Ivan Turgenev: Kuningas Lear arolla ja August Strindberg: Hemsöläiset

Tänään esittelyssä on kaksi klassikkoa, joista minulla ei ole juuri mitään sanottavaa. Kun kahlaa läpi valtavaa määrää klassikkoja, väkisinkin silloin tällöin käy näin: kirja on ihan kiva, ei siinä ole sinänsä mitään vikaakaan, mutta mitään ei jää käteen. Sattumaa tai ei, kyseessä on kaksi saman ajan näytelmäkirjailijaa ja realistia.

Ivan Turgenevin Kuningas Lear arolla on julkaistu alunperin vuonna 1870, Samuli S.:n suomennos on vuodelta 1886. Päähenkilö Martin Harlow on suurtilallinen, joka päättää jakaa tilauksensa kahdelle tyttärelleen. Melankolinen ja mahtipontinen tarina noudattaa Shakespearen Kuningas Lear -näytelmää, joka mainitaan kirjassa myös nimeltä. Shakespearekaan ei ole minulle kaikkein tutuin, ehkäpä tästä olisi revennyt enemmän riemua, jos olisin osannut verrata toteutuksia.

August Strindberg on Ruotsin merkittävimpiä kirjailijoita, Turgenevin lailla myös näytelmäkirjailija. Aikaisemmin olen lukenut häneltä Punaisen huoneen, joka on Hemsöläisiä paljon poliittisempi (ja muistaakseni myös kuivempi). Hemsöläiset (1887, suom. Arkadius) sijoittuu Ruotsin saaristoon. Ovela renki Carlsson laittaa rappiolle päässyttä saaristolaistilaa kuntoon. Se johtaa siihen, että hän onnistuu hurmaamaan tilan omistavan lesken ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Parhaimmillaan romaanissa puhaltaa raikas saaristotuuli, mutta enimmäkseen vain kyllästytti.

Nyt toivon, että löytyisi joku näiden kirjojen fani kertomaan näkemyksensä! Haisu on, että kirjojen klassikkoasema on perusteltu Turgenevin ja Strindbergin jättämän kirjallisen perinnön ja merkityksen vuoksi, mutta tosiaan henkilökohtaisella tasolla ei nyt vaan ns. napannut.

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän

Pakkasin Kellopelisydämen reppuuni ja kannoin sen metsään. Metsässä ihailimme tummansinistä lähdelampea, sen riitteistä pintaa, jota täplittivät kultaiset koivunlehdet. Kellopelisydän tikitti, se oli omassa luontaisessa ympäristössään, hiljenevän lokakuisen luonnon keskellä, pehmeässä hämärässä.

Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän (Aula & Co, 2023) on ollut tämän syksyn tapaus kirjagramissa, osittain tietysti siksi, että kirjailija on itse aktiivinen kirjagrammaaja. Vehka on ystäväni, joten tämä teksti ei ole puolueeton. Mutta miksi minun edes tulisi pyrkiä puolueettomuuteen? Eikö meidän juuri kuuluisikin olla toistemme puolella tässä maailmassa, jossa vastakkainasettelua on kaikkialla? Voin kuitenkin käsi sydämellä sanoa, että Kellopelisydän on juuri niin ihana ja taitava kuin kaikki ovat sanoneet. Sen teksti on hiottua ja kypsää, se soi lempeänsynkissä sävelissä, koin sen synesteettisesti tumman tihkusateisissa sävyissä.

Pitkään kaivelin sisältäni sanoja, selitystä tuttuuden tunteelle ja nostalgialle, jota koin lukiessani. Lopulta oivalsin, että Kellopelisydän muistutti minua Astrid Lindgrenin tummista mutta turvallisista fantasiamaailmoista. Miosta, Ronjasta, Leijonamielestä. Minun juureni nousevat samasta mullasta, samanlaisesta maalaiskirjaston nuortenkirjahyllystä kuin Vehkankin, Kellopelisydän on tulvillaan kaikkea hyvin tuttua, mutta myös valtavasti kaikkea Vehkan ihan ikiomaa. Ja tuo ikioma muuttuu yhteiseksi, kun me lukijat saamme tutustua Karunkaan ja sen hahmoihin. Huomasin myös haaveilevani jo siitä, että saan jakaa Kellopelisydämen tarinan lapseni kanssa!

