tiistai 31. heinäkuuta 2018

Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)


Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★
 

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Annie Proulx: Laivauutisia


Joskus ei vaan lähde. Ei sitten millään. Lainasin Laivauutisia ensimmäistä kertaa joskus talvella ja luin sitä noin sadan sivun verran. Sitten tulivat muuttotarkastus- ja pian perään muuttokiireet ja kaikenlaista muuta. Lainasin kirjan uudelleen ja aloitin alusta, mutta tahmainen meno vain jatkui läpi kevään ja kesän. Annie Proulxin Laivauutisia taitaa olla kovasti arvostettu ja tykättykin, mutta minä vain en päässyt sisälle.

Kirjan päähenkilö Quoyle on iso ja ruma kömpelys, joka piilottelee valtavaa leukaansa kämmenensä takana ja keskittyy häpeämään itseään. Hän tapaa pikkuisen kiukkuisen naisen, Petal Bearin, rakastuu, kosaisee ja hankkii tämän kanssa pari lasta. Elämä kuljettaa Quoylen yksinhuoltajaksi, joka on jos mahdollista vielä entistä enemmän hukassa elämässään. Lopulta vanha sukulaistäti houkuttelee Quoylen perheineen New Foundlandiin, vanhaan taloon keskelle pelkkää kylmää, märkää ja pimeää.

Jokainen kirjan luku alkaa otteella Ashleyn solmukirjasta ja esittelee yhden solmun. Siitä pidin! Ja siitä, että kirja suorastaan tuoksui mereltä. Tuoksu ei tosin ollut raikas, vaan suolainen, kylmä, merilevämäinen, hieman mätä. Quoyle työskentelee paikallislehdessä ja hänen tehtävänsä on kirjoittaa lähtevistä ja saapuvista laivoista. Alitajuntani kaivoi kirjaa lukiessani esiin Lähtevien laivojen satama -kappaleen, joka jäi päähän soimaan.

Ongelma taisi jälleen kerran olla se, etten oikeastaan välittänyt pätkääkään siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtuu. En pitänyt heistä. Rumuus ja karkeus tuntui tarkoitushakuiselta. Että kirjoitetaanpa nyt romaani, jossa kerrankin on myös rumia ihmisiä! Ja että kauniilla ihmisillä voi mennä huonosti ja rumilla hyvin. En tiedä, jotenkin vaan ärsytti. Ilmeisesti tästäkin kirjasta on tehty elokuva, ehkäpä minun pitäisi katsoa se ja todeta, pääsisinkö paremmin sisälle tarinaan sen kautta. Tai sitten vaan annan Quoylen perheineen olla. Joskus voi vaan todeta, että eipä ollut minun juttuni ja päästää irti sen kummempia asiaa enää analysoimatta. 1001-listan kirjojen suhteen se vain on yllättävän vaikeaa!

Helmet-haasteessa kirja olisi sopinut moneenkin kohtaan, mutta minä täytän kohdan yksi, sillä kirjassa tosiaan muutettiin.

Kirjailija: Annie Proulx
Luettu kirja: Laivauutisia (Otava, suom. Marja Alopaeus)
Alkuperäinen kirja: The Shipping News, 1993
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista (Yle Radio Suomen kuunnelma)

Kuva: Yle Radio Suomi
Nyt jotakin ihan muuta! Kuunnelmista tulee mieleen lapsuus ja jostakin syystä Noita Nokinenä. Äänikirjojen suurkuluttaja olen ollut aina, viime vuosina taas enenevissä määrin (kiitos BookBeat!), mutta varsinaisiin kuunnelmiin en ole törmännyt pitkään aikaan. Yle tuottaa nykyisin paljon hyvää sisältöä, mutta ongelmana on se, että jos ei tajua selailla Areenaa tai Ylen sivuja, paljon hienoa materiaalia menee ohi silmien ja korvien. Tämä kuunnelma Gösta Sundqvistin elämästä on kuitenkin virkistävä poikkeus, sen mainoksiin olen törmännyt monessa paikassa.

