keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Thomas Hardy: Tessin tarina

Huh, mikä blogitauko! Olin täältä pois näemmä yli kaksi kuukautta ja se taitaa olla pisin aika ikinä. Sanottavaa olisi ollut paljonkin ja luettuja kirjoja, joista haluan kirjoittaa, on paljon. Kuitenkin huomaan, että on vaikeaa aloittaa kirjoittamista, kun aikaa ei ole paljon. Tuntuu siltä, että jos en ehdi kirjoittamaan kunnolla, en tahdo kirjoittaa mitään. Blogin alkuvuosina harrastin paljonkin muutaman rivin kirjakommentointia (arvosteluista ei oikein voi puhua), mutta jostakin syystä sellaisten tekeminen nykyisin tuntuu jotenkin väärältä. Vaikka oikeastihan olisi mukavaa jättää talteen edes ne muutama rivi ajatuksia kirjasta, vaikkei kunnon pitkää analyysiä kirjottaisikaan. Tämä on kuitenkin vain harrastus, tässä voisi vain antaa mennä. Siltä pohjalta siis tämä teksti.

Eli siis, nyt olen täällä, tapani mukaan puhumassa tyhjää. Asiaan. Minulla on näemmä menossa joku 1800-luvun teemavuosi. Olen lukenut jo Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen, H.G. Wellsin Näkymättömän miehen sekä tämän Thomas Hardyn Tessin tarinan. Parhaillaan luen Henry Jamesin Naisen muotokuvaa. Viihdyn näissä viktoriaanisissa maailmoissa ilmeisen hyvin. Luin Tessin tarinaa pitkään ja hartaasti. Minulla oli se lainassa kirjastosta, mutta parhaiten ehdin lukea sitä yöllä valvoessa puhelimelta e-kirjana. Siinä mielessä lukukokemus oli hyvin samankaltainen kuin Collinsin kirjan kanssa, olin välillä hyvin uupunut kirjan hitauteen ja koukeroiseen kieleen, mutta loppua kohti aina vain vaikuttuneempi ja näin muutama viikko lukukokemuksen jälkeen varma siitä, että lopulta kirja olikin yllättävän hieno.

Tessin tarina alkaa siitä, kun tavallinen köyhä maalaisisäntä John Durbeyfield saa selville, että heidän sukunsa saattaakin polveutua aatelisesta d'Urbervillen suvusta. Perheen nuori ja kaunis tytär Tess lähetetään yhteiskunnallisen nousun ja parempiin piireihin pääsyn toivossa d'Urbervillen kartanoon. Kuten arvata saattaa, siitä alkaa Tessin tie turmioon. Rikkauksien sijaan Tess päätyy kurjuuteen, moraaliseen ahdinkoon, menetettyyn maineeseen. Sen sijaan, että miehet, jotka luonnollisesti ovat syy Tessin kurjuuteen, joutuisivat vastuuseen, on Tess se, joka menettää maineensa. Hardy kuvaa hienosti ajan kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä ja naisen onnetonta asemaa kauppatavarana. Lisäksi kuvaus Britannian maaseudusta, Tess työskentelee muun muassa peltotöissä, on elävää ja paikoin jopa herkullisesti maalailtua. Tosin siihenkin paikoin melkein uuvuin, samoin Tessin alistuvaan ja nöyristelevään persoonaan.

Olin jo välillä sitä mieltä, että olikohan tässä taas yksi yliarvostettu klassikko. Mutta sitten tuli loppu, joka tuli puskista, yllätti ja nosti kirjan apaattisen kerronnan suosta, keikautti koko romaanin ja kaiken aiemmin kerrotun uuteen asemaan. Kaikesta hitaudesta huolimatta totean siis, että Tessin tarina on hieno romaani, jolle monet sitä seuranneet romaanit ovat taatusti paljon velkaa. Se on toki aikansa tuote ja siinä on puutteensa, mutta ne oli lopulta helppo antaa anteeksi. Se pohtii yhteiskunnallisia teemoja, kuten moraalia ja luokkaeroja mukavan piikikkäästi. Tessin tarinassa on myös paljon hyviä hahmoja, etenkin hänen ahne perheensä huvitti minua.

On muuten mielenkiintoista huomata, että Jamesin Naisen muotokuva, jota luen parhaillaan, vaikuttaa teemoiltaan aika samanlaiselta mutta kieleltään ja otteeltaan paljon modernimmalta kuin tämä Hardyn teos. Kuitenkin Naisen muotokuva on julkaistu 1881 ja Tessin tarina kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1891. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan James ohjaa Isabel-hahmonsa tarinaa, ehkä pääsen vielä vertailemaan näitä hahmoja keskenään. Ja minkäköhän vikotriaanisen romaanin sitä seuraavaksi ottaisi työn alle, niitä onneksi riittää vielä melkoisen monta listallanikin!

Thomas Hardy: Tessin tarina (suom. Uuno Helve)
Alkup. Tess of  the d'Ubervilles, 1891
Sivumäärä: 340

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Milan Kundera: Pila

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus elokuvaa katsoessa ei pääse yli siitä, että näyttelijä on oikeasti vain näyttelijä. Kaikki huomio kiinnittyy näyttelijään persoonana, hänen maneereihinsa ja näyttelijän taakse, roolihahmoon, ei näe, illuusiota ei pääse syntymään. Sellainen olo minulla on, kun luen Milan Kunderaa. Näen vain hänet kirjailijana, hänen kikkailunsa ja kielensä. Teksti jää etäiseksi, se tuntuu teennäiseltä ja jää tarkoituksettomaksi, kirjailijan keinojen ja taitojen esittelyksi.

Inhosin taannoin Kunderan tunnetuinta romaania Olemisen sietämätön keveys. Kuvailin sitä muun muassa valtavaksi filosofiseksi oksennukseksi. Olin myös sitä mieltä, että Kunderasta on muodostunut kirjailja, josta on pidettävä, ellei halua leimautua tyhmäksi. Kerroin näistä mietteistäni Instagramissa, jossa eräs toinen kertoi traumatisoituneensa, kun aikoinaan joutui lukemaan Kunderan esikoisteoksen Pilan pääsykoekirjana, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta jostakin syystä romaani oli edelleen hänellä hyllyssä. Minä totesin heti, että Pila onkin muuten listalta vielä lukematta, että eiköhän lueta se yhdessä, tempaus nimettiin tunnisteella #pilataanlukemisenilo, luonnollisesti. Tavoitteena minulla oli ennen kaikkea päästä pureksimaan sitä kysymystä, miksi inhosin Kunderaa niin paljon ja nyt ilokseni, jo kolmannen kirjailijan kirjan jälkeen, minulla on kysymykseen vastauksia. (Siihen, miksi tykkään lukea kirjoja, joista en pidä ja vielä enemmän tykkään kirjoittaa niistä, minulla ei sen sijaan edelleenkään ole selitystä).

