sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani


Apua, miten ihana kirja! Olinhan toki kuullut tästä Bea Uusman Naparetki-kirjasta paljon hyvää. Muutama vuosi sitten se tuntui olevan kirjablogien kehutuin ja rakastetuin kirja. Jotenkin vain ajattelin, että eipä se varmaan ole ihan minun juttuni, tietokirja 1800-luvun naparetkestä, onnettomasta Andrée-retkikunnasta, joka ei koskaan palannut tutkimusmatkaltaan. Kirjaa lukiessani kuitenkin oivalsin, että oikeastaan oli aika toissijaista se, mistä kirja kertoo. Kirja oli täydellinen kuvaus siitä, millaista on suhtautua asioihin intohimoisesti, jopa pakkomielteisesti ja miten mahtavaa on seurata sivusta tuollaista intohimoa, väkisin innostua hiukan itsekin asiasta, jonka ei alunperin uskonut kiinnostavan lainkaan.

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, joka vähän sattumalta kiinnostui Andrée-retkikunnan tarinasta. Minäkin muistan kuulleeni siitä joskus, Amundsenien ja muiden sankaritarinoiden ohella on ohimennen mainittu retkueesta, joka yritti saavuttaa vetypallolla pohjoisnavan, mutta joka sai matkalla surmansa. Andréen, Strindbergin ja Frænkelin epäonniseen matkaan liittyy suuri mysteeri: heidän ruumiinsa löytyivät sattumalta vasta kymmeniä vuosia heidän menehtymisensä jälkeen ja kukaan ei vieläkään tiedä, mihin he kuolivat. Teorioita on toki esitetty paljon trikiinistä aina lyijymyrkytykseen asti.

Tiedän itsekin, että täydet mysteerit jäävät helposti kiehtomaan mieltä, muodostuvat jopa pakkomielteiksi. Kun jotakin ei voi täysin ymmärtää, mieli jää hirveän helposti askartelemaan pulman pariin ja tarjoaa lukemattomia mielikuvituksellisia ratkaisuja. Uusma on kuitenkin niin syvällä mysteerissä, että hän alkaa elää sille, hän matkustaa monta kertaa Huippuvuorille ja pyrkii aina uudelleen Valkosaarelle, paikkaan, josta retkikunta lopulta löytyi, paikkaan joka on lähes saavuttamaton. Uusma kaivaa arkistoja, tutkii museoiden aarteita, etsii johtolankoja, haastattelee tutkijoita ja jopa retkikuntaan kuuluneiden sukulaisia, kirjaimellisesti ei jätä yhtään kiveä - tai jäälohkaretta - kääntämättä.

Tämän intohimoisen paneutumisensa sivussa Uusma tulee innostaneeksi myös lukijan mysteeristä. Lisäksi lukija alkaa tuntea olevansa itsekin osa nuorten miesten raskasta matkaa. Ankara viima, märät kengät ja toivottoman raskas reki on helppo itsekin aistia. En muista lukeneeni koskaan aiemmin mitään vastaavaa. Kirja pohjautuu puhtaaseen tietoon, mutta onnistuu silti olemaan jotenkin tarinallinen ja tunnelmaltaan vahva kokonaisuus, jossa yhdistyy sekä 1800-luvun lopussa eläneiden tutkijamiesten rohkeus ja kunnianhimoinen tavoite, sekä nykyajan amatööritutkijan valtava intohimo ja pyrkimys ratkaista arvoitus, saada rauha sekä itselleen että mystisyyden verhon alla tarinoissa elävälle retkikunnalle. Kirja oli ihana myös fyysisenä esineenä, sen kuvitus on upea ja paperi tuntui hyvältä. Ja sen enempää paljastamatta, mielestäni Uusman tekemät johtopäätökset vaikuttivat järkeviltä, sen verran hyvin perustelluilta, että mysteeri ei jäänyt liikaa kummittelemaan mieleen, ainoastaan sopivasti.