Monet lukijat ovat löytäneet kirjan sivuilta itselleen lempihahmon. Minä taas en ole team Helios tai team Marras, olen team tihkusateen kastelema tiiliseinä, kostean sammalen peittämä siirtolohkare. Kellopelisydämessä parasta on sen tunnelma, yhtä lailla parasta on se, kuinka Vehka käyttää kieltä vaivattomasti ja omaäänisesti. Myönnän: jännitti, koska romaaneissa kielen kauneus, runollisuus ja korulauseet eivät useinkaan toimi minulle. Jännitys oli kuitenkin turhaa, Kellopelisydämen kieli on sekä kaunista ja oivaltavaa että hyvällä tavalla konstailematonta. Tämän tasoisia kielenkäyttäjä tulee vastaan harvoin, sanokaa minun sanoneen!

Vielä pitää mainita erikseen se, että kirja on valtavan viimeistelty ja siitä kiitos myös kustannustoimittaja Jenni Poutiaiselle. Upea kansi on Anna Makkosen, ihanan kartan on laatinut Kellerica Maps.

Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka
Luettu kirja: Kellopelisydän, Aula & Co 2023
Sivumäärä: 333
Mistä hankittu: Oma ostos

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Saanko esitellä, uusi lempikirjani! Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus (Otava 2023) on upea romaani. Luin sen kesällä ja se on tämän vuoden tai jopa vuosikymmenen upeimpia lukukokemuksiani. Sen nimi tosin ei kutsu luokseen, mutta sitä ei kannata lainkaan pelästyä, se ei kuvaa lukukokemusta lainkaan. 

Poika viettää viikonloppuyöt yksin, kun hänen sairaanhoitajaäitinsä tekee töitä. Kenellekään ei saa tästä yksinäisyydestä kertoa, herkut ja vuokraelokuvat pitävät pojalle seuraa. Kun poika menee kouluun, laman suurimman terän jälkeisen maailman hierarkia on pysäyttävän selvää: jokaisen asema määrittyy sen mukaan, mitä hänen vanhempansa tekevät. Ratkaisu nimetä hahmot vanhempien ammattien ja myöhemmin hahmon harrastusten perusteella on nerokas. Kun teoksen lopussa vääjäämättömän kaoottisissa kotibileissä hahmot saavat nimet, silloinkin vain englannintunneilta tutut lempinimet, Hallikainen avaa romaanissaan uuden tason, paljastaa salaisuuden. Kaupungin maantiede, se mihin ilmapiiriin kukakin kuuluu, määrittyy postinumeroiden mukaan. Mietin, mitä sekin vaikutti, kun jokainen sanoi kysyttäessä: maanviljelijä, ja kun jokainen asui samalla postinumeroalueella. Hierarkia 23800:ssa oli silti selvä, silti jokin määritti sen, minne pieni tyttö arvoasteikossa kuului. 

Suuri märkä salaisuus on hypnoottinen lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, joka pikkutarkassa filminauhamaisuudesssaan tuntuu häkellyttävän aidolta ja hetkessä kirjoitetulta, mutta jossa kuitenkin näkyy aikuisuuden nykyhetken ääni. Kauneutta henkivä kerronta tuo mieleeni rakkauteni Knausgårdin. Aikalaiselle vuosituhannen vaihteen kuvaus, johon kuuluu niin Kauniit ja rohkeat, ufokarkit kuin koko kansakunnan mieleen painuneet suuret uutistapahtumatkin, tarjoavat erikoisella tavalla huojentavan nostalgiaryöpyn. 

Kurjuuskertomuksen voi kirjoittaa huonosti ja sitten sen voi kirjoittaa täydellisesti kuten Hallikainen tekee. Hallikaisen hahmot eivät ole sankareita, kauhisteltavia eksoottisia selviytyjiä. Kurjuutta kokeneet elävät haavojensa kanssa haavoittumattomien keskuudessa jokapäiväistä arkea ilman, että kukaan huomaa. Haavojen kanssa oppii lopulta elämään, vaikka:

"Miten kukaan pääsee ikinä yli mistään, kun kaikki jää kesken?"

