tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (päivittyvä postaus)

Lauantai klo 20:00

Myöhään meni, mutta nyt on satavuotisjuhlat juhlittu ja lukumaraton pääsee starttaamaan! Kuvan nappasin ennen juhliin lähtöä, lahjaksi vein tuon maljakon ja kotipihalta kerätyt kukat. Päivä on ollut yhtä menoa joten saa nähdä nukahdanko heti, kun hetkeksi rauhoitun. Aloitan Idiootilla, joka on nyt sivulla 720. Tavoitteena on lukea se loppuun.

Klo 22:39

Luin Idiootin loppuun, 165 sivua. Se oli kyllä hyvä kirja mutta olisi voinut olla huomattavasti tiiviimpi. Kahvitankkaus, jonka suoritin heti ensimmäisellä lukutunnilla, näemmä toimi. Ainakaan nyt ei väsytä. Aloin oikein miettiä, miten silloin lapsena / nuorena jaksoin lukea aamuyöhön asti? Nyt Korpisoturi houkuttelee minua, kokeilen seuraavaksi kirjaksi sitä.

Klo 1:03 (sunnuntai)

Luin Korpisoturia 80 sivua. Tähän mennessä olen vaikuttunut, onpa ihan minun kirjani! Päässä soi Mokoma: raja tulee vastaan / tässä omani ja tahdon levätä / tahdon silmät ummistaa. Palaan siis huomenna, ehkä muutaman sivun jaksan vielä lukea. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 245

Sunnuntai klo 8:07


Taitaa olla niin, että jos haluaisin lukea koko yön, minun pitäisi ensin nukkua koko päivä. Aamu on niin kaunis, että ehkä kunnon yöunet olivat kuitenkin oikea ratkaisu. Tulin terassille aamupalalle Korpisoturin kanssa. Yhteiskunnan tuhoon varautua Ahma on oikein mainiota seuraa ja kirja ahmittava.

Klo  10:23

Luin Korpisoturin loppuun, se oli hyvä! Seuraavaksi jatkan kesken olevalla Coraline-sarjakuvalla, jossa olen nyt sivulla 98.

Sivuja luettuna: 422

Klo 11:37

Luin loppuun Coralinen, olipas se hieno. Tarina on Neil Gaimanin, joten mitäpä muuta siltä voisi odottaa. Kuuntelin myös aamulenkillä puoli tuntia äänikirjaa, Keskusteluja ystävien kesken. Kohta taitaa tulla elämä väliin, rautakauppareissu odottaa, mutta ehkä aloitan vielä vähän Runotyttöä. Maratonin tavoite on nyt hyvin saavutettu, olen lukenut loppuun kaksi kirjaa ja yhden kokonaan.

Sivuja luettuna: 510
Äänikirjaa kuunneltu: 29 min

Klo 13:30

Luin 50 sivua Pientä runotyttöä. Ihmettelen miten hyvin muistan tämän! Kuuntelin myös puoli tuntia lisää äänikirjaa. Nyt sinne asioille, saattaa olla että en pahemmin enää ehdi lukea tänään, mutta varsin onnistunut maraton on jo nyt!

Sivuja luettuna: 560
Äänikirjaa kuunneltu: 60 min


Yhteenveto lukumaratonista (muokattu 15.7.)

Sivuja luettu: 612
Äänikirjaa kuunneltu: 3 h 50 min

Maratonilla loppuun luetut kirjat:
Dostojevski: Idiootti
Gaimab & Russell: Coraline (sarjakuva)

Maratonilla kokonaan luetut kirjat:
Gustafsson: Korpisoturi

Maratonilla aloitetut kirjat:
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
Montgomery: Pieni Runotyttö

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hulluuden rajamailla: Blogistanian lukumaraton 13.7.2019


Blogini alkuvuosina, tarkemmin elämäni ajanjaksona, joka tunnetaan pimeinä ja synkkinä Pohjanmaan vuosina, osallistuin erilaisiin lukumaratoneihin ahkerasti, pari kertaa vuodessa. Edellisen kerran olen näemmä osallistunut tällaiseen 24 tuntia kestävään lukusuoritukseen yli kaksi vuotta sitten. Aiemmat suoritukseni löytyvät täältä.

Olin kyllä noteerannut, että kirjabloggaajien perinteinen blogistanian lukumaraton lähestyy, mutta en ajatellut osallistuvani siihen. Jokin kuitenkin naksahti päässä ja huomasin kerääväni kirjapinoa, katselevani hyllyä vähän sillä silmällä. Haastetta emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Johanna. 

Oikeastaan idea osallistumisesta tuli siitä, kun yksi asia, jonka haluaisin vielä tehdä kesälomallani, on lukea koko päivä tai kaikkein mieluiten läpi yön, ihan kuin lapsuuden kesäloman parhaina hetkinä. Nyt kun olen lomalla, miksi siis en toteuttaisi tätä ajatusta maratonin  merkeissä. Huomenna iltapäivällä on juhlittavana yhdet 100-vuotisjuhlat (kuinka usein sellaisille pääsee osallistumaan!), mutta illaksi ei ole mitään suunnitelmia, joten aloitan maratonin juhlista kotiuduttuani ja jatkan sitten 24 tuntia siten, että lukuaika päättyy sunnuntai-iltana.

Elämäni on viime aikoina ollut aikamoista ex tempore -seikkailua, joten en mene takuuseen, etteikö jotakin yllättävää voisi ilmaantua, jolloin maraton jää toteutumatta tai ainakin typistyy. Joskus aiemmin olen oikeasti suorittanut lukumaratonia niin, että olen asettanut kovia tavoitteita, nyt enemmänkin ajattelin katsoa, ehtisinkö lukemaan ja miten paljon.

Kuvassa olevista kirjoista Idiootti on kesken noin sadan sivun verran, Coraline-sarjakuva on puolessa välissä. Tavoitteena on ainakin lukea ne loppuun. Pieni runotyttö on ollut tarkoitus lukea pitkästä aikaa uudestaan, muut kirjat (Huumeasema Zoo, Jeppis 2 ja Korpisoturi) kiinnostavat paljon ja ovat keskenään tarkoituksella aika erilaisia. Lisäksi minulla on käytössä BookBeat ja sen loputtomat äänikirjavalikoimat sekä lähes yhtä loputtomat kirjahyllyni, joista saattaa löytyä jotakin houkuttelevampaa. Saa siis nähdä, miten minun käy! Päivitän lukumaratonkuulumisia myös blogiin eli palaan asiaan huomenillalla, jos/kun maraton silloin starttaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tommi Liimatta: Jeppis


Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Pelikortit suoraan lapsuudestani, joka muuten oli 90- eikä 60-luvulla toisin kuin voisi päätellä.
Tämä teksti kertoo ennemmin tai myöhemmin Minja Koskelan kirjasta Ennen kaikkea feministi, jonka luin kesäkuussa. Sitä ennen kuitenkin pitkä johdanto, tavaramerkkini:

Festarit, nuo onneni lähde ja elämäni valo! Niillä on tullut nyt kierrettyä pari kesäkuista viikonloppua ja ai, miten olenkaan siitä nauttinut. En oikeasti tiedä, milloin olisin onnellisempi kuin kuunnellessani lempibändiäni livenä kesäillassa muiden musiikkifanien kanssa. Tuska loppui sunnuntaina ja seuraavat tiedossa olevat festarit olisivat vasta elokuussa: kokonaisen päivän jaksoin mutta tänään sorruin ja ostin liput John Smith Rock -festareille.

Festarit ovat saaneet minut myös ajattelemaan kaikenlaista. Olen miettinyt itsekkyyttä, sitä mitä itsekkyys oikeastaan on ja että miten kieroutunutta on, että tunnen tekeväni väärin, kun itsekkäästi (?) haluan viettää kesäviikonloput mahdollisimman pitkälti festareilla, vaikka tiedän tekeväni kerrankin juuri oikein. Jälkeenpäin kun olen tajunnut monen asian suhteen, että olisi vain pitänyt mennä ja elää, eikä ajatella jatkuvasti muiden kautta, mitä minun kuuluisi tehdä. Tästä pääsin ajatukseen, miten eri asia olisi lähteä rock-festareille yksin, kun on nainen kuin jos olisi mies. Tai en tiedä, olisiko se oikeasti yhtään eri juttu, mutta se ajatusmaailma, jonka kohtaan tämän asian suhteen monilta eri tahoilta, tahtoo niin kertoa.

Mietin myös rock-musiikin miesvaltaisuutta, sitä miten jälleen uutisoitiin kuinka monet suomalaiset festarit suosivat niin paljon miesesiintyjiä ja lavalle pääsee vain vähän naisia. Tätä asiaa sivusi myös Minja Koskela. On kuitenkin aika epäreilua, jos Tuskan kaltaista raskaan musiikin tapahtumaa syytettäisiin naisartistien syrjimisestä. Itse rakastan metalliani tummana (inhoan kasarihevin kiekumista!) ja laulajalla nyt vain on paljon väliä. Mahtavaa, että bändeistä löytyy taitavia naisörisijöitäkin, Tuskassa esiintynyt Jinjer ja Arch Enemy, jota lähden katsomaan Laukaalle, nyt pari mainitakseni. Se miksi soittajissa ei ole enempää naisia, on taas eri asia. Ehkä se tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Itsehän olen aina kadehtinut niitä (miesten) kaveriporukoita, joissa kaikki soittavat kitaraa ja kuuntelevat musiikkia ja oppivat toisiltaan ja perustavat bändejä -  ei ole tullut minulle vielä vastaan sellaista porukkaa, vaikka yläasteelta asti olen siitä haaveillut.

Kirjoitin hiljattain Liv Strömquistista ja siitä, miten minua vähän ahdistaa se kupla, johon hänen kirjansa liittyvät. Samaisessa kuplassa pyörin myös Koskelan kirjan kanssa. Koskela mainitsee usein itsekin internetin ja sen, millaista keskustelua sosiaalisessa mediassa feminismistä käydään. Se maailma ahdistaa ja myös jotenkin kyllästyttää minua, mutta tartuin silti kirjaan, sillä aihe on niin kiinnostava. Ja feminismiä olen myös miettinyt paljon viime aikoina (mitäköhän en olisi miettinyt?).

Koskelan kirjassa on paljon asiaa mm. neljännen aallon feminismistä, jolla tarkoitetaan intersektionaalisuutta sekä jo mainitusta nettimaailmasta. Nämä aiheet tuntuvat vierailta ja etäisiltä. Itselleni kirjan parasta antia olivatkin arkiset kuvaukset ja havainnot siitä, millaisia sukupuolittuneita, helposti havaitsematta jääviä, rakenteita on suomalaisessa yhteiskunnassa ja se miten Koskela avasi niitä henkilökohtaisilla esimerkeillä. Olen hänen ikäisensä, aika samanlaisessa elämäntilanteessa oleva nainen, joten samaistumispintaa löysin paljon.

Kun tein monta vuotta reissutöitä toisella puolella Suomea, sain kohdata paheksuntaa siitä, että koska oikein ajattelin palata pysyvästi Turkuun. Kukaan ei olettanut, että mieheni olisi muuttanut minun töideni vuoksi Pohjanmaalle (en toki sinne olisi halunnut itsekään jäädä pysyvästi, mutta periaatekysymys!). Lastenhankkimiskysymyksiä satelee säännöllisesti minulle, ei ikinä miehelleni ja tämä korostui häiden jälkeen lähes raivostuttavalle tasolle. Suvun talkoissa naisten oletetaan kokoontuvan keittiöön ruuanlaittoon, vaikka minä olisin mieluummin siellä pihatöissä, illanistujaisissa usein sama juttu, jako tapahtuu sukupuolen, ei kiinnostustenkohteiden mukaan. Kokouksissa joissa olen ainoa nainen, totta kai minä kirjoitan kokousmuistion. Ja niin edelleen. Pieniä asioita, jotka kuitenkin ärsyttävät. Olen myös muistellut - en niin lämmöllä - kerhotätiä, joka tuli kiukkuisena kieltämään, kun leikin "poikien leluilla". Tässäkin pitää muistaa se, että homma toimii myös toisin päin: olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, jos työporukalla lähdetään jonnekin autolla, miesten oletetaan aina toimivan kuskeina.

Pidin siitä, että kirjassa on selvästi nähtävissä Koskelan tutkijatausta. Termit selitetään auki, argumentointi on vahvaa ja lähteitä runsaasti. Siinä oli ehkä jopa liikaa sisältöä kirjan pituuteen nähden, osa asioista käsiteltiin varsin pintapuolisesti ja välillä tuli tunne, että asiasta toiseen, henkilökohtaisesta yleiseen, siirtyiltiin vähän turhan vauhdikkaasti. Paljon oli myös asiaa, josta en ollut samaa mieltä tai josta en saanut irti oikein mitään, mutta paljon myös nyökyttelin ja samaistuin. Ennen kaikkea feministi on tärkeä herättelevä kirja ja hyvä katsaus siihen, mitä feminismistä ja tasa-arvosta tulee tietää. Ironista on se, että niiden joiden ennen kaikkea pitäisi lukea kirja, eivät sitä varmasti tule lukemaan. Kirjan merkittävin lukijakunta tietänee nämä asiat jo etukäteen. On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan, asioita pöyhitään ja pidetään ääntä. Vaikka ehkä pitäisi, minä en ole ennen kaikkea feministi, mutta liputan täysillä heidän puolestaan jotka ovat!

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Tove Jansson: Kuuntelija


Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa, epätäydellisyys sen sijaan useimmiten on. Täydellisyys voi helposti vetää puoleensa, mutta ainakin kaltaiseni kyllästyvä ja vaihtelunhaluinen tyyppi alkaa nopeasti kaivata jotakin rosoa, tarttumispintaa. Epätäydelliset asiat, olivat ne sitten töitä, taideteoksia, maisemia tai ihmisiä, jaksavat kiehtoa mieltä ja pitää mielenkiintoa yllä paljon pidempään.

Elän poikkeuksellisen voimakasta tylsyydenvälttely-elämänvaihetta. Vältän tylsyyttä kaikilla elämänalueilla ja menen kohti kaikkea kiinnostavaa, outoakin. Rakastan tarinoita, joita kätkeytyy epätäydellisyyden taakse. Sitä, miten lautaseen on syntynyt särö, miten metsästä on kaatunut puu, miten ihminen on särkynyt, mutta taas koonnut itsensä. Elämä koostuu miljoonista tarinoista ja minä haluan kuulla nyt ne kaikki ja rakastan jokaista niistä.

Tarinoiden kuulemisen lisäksi koen tarvetta kertoa niitä. Olen lukenut viime aikoina hienojen tarinankertojien kirjoja, yksi parhaista kotimaisista on tietenkin Tove Jansson. On sääli, että niin harva tuntuu tietävän, että Jansson on niin paljon muutakin kuin muumikirjat (yhtään niitä väheksymättä toki!). Kesäkirja on ainoa suomalainen teos, joka on tuolla alkuperäisellä 1001 books you must read -listalla. Kuuntelija on vuotta aikaisemmin, vuonna 1971, julkaistu novellikokoelma, jossa on paljon Kesäkirjan henkeä: vahvaa tunnelmaa, luontoa ja ihanan epätäydellisiä henkilöhahmoja.

Jansson on ilmiömäinen epätäydellisyyden kuvaaja, sen näkee jo hänen muumihahmoistaan. Laiskuutta, anarkismia ja muita epätäydellisenä pidettyjä piirteitä käsitellään humaanin ymmärtävästi, mutta terävästi. Janssonin tapa kuvata ihmisiä, joilla yleensä on enemmän tai vähemmän ongelmia, on lämmin mutta säälimätön. Se kannustaa lukijaa näkemään ihmisen hyvässä valossa tämän puutteista huolimatta. Rakastan etenkin Janssonin tapaa kuvata yksinäisyyttä: vaikka on yksin ei tarvitse olla yksinäinen ja vaikka olisikin yksinäinen, ei se välttämättä ole aina paha asia. Janssonin maailman yksinäisyys on meren keskellä olevan saaren eristäytyneisyyttä ja toisaalta kaupungin keskellä, ihmistungoksessa koettua erilaisuutta.

Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys.

Oivallettuani epätäydellisyyden kauneuden jäljelle jäi pieni hämmennys: miksi muissa ja muiden tekemisissä osaa arvostaa sitä, mutta itseltään vaatii täydellistä suoritusta? Ehkä sekin on lopulta pohjimmiltaan sitä hyvin inhimillistä epätäydellisyyttä.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea


Onpa tämä kesä ollut tähän asti rasittava mutta myös ihan poikkeuksellisen ihana. Kun tekee töissä kahden hengen työt siten, että perehtymisaikaa tehtäviin on ollut kaksi kuukautta, ei kai ole ihme että vähän rasittaakin. Huomaan kuitenkin, että aivojeni puolen vuoden pakkoloma (sairasloma) näyttäytyy nyt positiivisesti: stressistä tulee oikeastaan vain hyvä ja inspiroitunut olo. Pitkään tällaista kuormitusta ei toki jaksa ja siksi onkin erinomainen asia, että lomailen heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa. Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että kaikki innostaa, kiinnostaa, inspiroi. Toisaalta en jaksa keskittyä mihinkään, sohin vähän joka suuntaan, koitan elää niin täysillä kaikkea, että en uskalla pysähtyä.

Tietysti tämä mielentila on johtanut myös siihen, että olen alkanut analysoida olotilojani ja miettinyt, miksi en osaa rauhoittua. Ei ole ollut taas kovin helppoa olla minä. Yhtäkkiä, oikeasti kuin tilauksesta, sattumalta löysin tuntemuksilleni kaksi sanoittajaa: kaksi kovin erilaista mutta täydellistä ääntä. Ensimmäinen oli Herra Ylppö, joka karheankauniilla äänellään lauloi korviini, että "Mä en tiedä mitä haluan / vaihtoehtoja on valtavasti" ja toisaalta että "Tunnetko sinäkin surumielisyyttä / ihan syyttä / tunnetko sinäkin / melankolian anatomian". Jo helpotti.

Toinen sattuma oli se, että päätin lopultakin lukea jo kauan sitten kirjastosta Sivumennen-podcastin inspiroimana lainaamani Aila Meriluodon Vaarallista kokea -kirjan. Se on kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta. Oikeasti luin sen nyt siksi, että lainaa ei saanut enää uusittua. Olin kiinnostunut mutta melko varma siitä, että kirja ei oikeastaan ole minun juttuni, kiinnostuin lähinnä ajankuvan vuoksi. Ja myönnän, olin ennakkoluuloinen jo kansikuvan vuoksi, se ärsytti minua. Mutta voi Aila, Aila!

Aila kirjoittaa päiväkirjassaan esimerkiksi näin:
"Miksi minulla täytyy olla näin erinomainen kyky kärsiä? Joku toinen selviäisi vastaavasta tilanteesta paljon helpommalla, ihmettelisi tietysti ja olisi huolissaankin mutta eläisi sentään, kun taas minulla on koko ajan tämä kaiherrus, lyijynraskas taustamusiikki silloinkin kun unohdan yhdeksi silmänräpäykseksi sen syyn."

Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella:

"Olen ajatellut liikaa. Kunpa tulisi joku joka auttaisi olemaan ajattelematta. Ilmaisematta, aina vain. Tekisi välinpitämättömäksi. Silloin kun pidän väliä, en pysty kirjoittamaan."

Meriluoto on minulle täysin vieras runoilijana ja kirjailijana. Ehkä siksikin suhtauduin kirjaan niin ennakkoluuloisesti. Ajattelin että hän on sellainen aika eteerinen tyyppi, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan media ja kustantamo olisi halunnut sellaisena hänet pitääkin. Aila on kuitenkin kaikkea muuta, hän on voimakas, räiskyvä, hauska ja räävitön. Paljon päiväkirjan sivuilla on sellaista, jota en välttämättä olisi tahtonut lukea, fyysistä yksityiskohtaisuutta, miesanalyysia, mutta niin paljon tuttua, käsittämättömän tuttua ajatusmaailmaa, että rakastuin kirjaan ja Ailaan. Parasta on se, miten Aila kuvaa kirjoittamista, joka selvästi on hänelle elinehto:

"Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina."

Ailan sanojen myötä ymmärsin, että näinhän minäkin ajattelen. Siihen ehkä liittyy myös se, että puhun niin paljon, minun on jotenkin puettava sanoiksi se päässäni liikkuva sanatulva. Ehkä lähipiirillenikin olisi parempi että kirjoittaisin enemmän? Sen miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa, Aila pukee myös täydellisesti sanoiksi:

"On kovin helppoa olla kirjoittamatta. Itse asiassa on aina voitettava pieni vastahakoisuus ennen kuin kaivaa esiin päiväkirjan avaimen. Onkohan se sitä ettei hyväksy itseään. Että haluaisi sanoa irti tuttavuuden tämän henkilön, tämän todellisuuden kanssa, lukea romaania, vajota muuhun. Kun todellisuus on kovin voimakas, ei jaksa edes yrittää muovata sitä kirjoittamalla. Vai onko tämä sitä hengen laiskuutta joka on yksi seitsemästä kuolemansynnistä?"

Niin, en tiedä olisiko tämä kirja kolahtanut niin hyvin, jos olisin lukenut sen seesteisempänä aikana. Nyt se oli kuitenkin juuri sitä, mitä keskittymishäiriöinen, joka suuntaan hulluna tempoileva mieleni tarvitsi. En usko että runoja tulen lukemaan jatkossakaan, mutta Ailan romaaneihin ja etenkin päiväkirjoihin aion sukeltaa myös tulevaisuudessa.