Naparetki - Minun rakkaustarinani oli oikeasti kuin nojatuolimatka, sukellus Arktisen alueen karuun maailmaan, pakkautuville armottomille jäälautoille ja niiden väliin aukeaviin railoihin, joissa tuijottaa pohjaton meri, tuijottamaan jääkarhuja silmästä silmään. Se myös muistutti siitä, mitä olen ennenkin ajatellut: maailma tarvitsee intohimoisesti asioihin suhtautuvia ihmisiä. Vaikka oma asioista innostuminen joskus hävettää, on intoilu kuitenkin huomattavasti parempaa kuin täysi välinpitämättömyys. Minun oli hurjan helppo ymmärtää Uusman intohimoa, monet lukijat ovat pitäneet häntä hiukan ahdistavan pakkomielteisenäkin. Tämän kaltaisia tietokirjoja pitäisi olla paljon enemmän - vaikka asia olisi miten tylsä, on sillä potentiaalista muuttua kiinnostavaksi, jos asiaa käsittellään tällaisella leiskuvalla intohimolla, täydellisellä paneutumisella ja taidolla.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Marko Hautala: Leväluhta


Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy


Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kuulumisia ja kirjoja lokakuulta


Anteeksi mitä, eikö juuri ollut kesä, miten nyt voi olla jo marraskuu? Lokakuu oli aika raskas. Lokakuussa hyvää oli:

- Kirjamessuviikonloppu Turussa ja Helsingissä
- Ystävät, vanhat ja uudet
- Meshuggahin Bleed, tarkemmin kohta 4:45
- Se miten älyttömän hyvää musiikkia maailmaan mahtuu
- Kuntosali, se että siellä saa pään tyhjäksi
- Työt, onpa harvinaisen innostavaa kun tajuaa, että vuosikausia erinäisiin hakemuksiin kirjoittamani korulauseet ovatkin ihan totta, olen kolutukseni, aiemman työkokemukseni ja sosiaalisten taitojeni vuoksi juuri oikea henkilö tähän tehtävään
- Yleinen innostus elämästä ja kaikesta ja se, että olo on ollut jotenkin luova. Eikä mikään taida lopulta tuntua yhtä hyvältä kuin se, kun suoriutuu sittenkin jostakin, jota piti mahdottomana.

Lokakuussa sontaa huonoa oli:
- Työt. Kun joka viikko ajattelee, että tämä on se pahin, tämän kun jaksan, helpottaa ja sitten huomaakin että jokainen viikko on edellistä pahempi ja kiireisempi, on aika vaikeaa jaksaa. Mutta nyt kalenterissa on oikeasti nähtävissä hiukan helpotusta. Ehkä se tästä.
- Huolet, muiden ihmisten, joille en voi mitään, mutta jotka painavat minuakin.
- Ärtyneisyys. Edellisistä johtuen en ole ollut parhaimmillani vaan huonoa seuraa muille ja myös itselleni.

Luin lokakuussa aika paljon, yksitoista kirjaa. Osaan tulen palaamaan myöhemmin tarkemmin, mutta tässä pikaisesti muistiinpanoja muutamasta.

Ulla Donner: Sontaa

Olen viime aikoina innostunut taas sarjakuvasta. Liv Strömquistin vanavedessä tuntuu nousseen esiin useampia nuoria yhteiskunnallisista aiheista kirjoittavia naissarjakuvataiteilijoita ja hyvä niin.

Sontaa-kirjan keskiössä on nuorekas, moderni ja muodikas mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agency, joka on nykyisen työelämän irvikuva. Töitä pitää painaa täysillä, työhän on koko elämä, tosin potkut saattavat tulla jo huomenna. Mitään huonekaluja ei tarvita, kuka nyt haluaisi sitoa luovuuteensa mihinkään niin rajoittavaan. Toimiston isoin proggis on Pekkara, perunaproteiinimakkara. Perunassa kun ei harmi kyllä juuri ole proteiinia, on hommaan valjastettu koloradonkuoriaiset.