Olen aiemmin kertonut Leevi- ja Gösta-fanituksestani mm. Göstan elämäkerran yhteydessä. Gösta on aina kiehtonut minua hahmona ja hänen luomansa musiikki ja sen suloisenkatkerat maailmat ovat sydäntäni lähellä. Kuunnelma Göstan tarinasta olikin täydellistä palsamia sielulleni: ihana uppoutuminen Leevi and the Leavingsin musiikkiin ja tarinoihin sen takaa.

20-osainen kuunnelma alkaa mistäpä muualtakaan kuin jalkapallokentältä. Gösta lentää ulos joukkueesta, vaikka selvästi on paras pelaaja. Alusta asti on selvää, että Gösta ei pokkuroi ketään, ei kumartele auktoriteetteja ja tekee juuri sitä, mitä haluaa, pelkäämättä mitä muut siitä ajattelevat.

Tarinan kertojana on Oona, Göstan ystävä lapsuudesta asti, jota näyttelee Elsa Saisio. Häntä kuuntelisin mielelläni lisääkin! Saisiolla on todella upea, syvä ja eloisa ääni. Läheltä mutta kuitenkin tarpeeksi etäältä Göstan elämää katsova kertoja toimii tarinassa mainiosti. Itse Gösta (Antti Tuomas Heikkinen) on loistava ja lisäksi on mainittava levytoimistomogulia Atte Blomia esittävä Robert Enckell. Upeaa työtä kaikilta!

Forssin kirjan hiljattain lukeneena Göstan tarina ja sen eteneninen oli toki tuttua juttua. Kuunnelmassa Göstan vaitonaisuus omasta elämästään korostui hienosti. Vaimo ja lapset olivat mukana vain mainintoina, ja Gösta toistelee usein sitä, miten elämän eri osa-alueet tulee pitää erillään. Erikseen on olemassa musajutut, jalkapallojutut ja perhejutut.

Samoin Göstan itsekkyys (joka usein näyttäytyy melkoisena - pardon my French - kusipäisyytenä) on saatu nostettua tarinaan hienosti. Gösta tekee sekä bändikavereilleen että Blomille selväksi, että bändin suhteen päätökset ovat vain ja ainoastaan hänen. Leevi and the Leavings ei tosiaan tainnut olla oikea bändi, se oli Göstan projekti, jossa muut jäsenet jäivät vähän kuin assistenteiksi. Tosin bändikaverin ansiota on se, että Mitä kuuluu Marjaleena -demo yleensä päätyi Atte Blomin pöydälle. Perfektionisti Gösta ei ehkä koskaan olisi saanut sitä hiottua mieleisekseen. Täydellisyydentavoittelu on ilmeisesti myös suurin syy siihen, miksi bändi ei koskaan keikkaillut. Gösta halusi pysyä tilanteiden herrana ja tehdä kaiken täydellisesti.

Kuunnelmassa Leevien kappaleet vuorottelevat tarinankerronnan kanssa hienosti. Kappaleiden sanoituksia ei alleviivata tai selitellä mitenkään, mutta monesti ne linkittyvät hienovaraisesti Göstan elämänvaiheisiin herkällä, hauskalla tai liikuttavalla tavalla. Stereogramofoni-kaseteista liikkelle lähtenyt kavereiden hauskanpito muokkautui Göden johtamaksi bändiksi, jonka monipuolisessa tuotannossa näkyy alkuperäinen idea monesta eri bändistä ja tyylisuunnasta.

Göstan rahaongelmat, jotka nekin johtuivat osittain miehen itsepäisyydestä, ja lisääntyvät terveyshuolet vetivät mieleni jälleen matalaksi. Edelleen en voi käsittää sitä, miten kaiken stressin, huolen ja kiireen keskellä mies on yhä jatkuvasti ollut niin tuottelias. Kappaleet putkahtelivat miehen aivojen sopukoista maailmaan kuin itsestään. Gösta tiesi itsekin olevansa hyvä, mutta en usko hänen tienneen, miten valtavan perinnön hän jätti suomalaiseen musiikkimaailmaan.

