maanantai 22. lokakuuta 2018

Katja Kallio: Yön kantaja

En ollut lukenut Yön kantajaa vielä Seilille päästessäni, mutta otin sen mukaan saarelle ihan vain, jotta saisin kuvattua sen aidossa ympäristössään. Tietenkin otin.
Olen kertonut täällä miten paljon rakastan paikkojen historiaa ainakin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut jonkin paikkaan vahvasti sitoutuvan kirjan. Lapsena muistan miettineeni metsässä kävellessäni, kuka minua ennen on astunut juuri tähän samaan kohtaan. Vai onko kukaan? Olinko minä ensimmäinen? Ja miettisikö joku joskus tulevaisuudessa samaa tietämättä, että juuri minun jalkani tallasi samaa kohtaa aiemmin.


Minulle riittää mieltä kiehtovaksi ajatusleikiksi siis jo vähän vähäisempikin historiallinen tieto, joten voitte vain kuvitella, mitä kaksi päivää Seilin saarella teki mielelleni. Turun edustalla Nauvossa sijaitseva saari on yksi Suomen kuuluisimmista. Siellä on toiminut spitaalihospitaali 1600- ja 1700-luvuilla ja sen jälkeen mielisairaala aina 1960-luvulle asti. Seili tunnetaan surullisista ihmiskohtaloistaan, karkotetuista sieluista. Sinne joutuneet eivät päässeet koskaan pois ja heidät haudattiin saarelle (tosin opin vierailullani, että spitaaliin kuolleiden hautapaikkaa ei ole vieläkään löydetty). Vietin nuo kaksi päivää saarella työkavereideni kanssa, pääsin aistimaan saaren tunnelmaa ja sain myös taas huomata, miten saan työskennellä käsittämättömän upeiden ihmisten kanssa. Tulen varmasti muistamaan nuo kaksi päivää aina ja haluan joskus vielä palata saarelle.



Vielä merkityksellisemmän vierailustani Seiliin teki se, että luin heti kotiin palattuani Katja Kallion Yön kantajan. Kirja on ollut minulla jo tovin, mutta hukkasin sen hetkeksi tehdessäni muuttoa Pohjanmaalta Turkuun. Ehkä se oli hyväkin, sillä en olisi voinut lukea kirjaa osuvampana hetkenä. Yön kantajan päähenkilö on todellinen, Amanda Aaltonen, turkulainen nainen joka joutui Seiliin vuonna 1891. Hänen diagnoosinsa oli "epileptinen kuukautishulluus". Käytännössä Aaltonen eli kuten itse halusi, oli köyhä irtolainen, joka oli helpompi pistää talteen. Seilissä opas luki meille Amandan diagnoosin (tuolloin en vielä tiennyt, että diagnoosi oli juuri Yön kantajan päähenkilön) ja järkytyin, kun tajusin miten vähän aikaa tuosta kaikesta on. Vaikka vieläkin naisen asema tuntuu joskus kovin takapajuiselta, on viimeisen vuosisadan aikana menty sentään aimo harppauksin eteenpäin.



Kallio kirjoittaa kauniisti, leijuvasti. Leijuvia ovat myös unenomaiset jaksot, joissa Amanda lentää kuumailmapallolla Euroopan yllä. Kallio on kertonut haastattelussa, että juuri tästä kuumailmapallolentelystä hän ylipäätään kiinnostui Aaltosesta. Kiehtovaa on myös se, että vaikka puheet tällaisista lentomatkoista vaikuttavat heti alkuunsa hourailulta, ne olisivat myös voineet tapahtua historiantietojen valossa. Aaltonen on mielenkiintoinen päähenkilö. Lukija ei saa selvää, onko hän lintu vai kala ja kenen puolella oikeastaan haluaisi olla. Amandaa käy sääliksi, mutta toisaalta hänen käytöksensä on välillä ärsyttävää. Tämä kertoo toki siitä, että Kallio on herättänyt Amandan henkiin taitavasti, hän vaikuttaa aidolta ihmiseltä, hyvine ja huonoine puolineen.