Pidin tästä paljon. Pidin siitä, että Sontaa kyseenalaisti vähän kaiken. Pekkara-projektin eteen raatavat unelmiin ja parempaan maailmaan uskovat idealisti-työntekijät taisivat lopulta ollakin vain sitä samaa kapitalistista maailmaa - samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa, kuten takakannessakin sanotaan. Haluaisin ehdottomasti lukea lisää Ulla Donnerilta!

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Huomaan kuuntelemissani äänikirjoissa toistuvan tietyn kaavan: kuuntelen sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Usein aloitan jotakin kirjaa, mutta sitten tulee vahva tunne että tämä on erityinen, tämä on luettava itse. Seitsemän sisarta ei ollut niin erityinen, se oli sellaista kevyttä ja riittävän helppoa, että se sopi hyvin äänikirjaksi viihdyttämään kotitöitä ja koiralenkkejä. Tämä sarja on nyt ollut tavattoman suosittu, enkä kyllä ihmettele. Sarjassa seurataan seitsemän (tähdistön mukaan nimetyn) sisaren tarinaa. Heidät on kaikki adoptoitu ja kun heidän adoptioisänsä kuolee, hän jättää näille vinkkejä tytärten taustoista. Ensimmäisessä osassa seikkailtiin Brasiliassa ja kyllä minä taidan jatkaa myös jatko-osien parissa.

Niilo Sevänen: Winter's Gate

Minusta on vaihvikaa tullut Insomnium-fani, vaikka en oikein vieläkään ymmärrä miten se tapahtui. Insomnium on aina ollut minulle vähän tasapaksua, en saa siitä otetta, kunnes näemmä nyt yhtäkkiä saankin. Viikko sitten olleen keikan myötä päädyin lukemaan bändistä enemmänkin ja kävi ilmi, että keulahahmo Niilo Sevänen on myös ansioitunut kirjailijana. Ja senhän varmaan tiesittekin, että minun on kohtalaisen vaikea vastustaa kirjailija-rokkareita.

Insomniumin konseptialbumi Winter's Gate on yhden kappaleen, 40 minuuttisen taideteoksen, mittainen. Kun luin, että albumi on syntynyt novellin perusteella, oli minun tietenkin päästävä lukemaan tuo novelli. Se löytyi YouTubesta Seväsen itsensä lukemana äänikirjana. Tarinassa viikinkijoukko etsii mystistä saarta vaarallisen talven keskellä ja minulle tuli vahvasti mieleen Game of Thrones. Novelli oli sen veran hieno, että toivoisin tarinaa olleen kirjan verran.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie 1, Combray

Kauan siinä meni, yli kaksi vuotta, mutta nyt olen kuunnellut loppuun tämän ikuisuusprojektin ensimmäisen osan. Näitähän on jäljellä vielä kuusi! Yle Areenassa löytyy koko kirjasarja mahtavan Erja Mannon lukemana. Prousthan on kuuluisa poukkoilustaan, maalailustaan ja unitrippailustaan ja se selittää myös sen, miksi minulla on kestänyt niin pitkään. Olen kuunnellut kirjaa silloin, jos olen jaksanut keskittyä ja se on enemmänkin meditatiivinen, rauhoittava kokemus. Minulla taitaa olla aika harvoin sopiva mielentila tällaiseen puuhaan... Olen kuitenkin pitänyt Proustin kirjoitustavasta yllättävän paljon ja jotenkin samaistunutkin hänen kuvailutapaansa. Tiedän kuitenkin, että äänikirja on ainoa tapa, jolla ikinä saisin tämän sarjan luettua. Sehän on myös 1001-listallani joten kiitos Yle ja toivottavasti äänikirjat säilyvät palvelussa vielä 20 vuotta, niin kauan taitaa mennä ennen kuin olen päässyt loppuun.