Tämä Göstan elämästä kertova kuunnelma on oikea kansallisaarre, jonka toivoisin päätyvän monen suomalaisen (kesälomalaisen) radioihin, stereoihin, kuulokkeisiin. Minä ahmin kaikki osat putkeen taloa maalatessani, mutta taidan ottaa vielä uusintakierroksenkin. Kuunnelma on tunnelmallinen, taitava ja ennen kaikkea mahdottoman koukkuunnuttava. Göstan elämään perehtynyt kuulija tietää, mihin tarina johtaa, mutta silti viimeinen jakso järkytti ja itketti. Mitä hukkausta, mikä menetys. Käsiitin myös, miksi Leevi and the Leavingsin tarina tuntuu linkittyvän niin valtavan voimallisesti omaan elämääni. Isäni ja Gösta kuolivat samana vuonna ja tuona vuonna 2003 moni asia muuttui pysyvästi. Onneksi kuitenkin musiikki ja muistot ovat ikuisia. Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan...

Hyvä ihmiset, suosittelen tätä tarinaa siis erityisen lämpimästi. Kuunnelkaa, nauttikaa! Tässä on sitä usein kaivattua laadukasta vastinetta Yle-verolle.

Itkisitkö Onnesta? Löytyy Yle Areenasta täältä vielä 59 päivää.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Peter Lindholm.
Äänisuunnittelu: Hanna-Helena Kinnunen ja Joonatan Kotila
Musiikin äänitys: Joonatan Kotila

Apulaistuottaja: Iira Halttunen.
Tuottaja: Pekka Ruohoranta

Päärooleissa: Antti Tuomas Heikkinen (Gösta), Elsa Saisio (Oona), Robert Enckell (Atte Blom), Leo Honkonen (Kaide)
Arvostelu:  ★★★★★

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Ymmärrän kyllä, miten ironista on kuvata kirja maatuskan kanssa.
Kiire ja stressi näkyy lukemistossani. Moni kirja on ollut kesken yli vuoden ja en osaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, aloitan koko ajan uusia rinnalle. Myös bloggaaminen laahaa pahasti perässä. Minulla on monta kirjaa, joista todellakin haluan kirjoittaa, mutta en vain saa aikaiseksi. Ainakin voisi aloittaa sillä, että bloggausten ei tarvitse olla pitkiä ja merkityksellisiä. Ideani alunperin oli jättää jokin merkki lukemistani kirjoista, siihenhän riittäisi vain muutama rivi. Nyt näyttää siltä, että aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen on kesällä paljon. Suolistotulehdus meni jälleen kerran todella huonoon suuntaan, kesäloma vaihtui sairaslomaksi ja nyt koitan katkaista verentulon koittamalla lepäillä edes vähän. Helppoa se ei ole, kun talo kaipaisi maalausta ja piha monennäköistä laittamista. No, vielä on kesää jäljellä.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli tosiaan kesken myös hyvin pitkään. Nappasin sen työpaikan kirjahyllystä Seinäjoelta viime vuoden kevättalvella. Hukkasin sen muutossa vähäksi aikaa ja kun lopulta löysin sen repun pohjalta etenin muutaman sivun viikkotahtia, kunnes lopulta viime viikolla sain sen luettua loppuun. Olen lukenut Oksaselta aiemmin Puhdistuksen, josta kyllä pidin, mutta en kovinkaan valtavasti. Stalinin lehmät oli lopulta minulle osuvampi lukukokemus, tosin kaikessa rankkuudessaan vähän liikaa.

Kirjan päähenkilö on Anna, nuori nainen jolla on virolainen äiti ja suomalainen isä. 70- ja 80-luvun Suomi ei ole helppo paikka virolaiselle. Heidät luokitellaan samaan joukkoon venäläisten kanssa ja ryssäviha elää vahvana. Anna ja etenkin Annan äiti varovat kaikin keinoin paljastavansa taustaansa. Annalla on myös toinen suuri salaisuus. Hänellä on oma "Herransa", syömishäiriö, joka pitää hänet pienenä ja sirona sallien  kuitenkin jatkuvan hurjan ahmimisen. Kaupasta saa mitä vain, rajattomasti. Ikävä on myös vanhoja kotimaan ruokia ja kotimaata yleensä. Kukaan ei täysin ymmärrä Annaa ja mitä lähemmäs hän päästää miehiä, sitä enemmän hän kokee menettävänsä elämänsä hallinnan.