Pilan (Žert 1967) päähenkilö Ludvik, todellinen niljake ja epämiellyttävä naisten esineellistäjä, tulee muuttaneeksi elämänsä suunnan yhdellä ajattelemattomalla postikortilla. Humoristinen heitto, ihan vain pila, tulkitaan kapinaksi kommunismia vastaan, vaaralliseksi poliittiseksi liikehdinnäksi. Ludvikin naisviha saa rinnalleen vihaa koko yhteiskuntaa kohtaan, suuren katkeruuden ja kostonhalun. Pieni yksilö totalistarisessa yhteiskunnassa - se on Pilan ydin. 1960-luvun Tšekkoslovakia on miljöönä kiinnostava ja kiinnostusta lisää se, että luonnollisesti Kundera itse koettiin vaarallisena henkilönä, jonka seurauksena hän joutui lopulta muuttamaan Ranskaan. Ymmärrän poliittisen merkityksen ja filosofisen romaanitaiteen ansiot, mutta silti en edelleenkään ymmärrä, miksi Kundera on niin pidetty.

Sillä tosiaan, koko ajan kirjaa lukiessa minua vaivasi tunne siitä, että Kundera siellä kikkailee, Kundera antaa äänen epämiellyttäville romaanihahmoilleen, Kundera käyttää tehokeinona loputonta sulkujen ja puolipisteiden kavalakadia, tekee kielestään tarpeettoman monimutkaista ja - saako näin edes sanoa? - tekotaiteellista. Missään vaiheessa en päässyt yli tuosta tunteesta, uponnut kertomukseen, vaan koko lukukokemusta vaivasi tunne siitä, että tässä on  nyt tarkoituksella käytetty tällaisia keinoja, nyt kirjailija on tehnyt tällaisen ratkaisun. Ongelmana saattaa toki olla myös se, että poliittisuus ja filosofisuus eivät teemoinan ole ne minulle ehkä kaikkein rakkaimmat ja helpoimmin ymmärrettävissä olevat. Kuten Olemisen sietämättömän keveydenkin kanssa, nytkin mietin, että ehkä olen liian tyhmä Kunderalle. Ehkä tosiaan Kundera on aikanaan ollut in ja hip ja häntä on kuulunut kaikkien kirjallisuusihmisten fanittaa? Ehkä hän aikanaan on toimiutkin paremmin, ehkä luen häntä väärällä vuosikymmenellä ja aika on ajanut hänen ohitseen?

Toisaalta kuitenkin Kundera on taitava. Yhdistelmä sosialismista, uskonnosta ja rakkaudesta (tai no, jostakin rakkaudenkaltaisesta naisten esineellistämisestä), on kiinnostavakin ja parhaillaan hänen lakoninen kerrontatapansa toi mieleen Camus'n, joka itselleni on aina positiivinen mielleyhtymä. Jopa vastenmielisen naiskuvan olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja hyväksymään ajan tuotoksena - se miten Ludvik suhtautui naisiin ja millaisella vastaavalla intohimolla kirjan toinen päähenkilö Jaroslav kansanmusiikkiin, on hetkittäin lähes herkullista - mutta kokonaisuutena kirja on niin vastenmielinen, sen kerronta niin luotaantyöntävää, että lähestulkoon inhosin romaania ja sen henkilöitä.

Pila oli vähemmän filosofinen ja enemmän poliittinen kuin Olemisen sietämätön keveys. Jotenkin olen valmiimpi ymmärtämään Pilan kuin Kunderan kuuluisimman romaanin merkittävyyden, Pila on ollut rohkea romaani aikansa poliittisessa ilmapiirissä. Silti olen edelleen sitä mieltä, että kikkailu, taidoilla keuliminen ja poliittiset ansiot eivät aja kaiken yli: Kundera ei todellakaan ole kirjailija minua varten. Voisin taas todeta, että kiitti mulle riitti, niin kuin olen todennut Tietämättömyyden ja Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, mutta hahaa, tulen pureksimaan tätä Kundera-inhoani vielä yhden kirjan, listalla odottavan Naurun ja unohduksen kirjan verran. Kaikenlaisia harrastuksia sitä ihmisellä onkin!

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Pila, suom. Maire Uusitalo, WSOY
Alkuperäinen kirja: Žert, 1967
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

perjantai 26. helmikuuta 2021

H. G. Wells: Näkymätön mies

 

H. G. Wellsin Näkymätön mies napsahtaa vähän samaan klassikoiden kastiin kuin hiljattain lukemani Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen: merkittävyys sitä seuraavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen on täysin kiistaton, mutta ensimmäinen ei useinkaan ole kaikkein paras. Näkymättömyys on yksi scifin/kauhun/oikeastaan minkä tahansa genren toistuvista teemoista ja perinteinen haaveilun kohde ihmiselle: ollapa kärpäsenä katossa, kun voisikin olla näkymätön, mitä kaikkea silloin tekisikään. Tämä Wellsin jo 1897 julkaistu scifi-klassikko Näkymätön mies käsittelee näkymättömyyden teemaa uraauurtavasti. Oli se viihdyttäväkin, mutta ei tosiaan mitenkään hätkähdyttävä, jollainen se on saattanut ilmestyessään ollakin.

Kertomus alkaa, kun majataloon saapuu omituinen vieras: mies jonka kasvoja peittää valkoiset siteet ja joka käyttäytyy perin kummallisesti. Majatalon väki ja kyläläiset toki kiinnostuvat vieraasta heti. Erinäisten sattumien kautta miehen salaisuus paljastuu ja hän pakenee. Näkymättömällä miehellä, Griffinillä, on suuria ongelmia: hänen on esimerkiksi kuljettava kengittä, sillä yksikseen kävelevät kengät näyttäisivät perin kummallisilta. Toisaalta hänen on pukeutuneena peitettävä myös kasvonsa, sillä tyhjä aukko hatun alla on samoin hämmennystä herättävä. Myös syöminen on haastavaa, ruoka pysyy näkyvänä, kunnes hajoaa riittävästi. Lisäksi hänet kyllä on mahdollista aistia kaikilla muilla tavoilla.