Mutta tosiaan, nyt on jo marraskuu ja marraskuussa aion keskittyä pitämään itsestäni huolta. Voisin myös ottaa projektiksini lukea loppuun muutaman keskeneräisen kirjan. Asetin vuoden aluksi tavoitteekseni lukea sata kirjaa vuodessa, nyt olen lukenut vasta 70. Saa nähdä täyttyykö tavoite, siitä en sentään ota mitään stressiä! Tosin sain juuri sovittua, että pidän joulun aikaan kaksi viikkoa lomaa, silloinhan ehtii lukemaan vaikka mitä. Ja siihen on muuten aikaa enää seitsemän viikkoa!

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Messuraportti: Helsingin kirjamessujen perjantai ja lauantai


Niin vain on sitten kirjamessut ohi tältä vuodelta ja kohta on jo marraskuu. Käsittämätöntä. Kerroinkin, miten juhlistin nyt samalla uuden elämäni yksivuotissynttäreitä ja oli kyllä varsin onnistunut juhlaviikonloppu! Kiitos messukeskukselle bloggaripassista.


Perjantaina menin paikalle vähän ennen kahtatoista. Olen kahdesti ennenkin käynyt Helsingin messuilla (kaksi ja kolme vuotta sitten) ja olin taas messuhallissa ihan yhtä eksynyt. Jotenkin en osaa lainkaan hahmottaa sitä tilaa. Turun messut ovat paljon helpommin hallittavissa oleva tilaisuus. Ihmisiä oli paljon ja heti aulassa alkoi vähän ahdistaa. Onneksi kuitenkin löysin nopeasti tieni kirjojen luokse ja syke alkoi laskea. Suuntasin tiedetorin suuntaan Kruununhaka-lavalle, jossa Risto Isomäki kertoi kirjastaan Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. En ole lukenut vielä kirjaa, laitoin sen saman tien kirjastosta varaukseen. Eipä tullut mikään iloinen fiilis tuosta haastattelusta. Mielenkiintoista oli mm. keskustelun sivuama vaateteollisuus ja se miten suomalaisilla yrityksillä voi hyvin olla tärkeitä avaimia siihen, miten me selviäisimme tästä kriisistä. Isomäkeä olen fanittanut pitkään, hän on myös hyvä puhuja. Olisin kuunnellut häntä paljon pidempäänkin!

Risto Isomäki, haastattelija Leo Stranius
Isomäen jälkeen ehdin tehdä vähän ostoksia ja tankata energiaa (ihan hirveän bagelin) ja sen jälkeen tapasin maailman ihanimman Enemmän kirjoja -blogin Tiian. Internet-maailma on hassu, tuntuu kuin olisin tavannut ystävän, vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kuin näimme livenä. Seurasimme yhdessä pari Kruununhaka-lavan ohjelmaa. 

Ensin keskusteltiin Tiedenaisista (Maria Lähteenmäki, Johanna Ylipulli ja Riitta Korhonen). Tuokin kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta. Haastattelua kuunnellessani tuli taas mieleeni, miten ihanaa olisi olla tutkija, mutta miten kamalaa olisi olla jatkuvassa apurahan hakurumbassa. Mieleeni jäi erityisesti se, kun Ylipulli kertoi miten suunnittelumaailma on miehinen: autoilu on naisille vaarallisempaa, kun kolaritestinuket ovat miehisiä ja vaikkapa hengityssuojaimet on suunniteltu miehille sopiviksi.


