torstai 19. marraskuuta 2020

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)
Sivumäärä: 355
Arvostelu: ★★★

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Äitikortti (Anu Silfverberg) ja Hullu kuin äidiksi tullut (Irene Naakka): ajatuksia äitiydestä

Olin jo päättänyt, että en kirjoita tätä tekstiä. Paljon olen kertonut henkilökohtaisia asioita, paljon toki myös jättänyt kirjoittamatta. Äitiys on kuitenkin asia, joka koskettaa itseni lisäksi suoraan myös toista osapuolta ja tekee asiasta kertomisesta tavanomaista hankalampaa. Äitiys on samaan aikaan sekä maailman henkilökohtaisinta että pohjattoman yhteiskunnallista, vapaata riistaa. Juuri tuo, miten äitiyttä, sekä yleisesti että yksilötasolla, on sallittua jatkuvasti riepotella, sai minut lopulta tarttumaan aiheeseen. Aiheeseen, jonka parissa lähes kaikki ajatukseni ovat pyörineet viimeisten kuukausien, tai oikeastaan vuoden ajan.

Äitiydestä on tietysti kirjoitettu paljon. Viime aikoina on julkaistu useampia kirjoja, joissa yhteistä on se, että ne kertovat miten äitiydestä on kirjoitettu vain ihania asioita ja kirjoittaja kokee, että toinenkin puoli on näytettävä. Luin raskausaikana tällaisia kirjoja useamman ja oikeasti aloin jo miettiä, missä ne kaikki positiiviset kertomukset ovat - kaikki uudempi äitiyskirjallisuus kun tuntui edustavan tätä "uutta" näkökulmaa. Luin sekä Anu Silfverbergin Äitikortin että Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut noin vuosi sitten sekä nyt uudelleen, uudesta perspektiivistä, yön pimeinä, usein varsin epätoivoisina, tunteina. Silfverberg käsittelee aihetta enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta, Naakka henkilökohtaisesta, synnytysmasennuksen kokeneen äidin näkökulmasta. Molempia kirjoja voin suositella. Niissä on läsnä kuitenkin positiivinen pohjavire, joka asiaa käsitellessä on ainakin itselleni tärkeä. Koska tämä on kai olevinaan kirjablogi, tekstini käsittelee näennäisesti noita kirjoja. Kuten kuitenkin huomaatte, on parempi tutustua niihin itse, sillä minä kirjoitan (taas) kaikesta muusta. Kirjoissa kuitenkin käsitellään täsmälleen näitä samoja teemoja, en ole ajatusteni kanssa yksin.

Eniten minua on hämmästyttänyt niin raskausaikana kuin vauvankin kanssa, miten muiden kokemus yleistetään yleiseen kokemukseen, miten paljon satelee ohjeita ja neuvoja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä tunnen tai tulen tuntemaan, mikä auttaa vauvanhoidossa. Se on oikeastaan ihan sama asia kuin joku tulisi selittämään suu vaahdossa, että tällaista on muuten sitten olla töissä, näin sinun kannattaa tehdä työsi, tai tällaista on parisuhteessa, nyt teet näin niin ihmissuhde toimii. Sillä (newsflash!): vauvat ovat yksilöitä! Pieniä ihmisiä, jotka toki muistuttavat toisiaan monessa mielessä, mutta silti toimivat kukin omalla tavallaan, omaavat omanlaisensa temperamentin ja tarpeet. Se henkilö, joka viettää jokaisen hetkensä vauvan kanssa lienee parhaiten tutustunut tämän sielunelämään, vaikka rooli olisikin hänelle uusi. Tahdon korostaa, että on myös aivan eri asia kertoa omia kokemuksiaan ja antaa näkökulmaa siihen, mikä itsellä auttoi (tällaisesta tiedosta voi olla korvaamatonta hyötyä) kuin kertoa totuutena, että joo, vauvaasi vaivaa tämä asia ja näin voit sen korjata, kun meilläkin se meni niin. Mikset jo toimi! Mutta: sinun totuutesi ei ole kaikkien muiden totuus, erilaisten kokemusten jakaminen sen sijaan voi olla arvokasta.

Silfverberg tuo kirjassaan esiin ajatuksen äitiyden suorittamisesta ja viittaa tutkimustietoon, jonka mukaan suurimmassa vaarassa ovat ensimmäisen lapsensa saavat sekä korkeakoulutetut ja suorituskeskeiset naiset:

"Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostunut kotiäitieetos menee heihin kuin häkä, koska se vetoaa epävarmuuteen. -- He ovat tottuneet hankkimaan tietoa ja toimimaan sen varassa, ja reflektoimaan valintojaan vähän liikaakin. Ja he eivät pidä epävarmuudesta, kuten en minäkään."

Tunnistan tämän ajatuksen vähän liiankin hyvin. Kun on tottunut siihen, että aina tekee parhaansa, on tehokas ongelmanratkaisija, aina hiukan ylisuorittaja, on helppoa lähteä siirtämään sitä ajatusmaailmaa myös uuteen tehtävään, kaiken mullistavaan äitiyteen. Näkemykseni mukaan tuota suorittamisasennetta entisestään vahvistetaan neuvolassa, kasvatusoppaissa ja etenkin netin keskustelupalstoilla: kaiken voi mitata grammoissa, senteissä, millilitroissa, minuuteissa, tunneissa, pissavaippojen ja imetyskertojen määrässä, kuukausissa. Kaiken voi tehdä väärin, kaikesta syyllistyä. Yhteiskunnassa, jossa olemme loitontuneet kauas omasta fyysisyydestämme ja kehon viesteistä, tuntuu hämmästyttävältä, miten oma vartalo osaa toimia vauvan parhaaksi ja vaikkapa tuottaa maitoa. Sama luonnostaan syntyvä vaistomainen tapa (mutta voi miten inhoankaan sanaa äidinvaisto!) toimia vauvan parhaaksi on taatusti läsnä kaikessa muussakin tekemisessä. Informaatiotulvassa ja useimmiten varmasti hyvää tarkoittavien neuvojen ristipaineessa siihen on vain hurjan vaikeaa luottaa. Olenhan tottunut työelämässäkin siihen, että kokeneempia kannattaa kuunnella ja jos asia on minulle uusi, en voi olla siinä asiantuntija. Vauva ei kuitenkaan ole mikään työtehtävä, hän ei ole mikään järjellä ajateltava suoritettava projekti. Hän on uusi pieni ihminen, johon vanhempi luo uuden ihmisuhteen ja siinä ihmissuhteessa ei voi olla muita asiantuntijoita kuin vanhempi itse. Silfverberg onnistui sanottamaan hyvin tämän vaarallisen suorituskeskeisen ajatuskehän. 

Sananen vielä informaatiotulvasta. Kun nykyisin etsii tietoa epäselviin kysymyksiin, on suurena vaarana päätyä jonkun somevaikuttajan kirjoitukseen, jossa ensin tarjotaan ratkaisu ja lopuksi saatetaan mainita "kaupallinen yhteistyö mutta suosittelen tätä tuotetta x täydestä sydämestäni". Onneksi oivalsin asian varsin pian: vauvahommat on oikea kaupallisten yritysten kultakaivos! Väsyneet, epätoivoiset vanhemmat ovat kirjaimellisesti valmiita kokeilemaan ihan mitä tahansa, jotta vauva alkaisi nukkua/syödä/mitä tahansa. Kun muutamasta eri lähteestä löytyy "tieto" miten jotakin tuotetta suositellaan "täydestä sydämestä" on liiankin helppoa haksahtaa siihen tuudittavaan patjaan/unikoulutusjaksoon/suhisevaan nalleen/sähköavusteisiin vaunuihin/mihin tahansa. Väsynyt äiti on maailman helpoin uhri niin markkinavoimien kuin hyvää tarkoittavien neuvojienkin näkökulmasta, hän on valmis uskomaan melkein mitä vain, jotta tilanne helpottaisi. Vielä kun samaan yhteyteen liitetään kertomus siitä, miten oma vauva nukkuu jo kuukauden ikäisenä täysiä yöunia, viidet pitkät päiväunet eikä oikeastaan koskaan itke, syntyy päässä ajatus, että hei, minähän teen tämän itkuisen ja nukkumattoman vauvan kanssa jotakin varmasti väärin, pitää yrittää kovemmin ja tässähän minulla olisi näitä valmiita toimintamalleja.

Näitä kuvailemiani ajatuksia ei todellakaan helpota se, että asenne sekä oikeassa elämässä että netissä on usein varsin tuomitseva. Yleinen esimerkki on kauhistelu siitä, miten jotkut äidit katsovat puhelinta samalla kuin imettävät! Vauvaa pitää katsoa koko ajan silmiin tai kiintymyssuhde on välittömästi pilalla. Haluaisin kuitenkin nähdä sen vastasyntyneen, joka viiden tunnin imetysmaratonin ajan tuijottaa äitiään silmiin, melko sitkeä tapaus. Hulluinta on se, että näitä syyllistäviä kommentteja jakavat toiset äidit, he joilta kaipaisi tukea ja solidaarisuutta. Toisaalta näitä tuomitseviakin vanhempia ehkä tulisi ymmärtää, he taitavat olla syvällä äitiyden mustassa aukossa (Silfverbergin termi). Samoin kuin yleistäjät. Tuskinpa se nainen, joka huikkasi minulle neuvolan aulassa, että nauti nyt, tuo on niin ihanaa aikaa, olisi tehnyt niin jos olisi tiennyt, mitä päässäni silloin liikkui, miten pidättelin itkua, miten en ollut nukkunut moneen yöhön. Samoin kuin tuskin kukaan utelisi vauvahaaveista sellaiselta, joka on pitkään käynyt hedelmöityshoidoissa tai juuri saanut keskenmenon, jos tietäisi asian todellisen tilan.

Itseäni on tämän kaiken keskellä eniten auttanut vertaistuki (kuten aina elämän haastavissa tilanteissa!), niin oikeassa elämässä kuin verkossakin. Olen yllättynyt miten ihanaa tukea löytää sosiaalisesta mediasta, siis sieltä kännykästä, vaikka imettäessä. Sieltä löytyvät ne ihmiset, joille minun ei tarvitse muistaa joka kerta negatiivisen purkauksen jälkeen mainita, miten ihana, tärkeä, toivottu ja rakastettu meidän vauvamme onkaan. Se on ollut myös yllättävää: ihan joka kerta, jos kerron miten raskasta on ollut (sillä sitä tosiaan on ollut!), minulle tulee huono omatunto ja tarve selitellä, kuinka ihana vauva kuitenkin on (vaikka sehän on nyt itsestään selvää). Syyllisyys, suorittaminen, epävarmuus, täydellinen elämänmuutos, fyysiset ja henkiset muutokset - melkoinen soppa tämä äidiksi tuleminen. Kaikkein eniten toivoisin lempeää suhtautumistapaa, omien kokemusten jakamista yleistämättä ja ymmärrystä siitä, että kaikki ei näy ulospäin: vauva-arki näyttäytyy varmasti varsin eri näköisenä niille, joilla ei ole ongelmia oman tai läheisten jaksamisen kanssa, joiden vauvat ovat tyytyväisiä ja hyvin nukkuvia tapauksia ja joilla tukiverkkoa ja hoitajia riittää kuin niille, joilla näin ei ole.

Naakka kirjoittaa:

"Jokaisen ihmisen taustalla on asioita, jotka vaikuttavat hänen psyykeensä ja joista sinä voit olla autuaan tietämätön. Siksi toisiin äiteihin vertaaminen on visusti kiellettyä, vaikka yksilapsisen näennäisen etuoikeutetun perheen äidin kielteiset tunteet näyttäisivät sinusta tyystin ylimitoitetuilta siihen nähden, että isoäitisi selvisi seitsemästä lapsesta miehensä ollessa rintamalla. -- Etkä tiedä, selvisikö se isoäitisikään sillä tavalla kuin luulet. Todennäköisesti hänkin kärsi, muttei sanonut sitä ääneen. -- Olemme vain erilaisia, emme parempia tai huonompia".

Ja se on erittäin hyvin sanottu se.

Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2013, 290 sivua.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut - Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018, 282 sivua.

perjantai 30. lokakuuta 2020

Daphne du Maurier: Rebekka

Ihmisen muisti, tai ainakin omani, on sitten kummallinen. Jotkin asiat muistaa täsmällisen tarkasti, kun taas toiset, tärkeätkin asiat, ovat sumuisia, puuroisia tai tyystin kadonneita. Muistan, että olen lukenut Daphne du Maurierin Rebekan nuorena, ehkä noin 15 vuotta sitten ja tiedän nähneeni sen jälkeen Hitchcockin elokuvasovituksen ainakin kahdesti. Muistan olleeni vaikuttunut sekä kirjasta että leffasta, jopa niin vaikuttunut että voisi kuvitella noiden kokemusten olevan ikimuistoisia. Silti muistin oikeastaan vain vahvan tunnelman, en juurikaan yksityiskohtia. Toisaalta se oli ihan mukavaakin, oli kiehtovaa palata uudelleen Rebekan pariin niin, että sai jännittää minne tarina kulkee, mitä kaikkea mystiseen Rebekkaan liittyikään.

Myös Rebekka liittyy vahvasti muistiin ja muistoihin. Tarina lienee useimmille tuttu: Nuori rouva de Winter saapuu Manderleyn kartanoon mentyään naimisiin kartanonisäntä Maxim de Winterin kanssa. Maxim on aiemmin menettänyt traagisessa onnettomuudessa ensimmäisen vaimonsa Rebekan. Rebekan muisto, hänen vahva olemuksensa nousee esiin kaikkialla. Manderleyn kartanon loisto on Rebekan ansiota, koriste-esineet ovat hänen hankkimiaan, kaikki puhuvat Rebekasta, muistelevat häntä, vertailevat. Nuori rouva de Winter ei pääse hetkeksikään eroon siitä tunteesta, että kartanon aiempi emäntä on edelleen läsnä kaikkialla.

Maximin ja rouva de Winterin rakkaus(?)tarina on melkoisen vauhdikas. Pari tapaa toisensa Monte Carlossa, jossa tuleva rouva toimii seuraneitinä ja Maxim on lomailemassa. Pariskunnan välinen suhde on mielenkiintoinen. Naisen heikko itsetunto yhdistettynä alempaan asemaan heijastuu suhteeseen ja siihen, miten lukija sen tulkitsee. On hieman epäselvää, miksi Maxim haluaa naimisiin, rakastuuko hän oikeasti. Ensimmäisellä lukukerralla en ainakaan muista kiinnittäneeni niin paljon huomiota päähenkilön heikkoon itsetuntoon. Nyt se korostui mielessäni ja on selvää, että Rebekan varjo ei todellisuudessa ole niin suuri, se vain korostuu kohtuuttomiin mittasuhteisiin nuoren rouvan, joka on myös kirjan minäkertoja, ajatuksissa. Välillä myös turhautti. Että ihan oikeasti, anna menneen olla mennyttä, sinä olet nyt kartanonemäntä, tuuleta vähän juurtuneita tapoja ja anna mennä! Toisaalta edellisen kartanonemännän luoma uhkaava ja painajaismainen tunnelma ei tietystikään olisi toiminut, jos kertoja olisi tuulettanut pölyt pois kartanon huonekaluilta ja ajanut luurangot ulos kaapeistaan. Siinä mielessä uuden rouvan tausta arkana ja mielestään kovin alempiarvoisena toimii tietysti ratkaisuna täydellisesti.