Näkymätön mies hakee apua vanhalta opiskelutoveriltaan ja kohtauksessa selviää, että näkymätön on tiedemies, joka on onnistunut muuttamaan kehonsa taitekertoimen ilmaa vastaavaksi, näkymättömäksi. Vahinko vain, että hän ei kykene muuttumaan takaisin näkyväksi. Kiehtovaa tarinassa onkin etenkin sen sosiaalinen puoli. Griffin on oman mielettömän keksintönsä sokaisema. Hän ei näe itsessään - tai väkivaltaisessa toiminnassaan - virheitä. Hän on taustansa vuoksi päätynyt taloudelliseen ahdinkoon, hänellä ei ole pakoteitä, hän on näkymätön monella tapaa. Griffinillä on suuruudenhulluja suunnitelmia hirmuhallinnosta, kaikkivaltiudesta.

Vaikka kirja ei tosiaan nykylukijalle olekaan mikään järisyttävä lukukokemus, oli siinä hieno, omanlaisensa tunnelma. Kuuntelin kirjan enimmäkseen äänikirjana ja se toimi todella hyvin. Pieni, juoneltaan kiinnostava ja ehdottoman sivistävä scifiklassikko, joka jää tunnelmansa vuoksi mieleen.

H. G. Wells: Näkymätön mies (äänikirjan suom. Tapio Hiisivaara 1966, kirjan suom. Aino Tuomikoski 1922)
Äänikirjan lukija: Petri Hanttu
Alkup. kirja: The Invisible Man, 1897
Sivumäärä: 181
Arvostelu: ★★★

perjantai 19. helmikuuta 2021

Serhii Plokhy: Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia

 

Kun synnyin, oli koko maailmaa syvästi ravisuttaneesta Tšernobylin ydinkatastrofista kulunut aikaa vasta alle vuosi. Ei siis liene ihme, että muistan miten paljon siitä puhuttiin lapsuudessani. Muistan miten äiti kertoi, miten pelottavaa oli, kun kaksi isosiskoani oli leikkinyt kauniina keväisenä päivänä hiekkalaatikolla sinne kertyneellä sadevedellä ja vasta paljon sen jälkeen oli tullut tieto siitä, mitä Ukrainassa todella oli tapahtunut. Muistan miten ydinvoimasta puhuttiin paljon, sitä pelättiin ja sitä kunnioitettiin. Nykyäänkin kun keskustellaan ydinvoimasta, monille tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobyl. Eikä se ole ihme, niin järkyttävä tapaus oli.

Aina kun luen hyvän tietokirjan ihmettelen, miksi en lue enemmän tietokirjoja. Joskus hyvä tietokirja voi olla uskomattoman hyvä lukukokemus, vaikka aihe ei olisi kaikkein kiinnostavin. Jos taas aihe kiinnostaa valtavasti, tietokirja itsessään saa anteeksi puutteitaan helpommin. Serhii Plokhyn Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia on kirja, jossa yhdistyy sekä pohjattoman kiinnostava aihe, että taitavasti kirjoitettu teos, se oli siis juuri sellainen täydellinen tietokirjakokemus, jollaisia aina kaipaan.

Plokhy tekee ihailtavan perusteellista työtä. Hän ei kerro ainoastaan itse katastrofin kulusta ja sen seurauksista vaan hän aloittaa kaukaa, päätöksistä, politiikasta ja neuvostoilmapiiristä, kaikesta siitä joka lopulta mahdollisti sen, että jotakin näin tuhoisaa pääsi tapahtumaan. Keskeiset hahmot ja edeltävät tapahtumat kuvataan tarkkaan ilman, että teos on kuitenkaan yhtään kuiva. Kuuntelin kirjan osittain äänikirjana ja aina välillä havahduin siihen, että teosta kuunteli kuin jännityskirjaa. Niin uskomattomilta tuntuivat jotkin sen tapahtumat, niin välinpitämättömiltä jotkin päätökset, niin käsittämättömältä propaganda ja poliittinen ilmapiiri. Huomionarvoista on, että moni esitti huolensa jo kauan ennen vuotta 1986. Monelle tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä, on käsittämätöntä ja pelottavaa että silti tämä kaikki pääsi tapahtumaan, että se oli mahdollista. Karmaisevaa on myös onnettomuuden jälkeiset tapahtumat, se miten pitkään tapahtumia pimitettiin, miten niistä yritettiin vain vaieta.

Plokhy onnistuu myös tekemään ydinfysiikasta ymmärrettävää. Siihen nähden, että olen opiskellut fysiikkaa yliopistossakin, aihe on minulle hämmentävän vaikea ymmärtää. Plokhy esitti asiat sopivan yksinkertaisesti mutta kuitenkin tarkan teknisesti. Tekninen puoli, politiikka ja itse tapahtumien kuvaus ovat kirjassa täydellisessä tasapainossa. Missään vaiheessa teos ei tuntunut kuivalta, mikä on melkoinen suoritus kun ottaa huomioon sen, miten paljon se kuvasi poliittista päätöksentekoa tai ydinreaktoreiden teknisiä ominaisuuksia. 

Kaikkein karmaisevinta Tšernobylin tapausta ajatellessahan on se, että meillä ei ole mitään takeita siitä, etteikö vastaavaa voisi sattua myöhemminkin. Itse luotan suomalaiseen ydinvoimaan ja niin kauan kuin sille ei ole mitään varteenotettavia vaihtoehtoja, niin kauan kuin olemme osa kapitalistista yhteiskuntaa, jossa talouskasvu on itseisarvo, on se välttämätöntäkin. Mutta kehittyvät maat, maat joissa energiantarve kasvaa valtavaa vauhtia, joissa lainsäädäntö ja valvonta ei ole samalla tasolla, missä politiikka tai säästösyyt voivat ajaa turvallisuuden ohi, mistä tiedämme mitä vielä tulee tapahtumaan. Ydinvoima ei ole koskaan vain sen maan asia, missä sitä käytetään, sillä onnettomuuden sattuessa sillä voi olla vaikutuksia pahimmillaan koko maailmaan. Tähän ajatukseen Plokhy myös päättää kirjansa ja päähäni jää soimaan Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Sir Elwoodin hiljaisten värien Viimeisellä rannalla, kaksi kappaletta jotka myös muistan lapsuudestani.

Kirjailija: Serhii Plokhy
Luettu kirja. Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia (Otava 2020, suom. Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski)
Alkuperäinen kirja: Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe (2018)
Sivumäärä: 441
Mistä hankittu: Kirjastosta

perjantai 5. helmikuuta 2021

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen


Minun oli tarkoitus lukea Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen puolivuosittaiseen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jonka viimeisin, jo kahdestoista, kierros päättyi sunnuntaina. Sain kyllä kirjan luettua ennen kuukauden vaihtumista, mutta bloggaaminen jäi. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sellaistakin kun on ollut aika paljon viime aikoina liikeellä.

Wilkie Collins oli Charles Dickensin aikalainen ja ystävä. Valkopukuinen nainen julkaistiin vuonna 1860. Collinsia tituleerataan Englannin ensimmäiseksi salapoliisikirjailijaksi ja hänen vaikutuksensa modernin rikosromaanin syntyyn on ilmeisen merkittävä. Tällaisiin lajinsa merkittäviin ja ensimmäisiin teoksiin on usein kuitenkin aika vaikeaa suhtautua. Ne ovat kiinnostavia juuri siksi, että niistä voi havannoida ajalleen uudenlaisia tyylikeinoja, jotka myöhemmissä romaaneissa ovat jo aivan tavallisia. Niitä on helppo arvostaa aikalaisuuden kontekstissa. Mutta valitettavasti, ensimmäinen harvemmin on kaikkein paras. 

Romaani on yli 500-sivuinen järkäle, jossa monen kertojan kautta edetään hitaasti (!) tunnelman ja kehyskertomuksen rakentamisen kautta itse mysteeriin ja lopulta loppuratkaisuun. Kertomuksen aloittaa Walter Hartright, piirustuksen opettaja, joka pestataan opettamaan kahdelle nuorelle naiselle, Laura Fairlielle ja Marian Halcombelle Limeridge housen kartanoon. Laura on tuleva perijätär ja kihloissa Sir Percival Glyden, oikean niljakkeen, kanssa. Laura on herkkä ja hauras, pelastusta kaipaava, helposti kalpeneva ja käsiään vääntelehtivä neitonen, Marian hänen neuvokas sisarpuolensa. Walter ja Laura tietysti tykästyvät toisiinsa, vaikka kielletty rakkaus ilmeneekin lähinnä vain huokauksina ja pitkinä katseina ja muina viktoriaanisena aikana sallittuina ilmentyminä. Tarinaan liittyy myös kiero kreivi Fosco vaimoineen sekä tietysti mystinen valkopukuinen nainen. Walter ja Marian ovat pääkertojia mutta ääneen pääsee myös mm. Fosco ja lukuisat todistajat.

Oikeastihan tämä romaani on mestarillinen. Sen juoni on paikoin jopa nerokas, se on viihdyttävä, jännittävä ja hienosti rakennettu. Kuitenkin sen hitaus, se että vasta sivun 250 paikkeilla alkoi oikeastaan tapahtua mitään juonen kokonaiskuvan kannalta merkityksellistä, teki lukukokemuksesta paikoin myös uuvuttavan. Olen monesti todennut, että minulla on ongelmia Dickensin jaarittelun kanssa ja niin, Collinsin veljeily vanhan Charles-kuoman kanssa on nähtävissä. Nyt vasta tätä tekstiä kirjottaessani löysin myös tiedon, että Valkopukuinen nainen onkin alunperin julkaistu jatkokertomuksena Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Se selittää paljon.

Toisaalta myös rakastan sitä tietynlaista viktoriaaniselle romaanille ominaista hitaan viipyilevää tunnelmaa. Mihinkään ei ole kiire, kaikkia tapahtumia voidaan korostaa rajattomasti ja mikään tunne ei ole niin pieni, etteikö siitä voisi tehdä suuren numeron. Se tekee hyvää nykyihmiselle. Toisaalta siis nautinkin romaanin hitaudesta, vaikka siihen tuskastuinkin.

Toinen hyvin ristiriitaisia tunnelmia herättänyt seikka romaanissa oli sen naiskuva. Tietysti, kun 1800-luvun puoliväliä elettiin, olivat Collinsin esittämät sukupuoliroolit hyvin vanhentuneita ja stereotyyppisiä. Laura on sellainen pelastettava naishahmo, joita taide on esittänyt lukemattomasti ennen ja jälkeen Collinsin. Mielenkiintoisin oli kuitenkin Marianin hahmo. Turhauduin, kun hänen hahmoaan jatkuvasti kuvailtiin siten, että oo, Marian on niin pystyvä, älykäs ja vahva että menisi melkein miehestä. Voi, hän ei osaa tehdä käsitöitä, kuten kunnon naisen kuuluu. Hän on myös rumahko, ainakin verrattuna täydelliseen sisarpuoleensa Lauraan, hänellä on jopa hiukan viiksiä (josta muuten tuleekin mieleeni se, miten jossakin Tolstoin romaanissa naisten viiksikarvoja kuvailtiin hurjan viehättäviksi, tämä on kiinnostava aihe, kenties kulttuuriero, jota en nyt kuitenkaan ehkä käsittele tämän pidemmin!). 

Kuitenkin jossakin kohtaa huomasin, että tämä kuvailu olikin lähinnä niissä osuuksissa, joissa Marian itse oli kertojana. Yhteiskunta, ja kirjan mieshahmot suoraan, kertovat hänelle jatkuvasti tätä tarinaa, miten hän on huonompi kuin miehet, mutta toisaalta miten hänen miesmäiset piirteensä tekevät hänet myös muita naisia huonommiksi. Aktiivisena ja kaikista hahmoista neuvokkaimpana toimijana hän on poikkeuksellinen hahmo tuon ajan kirjallisuudessa ja vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Collins luonut feminististä hahmoa, vaan oikeasti ajatteli niin kuin tarinan miehetkin, voi Marianissa nähdä tietyllä silmällä katsottuna varhaisen feministisen protagonistin.

Ristiriitaisuuksista huolimatta (ja ehkä myös niiden vuoksi?) voisin suositella kirjaa eniten hitaan, tunnelmallisen viktoriaanisen romaanin ystäville. Nykyaikaisten salapoliisi- ja rikosromaanien ystäville, vauhdikkaaseen kerrontaan tottuneille, en suosittelisi kuin tietyin varauksin ja toki siinä mielessä, että alkulähteille pääseminen on aina sivistävää ja siinä mielessä palkitsevaa.

Löysin nyt kirjaa googletellessa Saran blogista kaksi mielenkiintoista tietoa: 

Ensinnäkin Sir Arthur Conan Doyle on luonut Sherlock Holmes -hahmonsa vasta reilusti Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ja muiden romaanien jälkeen. Huh, miten suora yhteys onkaan nyt asiaa ajatellessani nähtävissä Holmes-tarinoista suoraan tähän romaaniin!

Ja: Sarah Waters on kertonut, että Valkopukuinen nainen on hänen Silmänkääntäjä-romaaninsa tarinan sydän, että hän on sieltä suoraan "varastanut" romaaniinsa. Toinen huh. Silmänkääntäjä on yksi lempiromaaneistani ja tosiaan, nyt kun asiaa ajattelen, on yhteys ilmeinen, hämmästyttäväkin. Nyt tekee mieli lukea Silmänkääntäjä uudelleen, toisenlaisin silmin.

Eli siis, Wilkie Collinsin merkitys nykyaikaiselle romaanille on taatusti valtava. Hän on siihen nähden nimenä yllättävän vieras, kun vertaa vaikkapa Sir Arthur Conan Doyleen. Todella moni hänen aikojensa jälkeen ilmestynyt romaani  kumartaa hänen suuntaansa joko tahallaan tai tiedostamattaan. Ja se jos jokin on jo syy lukea tämä romaani ja yksi perimmäisistä syistä sille, miksi klassikot niin usein palkitsevat lukijansa.

Kirjailija: Wilkie Collins
Luettu kirja: Valkopukuinen nainen (suom. Hannes Korpi-Anttila)
Alkuperäinen kirja: The Woman in White (1860)
Sivumäärä: 526
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 21. tammikuuta 2021

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

No niin, no joo. Päivä oli tammikuun kahdeskymmenes, kello jotakin viisi illalla ja vuosi 2021, Googlen vuosi, Facebookin vuosi, mikä lie. Tuolla hetkellä luin järkälemäisen, siis massiivisen, Päättymätön riemu -romaanin viimeisen sivun ja todella, tyyliin täysillä, liityin kaikkien romaania ylistävien suureen joukkoon.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Infinite Jest, on kulttimaineen saavuttanut vuonna 1996 julkaistu postmoderni romaaniklassikko. Se on tunnettu monestakin asiasta, mutta eritoten erikoisesta ja kokeellisesta kielestään, jonka vuoksi romaania on tituleerattu jopa mahdottomaksi kääntää. Vuoden 2020 yksi suurimmista kulttuuriteoista (joka oikeasti ansaitsisi jonkin palkinnon!) olikin se, miten Infinite Jest lopulta ilmestyi suomeksi Siltalan kustantamana. Uskomattoman ja upean käännöstyön on tehnyt Tero Valkonen - hän vasta ansaitsisikin kaikki maailman palkinnot! Haastavasta kielestä johtuen olen ajatellut, ettei kielitaitoni tule riittämään Infinite Jestin lukemiseen ikinä. Miten ihanaa siis, että nyt oli mahdollista nauttia tämä romaani erinomaisena käännöksenä. Tämä jos jokin on hyvä esimerkki siitä, miten kääntäjiä tulisi arvostaa enemmän ja antaa heille enemmän näkyvyyttä. Tavallaanhan luin tässä myös Tero Valkosen romaania, hänen ajatustyönsä kautta omalle äidinkielellemme taipunutta romaania. Ja voi pyhä jysäys, millaista romaania!

Itse tarinasta on oikeastaan aika mahdotonta sanoa mitään. Voi toki kertoa, että sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen bostonilaiseen tennisakatemiaan sekä päihdeparantolaan. Vuosi on Depend-aikuisalusvaatteen vuosi (eli DAV), vuodet on jo pitkään nimetty kulloisenkin pääsponsorin mukaan. Maailma kelluu jossakin lähitulevaisuudessa, joka voisi olla ihan hyvin nykylukijan nykyhetki. Se on amerikkalainen romaani, se on MTV-ajan romaani. Fragmentaarinen kerronta, hulluna hyppivä dialogi, taajaan vaihteleva tyyli ja loputon henkilögalleria ei varsinaisesti tee romaanista juonivetoista. Aina kun luulin saaneeni juonen päästä kiinni, se katosikin, ja olin taas lähestulkoon yhtä pihalla kuin bostonilaisen AA-kerhon asiakkaat.

Olin asennoitunut (aiempien tiiliskiviurakoitteni opettamana), että matka tulisi luultavasti olemaan aika pitkä ja kivinen. Ja olihan se sitäkin. Kuitenkin jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta asti minulle tuli vahva tunne, että nyt ollaan kyllä sellaisessa maailmassa, johon haluan tutustua lisää, jossain aivan uudenlaisten kokemusten äärellä. Itse kertomus on noin tuhatsivuinen, mutta lisämausteen hommaan tuo monta sataa sivua alaviitteitä. Järkälemäinen kirja pakottaa lukijansa siis vähän väliä fyysiseen ponnistukseen, hyppäämään jatkuvasti loppuun selaamaan viitteitä, usein jopa kesken lauseen. Aluksi turhautti, sitten lopulta laitoin kirjanmerkin myös viitteiden kohdalle ja hyvin äkkiä aloin kokea jotakin kummallista, raskaiden sivumassojen kääntelystä aiheutuvaa fyysistä yhteyttä kirjaan, tarinaan, kirjailijaan. Kirjan loppusanoista (Samuli Knuuti) ymmärsin, että tämä oli myös Wallacen ajatuksena ja tosiaan, minuun tämä tehokeino ainakin upposi kuin häkä. Käytin parinsadan sivun verran fyysisen kappaleen rinnalla myös Olavi Uusivirran erinomaisesti lukemaa äänikirjaversiota, sekin toimi yllättävän hienosti, mutta suosittelen silti tutustumaan myös tähän kirjajärkäleeseen, jos vain mahdollista.

Muutenkin lukukokemus oli poikkeuksellisen fyysinen. Olen ennenkin todennut, että tärkeimmiksi muodostuvat kirjat ovat usein niitä, jotka tunnen enemmän tunteena kuin järjellä, jotka jostakin syystä luovat hurjan vahvan, selittämättömän tunnelman, tunteen kehossa. Päättymättömään riemuun tarttuminen tuntui minusta aina siltä, kuin olisin ottamut käsiini runsaudensarven, jota hiukan ravistellessa ulos alkaa suurella paineella vyöryä valtava määrä kaikkea hallitsematonta, pysäyttämätöntä, käsittämätöntä. Wallacen päättymättömät, poukkoilevat lauseet, uskomaton määrä nippelitietoa lähes kaikesta mahdollisesta, tyylinvaihtelut, karikatyyrit, tennis, huumeet - kummallinen sekoitus kaikkea mahdollista, on tungettu romaanin muotoon ja tuo kaikki vain odotti, että raotin sille ovea ja päästin sen ulos. Tuntui siltä kuin romaani olisi ollut täynnä tarinanpätkiä, alkuja kertomuksille, romaaneille, tietokirjoille, näytelmille, elokuville, lyhyitä välähdyksiä jonnekin tuntemattomaan mutta merkitykselliseen. 

Päättymätön riemu kertoo puhtaimmillaan riippuvuudesta, siitä mitä on olla koukussa erilaisiin asioihin, olivatpa ne sitten huumeita, lääkkeitä, alkoholia, ihmissuhteita tai viihdettä, jota romaanin maailmassa tuijotetaan TK:hon asetettavista moduuleista. Romaanin nimikin viittaa viihteeseen. Päättymätön riemu on elokuva, josta edes pätkän nähtyään ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun kuin himoamaan lisää tuota filmiä, muuttuu aivokuolleeksi zombiksi, jonka elämässä ei ole enää mitään muuta. 

Tärkein syy miksi romaani on niin hätkähdyttävä nykylukijalle oli ainakin minulle juuri se, miten Wallace käsittelee viihdettä ja teknologiaa, siis vuonna 1996. Viihdettä on nykyisin (Googlen vuonna?) saatavilla rajattomasti, kaikkialla ja jokainen Netflix- tai älypuhelinriippuvainen tietää sen tunteen, miten vaikea on irtautua: katson vielä yhden jakson ja selaan vielä kertaalleen läpi loputtoman ja jatkuvasti elävän Instagramin kuvavirran. Viihteen tehtävänä onkin houkuttaa, saada ihmiset koukkuun. 

Metatasolla romaani toimii myös suorastaan pöyristyttävän hyvin, sen maailma muistuttaa televisioviihteen (tai nykyisin suoratoisto- ja some-viihteen) maailmaa, se koukuttaa samaan tapaan, saa janoamaan vielä hiukan lisää. Se on toisinaan kuin neonvaloja vilkuttava sensaatiohakuinen videopätkä, toisinaan uuvuttava artikkeli tai some-alusta, jolla ei ole aikoihin tapahtunut mitään, mutta silti lukija ei pysty siitä irtautumaan. Vastaan tulee loputon virta väkivaltakuvastoa ja shokkielementtejä, toisaalta banaaliutta, tietokirjamaisia pätkiä, kummallisia ja tarpeettomaltakin tuntuvia dialogeja. Kaikkein merkityksellisin on usein kätketty sivulauseisiin, se on siellä peittyneenä ja sen etsimiseen jäi koukkuun. Pakko oli jatkaa eteenpäin, vaikkei mitään ymmärtänytkään ja vaikka toisinaan uuvutti ja ällötti. Usein kun olin kaikkein turhautunein, kirjailija yllättikin minut täysin. Monesti nauroin myös ääneen, sellaista hiukan epäuskoista ja huvittunutta naurua.

Pelkäsin etukäteen kovasti, itse asiassa olin aika varma siitä, että Päättymätöntä riemua vaivaisi se, mikä on kulttiteoksille tyypillistä: että itse maine on kasvanut kirjaa suuremmaksi. Ajattelin, että tämä on varmaan sellainen kirja, josta pitää tykätä, ettei leimaudu tyhmäksi. Heti alkuun päästyäni kuitenkin totesin, että näin ei tosiaan ole ja nyt olen oikeastaan aika hämmästynyt, pöyristynyt, puulla päähän lyöty. Eihän kukaan kai edes voisi väittää, että ymmärsi Päättymättömän riemun! Eihän tämä ole mitenkään ymmärrettävissä? Romaanissa on niin paljon kaikkea, päättymätön määrä tasoja, tyylejä, tietoa, hahmoja, tunnelmia, ettei se oikein ole ainakaan yhdellä lukukerralla sulateltavissa tai käsitettävissä. En yhtään ihmettele, miksi tämä on romaani, jota monet lukevat aina uudestaan ja uudestaan. Itse jatkan tästä D.T. Maxin kehuttuun David Foster Wallace -elämäkertaan. Minun on suorastaan pakko saada tietää lisää Wallacesta, mikä tyyppi hän oikein oli, mistä hän tiesi tämän kaiken, miten hän osasi? En voi käsittää.

Sitä lukee ja lukee kirjoja, kymmeniä, satoja, tuhansia romaaneja, kaikenlaista. Ja jonakin päivänä vastaan tulee yhtäkkiä jotakin tällaista: käsittämätön taideteos, josta en ymmärtänyt yhtään mitään, maailman koukuttavin romaani, jota luin kuukausia mutta jonka päättyminen silti jotenkin järkytti, en halua pois sen maailmasta, haluan lisää. Miten upea, kertakaikkisen omituinen kirja, miten onnistunut suomennos, mitä viihdettä! Mutta kuten niin monesti itselle merkityksellisen lukukokemuksen jälkeen, en nytkään uskalla suositella varauksettomasti kirjaa. Suosittelen silti yrittämään, sillä tämä päättymättömän hullu, hirveän vaativa ja uuvuttava, mielipuolinen, totaalisen kreisi romaani voi olla juuri sellainen trippi, jota olet tietämättäsi kaivannut. Tervemenoa mutta kannattaa kiinnittää turvavyöt ja pitää hatusta kiinni!

Loppuun vielä lainaus kirjasta, erinomainen esimerkki Wallacen lähes profetiaalisista kyvyistä. Tarinassa videopuhelut ovat johtaneet yllättävään ongelmaan: ihmiset joutuvat kohtaamaan puhelukumppanin ulkonäön ja eleet ja samoin omansa. Naamariyrittäjät tulivat hätiin. Nykyisen filtteri- ja Photoshop-keskustelun valossa, pandemia-aikana jolloin entistä enemmän kaikki kohtaamiset ovat siirtyneet kuvaruuduille, tämä romaanin kohta on riemastuttava ja hurja:

"Kekseliäät naamariyrittäjät, jotka eivät tarjonneet ainoastaan näköisyyttä vaan esteettistä parannusta - vahvempaa leukaa, pienempiä silmäpusseja, pois pyyhittyjä arpia ja ryppyjä - työnsivät pian pois alkuperäiset näköisyyteen tähdänneet yrittäjät pois markkinoilta. Asteittain hienostumattomammaksi muuttunut kehitys johti parin seuraavan myyntikvartaalin mittaan siihen, että suurin osa kuluttajista käytti videopuheluissa niin kiistatta aitoa paremman näköistä naamaria, välitti itsestään niin kammottavan rajusti paranneltua kuvaa, että seurauksena oli suunnaton psykososiaalinen stressi, eikä suuri joukko videopuhelimen käyttäjistä enää tahtonut poistua kotoa ja ajautua kahdenkeskiseen kanssakäymiseen sellaisten ihmisten kanssa, joiden pelkäsivät puhelimessa tottuneen heidän paranneltuun ulkonäköönsä ja sen seurauksena kasvotusten kärsivän (kuten soittajien fobia antoi ymmärtää) saman harhakuvitelmat romahduttavan esteettisen pettymyksen kuin esimerkiksi tietyt aina meikkaavat naiset aiheuttavat toisille, kun heidät lopulta nähdään ilman meikkiä."

Kirja on luonnollisesti osa 1001-listaa.
Helmet-haasteessa se menisi moneenkin kohtaan, mutta en taatusti voi keksiä paremmin sopivaa kirjaa kohtaan 38, kirja on käännetty hyvin.

Kirjailija: David Foster Wallace
Alkuperäinen kirja: Infinite Jest, 1996
Luettu kirja: Päättymätön riemu, Siltala / Sanavalinta, 2020, suom. Tero Valkonen
Sivumäärä: 1061
Mistä hankittu: Oma ostos

torstai 31. joulukuuta 2020

Lukuvuosi 2020 paketissa

On perinteisen lukuvuosikatsauksen aika! Lähes kymmenen vuotta olen koonnut tämän vuosiyhteenvedon, jossa listaan kaikki luetut kirjat ja muistelen vähän menneitä. Ihan yhtä monta kertaa olen aloittanut jutun kirjoittamisen vasta uudenvuoden aattona ja ihan yhtä monta kertaa kironnut itseäni ja vannonut, että seuraavana vuonna kokoan ja linkittelen kirjat juttuun jo pitkin vuotta. Tästä voisimme päätellä, että minä en tule tämän(kään) asian suhteen mystisesti muuttumaan joksikin paremmaksi versioksi itsestäni. Ehkä siis tarinan - ja tämän vuoden - opetus voisi olla, että näillä mennään, minä olen minä ja se on ihan riittävästi. Heh, palataan siis vuoden päästä kiroamaan samaa asiaa.

Tämä vuosi oli kaikille todella outo. Minulle se olisi ollut outo joka tapauksessa, nyt eräs nimeltämainitsematon pandemia teki siitä vielä oudomman. Luin kuitenkin yllättävän paljon, tavoitteenani Goodreadsissa oli 52 kirjaa ja ylitin sen kirkkaasti lukemalla 79 kirjaa. Tässä siis tänä kummallisena vuotena lukemani kirjat mahdollisine linkkeineen, avautumista ja lopuksi vähän tilastointia. Kiitos kun olette olleet mukana tämänkin vuoden ja palataan asiaan, kun vuosi on 2021!

Tammikuu 

Aloitin vuoden perinteisesti, palapelillä ja äänikirjalla (Pottereita tuli kuunneltua enemmän kuin laki sallii). Kävin Helsingissä teatterireissulla (Medusan huone, niin hyvä!) ja Tampereella, jossa kävin pikaisella turistikierroksella mm. Tuomiokirkossa. Instagramissa koottu turkulainen lukupiiri aloitti kokoontumisen.
 
 
4) Hergé: Tintti Tiibetissä (sarjakuva)
6) Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
10) Noora Vallinkoski: Perno Mega City
 
Helmikuu

Helmikuu oli vesisateinen ja ankea. Loppukuusta kävin taas Helsingissä, Behemothin ja Slipknotin keikalla. Korona jo levitteli varjoaan, mutta eipä olisi vielä arvannut, miten siinä kävisi. Vuoden ainoa keikka, hurjaa, etenkin kun vertaa kymmenien keikkojen vuoteen 2019. Voi miten kaipaankaan keikoille! Kuukauden ainoa kokonaan luettu kirja, Huojuva talo, oli rankka mutta upea.


 
Maaliskuu
 
Maaliskuusta kaikki muistavatkin sen, miten yhtäkkiä kaikki muuttui ja löysimme itsemme keskeltä dystopiaa. Mustapukuiset ministerit tiedotustilaisuudessa ovat tainneet syöpyä verkkokalvoillemme ja osaksi suomalaista historiaa pysyvästi. Jäimme pysyvästi etätöihin ja kieltämättä se oli myös helpotus. Kasvava vatsa alkoi vaikuttaa yöuniin, helpotus työpäiviin oli siis oikein tervetullut. Henkilökohtaisella tasolla maaliskuu oli hyvin merkittävä myös siksi, että silloin myytiin kotitilamme, lapsuudenkotini, ja yksi aikakausi elämässä päättyi.
 
 
12) Anni Kytömäki: Kultarinta
13) Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää (sarjakuva)
16) Beth O'Leary: Kimppakämppä (äänikirja)
20) Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Huhtikuu

Huhtikuusta ei jäänyt mieleen oikein mitään? Oli aika paljon työstressiä, oli kevät, oli pääsiäinen (kai se oli huhtikuussa?). Kaadettiin pihalla pitkä pätkä ylikasvanutta pensasaitaa, melkoinen urakka, nukuin  paljon päikkäreitä.
 
 
23) Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (äänikirja)

Toukokuu

Toukokuussa alkoi vanhempainvapaa. Juhlistimme sitä näkemällä pitkästä aikaa työkavereiden kanssa ulkona luontopolulla. Vapaus ei tuntunut tippaakaan sellaiselta, mitä olin odottanut, ei kaupunkilounaita ja ihanaa yksin kotona hengailua. Sen sijaan oli jatkuva neljän seinän sisällä oleminen, seurana stressaantunut etätyöläinen, jota ei saanut häiritä. Ahdistuksissani sitten lenkkeilin kuin mielipuoli ja mm. järjestelin kirjahyllyn uusiksi ja öljysin terassin, toisaalta nukuin pitkiä päiväunia. Öljytyllä terassilla nähtiin pitkästä aikaa myös ystäviä, he tulivat yllättämään minut ja toivat herkkuja ja lahjoja tulevalle vauvalle, homma alkoi konkretisoitua.
 
 
28) Enni Mustonen: Pukija (äänikirja)
30) Daniel Cole: Räsynukke (äänikirja)
 
Kesäkuu

Niin, kesäkuu, juhannus ja juhannuksen jälkeen hurjat helteet ja minusta tuli äiti. Punaiset auringonnousut TYKSin ikkunasta, omituinen onni, huoli, uupumus, ahdistus. Sitä ennen ehdin mm. lukemaan kirjaa vuoden parhaassa ostoksessani, terassin pallokeinussa. Aika koskettavaa ja ikimuistoista oli lukea Karl Oven kokemuksia isäksi tulemisesta juuri ennen oman lapsen syntymää. Omituinen kuukausi, ei käy kieltäminen.
 