Tuon jälkeen tasa-arvokeskustelu jatkui teemalla Eriarvoistuva maailma - tasa-arvoistava koulu? Keskustelussa oli mukana panelistit Minja Koskela, Tuomas Tervamäki ja Sonja Kosunen. Ihailen etenkin Koskelan taitoa puhua! Hän totesi, että suomalainen peruskoulu on historiallisen upea demokratiateko, mutta sitä ei pitäisi pitää itsestäänselvänä. Eriarvoistuminen ei näy Suomessa samalla tavalla kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, mutta vastaavat rakenteet ovat olemassa, vaikka ovatkin paremmin piilossa. Se onko perheillä varaa laittaa lapsensa harrastuksiin, voi vaikuttaa paljonkin näiden tulevaisuuteen. Jatkoimme tästä Tiian kanssa mielenkiintoista keskustelua ja messujen kiertelyä, kunnes minun oli aika lähteä hotellilleni päikkäreille ja vaahtokylpyyn (!!!) ennen illan Bloodred Hourglassin ja Insomniumin keikkaa. Aika etuoikeutettu olo.


Tässä varsin hämärässä kuvassa perjantain ostokset: Ei enää Eddyn aioin ostaa jo Turun messuilta, mutta se loppui kesken! Nyt ostin sen ja kaupanpäällisiksi sain kassin. Hetken hohtava valo on puuttunut aiemmin Itkonen-kokoelmastani, enkä ole siitä muuten koskaan lukenutkaan! Bukowskin Siinä sivussa oli aikamoinen löytö myös sen myyjän mukaan. Luotettava taho on suositellut minulle, että tämä on Bukowskin paras ja kun tuo kirja oli jotenkin niin hieno, niin pakkohan minun oli se ostaa.


Lauantaina oli messuväsymystä ilmassa ja jalat painoivat jo valmiiksi. Messuille menin vasta puolen päivän jälkeen - ja järkytyin tungoksesta ja melkein pakenin. Onneksi kuitenkin jäin, sillä päivän aikana tein paljon hyviä löytöjä ja tapasin Sivutiellä-blogin Sirrin sekä Hennan. 
Ohjelmia en jaksanut seurata ja messuhallissa oli niin täyttä, että oli välillä etsittävä rauhallisempi soppi, jossa sai hetken hengähtää. En voi kuitenkaan olla olematta iloinen siitä väenpaljoudesta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että kirjallisuus kiinnostaa! Juuri luin tiedotteesta, että kirjamyynti kasvoi neljänneksellä viime vuodesta, hurraa! Eikä nyt vedetä tästä mitään johtopäätöksiä siitä, että viime vuonna minä en päässyt mukaan... Kolme tuntia oli minulle ihan riittävästi myös lauantaina, enempää löytöjä en olisi ehkä jaksanut kantaa sieltä poiskaan.


Kuvissa lauauntain ostokset. Rosebudin myyntipiste oli viedä minut turmioon... Löysin ihanan kokoelman erikseen irrotettavia Alice in Wonderland -kuvia, jotka on kai tarkoitettu värityskuviksi, mutta minä ajattelin laittaa niitä tauluiksi. Olen monesti kertonut, miten paljon rakastan tuota John Tennielin kuvitusta, se on kuin osa identiteettiäni. Ostin myös ihania kirjamerkkejä ja pari muistikirjaa (Minulla on paha, todella paha muistikirjariippuvuusongelma. Tarvitsen kai lisää muistikirjoja, että muistan jatkossa ettei minun enää pitäisi ostaa niitä). Ulla Donnerin Sontaa-sarjakuvan luin jo ja tykkäsin tosi paljon. Olin jonottanut sitä kirjastosta jo pitkään, mutta messuilla totesin, etten jaksakaan enää.

Böll,  Doctororow ja Kellokosken prinsessa olivat kympillä kolme -divaripöydän löytöjä. Böll ja Doctorow ovat 1001-listan kirjoja, Kellokosken prinsessa on ollut lukulistalla pitkään. Kent-kirja maksoi vain neljä euroa. Pakkohan minun oli se ostaa, kun olen haaveillut siitä omaan hyllyyn. Suomen rahvaan historia on ollut myös ostolistalla, nyt sain sen kympillä, joten en voinut vastustaa, vaikka sen kantelu ympäri Helsinkiä kävikin työstä.