Parasta kirjassa on tietysti sen tunnelma. Se on myös taatusti syy, miksi kirja on niin rakastettu klassikko. Juoni on myös hieno, mutta lopulta teos, sen kerronta tai tapahtumat, eivät ole kovin ihmeellisiä. Poikkeuksellista on se, miten ilmiömäisesti du Maurier rakentaa ja tiivistää tunnelmaa kerros kerrokselta. Jo Monte Carloon sijoittuva alku, vaikka se näennäeisesti onkin kepeää ja rakkautta kuplivaa, on pahaenteinen. Manderleyn kartano on miljöönä hirveän toimiva. Kauhun tunnelma ilman mitään oikeita kauhuelementtejä on läsnä kaikkialla, missä kertoja lukijaansa kuljettaa. Tosin mietin myös välillä, miten paljon tähän toiseen lukukokemukseeni vaikuttaa alitajuntaiset muistot filmatisoinnista, siitäkään kun en muista oikein mitään. Varmasti aika paljon, mutta siitä huolimatta romaanin ansiot ovat selvät.

Rebekka sai minut taas toteamaan, että hyvän romaanin resepti on oikeastaan aika yksinkertainen: se ei välttämättä tarvitse koukeroista ja taiteellista kieltä, jatkuvia juonenkäänteitä tai jotakin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Parhaat ja parhaiten aikaa kestävät romaanit ovat niitä, jotka pitävät tunnelmansa vuoksi otteessaan alusta loppuun, joiden juoni jaksaa kiinnostaa ja mielellään jopa yllättää. Rebekka on viihdyttävä, taitava ja vahvatunnelmainen romaani, joka luultavasti tulee olemaan klassikko vielä sadan vuoden päästäkin.

Niin, ja se syy miksi tartuin romaaniin nyt uudelleen, on tietysti Netflixin uusi Rebekka-filmatisointi. Ehdin katsomaan sen viime viikonloppuna ja todetaanko vain, että jos ei ole mitään uutta annettavaa, ei ehkä kannata ryhtyä näin hyvän klassikon uudelleentulkintaan. Mieleeni tuli väkisinkin, että tavoitellaanko näillä uusilla versioilla aivan uutta yleisöä, sellaista joille alkuperäinen ei ole tuttu ja joille uusi lattea ja täysin tunnelmaton versio saattaa mennä täydestä. Tässä kohtaa voisin verrata asiaa vaikkapa cover-biiseihin (Vain elämää, köh) mutta ehkä jätän sen kortin nyt käyttämättä.

Kirjailija: Daphne du Maurier
Luettu kirja: Rebekka (WSOY, suom. Helvi Vasara, 430 sivua)
Alkuperäinen kirja: Rebecca, 1938

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Marko Annala: Kuutio

"Pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne, mainittiin jossain laulussakin, jonka esittäjän olen jo unohtanut." 

Näin toteaa Kuution, Marko Annalan kolmannen romaanin, päähenkilö. Tällä lainauksella Annala heilauttaa kättään toisen suuren suomalaisen rocklyyrikon A.W. Yrjänän suuntaan ja tulee näillä sanoilla tiivistäneeksi sen, mistä Kuutiossa oikeastaan on kyse: sukupolvien ketjusta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Kuutio on sekä ahdistava tila ilman pakotietä, jossa päähenkilö kokee olevansa sekä konkreettisemmin Rubikin kuutio, viittaus pelimaailmaan. Teos on osuvasti jaettu kuuteen osaan kunkin Rubikin kuution valmiin sivun värin mukaisesti. Alussa kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena, mutta tahko kerrallaan kuutio löytää valmiin muotonsa.

Kuution päähenkilö on keski-ikäinen yhden lapsen isä, merkittävähkön pelaamiseen keskittyvän verkkomedian toimitusjohtaja. Vaimon kanssa ollaan päädytty asumuseroon, tai niin ainakin mies itse asian kokee ja raivokohtauksia saavan pojan kanssa on vaikeaa. Ilmassa on siis vahvasti kriisiä niin iän, vanhemmuuden kuin rakkauselämänkin suhteen. Myönnän huokaisseeni: Joko taas, taasko minulla on edessäni keski-ikäisen miehen kriisi ja se, miten hän tekee itse elämästään tarpeettoman vaikeaa. Enkö sitä paitsi juuri käyttänyt kaikki empatiapisteeni Westön setiin? Kuution päähenkilö on lisäksi toisinaan varsin epämiellyttävä. Miksi edes haluaisin yrittää ymmärtää tätä?

Kuitenkin kun lukija itse pääsee yli omista ennakkoluuloistaan, on selvää, että nyt ei liikuta vain yhden kuvitteellisen päähenkilön kriiseissä vaan jälleen jossakin yleismaailmallisemmassa, ihmisyyden peruskokemuksissa. Vanhemmuuden synkemmistä puolista on kirjoitettu ihmeen vähän ja aihe taitaakin olla jossain määrin myös tabu. Se miten maailman rakkain voi samalla herättää synkempiäkin tunteita, jopa pikimustaa vihaa, ei tosiaan ole helppo aihe mutta sitäkin tärkeämpi. Annala käsittelee vanhemmuuden synkkiä kokemuksia suoraan ja kaunistelematta mutta kuitenkin sopivan ymmärtävästi, lämmöllä ja jopa huumorilla.

Annalan teksteillä on ollut tapana löytää minut juuri oikealla hetkellä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin poikkeuksellista, tarjota lohdutusta. Niin kävi nytkin. Luin Kuutiota lähinnä öisin, itkuisen vauvan kanssa valvoessani. Vaikka omaa vanhemmuuttani on takana vasta kolme kuukautta on nyt jo selvää, että siihen liittyy myös negatiivisia tunteita ja nuo tunteet eivät tosiaan ole helpoimmasta päästä. Sekin on selvää, että näistä tunteista pitäisi puhua julkisesti paljon enemmän ja mielellään jo neuvolassa raskausaikana. On loputtoman tärkeää ymmärtää, että kaikki tunteet ovat normaaleja ja sallittuja - ja varsin inhimillisiä. Tunteet ovat lopulta kuitenkin vain tunteita, ne kuuluu kokea. Eri asia on sitten se, mitä tunteelleen tekee. Mitä sitkeämmin tunteitaan pyrkii painamaan pinnan alle, sen varmemmin ne aiheuttavat ongelmia.

Taustakertomuksena romaanissa vuorottelevat päähenkilön kirjoittamat tarinat, elävöitetyt muistot hänen omasta sukuhistoriastaan, väkivaltaisesta ja alkoholisoituneesta isoisästä. Maailma ja vanhemmus on (onneksi!) muuttunut paljon lyhyessä ajassa, mutta tosiasia on se, että kannamme mukanamme myös entisten sukupolvien traumoja - pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne. Myös pelimaailma toimi miljöönä hienosti. Päähenkilön uppoutuminen videopelien väkivaltaan ja raivoa herättävä epäonnistuminen platina-tason saavuttamisessa rinnastui surkuhupaisalla tavalla taustakertomuksen isoisän väkivaltaisuuteen ja aggressioon. Ihastuin siihen, miten mukana oli myös nostalgisempia, ysärilapsuudestani huolimatta minulle tutumpia pelimuotoja, kuten 77 kysymystä ja vekkulia vastausta -pelikortit. Mieluummin Ambomaalla!

Annalan taidokkuus kirjailijana ei perustu siihen, että hän loisi jotakin elämää suurempaa tai uudistaisi romaanitaidetta. Sen sijaan hän kirjoittaa täsmälleen elämänkokoisia ja -makuisia tarinoita, aitoa arkea, johon lukijan on helppo tarttua samaistumisen tai ymmärryksen kautta ja tulla kosketetuksi, nähdyksi. Olen ennenkin maininnut, miten paljon ihailen Annalan kykyä kirjoittaa ytimekkäästi. Se vaatii paljon enemmän taitoa kuin lavea maalailu. Myös Kuutio koostuu ytimekkäistä, selkeistä lauseista ja se yhdistettynä toimivaan arkisuuteen tekee romaanista helposti lähestyttävän ja ahmittavan.

Kuutio ei noussut Annalan kirjoista suosikikseni Paaston tai Värityskirjan ohi. Se oli ehkä repaleisempi, ei yhtä eheä kokonaisuus ja tarinan kaari ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Silti romaani oli nautittava lukukokemus täynnä humaania lämpöä ja oivalluksia. Upeaa, että Annala on päässyt näin hienoon vauhtiin myös kirjailijanurallaan, en malta odottaa lisää luettavaa!

P.S. En voi olla kertomatta erästä sattumaa kahden talven takaa, vaikka se meneekin vahvasti fanityttöilyn puolelle (tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tänne asti selvisin mielestäni varsin kiitettävästi!). Eräänä pimeänä talvi-iltana Tampereen rautatieasemalla olin juuri istunut junaan, kun siskoni laittoi asemalaiturilta viestin: "huomasitko, että ihan Marko Annalan näköinen mies tuli samaan vaunuun!". No en! Asia jäi mysteeriksi, kunnes seuraavana päivänä Annala lisäsi Instagramiin kuvan Turun pääkirjastosta ja kertoi tulleensa sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eli tosiaan, luultavasti matkustin tuon parin tunnin matkan Tampereelta Turkuun samassa junanvaunussa ja jos vähän venytän mielikuvitustani, osa tästä Kuutio-romaanista on ideoitu juuri tuolla samaisella matkalla, samaisessa InterCityn vaunussa, kun ikkunan takana oli vain pimeyttä ja loputtomat tasaiset savimaat. Elämä totisesti on täynnä pieniä, hassuja sattumia!

Annalan aiemmista kirjoista olen kirjoittanut täällä:

Kirjailja: Marko Annala
Luettu kirja: Kuutio (LIKE 2020)
Sivumäärä: 308

perjantai 4. syyskuuta 2020

Kjell Westö: Tritonus

Kun lempikirjailjalta julkaistaan uusi kirja, se on samaan aikaan sekä ihanaa että pelottavaa. Mitä tärkeämpi kirjalija on ja mitä enemmän hänen kirjoistaan on pitänyt sitä korkeammalla ovat myös odotukset, luonnollisesti. Yritän aina suhtautua niin, että kaikki kirjat eivät millään voi olla yhtä onnistuneita tai siis oikeammin minulle sopivia - joku toinenhan voi pitää tyystin erilaisista kirjoista. Westön suhteen en kuitenkaan oikein osaa pitää odotuksia matalalla, niin paljon olen nauttinut hänen kirjoistaan, viimeisimpänä Rikinkeltaisesta taivaasta, jota kuvailin muun muassa unelmieni kirjaksi.

Jostakin luin myös, että Rikinkeltaisen taivaan lukeneet tietävät jo vähän, mitä odottaa Tritonuksen suhteen ja se ei tosiaan ollut omiaan laskemaan odotuksiani. Tritonus oli kuitenkin ihan eri maailmasta: siinä missä Rikinkeltainen taivas on hyvin westömäinen tarinankuljetus 60-luvulta nykypäivään, sukutarina ja ihmissuhteiden kudelma, Tritonus taas on tunnelmaltaan hyvin erilainen, jämähtänytkin kertomus nykyajassa kahdesta keski-ikäisestä miehestä. Rikinkeltaisessa taivaassa en pitänyt lopusta, jossa tarina limitettiin hieman väkinäisen tuntuisesti nykyaikaan, pakolaiskriisiin ja terrorismiin. Tritonus olikin kuin jatkumo tuolle rikinkeltaisen lopulle höystettynä vielä viittauksilla #metoo-liikeeseen ja jopa pandemiaan - sitä varmaan siis tarkoitettiin sillä, miten lukija löytää tuttuja elementtejä.

Kun yritin jäsennellä itselleni ajatusta siitä, miksi Tritonus tuntui niin erilaiselta (ja tässä vaiheessa se suoraan myönnettäköön, pettymykseltä) verrattuna aiempiin Westön kirjoihin, totesin että Westön suhteen tärkeää minulle ei ole niinkään se, mitä kirjassa tapahtuu vaan se miltä minusta tuntuu, kun luen hänen kirjojaan. Westön kirjoitustyyli tuntuu lempeältä, jännitteiseltä ja lumoavalta, hänen hahmojensa vuorovaikutus tuntuu aidolta. Westö tuo elämästä esiin sen kauneuden ja rumuuden, hänen tarinansa tuntuu kuin hieman mystiseltä, koskettavalta tanssilta. Ja tämä kaikki, se miksi Westöstä on tullut minulle niin tärkeä kirjalija, jäi Tritonuksesta puuttumaan.Tritonus on hyvin kirjoitettu, taitava romaani, mutta se ei liikuttanut sieluani.

Tritonuksessa ehkä asiat selitettiin liian auki, jonka vuoksi tärkeä rivienvälinen jännite ja mystisyys jäi uupumaan. Päähenkilöt Thomas Brander sekä Reidar Lindell ovat toki westömäiseen tyyliin nostalgiaan taipuvaisia, omalla tavallaan traumatisoituneita ja monimutkaisia hahmoja. Jotenkin he kuitenkin jäävät yksiulotteisiksi, tanssi puuttui. Brander on menestynyt kapellimestari ja Lindell bilebändissä soittava koulukuraattori, musiikki on siis vahvasti läsnä, mihin tietysti viittaa jo kirjan (varsin huokutteleva!) nimikin. Tritonuksessa käsiteltiin paljon klassista musiikkia ja teos vilisi musiikkitermejä, jotka osin jäivät minulle vieraiksi. Rakastan sitä, miten Westö tuo musiikin kirjoihinsa ja rakastin sitä nytkin, mutta konservatoriolta kalskahtava musiikkimaailma on minulle vieras ja jäi siksi paljolti etäiseksi.

Miehillä on omat traumansa, Lindellillä kuollut vaimo ja Branderilla petollinen rakastajatar ja muuta sotkua. Brander rakennuttaa valtavan huvilan, Casa Tritonuksen merenrantaan Lindellin naapuriin ja saaristomaisemiin sijoittuvassa tarinassa miehet ystävystyvät, tai ainakin tutustuvat vähitellen, pyörivät omissa ahdistuksissaan, menneisyyksissään ja peloissaan. Lukija miettii väkisinkin, että miehet tekevät elämästään tarpeettoman kurjaa, ankeaa ja yksinäistä, menisitte eteenpäin, hyvät sedät! Niin, sorruin sedättelyyn, joka on ilmiönä ihan yhtä paha kuin tytöttely. Jotenkin kuitenkin koin empatianpuutetta päähenkilöitä kohtaan. He tekivät itsestään turhaan saaria, joskus ylpeyden nieleminen ja eteenpäin pyrkiminen saattaisi kannattaa. Jonkinlainen epäaitouden ja päälleliimauksen tunnelma jäi myös romaaniin tuoduista nykyajan ongelmista, äärioikeiston noususta, ilmastonmuutoksen tuomista sääilmiöistä, parissa lauseessa mainitusta pandemiasta. Sekin huvitti, miten Westö oli tuonut romaaniin melko merkityksettömäksi sivuhenkilöksi erään Rabellin, Rikinkeltaisen taivaan mahtisuvun jäsenen. Että miksi? Silmänisku faneille? En ihan ymmärtänyt.

Mutta sitten kuitenkin. Tritonus oli viihdyttävä romaani. Se ei tosiaan ollut Westöä parhaimillaan, mutta luulenpa, että jos en koskaan olisi lukenut häneltä mitään, olisin saattanut ihastua Tritonukseen, tai ainakin ihailla sen kaunista kieltä, taitavaa tarinankuljetusta ja vahvasti esiin nousevaa miljöötä. Se onkin oikeastaan aika epäreilua: on ihan eri asia lukea ihan hyvä romaani lempikirjailijaltaan kuin joltain toiselta, johon ei ole ladannut valtavia ennakkoasenteita. Tritonus soi kauniisti mutta synkkäsävyisesti ja pahaenteisesti. En päässyt toivomalleni aikamatkalle ja uskomattoman aidontuntuiseen romaanimaailmaan, mutta sain kuitenkin mukavan ja helposti ahmittavan lukukokemuksen. Silti toivon, että Westön seuraava kirja olisi taas westömäisempi.

Kjell Westö, Tritonus, Otava 2020, suom. Laura Beck, 445 sivua

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt - Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa. Se (ja yövalvomiset, joiden vuoksi olen vähän enemmänkin kuin korkeintaan vähän väsynyt...) tulee näkymään tämän kirjoituksen sekavuutena. Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt iski nimittäin poikkeuksellisen syvälle ytimeen, siihen mitä olen ja mitä ajattelen. Sellaista lukukokemusta on vaikeaa analysoida ja kuvailla. Kolu antoi sanat monelle sellaiselle asialle, joita olen usein ajatellut mutta myös herätti huomaamaan monta juttua, joita en ollut tajunnut ajatella. Kirjasta muodostui siis minulle tärkeä jo ensimmäisellä lukukerralla ja olen iloinen, että ostin sen omaan hyllyyni. Voisin poimia kirjasta satamäärin lainauksia, jotka ovat mielestäni valtavan osuvia. Ja samoin voisin osoittaa sieltä usempia kohtia, jotka melkein saivat minut itkemään, itkemään sitä, miksi (minäkin) olen itselleni niin hirveän ankara, miten minäkin koen lähestulkoon aina olleeni jotenkin vääränlainen, huonompi kuin muut ja miten se on edesauttanut sitä, että maailma on toisinaan aivan liian uuvuttava paikka.

Olen odottanut tätä kirjaa suunnilleen siitä asti, kun joskus kauan sitten (onkohan siitä jo kymmenen vuotta?) eksyin vahingossa Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogiin. Tai siis oikeastaan en ole osannut odottaa kirjaa, mutta olen halunnut lukea tarkalleen kaiken, mitä Kolu kirjoittaa. Kuten hän itse toteaa kirjassaan: "Minulle tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia. Siitä, että juttujani lukiessa joku saattaa ajatella: ah, en olekaan ainoa josta tuntuu tältä." Kun ihminen pyörittelee yksinään ajatuksiaan, jotka enemmän tai vähemmän kulkevat aina samoja polkuja, tulee helposti ajatelleeksi, että kukaan muu ei taatusti koe näin, olen yksin tämän asian kanssa. Silloin voi olla kultaakin kalliimpaa löytää joku, joka ajattelee samoin ja osaa pukea nuo tunteet sanoiksi lempeällä, humaanilla, älykkäällä mutta hyvin henkilökohtaisella tavalla.

Samaa henkilökohtaista linjaa jatkaa luontevasti myös Kolun kirja. Korkeintaan vähän väsynyt kertoo tarinan Kolun omasta uupumuksesta, useamman burnoutin (ja yhden vatsahaavan) tiestä, joka lopulta on johtanut merkittäviin oivalluksiin, mutta joka toisaalta on edelleen kesken. Teos ei anna valmiita vastauksia vaan avaa Kolun omien kokemusten kautta syitä siihen, miksi nykyään niin monia, etenkin naisia, vaivaa syvä uupumus ja mitä keinoja voisi olla siitä selviytymiseen ja kierteen välttämiseen. Oman kokemuspohjan lisäksi Kolu hyödyntää ansiokkaasti sitä, mitä uupumuksesta on aiemmin kirjoitettu. Sähköiset mediat ja populaarikulttuuri ovat luonnollisesti myös vahvasti läsnä.

Lähtökohta kirjalle on se, että Kolu jopa vähän raflaavasti kertoo, miten hän ei tunne yhtään kolmikymppistä naista, joka  ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä. Heti tekee mieli puolustautua, kuulunhan itse juuri tuohon ihmisryhmään. Että hei Eeva, nyt taidat vähän liiotella. Heti kun uskaltaa kurkistaa itsepetoksen vahvan suojamuurin taakse, huomaa kuitenkin, että Kolu on valitettavan oikeassa. Oma tuttavapiirini lienee aika samankaltainen kuin Kolulla: kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja kaupungissa asuvia naisia. Ehkä ihan varsinaisesta burnoutista ei voi puhua, mutta uupumusta on ilmassa vähän joka suunnalla. Ja kun hetkeksi pysähtyy miettimään, eihän se tosiaan nyt ole kovin terve tilanne. Heti tämä asetelma paljastaa siis sen, miksi Kolun kirja on merkittävä: ihminen on helposti niin syvällä omassa kummallisessa ja hektisessä elämässään, ettei välttämättä edes tajua olevansa uupunut tai mikä ihan oikeasti elämässä on tärkeintä. Nykyajan työelämää, sosiaalisen median luomia paineita ja muita aikamme ongelmia tulee helposti syytettyä, kun uupumukseen etsii syitä. Kolun kirjan merkittävin ansio oli se, että näiden lisäksi se pureutui paljon syvempiin syihin, siihen miten kulttuurimme on opettanut meitä nielemään tunteemme, olemaan ottamatta tilaa ja valitettavan usein myös inhoamaan itseämme.

Mieleeni tulee pari pysäyttävää hetkeä elämässäni, sellaista, jolloin itsekin tajusin että kaikki ei ehkä ole ihan kunnossa. Vuonna 2011 olin häämatkallani Thaimaassa. Istuin aurinkotuolissa varjon alla upealla hiekkarannalla lukemassa kirjaa. Oikeasti en pystynyt keskittymään kirjan lukemiseen, sillä pohdin koko ajan, mitä muuta pitäisi tehdä, mitä matkalla vielä pitäisi ehtiä tekemään, kokemaan. Kuinka kauan voisimme olla siellä rannalla, koska olisi lähdettävä, mitä ja missä syötäisiin ja niin edelleen. Jostakin takaraivosta pisti tuolloin esiin ajatus, että hetkinen, eikö tuo olisi juuri sellainen täydellinen hetki, jolloin pitäisi pystyä vain olemaan ja nauttimaan hetkestä. Ja toki sitten sitä ajatusta seurasi stressi ja ahdistus siitä, miksi en osaa olla suorittamatta, miksi en osaa nauttia hetkestä. Toinen, paljon karumpi, hetki oli jonakin syystalvena vuoden 2014 paikkeilla. Pilkkopimeässä ja sateisessa aamussa töihin kävellessäni mietin ihan vakavissani, miten ihanaa olisi, jos jäisi auton alle sillä tavalla, että voisi vain muutaman viikon maata sairaalassa. Ei siis loukkaantuisi mitenkään pysyvästi, mutta siten että ei pystyisi töihin, ikään kuin kohtalo puuttuisi peliin ja päättäisi puolestani, että nyt on levättävä, kun oma mieli ei antanut periksi luovuttamiselle, totuuden tunnustamiselle.

En ole näitä tapauksia miettinyt mitenkään aktiivisesti, jatkanut vain samaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän uuvuttavaa elämääni, mutta Kolun kirja toi vastaavilla esimerkeillään nämä hetket mieleeni. Kun Kolu listaa asioita, jotka uuvuttavat, voisin todeta jokaisen niistä kohdalla että jep, niin minullakin. Esimerkiksi uuvuttavia asioita ovat:

"Itseinho. Itsekriittisyys."

"Tukahdetut tunteet - aggressio ja suru etupäässä."

"Se, ettei tiedä missä omat rajat kulkevat. Ei osaa piirtää niitä itselleen, eikä varsinkaan muille."

"Suorittaminen, joka ei lopu."

"Se että pelkää itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan niin paljon, että koko elämä kuluu niiden väistelemiseen."

Niin, kuten totesin, tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa. Mieleni tekisi lainata se tähän kokonaisuudessaan. Kolu on pistänyt itsensä likoon täysin ja olen hänen avoimuudestaan ja aitoudestaan kiitollinen. Lohtua antaa myös se, että kirjan ajoittaisesta selfhelpmäisyydestä huolimatta se ei tosiaan ollut sellainen "oivalsin nämä, koin valaistuksen ja nyt olen ikuisesti onnelinen ja zen" -teos. Asioiden sisäistäminen on jo alku, aikaa matkalle on koko elämä. Uskon, tai oikeastaan tiedän, että monet kohtalotoverini (no, ne kolmekymppiset naiset) kokevat kirjan samoin, hurjan samaistuttavana ja tärkeänä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten sen kokevat muut, etenkin he jotka helposti tuomitsevat nykyisestä "helposta elämästä valittajat". Olisikin hyvä, jos kirja päätyisi luettavaksi myös muille kuin kohderyhmään kuuluville, se saattaisi avata silmiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa. Ja ehkäpä sen luettuaan yksikään toimittaja ei enää kirjoittaisi juttuja siitä, miten mukavuudenhaluiset milleniaalit vain nauttivat helposta ja kivasta elämästään eivätkä sen vuoksi vaikkapa tahdo tai muista (!) lisääntyä.

Tosiaan, suosittelen kirjaa kaikille. Se saattaa herättää voimakkaita tunteita - tai vähintään aiheuttaa niskalihasten kipetymyistä kaiken sen "juuri näin" -nyökyttelyn lomassa. Kiitos siis Eeva Kolu, että kirjoitit tämän tärkeän kirjan ja avasit siihen koko sielusi. Jään odottamaan lisää luettavaa ja siinä sivussa jatkan omaa matkaani vähemmän uuvuttavaan elämään, kenties nyt hieman vähemmän suorittaen ja enemmän matkasta nauttien - taitava suorittaja tosiaan kun kykenee tekemään mistä tahansa, myös uupumuksesta toipumisesta, suorituksen.

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Miguel Cervantes: Don Quijote (kirjabloggaajien klassikkohaaste 11)


Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.

Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).

Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.

Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.

Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan  Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...

Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!