Päivitin Instagramiin kuvia Seilistä ja lainauksia kirjasta sitä mukaa kuin luin sitä. Ne toimivat tämän jutun kuvituksena ja kertovat kirjan upeasta kielestä ja tunnelmistani paljon enemmän kuin tämä tekstini. Ja kuten myös kuviin kirjoitin, Seili tuli uniini. Seilin maisemat ja menneisyyden kaiut kietoituivat hurjan vahvasti kertomukseen. Kallio on asunut kirjaa kirjoittaessaan myös saarella ja se totta kai näkyy kirjassa autenttisuutena niin paikkojen kuin tunnelman suhteen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta muutenkin, mutta tämä yhdistelmä meni ihon alle ja teki tästä taianomaisen lukukokemuksen. Kallio antoi hienosti äänen yhdelle unohdetulle ja kadotetulle sielulle.



Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
Sivumäärä: 380
Mistä hankittu: Omas ostos
Helmet-lukuhaaste 2018: Kohta 38, kannessa on kulkuneuvo

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen sunnuntai


Tänään sunnuntai-iltana, kolmen päivän kirjamessuilun jälkeen, pohdin monenlaista. Pohdin, että taidan olla aika onnekas tyttö. Messuilla jaettiin männyn siemeniä, ideana on istuttaa kirja ja kompensoida luonnonvarojen käyttöä. Minä unohdin asian koko viikonlopuksi, kunnes tänään muistin lähteä siementen metsästykseen. Ja sain vihonviimeisen siemenkassin! Siemenet pääsevät kasvamaan kotipihallemme, toivottavasti onnekkuus siivittää niiden elämää ja meidän muiden pihapiirin eliöiden elämää siinä sivussa.

Pohdin myös sitä, miten elämämme koostuu pienistä sattumuksista, miten nopeatkin kohtaamiset voivat kasvaa koko elämän mittapuulla hyvin merkittäviksi. Miten kuusi vuotta sitten graduahdistuksen sivuprojektiksi noussut kirjojen listaaminen nettiin kasvoi yhdeksi elämäni tärkeimmistä harrastuksista, joka johtaa jatkuvasti ikimuistoisiin hetkiin ja kohtaamisiin. Mietin miten tärkeitä sanat voivat joskus olla, niin kirjoitetut kuin sanotut. Miten ihmiskunta voisi paremmin, jos se käyttäisi enemmän sanoja, haluaisi ymmärtää eri näkökannat, pohdiskelisi. Mietin, miksi niin usein emme sano suoraan, jos jokin on tehnyt meihin suuren vaikutuksen, vaan vain silloin jos jokin asia on pielessä. Kiitos ja kehu voivat olla yllättävän tärkeitä, kukaan ei osaa lukea ajatuksia.

Sellaistakin mietin, miten tärkeää on, että jokainen löytää ne omat ihmisensä, oman piirinsä. Minä elin yli kaksikymmentä vuotta siinä uskossa, että olen jotenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen, kun en tunnu kuuluvan mihinkään joukkoon. Omien ihmisten löydyttyä olen löytänyt myös jonkinlaisen itseni hyväksymisen. Ja myös ymmärryksen, löydän jatkuvasti lisää itseni kaltaisia ihmisiä, kun tiedän mistä etsiä. Kirjamessuilla on valtavasti ihmisiä, mutta siellä on myös aistittavissa kirjaihmisten samankaltaisuus, kyky rakastua tekstiin, samaistua kertomuksiin, taitoon imeä sanoista voimaa elämään. Vaikka lauantaina tungos ahdistikin paljon, ei voinut olla ihailematta sitä, miten paljon kirjat yhä vetävät ihmisiä puoleensa. Kirjoitettu teksti ei ole kuolemassa, mutta lukutaidon polarisoituminen huolestuttaa minua. Tuntuu hirveän pelottavalta ajatukselta, että tulevaisuudessa vaikkapa työmarkkinoilla hyvä lukutaito voi olla kilpailuvaltti, ei itsestäänselvyys.

Ja sitäkin mietin, niin kuin aina kirjamessujen jälkeen, että haluan kirjoittaa enemmän, purkaa pääni sisäisen jatkuvan sanatulvan paperille. Jokin estää minua tekemästä sitä. En ole varma, onko se laiskuutta, pelkoa, häpeää vai jotakin muuta. Nyt aion kuitenkin ottaa selville, mikä se syy on ja päästä siitä yli. Syksyni tulee kulumaan enemmän tai vähemmän toipilaana tämän kuun lopulla koittavan ison leikkauksen jälkeen, joten tekosyyksi ei tule kelpaamaan ainakaan ajan puute.