Messujen plussat ja miinukset:

+ Mahtavat valikoimat sekä uusien että antikvariaattikirjojen myyntipisteissä. Ja jopa tosi edullisia kirjoja.
+ Nyt tuntui, että kirjat liikkuivat myös muualla kuin siellä 2 euron kirjojen osastolla. Mahtavaa!
+ Kiinnostava ohjelma, sieltä olisi löytynyt seurattavaa ihan valtavasti
+ Liukumäki oli superhauska idea!
+ Ruuhka, kirjat kiinnostaa!

- Lavat voisi olla merkittynä isoilla kylteillä katon rajaan. Helpottaisi kummasti suunnistamista.
- Ruuhka, alkoi ahdistaa
- Bagel oli aivan kamala, pahoitin mieleni
- Puhelinoperaattorimyyjät. Ei kiitos! Olen menossa katsomaan hullun kiilto silmissä lisää kirjoja! Minulla ei ole teille aikaa!

Nyt tuntuu, ettei koskaan enää, mutta veikkaanpa että ensi vuonna haluan taas myös Helsingin messuille. Kirjamessut ovat samaan aikaan sekä maailman ihanin että maailman kamalin paikka. Kyllä se taitaa enemmän kallistua ihanan puolelle, nyt kun ihailen ostoksiani. Olitko sinä messuilla, teitkö löytöjä?

torstai 24. lokakuuta 2019

Ajatuksia viimeisen vuoden ajalta


Puolisen vuotta sitten kirjoitin ajatuksiani siitä, miten koin elämäni muutama kuukausi suuren leikkauksen jälkeen. Koska tänään on tasan vuosi siitä, kun pakkasin sairaalakassiani, tuli tarve kirjoittaa taas. Ja minnepä muuallekaan kirjoittaisin kuin tänne julkiseen päiväkirjaani, vaikka edelleen välillä mietin, onko näin henkilökohtaisia juttuja järkevää jakaa näin avoimesti. (Ja aina vain palaan siihen, miten paljon olen saanut kiitosta siitä, että olen avoin. Joten jatkan.)

Leikkaukset (niihin johtaneista syistä olen kirjoittanut täällä) olivat niin rankkoja henkisesti ja fyysisesti, etten todellakaan tiennyt vuosi sitten, mihin lähdin. Hyvä niin. Toisaalta en tiennyt myöskään sitä, miten täysin elämäni voisi muuttua, vaikka siihen tietysti halusinkin uskoa. Jälkeen päin ajateltuna on oikeastaan mukava huomata, että uskoin oikeasti hyvään, siihen että kaikki muuttuisi paremmaksi. Pelkäsin, mutta ennen kaikkea olin toiveikas. Niin sitä kannattaa elämäänsä elääkin, ilman liikaa pessimistisyyttä. Se että juuri sairasloman päätyttyä sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, ympäristönsuojeluviran, jossa olen viihtynyt älyttömän hyvin ja jossa saan käyttää osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla, on saanut minut uskomaan ei nyt sentään kohtaloon mutta ainakin siihen, että kaikki oikeasti järjestyy. Joskus palaset loksahtelevat paikoilleen järjestyksessä sitten, kun ensimmäinen iso palanen on paikoillaan.

Puoli vuotta sitten kirjoitin paljon siitä, mitä havaintoja olin tehnyt oman pääni sisäisessä maailmassa. Nyt minusta tuntuu, että olen vähän kyllästynyt oman napani tuijotteluun ja kiinnostus on siirtynyt toisiin ihmisiin. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä. Kaikissa (tai ainakin melkein kaikissa) on jotakin hyvää. Olen miettinyt paljon sitä lausetta, jonka Skamin Norakin oli teipannut huoneensa seinälle: "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always." Koska se on ihan totta. Harva taistelu näkyy ulospäin, harva kertoo niistä. Toisaalta omaa taistelua ei myöskään pitäisi ikinä käyttää syynä siihen, miksi on toisille ilkeä, eikä omaan taisteluun pitäisi jäädä vellomaan.