Katja Kärki: Jumalan huone

Jossain päin kotiani sijaitsee unohtunut muistikirja, jonka ensimmäisille sivuille olen kirjoittanut asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tiedän, että siellä lukee ainakin:

- Ruskea vankka puinen ovi.
- Lähetyspiirissä louskuvat tekohampaat, kun vanhapiikatäti haukottelee.
- Euran rinkilät hautajaiskahveilla.
- Puhumattomuus, salaisuus, häpeä, ylisukupolvisuus.

Kun aloin lukea Jumalan huonetta (Katja Kärki, Bazar 2019), olin valtavan hämmentynyt: Kärki on selvästi käynyt minun muistikirjallani, niin tutuista asioista hän kirjoittaa, niin tutuissa tunnelmissa liikkuu. Jumalan huone kertoo kolmesta sukulaisnaisesta Ailista, Marjasta ja Elsasta. Jokainen heistä edustaa eri sukupolvea ja tarina keskittyy vuorotellen heistä jokaiseen. Yhdistävä tekijä on vahva uskonnollinen ja synnintuntoinen ilmapiiri, suku on vanhoillislestadiolainen.

Hahmoista eniten kiinnyin vuonna 1985 syntyneeseen Elsaan. Kuvaus hänen lapsuudestaan on valtavan tunnistettava. Rakastan lukea maaseudun nykyaikaan sijoittuvia kirjoja, niitä ei liikaa ole. Pienet tutut yksityiskohdat hämmästyttivät, Kärjen kieli on upean eläväistä ja sujuvaa ja vaikka kirja oli pitkä, se veti hyvin alusta loppuun. Suosittelen lämpimästi sukupolviromaanin ja vahvojen naishahmojen ystäville, rankkoja teemoja sivuilla tulee vastaan toisinaan jopa tulvimalla, mutta kirjan ilmapiiri on lämmin ja ymmärtäväinen.

Jumalan huoneesta tuli minulle henkilökohtaisesti tärkeä kirja, se jopa mullisti ajatteluani. Lukiessani totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sanoja ja selityksiä, minuuden kokemusta kuvaavia puuttuneita palapelinpalasia voi löytää vielä kolmekymppisenäkin.

Nyt pitää selvästi lukea myös Katja Kärjen Eeled!

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Olen vuosia sitten lukenut Michael Cunninghamin Tunnit, enkä pitänyt siitä lainkaan. Siksi en ole pitänyt kiirettä hänen muiden romaaniensa lukemisen suhteen - ja mikä virhe se onkaan ollut. Sain aiheellisen muistutuksen siitä, että kirjailijan yksi teos ei välttämättä kerro koko totuutta. Ehkä olen myös itse muuttunut? Koti maailman laidalla (Gummerus, suom. Marja Alopaeus, alkup. A Home at the End of the World 1990) on upea, hienovaraisen surumielinen romaani, joka on samaan aikaan sekä taidokas että ahmien luettava. 

Romaania kerrotaan sen päähenkilöiden näkökulmasta ja juuri tämä ratkaisu teki hahmoista tavallista uskottavampia, heidän välisistä suhteistaan loputtoman kiinnostavia. Jonathan ja Bobby ovat 1970-luvun nuoria Clevelandissa. He ovat ystäviä, ja myös jotakin enemmän, jotakin vaikeasti määriteltävää. Se ei kuitenkaan ole mielestäni teoksen kiinnostavin ihmissuhde, kiinnostavaa on Jonathanin ja etenkin Bobbyn suhde Jonathanin vanhempiin. Bobby on kupliva ja lapsekas, Jonathan pidättyväinen, ja Bobby päätyy Jonathanin vanhempien kanssa hyvin läheiseksi. Kirjan loppupuolella kiinnostavan kolmikon luo Claire, Jonathan ja Bobby: boheemi, kovasti lasta mutta myös itsenäisyyttä haluava nainen ja kaksi hyvin erilaista miestä. Cunninghamin taito luoda hahmojensa väliin sähköisiä, outoja, virittyneitä suhteita on ilmiömäinen, hahmoja tekee mieli analysoida ja tutkia enemmänkin.

Romaanissa on paljon musiikkia, Woodstock on paikkana pyhä. Teos soi surumielisissä sävyissä, sen lukeminen tuntuu pehmeältä ja turvalliselta, vaikka jatkuvasti läsnä on myös vähintään alitajuinen huoli. Talo maailman laidalla on myös romaani sairaudesta, kuolemasta ja elämästä. Se tavoittaa jotakin oleellista ihmisyydestä, jotakin sellaista jota en aivan tästä näkökulmasta ole koskaan ennen saanut romaanissa lukea. Se kertoo myös valituista - tai vahingossa muototuvista - perheistä, monimutkaisista rakkauden ja välittämisen vyyhdeistä. Rakastuin tähän romaaniin päätä pahkaa ja suosittelen sitä kovasti.

"-- että me olemme kuolleille velkaa vielä vähemmän kuin eläville, että ainoa mahdollisuutemme onneen - hyvin pieni mahdollisuus - on ottaa vastaan muutos." s. 337

Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

"Ajattele, Kip, millaista olisi hengittää oikeilla keuhkoilla, joka päivä, vetää oikein syvään henkeä ja haistaa appelsiinipuut ja tomaattiköynnökset." 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja (Osuuskumma, 2022), on loisteliasta scifiä. Olen hämmentynyt ja innoissani, harvoin tulee vastaan mitään näin hyvää, omaperäistä ja hiottua! Syntykeho sijoittuu 2400-luvun tulevaisuuteen, mm. Scandibaltiaan ja Pariisiin. Maailma on ylittänyt väestönkasvun myötä kantokykynsä ja ongelma on ratkaistu vähentämällä kehojen määrää: mielet ladataan sosiaaliservereille ja vain osa niistä saa käyttöönsä fyysisen kehon. Luonnollisesti järjestelmä ei ole yhdenvertainen, keho on luksustuote, johon köyhillä ei ole varaa. Yhtä luonnollista on se, että kehobisnes ja -rikollisuus kukoistavat.

Syntykeho on sopivassa suhteessa toimintaa ja pohdintaa. Sekä perinteisen scifi-rymistelyn että uskottavan ja hyvin rakennetun dystopian ystävänä rakenne oli minulle täydellinen. Syntykeho pohtii mm. ihmisyyttä, itsemääräämisoikeutta, ympäristöä, sukupuolta ja eriarvoistumista täydellisesti osana tarinaa. Erityisesti nautin - ja monesti nauroin ääneenkin - siitä, miten vuosisatojenkin päästä byrokraattiset instituutit ovat yhä voimissaan. Se jos mikä tuo dystopiaan uskottavuutta: 

"Virtuaalitodellisuudessa mikä vain on mahdollista. Mutta tarvitaan julkishallinto tekemään siitä tylsä." 

Olen hyvin kriittinen lukija ja ehkä vielä kriittisempi scifin lukija. Siinä valossa en voi kuin hämmästellä, miten upea esikoisromaani Syntykeho on. Samoin hämmästelen, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota. Teemojensa vuoksi suosittelen kirjaa kaikille, myös heille, jotka eivät normaalisti lue scifiä.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Luettu kirja: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja 

Julkaistu: 2022, Osuuskumma

Sivumäärä: 479

Mistä hankittu: kirjastosta

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Alan lukea Harry Salmenniemen Varjotajunta-romaania junassa matkalla Turusta Tampereelle. Ekstraluokan penkit luovat valheellista luksuksen tuntua. Samoin tekee näennäisen ilmainen kahvi, joka höyryää kitkeränä ruskeassa pahvimukissaan.

Salmenniemi on minulle tuntematon kirjailija. Olen ymmärtänyt, että hän on aiemmin kirjoittanut runoja ja novelleja ja pelkään, että hänen tekstinsä on minulle liian vaikeaa. En ole runoihminen, novelli-ihminen haluaisin olla. Olen kuitenkin kuullut Varjotajunnan olevan autofiktiivinen ja samalla myös autofiktiota parodioiva romaani. Monet autofiktiiviset teokset ovat olleet mieleeni, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa rakastan syvästi. Minua myös kiinnostaa autofiktio ilmiönä. Monet tuntuvat vihaavan tai ainakin halveksivan sitä ja minua kiinnostaa, miksi näin on.

Sileäpintaisen kirjan lukeminen alkaa heti edetä nopeasti. Huomaan naurahtelevani, vaikka ei Salmenniemi oikeastaan ole edes hauska. Vai onko hän sittenkin? Kurkistan kansiliepeen alle, valkoisen kiiltävän paperin (tässä on taatusti paljon mineraaleja) alla kansi on pehmeän harmaa, turvallisen, vakaan ja perinteisen oloinen. Tässä minä luen romaania ja juon kahvia. Varsinaissuomalainen savikko kiitää ohi, tuolla jossakin noiden matalien laatikkomaisten talojen takana on myös äitini.

Kirjassaan Salmenniemi kuvaa naurettavan, banaalin yksityiskohtaisesti sitä, miten hän odottaa Mall of Triplassa junaa, joka veisi hänet kohti Tamperetta ja sieltä edelleen seuraavalla junalla kotiin Jyväskylään. Hän, minäkertoja, havainnoi ympäristöä aivan tarpeettoman, aivan pakkomielteisen tarkasti. Hän analysoi omia tunteitaan, kaivelee omaa autifiktiivista napanöyhtäänsä hartaasti. 

Ja juuri silloin, toistuvalla ja täsmällisellä tavalla, kellontarkasti juuri sillä hetkellä, kun minä lukijana alan jo kyseenalaistaa kaiken, olen jo melkein varma, että Salmenniemi ja koko romaani on vain naurettava, hän paljastaa minulle koko absurdiutensa, sen miten tarkoituksellista tämä olikin. Hän näyttää korttinsa, paljastaa parodiansa. Minäkertoja vaihtuu yksikön kolmanteen persoonaan, yksityiskohtainen ja perusteellinen analyysi näyttäytyy huvittavana menettämättä kuitenkaan merkityksellisyyttään. Naurattaa miten tosissaan ihmiset ottavat itsensä, miten hölmöjä me kaikki olemmekaan tuijottaessamme omaan minuuteemme.

Tietysti minäkin löydän itseni kertojan, Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan, havainnoista ja ajatuksista. Se, miten kaikkien arkisten ja merkityksettömien, usein myös ilottomien asioiden rinnalla kertojan pieni poika Joel valaisee kaiken, antaa asioille uuden merkityksen, on liikuttavaa. Joel on aito, oikea ja lämmin kaiken turhanpäiväisen ja ankean keskellä. Triplan huojuvasta muovisienestä alkaen kertoja kuljettaa lukijansa kohti kotia, kohti hassua ja pehmeää Joelia.

Minä taisin rakastua kirjailijaan nimeltä Harry Salmenniemi. Junamatkani päättyi, en ehtinyt lukemaan kirjaa kokonaan. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, olen jo huolissani miten paljon näitä sanoja ja lauseita tuleekaan, miten vähän sosiaalisen median alustat haluavat minun niihin kirjoittavan. Elämässä on aina liian vähän lukuminuutteja ja merkkimääriä. Onneksi elämässäni on näin hienoja romaaneja. Kauan eläköön autofiktio, kauan eläköön jatkuva ajattelu, hämmästely ja ylianalyysi ja itselleen, omalle vakavuudelleen nauraminen.

Pyysin kirjan arvostelukappaleena Siltala-kustantamolta, suuri kiitos tästä hienosta lukuelämyksestä!

Kirjailija: Harry Salmenniemi

Luettu kirja: Varjotajunta, Siltala 2023

Sivumäärä: 246

Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Kannen valokuvat: Mikko Rikala

Mistä hankittu: Saatu kustantajalta