Teos käsitteli naisen ja etenkin virolaisen naisen asemaa kaunistelematta, toisinaan turhankin rankasti. Oksanen kuvaa Annan ajatusmaailmaa, jota ruoka hallitsee, hurjan aidontuntuisesti ja se tietenkin lisää kirjan ahdistavuutta. Takaumat ja tarinan eteneminen eri ajoissa tuntuivat hieman sekavilta johtuen etenkin siitä, että luin kirjaa niin pitkään. Joka tapauksessa en voi kuin ihmetellä, millainen esikoisromaani tämä onkaan. Ei ole ihme, että Oksasesta tuli niin valtavan suosittu.

"Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektioksta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on  uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava"

Kirja on 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla.
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan "entisen itäblokin maasta kertova kirja".

Kirjailija: Sofi Oksanen
Luettu kirja: Stalinin lehmät, 2003
Sivumäärä: 478
Mistä hankittu: Kierrätyshyllystä

torstai 28. kesäkuuta 2018

Lauren Graham: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)


Olen ollut Gilmore Girls -fani aina. Kun sarjaa esitettiin Ylellä 2000-luvun alussa, satuin joskus katsomaan sitä ja ihastuin heti. Opiskeluaikana ostin kaikki tuotantokaudet itselleni DVD:llä ja katsoin ne läpi monen monta kertaa. Sarja on ollut minulle aina tärkeä.  Netflix-kierroksiakin on viime vuosina tullut useampia. Odotin tietenkin innosta puhkuen uusia jaksoja. Osittain ne täyttivätkin odotukseni, osittain jäi asioita hampaankoloon. Sarjan parhaita puolia on tavattoman onnistunut roolitus ja näyttelijöiden kemia. Siispä kun huomasin, että Lorelaita näyttelevä Lauren Graham on kirjoittanut kirjan Gilmore Girls -vuosistaan, innostuin, sillä mikä sen parempaa kuin päästä kurkistamaan lempisarjan kulisseihin.

Graham kertoo kirjassaan lähtökohdistaan, aloittelevan näyttelijän töistä ja yksityiselämästään. Eniten tilaa saa tietenkin hänen uransa jättipotti, ura Lorelaina. Graham kirjoittaa eloisasti. Olen nähnyt hänen haastattelujaan ja tosiaan tuntuu, että monilta osin Lauren on kuin Lorelai. Tosin Laurenin luontainen puhetahti on sentään hitaampi. Kirjan parasta antia olivatkin yksityiskohtaiset kuvaukset siitä, miltä näytteleminen Gilmoren tytöissä tuntui. Hän käy läpi kauden kerrallaan, ja nostaa esiin jokaiselta kaudelta asioita liittyen tekniikan kehitykseen, muotiin ja juonenkäänteisiin. Rakastin tätä kirjan lukua! Voi kunpa hän olisi kuvaillut vaikka jokaisen jakson yhtä tarkasti!

Oli tavattoman kiehtovaa lukea sarjan kuvauksen yksityiskohdista, esimerkiksi cameo-rooleissa piipahtavista näyttelijöiden sukulaisista, puvustuksesta, josta osa oli peräisin Laurenin omasta vaatekaapista sekä tietenkin siitä, miten Lauren koki muut näyttelijät. Kaikesta tulee vaikutelma, että näyttelijät ovat itse saaneet vaikuttaa yllättävänkin paljon sarjan kulkuun ja että heillä on ollut hauskaa yhdessä.


Graham palaa myöhemmin kirjassaan kertomaan jatko-osien kuvaamisesta, mutta sitä ennen seuraa hänen romaaninsa Someday, Someday, Maybe markkinointia ja kuplivaa poukkoilua aiheesta toiseen. Jatko-osien kuvaaminen on selvästi ollut Grahamille hyvin tunteellista ja hän mainitseekin itkeneensä paljon. Hän kertoo  myös mahtavia anekdootteja siitä, miten taianomaisia asioita kuvauksissa tapahtui. Esimerkiksi miten hän valitsi kuvauksiin sattumanvaraisesti itselleen paidan puvustamon varastosta ja vasta jälkeen päin huomattiin, että paidan mallinimi oli Lorelei Two.

Gilmoren tytöt on älykäs, samaistuttava ja visuaalisesti riemastuttava sarja. Se kestää useammat katselukerrat, sillä siinä on niin paljon kaikkea, että joka kerta huomaa jotakin uutta. Olen kasvanut sarjaa katsellessa ja vanhetessa näen tarinan eri näkökulmasta. Nyt huomasin ensimmäistä kertaa samaistuvani usein enemmän Lorelaihin kuin Roryyn ja ymmärtäväni ensimmäistä kertaa myös kaiken sen Luke-hehkutuksen. Joitakin muutoksia siis tapahtuu, kun ihminen vanhenee 15-vuotiaasta kolmekymppiseksi, mutta Team Jess on ja pysyy aina ja ikuisesti!

Olen nyt menossa uusintakierroksella alkuperäisen sarjan vitoskaudella. Olen tehnyt muutamia huomioita, joista tässä muutama:

- Dean on niin ärsyttävä! Oli jo alusta asti ja vielä ärsyttävämpi Lindsay-kuvion jälkeen. Kohtaukset joissa ärsyyntynyt Dean työntää päätään etukenoon alaviistoon saavat verenpaineeni nousemaan. Ja oikeasti, mitä väliä, jos toinen hukkaa jonkun kämäisen nahkarannekkeen?
- Vihaan juonenkäänteitä, joissa ihmiset (yleensä Lorelai) päättää salailla jotakin asiaa, joka aina kuitenkin käy ilmi ja pilaa niin kaiken. Oikeastaan koko juonen kehitys perustuu tällaiseen salailuun vitoskaudelta alkaen. Ja koko April-kuvio (joka on taas kohta edessä). Aaargh! April on yksi inhokkihahmoistani kautta tv-sarjojen historian.
- Samaan ärsyttävään salailukuvioon menee Christopher myöhemmillä kausilla. Christopher on myös ärsyttävä.
- Kuinka ihana voi Jess olla?!
- Skid Row'n Sebastian Bach Hep Alienin Gilinä! Sydänsilmähymiö!
- Richard ja Emily ovat ihania, sekä yhdessä että erikseen. Ja aina kun alan ihmetellä, miksi Lorelai on heille niin ilkeä, he tekevät jotakin ihan käsittämätöntä ja ymmärrän taas Lorelain näkökulman.
- Mitä on se kaikki fat- ja slut-shaming? Siis oikeasti! Kertyviä kiloja pelätään, toisten naisten reisien paksuutta arvostellaan ja slut-kommentteja heitellään omituisen tiuhaan. Valitettavasti muistaakseni uudet jaksotkaan eivät tehneet tässä poikkeusta. Kaksi höyhenenkevyttä naista ahmii uskomattomat määrät roskaruokaa pysyen höyhenenkevyinä ja samaan aikaan läskikommentteja heitellään suuntaan ja toiseen. Aika mautonta, kun tarkemmin asiaa ajattelee.
- Liz ja T.J., hohhoijaa onpa turha juonenkäänne.
- Ymmärrän leffa-, kirja- ja musiikkiviittauksista noin sataprosenttia enemmän kuin ymmärsin ensimmäistä kertaa sarjaa katsoessani.

Ja vielä muutama lempikohtaus kausilta 1-5:

- Koko maratontanssi-jakso.
- Festival of Living Art. Niin hieno!
- Lorelain ja Luken puhelinkeskustelu. Lorelai istuu komerossa, jossa vieressä Michelin koira syö Taylorin kenkää.
- Emilyn paniikkihuoneen (tai siis kaapin) ostaminen.
- Koko Spring Break -jakso.
- Dragonfly Innin avajaiset ja Luken ja Lorelain ensisuudelma.
- "You jump, I jump, Jack" (en tosin tykkää edelleenkään Loganista)
- "Luke can waltz".


No niin no, tästähän tuli ihan kunnon fanityttöpostaus, vaikka kirjasta piti kirjoittaa. Tosiaan siis pidin kirjasta paljon. Kenties parasta oli se, että olen aina miettinyt, miltä Lorelain näyttelijä on näyttänyt nuorena (sillä mielestäni häntä yhdessä jaksossa näyttelevä tyttö on ihan vääränlainen) ja nyt näin kirjassa Lorelain tai siis Laurenin nuoruuskuvia! Ymmärrän vähän paremmin tuon nuoren Lorelain castingin.

Kesälomani on alkanut flunssalla ja pahoilla vatsavaivoilla. Taidan siis ehtiä lomani (vielä kolme ja puoli viikkoa!) aikana katsomaan loputkin kaudet sekä uudet jaksot. Stars Hollow'n väki on hyvää seuraa, korvike oikealle maailmalle. Siihen sarjan viehätysvoima taitaakin perustua.

Kirjassa tosiaan viitataan populaarikulttuuriin, Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan 22.

Kirjailija: Lauren Graham
Kirja: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Virago 2016
Sivumäärä: 209
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 14. kesäkuuta 2018

Eno Raud: Näpsäkäävät


Tämän vuoden Helmet-haasteen minulle vaikeimpiin kohtiin kuuluu kohta kahdeksan, balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos. Myönnän suoraan, en lue kovin monipuolisesti maailmankirjallisuutta ja keskityn liiaksi amerikkalaiseen tai Amerikka-keskeiseen kirjallisuuteen. Siitä saan lähestulkoon aina kritiikkiä, kun kerron listaprojektistani. Mutta mitä sitten? Haittaako, jos keskityn siihen, joka minua eniten kiinnostaa? Tervettä on toki tehdä tutustumismatkoja myös muualle, kuten nyt vaikka eteläiseen naapuriimme.

Löysin vinkin tuon Helmet-haasteen kohdan täyttämiseen jostakin Facebookin kirjallisuusryhmästä. Lastenkirja luonnonsuojelullisella näkökulmalla kuulosti juuri täydelliseltä. Ja etenkin lyhyeltä, hah. Yllätyin iloisesti, Näpsäkäävät oli jos ei nyt riemukas, niin ei ainakaan lainkaan tylsä lukukokemus. Pidin sen absurdista meiningistä.

Alussa kolme näpsäkääpää tapaa sattumalta jätskikioskilla. Leikkokengällä näkyy varpaat kengänkärjistä, Muhvi on pukeutunut suureen muhviin ja Sammalparralla on komea naavaparta,  josta löytyy tarpeen vaatiessa jos jonkinnäköistä tarvekalua. Kellään heistä ei ole kotia eikä ystäviäkään. Muhvilla on kuitenkin pakettiauto, johon uudet ystävät lastautuvat ja aloittavat seikkailunsa.

Pian selviää, että kaupungissa on suuri ongelma. Kaikki maito ja kala menevät kissoille. Edes vauvoille ei riitä maitoa, sillä eräs vanha rouva ruokkii valtavaa kissalaumaa. Jatkuvat rekka-autojonot kuljettavat kissoille kalaa ja maitoa. Käy ilmi, että vanha rouva haluaisi ruokkia vain lemmikkikissa-Albertiaan, mutta sana on kiirinyt ja nyt rouva ruokkii koko kaupungin kissoja. Näpsäkäävät pelastavat tilanteen johtamalla kissat pois leluhiirellä harhauttamalla, mutta tulevat napanneeksi näin mukaan myös Albertin. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin, kaupungin kala- ja maito-ongelmat ratkaistu ja ennen niin yksinäiset näpsäkäävät ovat saaneet toisistaan parhaat ystävät.


Jokin tässä vinksahtaneessa maailmassa tosiaan vetosi minuun. Pidin siitä, että hahmot eivät olleet nättejä ja pehmoisia vaan aika kummallisia, jopa rujoja. Kissojen aiheuttama ongelma on söpö, mutta helposti verrattavissa isompiin ympäristöongelmiin. Siihen, miten viljelykasvit syötetään karjalle, joka johtaa moninkertaisiin ympäristövaikutuksiin ja paikoin nälänhätään. Koiraihmistä piristi myös se, että kerrankin kissat esitettiin pahiksina, jollaisia ne tosiaan luontoon päästessään ovat!

Näpsäkäävät täyttävät tosiaan Helmet-haasteen kohdan kahdeksan.

Kirjailija: Eno Raud
Luettu kirja: Näpsäkäävät, suom. Eva Lille, Otava 1986
Alkuperäinen kirja: Naksitrallid, 1972
Sivumäärä: 129

torstai 7. kesäkuuta 2018

Emmi Valve: Armo


Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.



Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★