Niin, vellominen. Huomaan tulleeni hirveän allergiseksi turhalle valitukselle ja menneissä vellomiselle. Lopulta hyvin harva asia elämässä on sellainen, etteikö siihen voisi itse vaikuttaa tavalla tai toisella. Ja ne joihin ei voi, niistä ei myöskään kannata valittaa ja niihin ei kannata jumiutua ja tuhlata energiaa. Olen ehkä (huom. ehkä!) osannut kääntää omaa vellomisharrastustani ennemminkin siihen, että analysoin ajatuksiani ja menneisyyttä ja koitan oppia siitä tai mietin, miten voisin tehdä asioista parempia tulevaisuudessa. Tiettyjen asioiden (vaikkapa ulkonäköni tai sen miten puhun aivan liikaa ja tunnen käyttäytyväni tyhmästi tai nolosti) kanssa tulen varmasti kriiseilemään enemmän tai vähemmän loppuelämäni, mutta jotenkin osaan nykyään suhteuttaa asioita paremmin, myös nauraa itselleni.

Harva asia elämässä on myöskään sellainen, että se olisi saavutettavissa ilman vaivannäköä. Kun olen pakosta joutunut aloittamaan monta asiaa, oikeastaan koko elämäni, aika alusta, ja näkemään sen eteen paljon vaivaa, olen tajunnut miten helposti olen aiemmin todennut asioista, että en pysty, en osaa. On helppo tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta, tietenkin. Mutta jos ei ikinä tee epämukavilta tuntuvia asioita, ei myöskään pääse elämässä eteenpäin, ei koskaan opi tai koe mitään uutta. Huonoina päivinä on nykyisin paljon helpompaa katsoa taaksepäin ja nähdä, millaisen matkan on kulkenut. Asiat ovat tosiaan asettuneet mittasuhteisiin, monellakin tavalla.

Ja ne ihmiset. Vaikka viihdynkin hyvin yksin ja säännöllinen yksinolo on minulle lähes yhtä välttämätöntä kuin uni ja ruoka, olen onnellinen myös siitä, miten saan työssäni jatkuvasti kohdata uusia ihmisiä ja miten saan jatkuvasti laittaa sosiaaliset taitoni testiin. Olen myös hurjan onnellinen kaikista ympärilläni olevista ihanista ihmisistä, joista yksikään ei ole (ainakaan pahasti tai niin että olisin huomannut) suuttunut minuun, vaikka uuden elämäni myötä minusta on tullut suorapuheisempi ja kenties ihan terveellä tavalla itsekkäämpi.

Puhun uudesta elämästä, sillä siltä se tosiaan tuntuu. Olen kertonut puolittain vitsillä, että 25.10. eli huominen on suuri suolettomuussyntymäpäiväni, mutta on se oikeastikin minulle hurjan merkityksellinen päivä. Kun on niin pitkään ollut sairas, surullinen, väsynyt ja kaikesta huolestunut, on ollut upeaa kokea näin paljon hienoja asioita terveenä ja vielä upeampaa on ajatella, mikä kaikki minua vielä odottaakaan. Muistan hyvin, kun vuosi sitten sairaalassa luin blogeista ja Instagramista juttuja Helsingin kirjamessuilta. Itse makasin sairaalasängyssä letkuissa turtana ja peloissani. Sain hurjasti ihania viestejä, sieltä messuhulinoistakin. Siksi tuntuu erityisen merkitykselliseltä lähteä huomenna Helsinkiin, viettämään tätä uutta syntymäpäivääni ensin kirjamessuille ja sitten vielä illalla parin lempibändini keikalle. Kirjamessuille tulen myös lauantaina. Toivottavasti tapaan siellä myös teitä, tärkeät kirjahullut ystäväni!

lauantai 19. lokakuuta 2019

Antti Rönkä: Jalat ilmassa


Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista