sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani


Tänä viikonloppuna minun piti öljytä terassi loppuun ja tehdä noin kolmesataa muutakin pihatyötä. Sen sijaan kuuntelin sisällä sateen ropinaa ja salaa nautin siitä, että luonto järjesti minulle tervetullutta lepoa. Ajatukseni ovat kylläkin pitkälti askarrelleet erään vaikean työasian parissa, ei pitäisi koskaan perjantaisin mennä löytämään ongelmaa, joka vaatii ratkaisua. Parempi siis, että työviikko alkaa, kovasti alkaa elämä tuntua syksyiseltä. Tähän aikaan vuotta ajatukset karkailevat jo kirjamessuille, eipä ole niihinkään enää montaa viikkoa! Ja kohta on taas seuraava viikonloppu, tällä kertaa hyvinkin nopeasti, sillä tuleva työviikko on minulla vain kolmipäiväinen.

Työviikko toimisi hyvin kankeana aasinsiltana myös tähän lukemaani kirjaan, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin. Minä nimittäin vietän työpäiväni jäätikön reunalla, harjujen ja reunamuodostumien vaikuttavissa maisemissa. Jäätikkö tosin on sulanut 10 000 vuotta sitten ja periglasiaalinen alue on eteläisessä Suomessa muisto vain. Luolakarhun klaani elelee samankaltaisessa ympäristössä muinaisuudessa, viimeisen jäätiköitymisen aikaisessa maailmassa.

Tämä yhteys ei kuitenkaan ole syy, miksi luin kirjan. Syy on Keskisuomalaisen listan, jonne teos on äänestetty sadan parhaan kirjan joukkoon. Tuo listaprojekti ei ole harmittavan pitkään aikaaan (pariin vuoteen?) edennyt mihinkään, vaikka siitä puuttuu enää yllättävän vähän kirjoja, nyt Luolakarhun klaanin jälkeen yksitoista. Olen monesti yrittänyt lukea näitä puuttuvia kirjoja, mutta jotenkin jäljellä olevat ovat minulle todella vaikeita syystä tai toisesta. Tiedän kuitenkin, että eräs ystäväni lukee myös tuota listaa ja vaikka minä saati ystäväni emme ole lainkaan kilpailuhenkisiä (terveisiä vaan!) koin, että nyt on taas tsempattava tämän asian suhteen.

Luolakarhun klaaniakin olen yrittänyt lukea monesti. Ensimmäisiä kertoja olen lainannut sen nuorena Laitilan kirjastosta vaiheessa, jossa ahmin valtavasti fantasiaa ja historiallisia romaaneja. En päässyt alkua pidemmälle. Opiskeluaikana olen myös yrittänyt lukea sitä ja nyt myöhemmin tuon listani myötä. Aina sama juttu, lukeminen loppui jo alkuunsa. Syykin on selvä: Luolakarhun klaanin päähenkilö, nuori Ayla-tyttö, on tavattoman ärsyttävä.

Minulla on ihan yleisesti ottaen usein ongelma lapsihahmojen kanssa. Televisiosarjoissa ja elokuvissa (ja etenkin mainoksissa) tuo ärsytys liittyy myös siihen, että mietin miten paljon nuo lapset aikuisena katuvat esiintymisiään ja vihaavat sen vuoksi vanhempiaan. Etenkin kirjoissa lapsihahmot ovat usein epäaitoja, rasittavia ja yli-inhimillisiä. Lähes aina lapsihahmo on jotenkin poikkeuksellisen näppärä ja taitava ja pelastaa lopulta kaiken. Toki tähän on paljon poikkeuksiakin, mutta huomionarvoista on se, että olen jo lapsena inhonnut lapsihahmoja, myös siis Luolakarhun klaanin Aylaa. On vaikeaa eläytyä ja jännitää miten päähenkilön käy, jos oikeastaan toivoisi, että tämä astelee suoraan luolakarhun tai jonkin muun jättimäisen jääkauden eläimen kitaan.

Periaatteessa Luolakarhun klaanissa oli paljon elementtejä, joista pidän: upeaa ja mielenkiintoista luontokuvausta, hyvin keksitty ja toimiva idea miljööstä, hyviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Mutta silti kokonaisuutena kirja ei ollut lainkaan minun juttuni ja se oli melkoista jäätikköjoessa vastavirtaan kahlaamista. Lisäksi minusta tuntuu, että kirjasta on aika ajanut pahasti ohi: se että raiskauskohtauksessa ihan oikeasti mainittiin "paksuna sykkivä elin" sai minut viimeistään toteamaan, että joo ei, tämä ei taida olla minun kirjasarjani.

Lukuharrastus tuo parhaimmillaan mahtavia ja ikimuistoisia lukuelämyksiä, mutta sitten taas toisaalta tällainen tavoitteellinen listaprojektiin perustuva lukuharrastus tuo tunteen itsensä ylittämisestä. Siksi nämäkään kirjat, joista ei juuri nauti, eivät ole todellakaan hukkaan heitettyä aikaa. Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää ja lukutaito on taidoistani se, josta taidan olla kaikkein onnellisin, se joka tekee minusta eniten sen mitä olen, miten koen tämän maailman. Tänään vietettiin myös Lasten ja nuorten säätiön Read Hour -lukutempausta, luin kirjaa tuon tunnin ajan (ja aika monta muutakin tuntia tänään). Lähipäiviin ja ensi viikonloppuun voisin toivoa taas vähän aurinkoisempaa ilmaa, lukemaan ehtii sitten taas koko talven.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin


Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin ei herättänyt kiinnostustani siksi, että sen kirjoittaja on Jörn Donnerin poika. Isä-Donnerista en tiedä juuri mitään, en ole lukenut hänen tekstejään ja muutenkin mieleen tulee lähinnä yksi varsin painokelvoton vitsi. Ihminen on herkkä eläin kiinnosti minua siksi, että kuulin sen kertovan nuoren miehen ajatuksista herkkyydestä, ihmisestä, elämästä. Minä, nuori nainen (tosin muutaman vuoden Rafaelia vanhempi) kun olen pohtinut kaikkea tuollaista paljon viime aikoina.

Olen alkanut nauttia työmatkoistani, tunnista päivässä moottoritiellä. Siinä on aikaa ja tilaa ajatuksien virtaamiselle. Iltapäivisin kun työn väsyttämänä analysoin päivän tapahtumia ja sitä, miltä minusta tuntuu, palaan aina uudelleen siihen hankalasti määriteltävään sekoitukseen herkkyyttä, huonoa itsetuntoa, ylianalysoivaa luonnetta. Maailmassa jossa kaikki muut tuntuvat toisinaan olevan loputtoman itsevarmoja, älyttömän kauniita ja älykkäitä, tunne-elämältään tasapainoisia, tekee hyvää lukea ajatuksia myös heiltä, jotka eivät niin tunne, heiltä jotka uskaltavat tunnustaa herkkyytensä.

Ja olihan Rafaelin teos juuri sitä, herkkyyden tunnustamista ja analyysia. Mutta oli se paljon kaikkea muutakin. Se oli esimerkiksi vakuuttelua siitä, miten hän ei ikimaailmassa haluaisi ratsastaa isänsä maineella tai hyötyä siitä mitenkään, mutta no, olisikohan muuten nuoren medianomin esseekokoelma päätynyt kustantamon julkaisuohjelmaan? Se oli myös melkoista poukkoilua, pintaraapaisua sieltä täältä. Juuri kun johonkin ajatukseen melkein päästiin ytimeen asti, pompattiinkin seuraavaan esseeseen ja teemaan. Esseekokoelman sivuilta piirtyy kuva etuoikeutetusta keskenkasvuisesta miehestä, jonka suurin trauma on kuuluisa isä, nimi joka yhdistetään joulupukin poroihin ja yö putkassa. Toisaalta tuon miehen ajatukset olivat usein myös osuvia ja analyysi kirkasta.

Mutta kyllä, löysin itseni kirjan sivuilta ja ehkä tavoilla, joihin en olisi ollut valmis. Huomasin ärsyyntyväni Donnerin teksteistä, niiden hetkittäisestä lapsellisuudesta. Siitä, että hän on niin vahvasti mieltä asioista, vaikka lukijalle on selvää, ettei hänen tuolla elämänkokemuksellaan pitäisi mennä vannomaan. Ärsyynnyin siksi, kun löysin kirjan tekstistä omat heikkouteni, oman lapsellisen kaikkitietävyyteni, yrityksen olla taiteellinen, joka päättyy kuitenkin vain kaiuksi siitä, mitä sen oli tarkoitus olla. Samaistuminen oli sekä vastenmielistä että ihanaa. Donnerin tekstit olivat hyvin tuttuja, se miten hän on lapsena tajunnut olevansa kuolevainen, miten hän on taitava murehtimaan, miettimään, analysoimaan.

Mielenkiintoisin osio esseekokoelmassa taisi olla se, miten Donner pohtii lastenkasvatusta, sitä miten poikalapset eivät saa itkeä, heidän tunteensa tungetaan visusti piiloon pinnan alle ja vuosia myöhemmin tuo kaikki näkyy itsemurhatilastoissa, tappeluissa, humalassa holtittomasti itkevissä aikuisissa miehissä. Tuo lienee ihan totta.

"Ei ole sattumaa, että väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa miehet ja että he ovat enemmistönä itsemurhatilastoissa. Väkivalta on ratkaisu, kun ihminen ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi - halpa, helppo ratkaisu, jolla on kalliit seuraukset. Väkivallasta on vuosien mittaan onneksi tullut yhä harvianisempi kieli, mutta niin kauan kuin pojat Suomen koulujen pihoilla vihaavat itkemistä, ongelma ei koskaan katoa."

Tämä tunteiden patoaminen on yksi teema, jota olen miettinyt paljon ja jonka siemen iti, kun makasin viime syksynä viikkotolkulla sairaalassa. Se pakotti minut kohtaamaan itseni, henkisen ja fyysisen puolen vaikutuksen toisiinsa ihan eri tavalla kuin ennen. Mokoman Hei hei heinäkuussa lauletaan, että "ne kuuluu kokea". Jos olisin tatuointi-ihminen, olisin varmaan jo tatuoinut tuon lauseen ihooni. Mitä pidempään epämieluisaa, ei-tervetullutta tunnetta koittaa kieltää, kaivaa sitä syvälle mullan alle piiloon, sitä varmemmin se nostaa lonkeronsa pintaan ja kiemurtelee mielessä aiheuttaen tuhoa. Mitä nopeammin hyväksyy sen, että tunteet ovat osa ihmistä, ne kuuluu kokea, sen nopeammin elämässä pääsee eteenpäin. Kun olen hyväksynyt sen, että tunnen usein ahdistusta enkä oikein edes tiedä miksi, olenkin yhtäkkiä vähemmän ahdistunut kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Nuoren miehen itsevarmuus ja itsetietoisuus oli sekä viehättävää että ärsyttävää. Kirjaa olisi voinut jäsennellä paremmin, jotta se olisi ollut parempaa kirjallisuutta, mutta toisaalta nyt se oli hyvin aito kuvaus siitä, mitä alle kolmekymppisen miehen päässä liikuu. Otsikon mukaisesti Donner taisi haluta kertoa, että me ihmiset olemme usein herkempiä kuin päälle päin näyttää. Se on ihan hyvä ajatus pitää mielessä maailmassa, jossa itse tuntee usein olevansa ihan vääränlainen, heikko kummajainen:

"Meillä kaikilla on omat kauneusvirheemme, ulkoiset ja sisäiset, eikä tällä planeetalla ole ainuttakaan sielua, joka ei kärsisi siitä. Meillä kaikilla on omat naamiomme, ja me kaikki yritämme vaikuttaa vahvemmilta kuin olemme. Lyhyestä sanottuna me feikkaamme."

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Blogihistorian toiset sata 1001-listan kirjaa - suosikit, inhokit ja yllättäjät


Minusta tuntuu, että aina kun avaan blogin, mielessäni pyörii ihan sama asia: miten nopeasti aika kuluu. Samoja ajankulumisteemoja olen pyöritellyt täällä tuhanteen kertaan ja pyörittelen taas. Aloitin tämän projektini vuonna 2012 ja vähän yli viisi vuotta sitten kirjoitin, miten olin tuolloin lukenut blogiaikana sata kirjaa (ennen projektiani luettujen kirjojen määrä oli 53). Nyt olen saavuttanut toisen vastaavan merkkipaalun, blogiaikana luettuja kirjoja on nyt kaksisataa. Tähän toiseen sataseen kului siis huomattavasti pidempi aika, mutta niin on ollut elämäkin kiireisempää.

Tuota kiireistä elämää olen miettinyt viime aikoina paljon lähinnä siksi, kun töissä on toivottoman kiireistä. Kiireen voivotteluun on helppo lähteä mukaan, vaikka ennemmin kannattaisi pysähtyä miettimään, mistä kiire johtuu. Työni on ihan oikeasti hurjan, ihan liian kiireistä, mutta olen myös huomannut aiheuttavani kiirettä ihan tahallani itselleni. Asetan mahdottomia tavoitteita ja sitten kun aika ei riitä, stressaannun. Tämä on erittäin tuttu kuvio, näin olen tehnyt ihan aina.

Kun minulla oli kolmasluokkalaisena ensimmäinen luonnontieteen koe, päätin lukea koealueen läpi viisitoista kertaa. Ja sitten luin, itkin ja luin. Kerran päätin hiihtää pellon ympäri kymmenen kertaa. Kolmannen kierroksen jälkeen olin jo poikki ja alkoi tulla pimeää, mutta pakko se oli jatkaa hiihtämistä, kun kerran niin päätin. Kun vaatii itseltään liikaa, kiire on ikuinen kaveri. Olisi mukava oppia olemaan itselleen armollisempi, pysähtymään ja elämään hetkessä, mutta alan kuitenkin uskoa, etten tule tämän asiaan suhteen muuttumaan koskaan. Siksi tulen aika varmasti jatkamaan täällä esimerkiksi sen asian analysointia, miten tämä 1001 kirjaa -projektini on mahdollista toteuttaa kuolevaisuuteni puitteissa.

Ensimmäisen sadan kirjan tavoin listaan nyt näiden toisen sadan joukosta parhaat, huonoimmat ja jaan muutaman erikoismaininnan. Ensin kuitenkin lista näistä kirjoista, lukutahdissa on selvästi nähtävissä se, miten hulluja viime vuodet ovat olleet. Hullulta tuntuu myös se, miten ihmeessä olen ehtinyt ja jaksanut lukea ennen noin paljon (kaikki on oikeasti Pohjanmaan ja tuntien junamatkustamisen ansiota). Hämmentävää on myös se, miten monesta kirjasta muistikuvat ovat kadonneet ihan täysin. No, se oli alkuperäinen syy, miksi edes perustin blogin: tänne jää jälki. Olisi mukava tietää, löytyykö näiden joukosta teidän suosikkejanne!

2014:

1) Raymond Chandler: Syvä uni
2) Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
3) Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
4) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
5) Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
6) Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan
7) Grass: Peltirumpu
8) Banks: Crow Roadin käsikirjoitus
9) Margaret Atwood: Ryövärimorsian
10) Carol Shields: Ellei
11) Margaret Atwood: Orjattaresi
12) John Steinbeck: Vihan hedelmät

2015:

13) Salinger: Sieppari ruispellossa
14) Philip Roth: Rinta
15) Anne Brontë: Agnes Kotiopettajatar
16) Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
17) Ernest Hemingway: Kirjava satama
18) Jane Austen: Viisasteleva sydän
19) Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas
20) Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
21) Daniel Defoe: Robinson Crusoe
22) Stanislaw Lem: Solaris
23) Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
24) Cocteau: Les enfants terribles
25) Toni Morrison: Sinisimmät silmät
26) Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
27) Kadare: Särkynyt huhtikuu
28) Auster: Mr Vertigo
29) Döblin: Berlin Alexanderplatz
30) Houreissa Foucault
31) McEwn: Ikuinen rakkaus
32) Sebald: Saturnuksen renkaat
33) Kingsley: Vellamon lapset
34) W. Somerset Maugham: Elämältä se maistui
35) J. G. Ballard: Super-Cannes
36) Kingsolver: Myrkkypuun siemen
37) Sodoman 120 päivää
38) Moore ja Gibbons: Vartijat
39) Allende: Henkien talo
40) Brautigan: Vesimelonin sokeri
41) McEwan: Ajan lapsi
42) Capote: Kylmäverisesti
43) Saunders: Pastoralia
44) Salinger: Franny & Zooey
45) Hawthorne: Tulipunainen kirjain
46) Morrison: Sula
47) Houellebecq: Halujen taistelukenttä
48) Voltaire: Candide
49) Gibbons: Cold comfort farm
50) Thoreau: Walden - elämää metsässä

2016:

51) Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
52) Jung Chang: Villijoutsenet
53) Emile Zola: Nana
54) Wolf: Erään naisen tarina
55) Handke: Vasenkätinen nainen
56) Ballard: Uponnut maailma
57) Huxley: Uljas uusi maailma
58) Tournier: Keijujen kuningas
59) Stevenson: Kidnappaus kannella
60) O'Brien: Kolmas konstaapeli
61) Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
62) Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja
63) McCoy: Ammutaanhan hevosiakin
64) McCabe: Pikku teurastaja
65) Kureishi: Esikaupunkien Buddha
66) Beckett: Mercier ja Camier
67) Ondaatje: Englantilainen potilas
68) Bronte: Syrjästäkatsojan tarina
69) Austen: Emma
70) Natsume: Kokoro
71) Byatt: Riivaus
72) Stoker: Dracula
73) Watson: Miss Pettigrew lives for a day
74) Stein: Alice B. Toklas
75) Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
76) Gaskell: Cranfordin naiset
77) Coetzee: Hämärän maat
78) Marquez: Rakkautta koleran aikaan
79) Swift: Tynnyritarina

2017:

80) Houellebecq: Oikeus nautintoon
81) Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus
82) Faber: Lihaa ja verta
83) Tolstoi: Sota ja rauha
84) Queneau: Tyyliharjoituksia
85) Safran Foer: Kaikki valaistuu
86) Mazzantini: Älä liiku
87) Orwell: Eläköön tuonenkielo
88) Houellebecq: Alkeishiukkaset

2018:

89) John Fowles: Neitoperho
90) Jose Saramago: Toinen minä
91) Proulx: Laivauutisia
92) Lispector:Tähden hetki
93) Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

2019:

94) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
95) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
96) Charles Dickens: Suuria odotuksia
97) Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa
98) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
99) Dostojevski: Idiootti
100) Primo Levi: Tällainenko on ihminen


Suosikit TOP3

1. Moore ja Gibbons: Vartijat


"On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää."

2. Jung Chang: Villijoutsenet


"Kirjallisuus on parhaimmillaan avartavaa, opettavaa ja silmät avaavaa. Tietenkin samalla mielellään myös viihdyttävää ja tunteita herättävää. Juuri tällainen lukukokemus oli Jung Changin omaelämänkerrallinen Villijoutsenet."

3. Allende: Henkien talo


Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Inhokit TOP3

1. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa


En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään. 

2. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

"Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas."
 
 
 
"Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan."

Pari bonus-mainintaa, positiivista yllätystä:

Grass: Peltirumpu


"En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!"

Faber: Lihaa ja verta


"Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!
 ---
Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. "

torstai 15. elokuuta 2019

Christiane F.: Huumeasema Zoo


Kun luin vuosia sitten Deborah Spungenin Nancyn, useampi mainitsi blogikommenteissa sen yhteydessä vaikutuksen tehneeksi kirjaksi myös Huumeasema Zoon. Siitä asti kirja on ollut lukulistallani ja nyt lopulta luettu. Luin sitä pitkään, sillä olipa inhottava kirja.

Nancy teki minuun vaikutuksen sen psykologisen puolen vuoksi ja tietenkin Sex Pistols -yhteys kiinnosti ja toi kirjaan lisäarvoa. Huumemailma oli tietenkin Nancyssä myös vahvana esillä ja sen kuvaus oli epämiellyttävän yksityiskohtaista. Se jäi kuitenkin taka-alalle ja kirja oli oikeasti ansiokas. Huumeasema Zoon koin sen sijaan lähes pelkästään yhdeksi pitkäksi heroiinipäiväkirjaksi, kertomukseksi siitä, millä tavoin Christiane F. hankki ja käytti huumeita, ei niinkään miksi hän niitä käytti.

Olen lukenut 1001-listaltakin useamman huumehuuruisen kirjan ja todennut, että ne eivät vaan jaksa kiinnostaa minua. Ehkä ongelma on sama kuin toimintaleffoissa, liika tapahtumarikkaus uuvuttaa, toivon kerronnalta arkisuutta ja tavallisuutta, oivalluksia oikeasta elämästä enkä jostakin huumetripistä. Täysin ristiriitaisesti muuten yksi lempisarjoistani on Breaking Bad, jota katson juuri toistamiseen. Siinäkin tosin huumeet ovat vain lähtökohta valtavan herkulliselle ja koukuttavalle juonelle. En muistanutkaan miten visuaalisesti upea sarja on, miten sen intensiteetti vaihtelee ja miten hyvin juoni toimii. En muistanut sitäkään, että Hank alkaa onnettomuutensa jälkeen keräillä mineraaleja (They are not rocks, they are minerals!) ja miten autopesulan hankkimisessa edesauttoi se, miten sen väitettiin pilanneen ympäristöä. Niin sitä ihminen katsoo maailmaa omien kokemuksiensa kautta.


Huumeasema Zoo on tositapahtumiin perustuva Christiane F.:n muistelmateos, jossa hän kuvaa millaista oli berliiniläisnuorten huumehelvetti 70-luvulla. Kamalaahan se oli, vaarallista, sairasta. Ääneen pääsee myös aikuisia, mm. Christianen äiti, mutta jotenkin toteutus jää heikoksi. Nancyssä se toimii ihan eri tavalla. Ja kuten jo mainitsinkin, kertomuksessa toki yritetään avata taustoja sille, miksi näin kävi, mutta ainakin minä koin psykologisen puolen jääneen laimeaksi ja siksi oli vaikeaa edes olla myötätuntoinen. Huumemaailmaan ajautumisen syistä luin juuri hiljattain yhden oikeasti vaikuttavan kirjan, Mercedes Bentson tarinan.

Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mikael Jungner, mitä jos lukisit vaikka jonkin hyvän kirjan?


Kirjahyllyt ovat kuulemma rumia ja huonoja sisustuselementtejä?
Tänään ahdisti. Kesken hektisen työpäivän söin lounassalaattia ja selailin internetiä. Vastaan tuli Mikael Jungnerin tweetit. Niissä tuo jatkuvasti julkisuudessa oleva mies, Yleisradion entinen johtaja, vastasi eiliseen Hesarin kolumniin, että  kirja onkin ihan vanhentunut käyttöliittymä, että 300-sivuiset kirjat ovat yleensä aina liian pitkiä, että lukihäiriöiset siirtyvät ilolla eteenpäin, kun "Tarina kirjaimin on monelle yhtä luontevaa omaksua kuin musiikki pelkästään nuotteina. Joillekin toki onnistuu, mutta ei se siitä ideaalia tee."

Koska elän kuplassa kuten ennenkin olen todennut, otettiin nämä tweetit minun nettimaailma-ympyröissäni vastaan melkoisella inhonpuistatuksella. Ahdistavaksi tämän asian teki kuitenkin se, että noin korkeassa asemassa oleva ihminen voi ajatella näin ja että hän kokee nämä ajatuksensa julkaisukelpoisiksi. Jungner jotenkin myös tiivisti sitä ilmapiiriä, jota olen ollut aistivinani: kirjojen ja lukemisen arvostus on laskenut paljon. En ole lainkaan varma pitävätkö tuon jo mainitun kolumnin luvut paikkansa, mutta sen mukaan kolmannes suomalaisista lukee pari kirjaa vuodessa, viidennes viisi kirjaa ja vain 15 prosenttia suomalaisista lukee kymmenen kirjaa vuodessa tai enemmän. Todettakoon, että oma kuplani on sellainen, jossa tähän mennessä tänä vuonna lukemani 52 kirjaa on vielä melko vähän.

Mutta miksi sitten lukeminen on niin tärkeää, miksi kirjoja ja kirjallisuudesta nauttimista pitäisi arvostaa? Tärkeimpänä syynä tulee mieleen empatia. Lukeminen tutkitusti lisää kykyä myötäelää toisen tunteita. Mikä onkaan tärkeämpi taito ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin empatia? Jungner väittää, että lukihäiriöiset hurraten siirtyvät eteenpäin, minä väitän että Jungner ei ymmärrä lukihäiriöisen maailmaa. Lukeminen kasvattaa tunneälyä, näyttää meille erilaisia ihmisiä ja ajatusmaailmoja, haastaa ajattelemaan.

Tunneälyn lisäksi lukeminen kasvattaa tietenkin myös ihan tavallista älyä. Taito käyttää sanoja, ymmärtää tekstiä ja sen avulla oppia uutta on minusta itsestäänselvästi ihmisenä olemisen perustaa. Uteliaisuus ja halu oppia uutta on vienyt ihmistä eteenpäin ihmislajin alkuajoista alkaen, jos emme lue, olemme luovuttaneet kehittymishalun ja sivistyksen suhteen.

Olen itse täysin varma, että rakkaus kirjoihin on vienyt minut sinne, missä olen nyt. Olen aina lukenut paljon, ollut utelias ja kokenut kirjoittamisen minulle sopivaksi ilmaisumuodoksi. Minulla ei ollut samoja lähtökohtia elämään kuin monella muulla, mutta minulla oli kirjat. Samanlainen, tuohon maailman aikaan tietenkin vielä paljon harvinaisempi tarina on isosedälläni, jonka haastattelu löytyi vielä netistä. Kirjat vievät uusiin maailmoihin, mutta ne vievät lukijaansa kohti uutta myös ihan konkreettisesti

Jotakin nykymaailmasta ja suhtautumisesta lukemiseen kertoo myös se, miten iso juttu tuli siitä, kun jääkiekkoilija Kevin Lankinen kertoi lukevansa Hanya Yanagiharan Pientä elämää. Siis se, että nuori urheilijamies kertoi lukevansa kirjaa, oli niin iso juttu, että netti ja kirjastojen varaustilastot räjähtivät. Havaitsin sen blogissanikin, kyllä tuli liikennettä tuohon postaukseen. Se että mielikuva urheilijoista ja nuorista miehistä on se, että on erikoista jos he lukevat, kertoo surullista tarinaa. Minusta on itsestäänselvää, että parhaiten elämässä menestyvät ihmiset myös todennäköisesti lukevat. Älykkäimmät tuntemani ihmiset myös lukevat paljon. Ja onhan lukeva, älykäs ja omilla aivoillaan ajatteleva mies (tai nainen) nyt hyvänen aika seksikäskin! Mutta ei, lukijat ovat median ja valitettavan usein näkyvän yleisen asenteen mukaan epäsosiaalisia nörttityyppisiä vässyköitä, eivät todellakaan mitään viehättäviä menestyjätyyppejä.

Haluan uskoa ja toivoa, että lukemisen inflaatio on vain hetkellistä ja kirjojen arvostus on vain väliaikaisesti heikentynyt, kun vielä elämme tämän hullun nettimaailman suurta alkuinnostusvaihetta. Jungner paljasti ennen kaikkea oman junttiutensa, mutta osui myös ilmiselvästi arkaan paikkaan. Minä rakastan kirjallisuutta, siitä puhumista ja kirjallisuuden vaikutuksia ihmisissä. Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on ohjata häntä hyvän kirjallisuuden pariin. Joten Mikael hyvä, mitä jos tulisit pois sieltä netistä ja lukisit vaikka kirjan?

lauantai 3. elokuuta 2019

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä


Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö

Kävin eilen autioituneessa lapsuudenkodissani ja otin sinne mukaan Runotytön. Luonto valtaa ihmisen tilaa nopeasti, se on sekä surullista että lohduttavaa. Tuolla pihalla olen leikkinyt, lukenut, kasvanut, elänyt. Rakastan noita mäntyjä ehkä yhtä paljon kuin Emilia rakastaa Uuden kuun puita.
Syy-seuraussuhteiden jäljittäminen käy sitä mahdottomammaksi, mitä pidempään jokin asia on kulkenut elämässämme mukana. Esimerkiksi pitkissä ihmissuhteissa, oli se sitten ystävän, puolison tai sukulaisen kanssa, ei voi enää nähdä kuka omaksuikaan toisen tapoja tai ajatusmaailmaa. Sama koskee kaikkea muutakin mukanamme pitkään kulkenutta, harrastuksia, musiikkia, kirjoja.

Olen monesti ennenkin kertonut, miten lempikirjani lapsena (ja kenties edelleen) on Liisan seikkailut ihmemaassa ja siihen oleellisesti liittyvä John Tennielin synkän kiero fantastinen kuvitus. Se miten synkkyys lumosi minut on jättänyt voimakkaan muistijäljen. En kuitenkaan voi mitenkään sanoa, onko viehtymykseni kaikkeen synkkään saanut alkunsa tuosta kokemuksesta vai onko synkkyys enemmänkin sisäsyntyistä ja kirja vain sattui ensimmäisenä osumaan siihen oikeaan, jo olemassaolevaan hermoon.

Näille ajatuspoluille lähdin, kuin luin parin vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen lapsuuteni toisen suosikkikirjan, L. M. Montgomeryn Pienen Runotytön. Jos minun olisi pitänyt kuvata kirjan juoni, en olisi osannut sanoa siitä oikein mitään, tunnelman sen sijaan muistin vahvana. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin tajusin, että minähän muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Tunnelma sen sijaan oli muuttunut, se oli vähemmän taianomainen, arkisempi mutta hämmästyttävän tuttu. Se tuntui maadoittavan minut johonkin menneeseen, juuriini, jonnekin kauan sitten unohtuneeseen, mutta alitajunnassani hyvin elävään.

Emilia on runotyttö. Hän on herkkä, todella herkkä tyttö, jolla on kuitenkin voimakas oma tahto. Ihan kuin silloin lapsenakin, myös nyt kolmekymppisenä Emilia sekä ihastutti että ärsytti minua. Emilia tuntuu välillä olevan niin täynnä itseään, että häntä ei oikein jaksaisi. Sitten taas toisaalta samaistuin monessa asiassa häneen, siihen miten hän näkee kaikkialla kauneutta, toisinaan pakahduttavaa sellaista, miten hän prosessoi asioita sanojen kautta. Kirjan alkupuolella Emilia toteaa jostakin asiasta, että jos hän ei puhu siitä tai kirjoita siitä, tuo asia jää vaivaamaan häntä ikuisesti. Sellainen olen minäkin, sanojen on pakko päästä ulos tai ne jäävät sisälle ja kasvavat möykyksi.

Muistin että mystisillä teemoilla olisi kirjassa ollut paljon isompi osuus, se ehkä kertoo siitä, että aikuisena tulkitsin ne eri tavalla. Emilia saa "leimahduksiaan", saa tapetin kuviot tanssimaan ja näkee Tuulen tytön leikkivän puiden latvuksissa. Lapsena ehkä ajattelin ne selittämättömiksi asioiksi, nyt näin ne herkän lapsen mielikuvituksena. Emilia oli myös paljon vähemmän sellainen eteerinen kiltti runotyttö kuin muistin. Oikeastaan kirjan suomennos on huono, sillä runotyttö-sana kuvaa lopulta Emiliaa huonosti. Hän on vahva, yllättävänkin anarkistinen mutta kiltti hahmo. Todella samaistuttava.

Mielenkiintoisinta tällä pitkän ajan jälkeen tapahtuneella lukukokemuksella oli etenkin se, miten olen päässyt etääntymään Emiliasta sen verran, että pystyn tarkastelemaan häntä ulkopuolisena. Lapsena muistan kokeneeni Emilian itselleni tärkeäksi hahmoksi, mutta en oikein pystynyt näkemään miksi. Varmasti ajattelin jotakin sen suuntaista, että omat outouteni eivät ehkä ole niin outoja, kun on tuollainen kirjan (toki kuvitteellinen) tyttö, joka myös kokee asioita noin voimakkaasti. Nyt kuitenkin tajusin todella vahvasti, että Emilia on tarjonnut minulle tärkeää vertaistukea. Haavemaailmoissaan elävälle herkälle tytölle ei löytynyt koulumaailmasta samanhenkistä ystävää, joten alitajuntaisesti toisen samanlaisen löytäminen kirjasta on ollut varmasti todella tärkeää. Ja se syy-seuraussuhde: en voi mitenkään tietää, mitä tapojani ja ajatusmaailmaani olen lopulta omaksunut Emilian maailmasta.

Hieman hätkähtäen tajusin senkin, että kenties se, miten kirjassa kuvataan kuolemaa, on jotenkin auttanut minua siinä, mitä tapahtui muutama vuosi sen jälkeen kun lakkasin lukemasta kirjaa. Emilian tarinassa on vahvasti esillä se, että vaikka hänen isänsä onkin kuollut, isä on kuitenkin jollakin tavalla läsnä hänessä ja hänen tekemisissään. Emilia kirjoittaa hänelle kirjeitä, kertoo asioita kuten ennenkin. Kirjassa usein myös mainitaan, miten Emilia muistuttaa tiettyjä sukulaisiaan ja isäänsä. Näkökulma kuolemaan ja sukupolvien ketjuun onkin yllättävän luonnontieteellinen eikä pelkästään uskonnollinen, joka on aika poikkeuksellista tuon ajan kirjallisuudessa.

Olen puolivakavissani harkinnut, että mitä jos siirtäisi muutaman vanhan kotipihan kiven nykyiselle kotipihalle.
Aika näkyy kirjassa, valitettavasti ja onneksi. Tuon ajan luokkayhteiskunta, uskonnon voimakas läsnäolo ja naisen asema näkyvät kirjan sivuilla mutta toisaalta niin näkyy myös viehättävä vanhanajan maaseutuelämä ja verkkaisuus. Kirja on monilla tavoin vanhentunut ja vanhanaikainen mutta silti taas osin yllättävän moderni. En tiedä lukevatko nykyajan lapset enää näitä klassikko-tyttökirjoja, minuakin koulukaverit pilkkasivat 90-luvulla näiden lukemisesta, mutta Emilian tarinan soisi jatkuvan myös tulevien sukupolvien mielissä.

Unelmien aika -blogin Johanna luki Pienen Runotytön samaan aikaan kuin minä, heinäkuun lukumaratonilla. Minua sekä huvitti että hiukan järkytti, kun hän totesi Instagramissa, että lukemisesta oli pakko pitää hiukan taukoa, sillä "Emilian maailma oli niin avoin ja tarkkanäköinen. Hän koki kaiken suurilla tunteilla." Niin, tässä ehkä se syy, miksi Runotyttö-sarja on ollut minulle niin tärkeä. On ihanaa, kun löytää jonkun yhtä vahvasti elävän, vaikka hän onkin fiktiivinen. Todellisessa elämässä me suurten tunteiden ihmiset taidamme olla vähän raskaita lähipiirille. Onneksi on kuitenkin kauneutta, luontoa, musiikkia, kirjallisuutta, haavemaailmoja, joihin upputua ja joissa riittää loputtomasti ihasteltavaa ja seikkailtavaa meille runotytöille. Emilian tarina jatkuu vielä kahden jatko-osan verran, odotankin mielenkiinnolla miten tulen kokemaan nuo kirjat, joissa Emilia on vanhempi.