kuvaa hienosti luontoa ja vuodenkiertoa ja olin jopa hämmentynyt. En ole tainnut lukea aiemmin ainakaan näin pitkää tekstiä, jossa kirjoittaja näkee maailman niin samalla tavalla kuin itse näen: luonnon pieninä, loputtoman kiinnostavina, merkityksellisinä ja kauniina yksityiskohtina. Minunkin sielunsiskojani ovat Montgomeryn Emilia ja Anna, joten ihmekös tuo.

Pölkin taikametsien yllä häilyy kovin synkkiä varjoja, hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjassa sairauden kuvaus on myös kirjoitettu taiten, avoimesti, kaunistelematta ja lämmöllä. Voi Anna, miten paljon olet joutunutkaan kokemaan. Kirjallisuudessa sairauksia käsitellään kovin vähän, tämä teos on merkityksellinen myös sen vuoksi. Minua kosketti myös kohta, jossa pohditaan sitä, kuinka kertoja ei ole joutunut vielä kohtaamaan kuolemaa. Minä olen, paljonkin, mutta mielessäni vahvistui ajatus siitä, että koettelemuksia ei voi verrata, jokaisen polku ja suru on erilainen. Kuitenkin jokainen, joka elämässään kokee suuria vastoinkäymisiä, taitaa lopulta kuulua samaan siipirikkoisten joukkoon.

Luontoa tutkailevan kirjailijan päiväkirjoista tulee toki mieleen Eeva Kilpi, olin huomaavinani erään viittauksen siihen suuntaan. Suoraan ja epäsuorastikin Pölkki puhuu lukuisista muista kirjailijoista ja kirjoista. Metsien kaukainen sini on myös ylistys kirjallisuudelle, sen voimalle ja kauneudelle. Ihanaa, että teoksessa mainitut kirjat on listattu loppuun, aion ehdottomasti etsiä sieltä itselleni lukuvinkkejä tulevaisuudessa.

Onnea @kirjojajakakkuja hienosta kirjasta, en malta odottaa, mitä kaikkea kynästäsi vielä syntyykään. ❤️