Perjantain ja lauantain messuraporttini olivat hyvin lyhyitä eikä tämä sunnuntainkaan varsinainen raporttiosa ole pitkä. Tänä vuonna en juuri jaksanut kaivaa kameraa laukusta ja tavoitteeni olivat varsin maltilliset, rauhallinen kiertely ja vain pari ohjelmaa joka päivä. Tämä oli hyvä tapa, ja jalat sai silti kipeäksi, kassin täyteen kirjoja ja mielen täyteen muistoja.

Aamulla kuuntelin ensin Minna Rytisalon haastattelua hänen uudesta romaanistaan Rouva C. Olen ostanut kirjan aiemmin ja nyt sain siihen omistuskirjoituksen. Fanitan Minnaa (niin Rytisaloa kuin Canthiakin) todella paljon. Häntä kuunnellesani mietin, kunpa itsellänikin olisi ollut hänen kaltaisensa opettaja! Aloitan kirjan lukemisen jo pian, odotan siltä paljon ja uskon rakastuvani siihen. Rytisalo on mestari kuvaamaan tunteita ja pieniä, merkityksellisiä hetkiä.


Koko viikonlopulta eniten odottamani haastattelu alkoi puoli yhdeltä Kallas-lavalla. Mies Mokoman lyriikoiden ja kahden upean romaanin, Värityskirjan ja Paaston takana, pääsi ääneen. Marko Annala on mahtava ja karismaattinen esiintyjä niin rokkiklubin kuin kirjamessujenkin lavalla. Ihailen valtavasti hänen tapaansa käyttää sanoja. Tiivis ilmaisu karsii pois turhan ja jättää jäljelle olennaisen ja tämä on taito, jota en lainkaan hallitse (kts. mikä tahansa jaarittelupostaukseni). Haastattelun jälkeen pääsin tapaamaan miestä nimmarijonoon, ja se olikin koko messujen huippukohta. Kohtaaminen lämmittää mieltäni vielä pitkään! Sen jälkeen kuuntelin vielä äidinkielen opettajien pisteen haastattelun ja hämmästelin, miten taitavia haastattelijoita lukiolaiset ovatkaan. Mokoma on seuraavan kerran Turussa itsenäisyyspäivän aattona, toivon tosiaan että olen tarpeeksi hyvässä kunnossa päästäkseni sinne. Erittäin hyvä uutinen oli se, että Annalalla on jo idea seuraavaan kirjaan, uusia merkityksellisiä sanoja ja mieltä lämmittäviä lukukokemuksia siis odotellessa.



Kaikessa onnellisuudessaan raskas viikonloppu oli hyvä päättää näihin tunnelmiin. Kirja- ja leipäkasseineni suuntasin kotiin ja suoraan päiväunille. Kiitos Turun kirjamessut, kiitos Turun messukeskus bloggaaja-passista, kiitos te kaikki ihanat ihmiset, joita sain kohdata viikonlopun aikana. Kirjakasojen kanssa on hyvä vetäytyä syksyn viettoon. Näin olen todennut monesti, mutta totean taas: onneksi on kirjat, kirjallisuus ja kirjaihmiset! <3

Päivän saalis. Kaksi omistuskirjoitusta, Hatka City ja kaksi Liv Strömqvistin sarjakuvaa <3

lauantai 6. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen lauantai

Toinen päivä on pulkassa. Ihmisiä oli paikalla aivan hirveästi, liikaa, ahdisti. Kuvittelisi, että kirjaihmiset olisivat fiksuja, mutta kyllä mahtui ruuhkaan täysurpojakin. Tämä oli hyvien keskustelujen päivä. Seurasin Mitä Minna (Canth) tekisi -paneelikeskustelua, jota oli katsomassa aika moni muukin. Jenni Haukio moderoi keskustelua, jossa loistivat Elina Knihtilä, Jouko Jokinen ja Minna Rytisalo. Tätä olisin halunnut kuunnella ainakin pari tuntia pidempään!

Myöhemmin seurasin toista varsin mielenkiintoista keskustelua, jossa keskusteltiin kirjablogeista. Paikalla olivat kirjabloggaaajt Tuomas Aitonurmi, Kirsi Hietanen, Arja Korhonen, Tuija Takala, Airi Vilhunen, Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja kirjailija Pajtim Statovci.

Raskas päivä painaa, joten tällä kertaa en kirjoita tämän enempää vaan tyydyn (huonoihin) kuviin. Huominen vielä jäljellä, silloinkin on luvassa paljon mielenkiintoista ohjelmaa ja toivottavasti kohtaamisia. On tämä vaan ihan parasta, kaikesta ruuhkasta ja hälinästä huolimatta <3



 
Päivän saalis ja väsynyt mäyräkoira.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen perjantai

Minä rakastan kirjamessuja! Niiden tunnelmaa, kohtaamsia, ohjelmaa ja tietenkin kirjoja. Turun kirjamessut on jo perinne, rakas sellainen, enkä voisi kuvitellakaan jättäväni niitä väliin. Tänäkin vuonna sain bloggaajapassin Turun Messukeskukselta, kiitos siitä! Se pääsee tehokäyttöön, sillä suuntaan messuille myös lauantaina ja sunnuntaina.

En ollut messuilla niin aikaisin kuin alun perin suunnittelin, mutta ihan hyvä niin, jalat sai väsymään näinkin. Ehdin sopivasti paikalle Kuisti-lavalle, jossa A.W. Yrjänä ja Janne Halmkrona kertoivat uudesta CMX, Ad nauseam -kirjasta. Siihen on koottu CMX:n verkkosivujen kysymyspalstan kysymykset vastauksineen. Jonotan kirjaa kirjastosta ja mielenkiinnolla odotan sen lukemista. Minulla on muistikuva, että olen joskus kirjoittanut ko. palstalle jotakin. Ehkä se selviää, kun pääsen lukemaan kirjaa.


Päivän toinen ohjelma oli Jouni Hynysen haastattelu. Muistikuvia on kirja, jossa Hynynen kertoo laulujensa taustoja. Ostin sen ja pyysin nimmarin ja selfien. Melkoinen fanityttöhetki, sillä olen fanittanut Kotiteollisuutta aina, jo alkuajoista tai varsinkin silloin. Satu peikoista mainittiin haastattelussakin ja kirjassa on kuulemma siitä enemmän. En malta odottaa tämän kirjan lukemista! Hynysen kynästä on syntynyt muutama elämäni tärkeimmistä lyriikoista. Oli muuten hauskaa seurata Hynysen poseerauksia! En nähnyt yhtäkään identtistä.



Lopuksi suuntasin Fiore-lavalle kuuntelemaan Saara Turusen, kirjallisen idolini, haastattelua. Sekä Rakkaudenhirviö että Sivuhenkilö olivat minulle täysosumia. Uskaltauduin pyytämään Sivuhenkilööni nimmaria ja pääsin kuvaankin Saaran kanssa. Seuraavaa kirjaa saa kuulemma tovin odotella. Mutta hyvää toki kannattaa odottaa! Ihan mahtava kohtaaminen tämäkin.


Aivan viimeisenä kuuntelin vielä hetkisen äidinkielen opettajien osastolla Ines Lukkasen haastattelua. Hän on nainen, joka vastaa valtavan suosituista taidevandalismi-meemeistä, jotka ihastuttavat minua huumorillaan, ajankohtaisuudellaan ja myös yleistiedon laajuudella. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo sen verran poikki, että keskittyminen oli mahdotonta ja päätin lopettaa tältä päivältä.


Päivä oli mahtava, tosin sairas olo vei mieltä alas ja muutti välillä suunnitelmiani. Helsingin kirjamessut jäävät tänä vuonna väliin, sillä lähden kirurgin puukon alle juuri messutorstaina, siihen on alle kolme viikkoa. Pitää siis ottaa kaikki ilo irti vielä kahdesta Turun messupäivästä. Huomenna on luvassa mm. kirjabloggaaja-ohjelmaa, jee!

Tämä päivä oli kaikkea sitä, mitä messut parhaillaan ovat. Yllättäviä ja iloisia kohtaamisia niin omien tuttujen kuin kirjailijoidenkin kanssa, hyvää tunnelmaa ja paljon paljon kirjoja. Kirjallisuus yhdistää ja on hienoa että tällaisia tapahtumia järjestetään vielä nykymaailmassakin. Tosin olin huomaavinani, että etenkin divariosastolla oli vajausta aikaisempiin vuosiin. Liekö syynä kahden euron kirjaosasto, joka on saapunut nyt Turkuunkin, vai yleisesti se, että kirjoja ostetaan vähemmän.

Minunkaan ei toki pitänyt ostaa mitään, tässä kuitenkin päivän saalis. Huomenna ajattelin käydä vähän hipelöimässä paria divariosastolle jäänyttä, mieltä kaihertavaa kirjaa...


lauantai 22. syyskuuta 2018

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa


Ymmärrän jollakin tasolla leffapokkarit eli ajankohtaisen elokuvan tai sarjan käyttämisen kirjan kannessa markkinointimielessä. Näin saadaan ehkä vähän lukeva ihminen houkuteltua kirjan pariin, kun hän tunnistaa tutun kuvan kannessa. Pokkarit ovat enemmän kertakäyttötavaraa, joten leffakannet on helpompi antaa anteeksi, mutta ihan sidotun kirjan kansikuvissa ei ikinä pitäisi käyttää leffa- tai sarjakansia. Nevil Shuten Viisi mustaa kanaa -kirjasta on lukemani perusteella tehty tv-sarja, joka on esitetty Suomenkin televisiossa ja siksi kuva sarjasta on totta kai poimittu kansikuvaksi. Raivostuttavaa! En minä halua saada mitään mielikuvia siitä, minkä näköiseksi roolittajat ovat kirjan hahmot kuvitelleet.

Viisi mustaa kanaa sijoittuu sekä Englantiin että eksoottisemmin Malakan niemimaalle, Malesiaan. Brittien siirtomaa saa kokea kovia, kun toinen maailmansota puhkeaa. Japanilaiset ottavat joukon englatilaisia vangeiksi ja marssittavat näitä paikasta toiseen. Joukossa on myös nuori Jean Paget. Jean tapaa eräässä sijoituspaikassa mielenkiintoisen nuoren miehen, australialaisen Joe Harmanin. Joe kokee kauhean kohtalon, hän varastaa naisille ruuaksi viisi mustaa kanaa ja tästä syystä hänet piestään pahasti ja Jean uskoo miehen kuolleen.

Myöhemmin Englannissa Jean saa kuulla perineensä suuren summan rahaa. Hän haluaa lähteä takaisin Malesiaan, rakennuttaa rahoillaan sinne kaivon, auttaa alueen ihmisiä, sillä hän sai sieltä apua. Ja päästä takaisin Joen jalanjäljille. Jeanin perintöasiaa hoitaa vanha lakitoimiston Noel Strachan, jolle Jean kertoo uskomattoman tarinansa ja joiden välille syntyy lämmin suhde. Jean palaa Malakaan ja lopulta ei niin yllättäen tapaa siellä myös Joen. Tarinaa kerrotaan Noelin näkökulmasta, joka suhtautuu Jeaniin mielestäni vähän liiankin läheisesti. Jotenkin kuitenkin kertoja toimii ja jättää Jeanin ja Joen tarinaan sopivaa ulkopuolista tunnelmaa.

Viisi mustaa kanaa oli samaan aikaan sekä ihastuttavan että raivostuttavan vanhanaikainen. Se oli verkkainen, liiankin, mutta toisaalta keskittyi hienosti kuvaamaan maisemia, ihmisiä ja tunteita. Vanhanaikaisuus näkyi myös suomennoksessa, enpä ole ennen vaikka törmännyt sellaiseen jäätelöannokseen kuin banaanileike (arvatenkin banana split).

Kirja kertoo hienon tarinan mutta minun makuuni sen olisi voinut kertoa vähän tiiviimmässä muodossa. Parasta antia kirjassa oli paikkojen kuvaukset, ja se miten rakkaus paikkaan ja kotiseuturakkaus oli kuvattu. Joelle rakas Australian Alice Springs on päässyt myös alkuperäisen kirjan nimeen. Haaveena on nostaa Malesiaan uusi ja uljas kaupunki, ihana paikka, A Town Like Alice. Piristävintä tässä kirjassa oli se, että päähenkilö, nuori nainen, esitettiin kirjoitusajankohtaan nähden fiksuna, päättäväisenä ja täyspäisenä, ei käsiä vääntelehtivänä neitokaisena, joka lopulta aina tarvitsee miestä apuun. Ehkäpä tuo tv-sarjakin olisi ihan mielenkiintoista nähdä, nähdä mitä asioita tekijät ovat kirjasta siihen poimineet. Hahmot vain ovat kyllä kuvan perusteella aivan vääränlaisia.

Viisi mustaa kanaa on 1001-listalla, jota sain näin pitkästä aikaa etenemään. Kirjassa käy varsin hyvin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 11.

Kirjailija: Nevil Shute
Luettu kirja: Viisi mustaa kanaa (Gummerus 1982, suom. Tuovi Järvinen)
Alkuperäinen kirja: A Town Like Alice, 1950
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 20. syyskuuta 2018

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa


Raha ja terveys ovat siitä merkillisiä kavereita, että kumpaakin ajattelee eniten silloin, kun niitä ei ole. Raha on yhteiskunnassamme läsnä kaikkialla mutta suhtautuminen siihen ei ole arkista. Rahakeskusteluun liittyy aina arvolatauksia, ennakkokäsityksiä ja toisinaan jopa häpeää. Näitä syvälle juurtuneita asenteita ei usein edes tajua. Enpä minäkään ollut tajunnut ajatella koko asiaa ennen kuin luin Julia Thurénin (uuden voimaeläimeni!) kirjoittaman kirjan Kaikki rahasta. Otsikon perään on liitetty raflaava "Näin säästin kymppitonnin vuodessa", joka vaikuttaa vähän klikkiotsikolta, mutta jonka funktion toki ymmärrän mielenkiinnon herättäjänä.

Thurén aloittaa osumalla suoraan napakymppiin; avaa silmäni ymmärtämään omaa suhtautumistani rahaan. Hän nimittäin kertoo, miten on syntynyt vuonna 1987 (niin minäkin) ja eläneensä näin lapsuutensa keskellä syvintä lamaa. Meille lama-ajan lapsille kävi silleen myös aika hauskasti, että juuri kun meidän piti päästä mukaan työelämään, kun olimme valmistumassa tai pitkällä opinnoissamme, iski taas lama (lauantaina tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kun Lehman Brothers kaatui ja käytännössä lama alkoi). Monessa 90-luvun kodissa raha on ollut tiukilla, siihen on liittynyt kauhutarinoita ja niin suurta huolta, että olemme jo ennen kouluikää oppineet suhtautumaan rahaan vähän oudosti. Työelämän epävarmuus on omiaan kasvattamaan tätä mörköä. Thurén toteaa myös osuvasti: "Käsitin, että rahasta puhuminen on mautonta ja rahvaanomaista korskeilua tai rasittavaa valittamista." Aivan totta: nousukkaat, jupit ja osakemiljonäärit herättävät tunteita siinä missä velkakierteeseen joutunut tai kaikki rahansa kolikkopeleihin syöttävä eläkeläinenkin. Vain juntit kysyvät mitä tämä maksaa tai toteavat, että liian kallis, ei oo varaa. Parempi vain olla näistä raha-asioista ihan hiljaa.

Olen itse herännyt rahasta puhumisen vaikeuteen tämän vuoden aikana. Ostimme nimittäin helmikuussa 2017 tontin, jolla oli purkukuntoinen talo. Purimme talon ja rakennutimme tilalle uuden. Tähän kaikkeen tarvitsi tietenkin rahaa, tarkemmin ottaen lainarahaa. Tunnen oloni hirveän vaivaantuneeksi aina, kun joku keksii kysyä suoraan, paljonko talomme rakentaminen maksoi. Koen aina myös hirveää tarvetta selitellä miten paljon teimme itse, miten kaikki säästöt on revitty selkärangasta ja ihan kuin puolustella, että onnemme on kyllä ansaittua ja tämä on järkevä sijoitus, tämän saa varmasti tarvittaessa myytyä. Vaikka siis tosiaan ei ole ikinä tarkoitus myydä, tässä on tarkoitus asua hamaan loppuun asti ja iloisesti maksella lainaa oman katon alla.

Rahan lainaaminen ja sijoittaminen on omaksutun ajattelumallimme perusteella tyhmää tai vähintäänkin hiukan vaarallista. Ja sijoittaminen on vain oikeasti rikkaiden puuhaa. Moni elää säästeliäästi, mutta kun rahalleen ei hae sijoituskohdetta, se makaa tilillä kasvattamassa samalla pankin varallisuutta, vaikka sen voisi päästää maailmalle kasvamaan isommaksi korkoa korolle -periaatteella. Thurén perustelee vakuuttavasti, miksi jokaisen, jolla on mahdollisuus irrottaa tuloistaan vaikkapa vain 15 euroa kuukaudessa, kannattaisi aloittaa sijoittaminen. Sijoittaminen on lopulta melko yksinkertaista ja se voi olla jopa innostavaa. Thurénin sijoittamisfilosofia on: "budjetoi, automatisoi ja nauti". Kuulostaa aika mukavalta.

Thurénin oman tekstin lisäksi kirjassa on runsaasti asiantuntijoiden kommentteja sekä naisten, enimmäkseen kolmekymppisten, kokemuksia rahasta. Se että näkökulma on korostuneen naisellinen, sopi minulle luonnollisesti mainiosti, mutta uskon että jokainen saa kirjasta paljon irti iästä ja sukupuolessta huolimatta. Mukana on paljon tunnettuja ihmisiä ja erittäin mielenkiintoisia juttuja. Esimerkiksi jos olet aina halunnut tietää, miten paljon Salkkari-näyttelijä tienaa, kannattaa lukea tämä kirja! No, oli siellä paljon mielenkiintoisempiakin juttuja. Ainoastaan ärsytti, että nämä haastattelukommentit eivät erottuneet varsinaisesta tekstistä riittävästi, joka lienee BookBeatin tekninen ongelma.

Opin myös, että kahdeksalla prosentilla suomalaisista aikuisista on maksuhäiriömerkintä. Se on ihan valtavasti ja on vaikea ymmärtää, miten ihminen päätyy tähän tilanteeseen puhumattakaan heistä, jotka joutuvat pikavippikierteeseen. Kirjan olikin erittäin hyvä lukukokemus myös siksi, että se jaksoi joka otteeseen muistuttaa, että kaikki eivät ole raha-asioiden suhteen tasa-arvoisia. Hyväosaisten on helppo huudella, että sen kuin alat sijoittaa tai hankit parempipalkkaisen työn. Huono-osaisuus kasaantuu helposti ja köyhyys ruokkii itseään. Samalla kirja kuitenkin muistuttaa, että myös silloin, kun rahaa ei ole, siitä kannattaisi uskaltaa puhua. Monet hankalat tilanteet voivat ratketa, kun ongelmistaan puhuu avoimemmin.

Parasta kirjassa oli kuitenkin sen suora konkretia. Esimerkiksi "älä osta mitään turhaa paskaa" kiteyttää aika pitkälti myös oman säästämisstrategiani. Thurénin kieli on ilmavaa ja suoraa ja se sopii täydellisesti tällaiseen teokseen, jossa monille vaikea asia tuodaan kansantajuiseen muotoon. Kerrankin rahasta kirjoitetaan kiinnostavasti, innostavasti ja käytännönläheisesti. Taustalla kupliva ihastuttavan kuiva huumori, selkeästi esitetyt ja toteuttamiskelpoiset vinkit ja tyylipuhdas kieli ovat täydellisesti toimiva yhdistelmä. Ahmin kirjan kuin parhaimmankin romaanin. Tämä kirja tosiaan kannattaa lukea.

Ihan vielä en puhu rahasta yhtä avoimesti kuin Thurén. Tajusin kuitenkin, miten haitallinen tämä nykyinen rahakulttuurimme on. Ehkä aika voisi olla otollinen muutokselle. Minä olen julistanut (ehkä jo rasittavuuteen asti) tämän kirjan sanomaa lähipiirilleni ja aion sitä jatkaa. Pienin askelin kohti avoimempaa rahakeskustelua!

Julia Thurénin mainiota blogia kannattaa myös seurata osoitteessa: https://www.lily.fi/blogit/juliaihminen

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 189
Mistä hankittu: E-kirja BookBeatista

tiistai 18. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Tämän kirjan kansi alkoi vilistä joka paikassa muutama viikko sitten. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään, mutta jotenkin se kai jäi alitajuntaani kummittelemaan. Alan ymmärtää, miksi nykyään jotkin asiat nousevat niin nopeasti ilmiöiksi, Instagram on hullu paikka! Heti siis, kun kirja ilmestyi BookBeatiin, aloin sen kummemmin miettimättä lukea sitä. Koko Suomi (no okei, tämä sosiaalisen median kirjakupla, jossa elän) tuntuu olevan kirjasta ihan täysin pähkinöinä. Minä kuitenkin olen pähkinöinä ehkä sellaisen hieman murentuneen suolapähkinäkourallisen verran, mutta en sen enempää.

Myönnettäköön, aihe on superhyvä! Päähenkilö on yli 30-vuotias nainen, joka on tyypillisillä yhteiskunnallisilla mittapuilla mitattuna epäonnistunut. Hän ei ole parisuhteessa (lapsista puhumattakaan), hänellä ei ole juurikaan töitä, hän ei jaksa pestä tukkaansa kovin usein ja hän on riippuvainen sipseistä ja Pirkan valkosipulidipistä. Ruokavalio koostuu sipsien lisäksi lähinnä thai-kuutioista ja ajatukset täyttää ex-poikaystävä. Hahmo on siis piristävän erilainen verrattuna tyypilliseen kirjallisuuden kolmekymppiseen naiseen ja näyttää elämän aidompaa puolta, sitä että kaikki ei tosiaan aina ole täydellistä.

Arkinen kuvaus viehätti, mutta tarkat yksityiskohdat muodostuivat myös ongelmaksi. En nimittäin päässyt yli siitä, että päähenkilö heitti käytetyn vanulapun vessanpönttöön! Toinen ärsytys koski homeista suklaata. (Käsittääkseni suklaa kun ei homehdu, vaan sen pinnalle kertyvä valkoinen kerros on pintaan kiteytynyttä rasvaa.) Kun tällaiset asiat alkavat ärsyttää, on vaikea keskittyä itse tarinaan. Kenties olen myös liian syvällä yhteiskunnan luomassa "jokainen pärjätköön omillaan" -paineessa, mutta kyllä minua ärsytti myös päähenkilön vastuuttomuus, se että hän pummaa rahaa läheisiltään ja lähtee silti New Yorkiin. Töiden saamisen vaikeuden toki minäkin ymmärrän, mutta tappiomieliala ja turha ruikutus ärsytti. Itsesääli on toisinaan varsin oikeutettua, mutta pysyvänä mielentilana ei kovin hedelmällinen.

Kieltämättä kirja kertoi jotakin hyvin oleellista tästä ajasta. Päähenkilö muistaa ulkoa kaikki naistenlehtien kauneusvinkit ja ne ovat oleellisesti osana hänen arkeaan. Yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jää helposti ulkopuolelle asioista ja syrjäytymisriski ei kosketa pelkästään nuoria miehiä. Ironinen sävy, joka korostui etenkin lukujen otsikoinnissa oli myös mieleeni. Silti kokonaisuus kääntyi enemmän ärsyttävän kuin viihdyttävän puolelle. Epämukavasti tunnistin välillä myös itseni, mutta ärsytys ei ainakaan kokonaan johtunut siitä. En ainakaan tunnusta.

Jotenkin minulla on myös olo, että tämä on kirja, josta olisi pitänyt pitää valtavasti. Kirjan arkinen ja täsmällinen ajankuva on niin poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa, etten yhtään ihmettele, miksi kirjasta on pidetty niin paljon. Vaikka kirja onkin periaatteessa kevyt, on sisältö yllättävänkin raskasta ja painavaa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että kirja voisi olla oivaa luettavaa vaikkapa yli 50-vuotiaille päättäjille. Kuva siitä, millainen Y-sukupolven nainen myös voi olla, saattaisi saada tarpeellista päivitystä.

Lisäksi minun on ihan pakko mainita, että Sisko Savonlahti on varmasti ihan mahtava tyyppi päätellen jo siitä, että hän omistaa ihan hurjan söpön mäyräkoiran! Tämänkin tiedän vain ja ainoastaan Instagramin vuoksi. Hullu maailma.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 141
Mistä hankittu: BookBeat