37) Henriikka Rönkkönen: Määmatka (äänikirja) 
38) Järvi, Hotti, Poppius: Error - Mielen häiriöitä
40) Satu Rämö: Islantilainen kodinonni (äänikirja)
42) Arttu Tuominen: Hyvitys

Heinäkuu

Heinäkuu se vasta omituinen olikin. Tai oikeastaan koko vuosi tästä eteenpäin. Vaikeita, loputtomia, unettomia, hankalia kuukausia, joita varjosti monikin asia. Onnen hetkiä, epätoivoa, itkua, huolta, loputtomia vaunulenkkejä, univajetta, mutta sanoinko jo onnen hetkiä.
 

44) Ami Lindholm: Vauvakirja (sarjakuva)
47) Majamaa ja Saari: Ei jälkeäkään
48) Henrik Lange: 90 klassikkokirjaa kiireisille (sarjakuva)

Elokuu

Sama kuin edellä.
 

52) Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (äänikirja)

Syyskuu

Sama kuin edellä. Syksyllä luin paljon sarjakuvia instan sarjakuvasyksy-haastetta varten (vaikken sitten lopulta postannut niistä kovinkaan monesta edes sinne instaan). 

 
53) Riika Ruottinen: Porno sijainen - sarjakuvia työelämästä (sarjakuva)
54) Leena Lehtolainen: Jälkikaiku (äänikirja)
57) Heli Laaksonen: Ajopuujalka
58) Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (sarjakuva)
61) Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (sarjakuva)
62) Jenny Lehtinen: Vaakakapina

Lokakuu
 
Sama kuin edellä, mutta ehkä jokin helpotus alkoi olla läsnä.
 
 
66) Joakim Juvelen: Ugly Monsters (sarjakuva)

Marraskuu

Sama kuin edellä.
 

67) Miika Nousiainen: Pintaremontti (äänikirja)
70) Kari Hotakainen: Tarina (äänikirja)

Joulukuu

Sama kuin edellä + juhlittin joulua.
 

76) Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (äänikirja)
77) Elina Kilkku: Äideistä paskin
78) Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Niin, näin jälkeenpäin loppuvuosi tuntuu olevan aika samanlaista harmaata massaa. Vuosi on ollut samaan aikaan sekä elämäni parhaita että kauheimpia. Vuoden tärkein opetus on ehkä ollut se, että silloin kun apua tarvitsee, sitä on pyydettävä ja sitkeästi pyydettävä niin kauan, että sitä saa. Yksi ihminen ei voi kantaa harteillaan ihan loputonta taakkaa, ei mitenkään. Olen joutunut käsittelemään samoja fiiliksiä kuin leikkaukseni jälkeen, jokainen on lopulta tosi yksin ja tukea ja apua ei välttämättä saa sieltä, mistä sitä luulisi saavansa, vaan jostakin aivan muualta. On myös tosi ristiriitaista, että olen sekä samaan aikaan ollut fyysisesti vähemmän yksin kuin koskaan ennen mutta henkisesti kaikkein yksinäisin. Useammassa vuosikoosteessani olen todennut, että onneksi on kirjat ja kirjaihmiset, niin totean nytkin. Ja onneksi on myös niitä vähäisiä, mutta kultaakin kalliimpia tukiverkkoja, jotka ovat pelastaneet paljon (kaiken). Onneksi on ne oikean elämän ystävät, joiden tiedän olevan henkisesti menossa mukana, vaikka emme olisikaan usein yhteyksissä. Onneksi on ne instagramista löytyneet vertaistuet, toiset korona-ajan yksinäiset tuoreet äidit ja muut, ihanat ihmiset. Melkein hävettää, miten tärkeäksi sosiaalinen media on tänä syksynä noussut - mutta miksi häpeillä! Kun ketään ei voi kuitenkaan nähdä, on upeaa että olen löytänyt tuollaisen yhteisön.
 
Tärkeää taitaa olla sekin, että vaikka tasan tarkkaan tiedän, millainen etuoikeutettu kultapossukerholainen olen verrattuna moneen muuhun, miten pystyin vain jäämään helposti etätöihin vakituisessa työssäni, miten sain maailman ihanimman vauvan ja niin edelleen, se ei silti vähennä sitä, että vuosi on ollut todella rankka ja ahdistava ja saan niin tuntea. Se että muilla on ollut rankempaa, ei tee omista taisteluistani yhtään sen helpompia. Se että vauva on tietysti maailman ihanin, rakkain ja toivotuin ei poista sitä tosiseikkaa, että (itkuisen) vauvan kanssa ilman tukiverkkoja on todella rankkaa. Jotenkin nyt on entistä helpompi taas muistaa se, että ei ikinä pitäisi olettaa. Ikinä ei tiedä, millaista toisella on, millaista yksinäisyyttä muut voivat kokea, millaisia vaikeuksia tämä poikkeuksellinen vuosi on tuonut. Sen sijaan pitäisi muistaa kysyä, että miten sinulla menee, miten jaksat, tarkoittaen siis ihan myös kaikkia muitakin kuin itseäni. Se saattaa olla kultaakin kalliimpaa.

Vuonna 2020 luin siis 79 kirjaa joista:
24 oli äänikirjaa,
11 oli sarjakuvaa.
 
76 kirjaa luin suomeksi, kolme englanniksi.
Luin ja kuuntelin paljon uudelleen vanhoja suosikkeja, mm. Hietamiehen kirjat ja kaksi ensimmäistä Taisteluni-sarjan kirjaa. Osa niistä kuuluu näihin listoihin, en laskenut niitä nyt tietystikään näihin tilastoihin uudelleen.
 
1001-listalta luin 14 kirjaa (tilanne nyt 270/1001)
Keskisuomalaisen listalta luin 5 kirjaa (tilanne nyt 95/100)
Suomalaiset suosikit -listalta en lukenut tänäkään vuonna yhtään kirjaa, tilanne edelleen 35/100 
Kaikkien aikojen paras kirja -listalta luin yhden teoksen, tilanne nyt 94/142 
 
Jos tämä vuosi on jotakin opettanut, niin ainakin sen, että elämässä ei kannata tehdä kauhean tarkkoja suunnitelmia. En siis nytkään suunnittele mitä aion lukea, vaan katson mitä tuleman pitää. Helmet-haasteen kelkkaan hypppään taas (sain muuten tämänkin vuoden haasteen loppuun eilen illalla, mutta sen koostamiseen blogin puolelle ei enää energia riitä) ja toki haluaisin edistää listaprojektejani.  Erityisesti katseeni suuntautuu noihin viiteen (vain!) Keskisuomalaisen listalta puuttuvaan kirjaan. Mutta katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan!