Katja Kärki: Jumalan huone

Jossain päin kotiani sijaitsee unohtunut muistikirja, jonka ensimmäisille sivuille olen kirjoittanut asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tiedän, että siellä lukee ainakin:

- Ruskea vankka puinen ovi.
- Lähetyspiirissä louskuvat tekohampaat, kun vanhapiikatäti haukottelee.
- Euran rinkilät hautajaiskahveilla.
- Puhumattomuus, salaisuus, häpeä, ylisukupolvisuus.

Kun aloin lukea Jumalan huonetta (Katja Kärki, Bazar 2019), olin valtavan hämmentynyt: Kärki on selvästi käynyt minun muistikirjallani, niin tutuista asioista hän kirjoittaa, niin tutuissa tunnelmissa liikkuu. Jumalan huone kertoo kolmesta sukulaisnaisesta Ailista, Marjasta ja Elsasta. Jokainen heistä edustaa eri sukupolvea ja tarina keskittyy vuorotellen heistä jokaiseen. Yhdistävä tekijä on vahva uskonnollinen ja synnintuntoinen ilmapiiri, suku on vanhoillislestadiolainen.

Hahmoista eniten kiinnyin vuonna 1985 syntyneeseen Elsaan. Kuvaus hänen lapsuudestaan on valtavan tunnistettava. Rakastan lukea maaseudun nykyaikaan sijoittuvia kirjoja, niitä ei liikaa ole. Pienet tutut yksityiskohdat hämmästyttivät, Kärjen kieli on upean eläväistä ja sujuvaa ja vaikka kirja oli pitkä, se veti hyvin alusta loppuun. Suosittelen lämpimästi sukupolviromaanin ja vahvojen naishahmojen ystäville, rankkoja teemoja sivuilla tulee vastaan toisinaan jopa tulvimalla, mutta kirjan ilmapiiri on lämmin ja ymmärtäväinen.

Jumalan huoneesta tuli minulle henkilökohtaisesti tärkeä kirja, se jopa mullisti ajatteluani. Lukiessani totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sanoja ja selityksiä, minuuden kokemusta kuvaavia puuttuneita palapelinpalasia voi löytää vielä kolmekymppisenäkin.

Nyt pitää selvästi lukea myös Katja Kärjen Eeled!

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Olen vuosia sitten lukenut Michael Cunninghamin Tunnit, enkä pitänyt siitä lainkaan. Siksi en ole pitänyt kiirettä hänen muiden romaaniensa lukemisen suhteen - ja mikä virhe se onkaan ollut. Sain aiheellisen muistutuksen siitä, että kirjailijan yksi teos ei välttämättä kerro koko totuutta. Ehkä olen myös itse muuttunut? Koti maailman laidalla (Gummerus, suom. Marja Alopaeus, alkup. A Home at the End of the World 1990) on upea, hienovaraisen surumielinen romaani, joka on samaan aikaan sekä taidokas että ahmien luettava. 

Romaania kerrotaan sen päähenkilöiden näkökulmasta ja juuri tämä ratkaisu teki hahmoista tavallista uskottavampia, heidän välisistä suhteistaan loputtoman kiinnostavia. Jonathan ja Bobby ovat 1970-luvun nuoria Clevelandissa. He ovat ystäviä, ja myös jotakin enemmän, jotakin vaikeasti määriteltävää. Se ei kuitenkaan ole mielestäni teoksen kiinnostavin ihmissuhde, kiinnostavaa on Jonathanin ja etenkin Bobbyn suhde Jonathanin vanhempiin. Bobby on kupliva ja lapsekas, Jonathan pidättyväinen, ja Bobby päätyy Jonathanin vanhempien kanssa hyvin läheiseksi. Kirjan loppupuolella kiinnostavan kolmikon luo Claire, Jonathan ja Bobby: boheemi, kovasti lasta mutta myös itsenäisyyttä haluava nainen ja kaksi hyvin erilaista miestä. Cunninghamin taito luoda hahmojensa väliin sähköisiä, outoja, virittyneitä suhteita on ilmiömäinen, hahmoja tekee mieli analysoida ja tutkia enemmänkin.

Romaanissa on paljon musiikkia, Woodstock on paikkana pyhä. Teos soi surumielisissä sävyissä, sen lukeminen tuntuu pehmeältä ja turvalliselta, vaikka jatkuvasti läsnä on myös vähintään alitajuinen huoli. Talo maailman laidalla on myös romaani sairaudesta, kuolemasta ja elämästä. Se tavoittaa jotakin oleellista ihmisyydestä, jotakin sellaista jota en aivan tästä näkökulmasta ole koskaan ennen saanut romaanissa lukea. Se kertoo myös valituista - tai vahingossa muototuvista - perheistä, monimutkaisista rakkauden ja välittämisen vyyhdeistä. Rakastuin tähän romaaniin päätä pahkaa ja suosittelen sitä kovasti.

"-- että me olemme kuolleille velkaa vielä vähemmän kuin eläville, että ainoa mahdollisuutemme onneen - hyvin pieni mahdollisuus - on ottaa vastaan muutos." s. 337

Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

"Ajattele, Kip, millaista olisi hengittää oikeilla keuhkoilla, joka päivä, vetää oikein syvään henkeä ja haistaa appelsiinipuut ja tomaattiköynnökset." 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja (Osuuskumma, 2022), on loisteliasta scifiä. Olen hämmentynyt ja innoissani, harvoin tulee vastaan mitään näin hyvää, omaperäistä ja hiottua! Syntykeho sijoittuu 2400-luvun tulevaisuuteen, mm. Scandibaltiaan ja Pariisiin. Maailma on ylittänyt väestönkasvun myötä kantokykynsä ja ongelma on ratkaistu vähentämällä kehojen määrää: mielet ladataan sosiaaliservereille ja vain osa niistä saa käyttöönsä fyysisen kehon. Luonnollisesti järjestelmä ei ole yhdenvertainen, keho on luksustuote, johon köyhillä ei ole varaa. Yhtä luonnollista on se, että kehobisnes ja -rikollisuus kukoistavat.

Syntykeho on sopivassa suhteessa toimintaa ja pohdintaa. Sekä perinteisen scifi-rymistelyn että uskottavan ja hyvin rakennetun dystopian ystävänä rakenne oli minulle täydellinen. Syntykeho pohtii mm. ihmisyyttä, itsemääräämisoikeutta, ympäristöä, sukupuolta ja eriarvoistumista täydellisesti osana tarinaa. Erityisesti nautin - ja monesti nauroin ääneenkin - siitä, miten vuosisatojenkin päästä byrokraattiset instituutit ovat yhä voimissaan. Se jos mikä tuo dystopiaan uskottavuutta: 

"Virtuaalitodellisuudessa mikä vain on mahdollista. Mutta tarvitaan julkishallinto tekemään siitä tylsä." 

Olen hyvin kriittinen lukija ja ehkä vielä kriittisempi scifin lukija. Siinä valossa en voi kuin hämmästellä, miten upea esikoisromaani Syntykeho on. Samoin hämmästelen, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota. Teemojensa vuoksi suosittelen kirjaa kaikille, myös heille, jotka eivät normaalisti lue scifiä.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Luettu kirja: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja 

Julkaistu: 2022, Osuuskumma

Sivumäärä: 479

Mistä hankittu: kirjastosta

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Alan lukea Harry Salmenniemen Varjotajunta-romaania junassa matkalla Turusta Tampereelle. Ekstraluokan penkit luovat valheellista luksuksen tuntua. Samoin tekee näennäisen ilmainen kahvi, joka höyryää kitkeränä ruskeassa pahvimukissaan.

Salmenniemi on minulle tuntematon kirjailija. Olen ymmärtänyt, että hän on aiemmin kirjoittanut runoja ja novelleja ja pelkään, että hänen tekstinsä on minulle liian vaikeaa. En ole runoihminen, novelli-ihminen haluaisin olla. Olen kuitenkin kuullut Varjotajunnan olevan autofiktiivinen ja samalla myös autofiktiota parodioiva romaani. Monet autofiktiiviset teokset ovat olleet mieleeni, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa rakastan syvästi. Minua myös kiinnostaa autofiktio ilmiönä. Monet tuntuvat vihaavan tai ainakin halveksivan sitä ja minua kiinnostaa, miksi näin on.

Sileäpintaisen kirjan lukeminen alkaa heti edetä nopeasti. Huomaan naurahtelevani, vaikka ei Salmenniemi oikeastaan ole edes hauska. Vai onko hän sittenkin? Kurkistan kansiliepeen alle, valkoisen kiiltävän paperin (tässä on taatusti paljon mineraaleja) alla kansi on pehmeän harmaa, turvallisen, vakaan ja perinteisen oloinen. Tässä minä luen romaania ja juon kahvia. Varsinaissuomalainen savikko kiitää ohi, tuolla jossakin noiden matalien laatikkomaisten talojen takana on myös äitini.

Kirjassaan Salmenniemi kuvaa naurettavan, banaalin yksityiskohtaisesti sitä, miten hän odottaa Mall of Triplassa junaa, joka veisi hänet kohti Tamperetta ja sieltä edelleen seuraavalla junalla kotiin Jyväskylään. Hän, minäkertoja, havainnoi ympäristöä aivan tarpeettoman, aivan pakkomielteisen tarkasti. Hän analysoi omia tunteitaan, kaivelee omaa autifiktiivista napanöyhtäänsä hartaasti. 

Ja juuri silloin, toistuvalla ja täsmällisellä tavalla, kellontarkasti juuri sillä hetkellä, kun minä lukijana alan jo kyseenalaistaa kaiken, olen jo melkein varma, että Salmenniemi ja koko romaani on vain naurettava, hän paljastaa minulle koko absurdiutensa, sen miten tarkoituksellista tämä olikin. Hän näyttää korttinsa, paljastaa parodiansa. Minäkertoja vaihtuu yksikön kolmanteen persoonaan, yksityiskohtainen ja perusteellinen analyysi näyttäytyy huvittavana menettämättä kuitenkaan merkityksellisyyttään. Naurattaa miten tosissaan ihmiset ottavat itsensä, miten hölmöjä me kaikki olemmekaan tuijottaessamme omaan minuuteemme.

Tietysti minäkin löydän itseni kertojan, Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan, havainnoista ja ajatuksista. Se, miten kaikkien arkisten ja merkityksettömien, usein myös ilottomien asioiden rinnalla kertojan pieni poika Joel valaisee kaiken, antaa asioille uuden merkityksen, on liikuttavaa. Joel on aito, oikea ja lämmin kaiken turhanpäiväisen ja ankean keskellä. Triplan huojuvasta muovisienestä alkaen kertoja kuljettaa lukijansa kohti kotia, kohti hassua ja pehmeää Joelia.

Minä taisin rakastua kirjailijaan nimeltä Harry Salmenniemi. Junamatkani päättyi, en ehtinyt lukemaan kirjaa kokonaan. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, olen jo huolissani miten paljon näitä sanoja ja lauseita tuleekaan, miten vähän sosiaalisen median alustat haluavat minun niihin kirjoittavan. Elämässä on aina liian vähän lukuminuutteja ja merkkimääriä. Onneksi elämässäni on näin hienoja romaaneja. Kauan eläköön autofiktio, kauan eläköön jatkuva ajattelu, hämmästely ja ylianalyysi ja itselleen, omalle vakavuudelleen nauraminen.

Pyysin kirjan arvostelukappaleena Siltala-kustantamolta, suuri kiitos tästä hienosta lukuelämyksestä!

Kirjailija: Harry Salmenniemi

Luettu kirja: Varjotajunta, Siltala 2023

Sivumäärä: 246

Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Kannen valokuvat: Mikko Rikala

Mistä hankittu: Saatu kustantajalta

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Viime aikoina olen useammin kuin kerran törmännyt ajatusmaailmaan, jossa lukijan tarvetta samaistua lukemaansa vähätellään tai siihen suhtaudutaan alentuvasti. Ikään kuin omaa itseään kirjasta etsivä lukija ei osaisi nauttia kirjallisuustaiteesta oikealla tavalla, kuin oman itsensä erottaminen lukukokemuksesta olisi jotenkin ylevää. Minä voimakkaasti tuntevana lukijana näen samaistumisen vain hyvänä asiana, mutta en tokikaan ehdottoman tarpeellisena. 

Usein kaikkein voimakkaimmat lukukokemukseni ovat niitä, joista löydän itseni ja jopa tiedostamattomia puolia itsestäni. Jos lukemalla voi oppia ymmärtämään paremmin maailmaa ja samalla myös itseään, kaikki voittavat. Esseet jäävät minulle usein melko etäisiksi, vaikka arvostaisin niiden sisältöä ja taidokkuutta. Juuri samaistumisen kautta Tuomas Aitonurmen vahva ja kaunis esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni pääsi jonkin rajan yli ja iski suoraan tajuntaani.

Aitonurmen tapa kirjoittaa on konstailematon ja arkinenkin. Ihailen kirjoittajia, jotka osaavat sanoa asiansa tiiviisti ilman korulausekuorrutusta. Teokseen rytmiä tuo kertojaratkaisujen ja kerrontatyylien vaihtelu.  Esseissä maailmaa tarkastellaan usein hiukan sivusta, mutta tiiviisti sen tapahtumissa läsnä. Tekstit sopivat loistavasti yhteen ja osaa niistä olisin halunnut lukea paljon pidempäänkin. Rakastin, miten pohjattomasti, asiantuntevasti ja intohimoisestikin Aitonurmi ammentaa kulttuurista: kirjallisuudesta, taiteesta, elokuvista, musiikista. Pop- ja korkeakulttuurin teokset eivät ole vain mainintoja teksteissä, ne ovat esseiden pohja ja sielu ja teos itsessään liittyy osaksi taiteiden jatkumoa.

Mutta niin, se samaistuminen. Vaikka miksikään traumakirjaksi en halua Ruumiin ylittävää ääntä luokitella, traumat ovat esseissä läsnä kaikkialla. Juuri niistä kirjoittamalla Aitonurmi onnistuu kaivelemaan alitajunnastani esiin jo unohtuneita asioita, synnyttämään ajatusyhteyksiä, joita en ole ennen tajunnut edes ajatella ja koskettamaan henkilökohtaisella tasolla. Julkisuudessa esiin nostettu kiusaamisteema tietysti - valitettavasti - puhutteli, mutta lopulta minulle tärkeimmäksi nousi Pelko veressä -essee, joka käsittelee nuoren ihmisen äkillistä sairastumista ja aikaa sairaalassa. Sairauksista ja sairaaloista on kirjoitettu niin kovin vähän, huomaan janoavani kaikkea aiheeseen liittyvää, tarvitsevani muiden sanoja omien kokemusteni käsittelyyn.

Viimeinen essee Myrkytettyjä miehisyyksiä pääsi myös yllättämään. Siinä palataan koulun liikuntatunnille: "On selvää, että kyse ei ole vain meistä vaan pyhästä suhteesta peliin, joka hallitsee kaupungissa jonka palvottu symboli on lukko - kaikista maailman esineistä." Minä olen kotoisin lukkokaupungin naapurikaupungista ja lähes saman ikäinen kuin Aitonurmi. Tässä toksisessa ympäristössä, jossa yhdistyivät koulumaailman ja urheilun julmimmat puolet, oli sellaista tunnistettavuutta, että suorastaan hätkähdin. Lähetin kohdasta heti kuvan siskolleni, tämä on asia joka yhdistää, josta en tiennyt kenenkään muun edes olevan tietoinen.

Ruumiin ylittävä ääni on niin vahva ja taidokas esikoinen, että en malta odottaa mitä kaikkea muuta Aitonurmelta vielä saammekaan lukea. Romaania ainakin huomasin jo toivovani.

"Tämä ei ole kertomus, eikä mikään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut." 
(Pelko veressä, sivu 47)

Kirjailija: Tuomas Aitonurmi

Luettu kirja: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023

Sivumäärä: 160

Kansi: Maria Ahonen

Mistä hankittu: Oma ostos

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista : esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia lukukokemuksia. Heti kun tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, kiinnostuin Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista -esseekokoelmasta (Avain, 2022). Ajattelin, että siinäpä taatusti minun kirjani: kirja paksuista ja vaativista kirjoista ja niiden lukemisesta! Ongelmaksi muodostuikin lopulta omat ennakko-odotukseni. Luulin, että tässä on nyt vihdoinkin se kirja, joka osoittaa, että kuka tahansa voi lukea pitkiä ja vaikeina pidettyjä kirjoja, että niiden maine on turhaan niin vaikea ja jopa myyttinen, että klassikoiden lukeminen kannattaa ja se ei vaadi mitään erityistä. Ei koulutusta, vain kiinnostusta ja kärsivällisyyttä.

Valitettavasti en saanut sitä, mitä luulin saavani. Vaivan arvoista on parhaimmillaan lukemiseen innostavaa ihanaa ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Sutinen kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja lukulistani kasvoi monen kirjan verran. Kuitenkin se teki myös selväksi, että ihan kuka tahansa näitä esseissä esiteltyjä kirjoja ei pysty lukemaan tai ainakaan syvällisesti ymmärtämään. Sutinen korostaa omaa oppineisuuttaan ja sitä, miten vaikeaa osa kirjoista on edes saada hankituksi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia niitä ei ole saatavilla suomeksi. Tiedostan, että tämä lukukokemukseni kumpuaa luultavasti joistakin omista alemmuuskomplekseistani. Haluan aina uskoa, että vaikeanakin pidettyä kirjallisuutta voi lukea ja ymmärtää syvällisesti myös ilman alan koulutusta. Esseiden sävy taisi kolahtaa johonkin arkaan paikkaan ja ehkä myös luin ne kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Ehkä koin oloni petetyksi: kaikkein eniten kirjamaailma kaipaisi lukemiseen liitettyjen elitististen käsitysten purkamista, itsekin toistuvasti olen törmännyt niihin tämän listaprojektini yhteydessä. Sitä Sutinen ei tehnyt eikä pyrkinytkään tekemään: odotukseni kirjasta oli siis väärä ja lukukokemukseni omien toiveideni värittämä.

Kirjojen esittelyn ohella Sutinen käsittelee myös kirjallisuuden nykytilaa ja ilmiöitä. Osin nämä pohdinnat ovat erittäin hyviä ja kiinnostavia, osin niskakarvat pystyyn nostavia (jo erään esseen otsikko "Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin" kertonee jotakin). Etenkin ääneen lukemista koskeva osuus herätti paljon ajatuksia. Ihmisten todellakin pitäisi lukea toisilleen enemmän ääneen!

Kaiken tämän valituksen (ja haluan taas huomauttaa, että asenneongelma on ihan vain minun!) jälkeen kuitenkin totean, että Vaivan arvoista on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille kirjaihmisille, kirjallisuusilmiöistä kiinnostuneille, unohtuneiden kirjojen faneille. On hienoa, että tällaisia teoksia julkaistaan ja vielä hienompaa, että se sai tunnustusta Finlandia-palkinnon muodossa. Sutinen sai minut melkein janoamaan lisää Henry Jamesin lukemista - se kertoo aika paljon, kun ottaa huomioon miten tuskainen kokemus oli viime vuonna lukemani Naisen muotokuva. Kaipaan kuitenkin edelleen sitä teosta, jossa todettaisiin, että pituutensa puolena vaikeana pidettyä kirjallisuutta ymmärtääkseen ja siitä nauttiakseen ei tarvitse olla oppinut ja sivistynyt, että siiheb liittyvää elitismiä ja myyttejä purettaisiin.

1001 kirjan listalla Sutisen esittelemistä kirjoista on Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Fjorod Dostojevskin Karamazovin veljekset, Henry Jamesin The Wings of the Dove, The Ambassadors ja The Golden Bowl. Joseph Rothin Radetzky-marssi ja Uwe Johnssonin Jahrestage. Olen lukenut näistä vain Karamazovit eli kenties palaan Sutisen esseisiin sitten, kun pääsen näihin järkäleisiin asti projektissani.