sunnuntai 15. elokuuta 2021

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Oli heinäkuu vuonna 2012. Istuin pitkänmatkanbussissa matkalla Lahteen töihin, taas kerran yhden kotona Turussa vietetyn viikonlopun jälkeen. Mukanani minulla oli kirja, Haruki Murakamin Kafka rannalla. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun luin kirjan loppuun siinä muiden matkustajien ympäröimänä. Nostin katseeni kirjasta ja ihan tosissani mietin, onko mitenkään mahdollista, että nämä muut ihmiset eivät juuri kokeneet samaa kuin minä koin, että he eivät tiedä, mitä juuri tapahtui. Tämä oli ihan uutta, voiko kirjallisuus olla tällaistakin, voiko se saada aikaan näin vahvan tunteen!

Instagramissa järjestettiin kesällä #kafkankanssarannalla -yhteisluku ja minä totesin, että nyt tai ei koskaan hyppään uudestaan tähän matkaan, vaikka minua suuresti hirvittikin se, onko taika enää tallella, särjenkö sen. Jo alkusivuilla kuitenkin tunsin, miten tarina alkoi virrata ja sai aikaan samoja tuntemuksia kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Ai että miten minä rakastankaan tätä kirjaa, ja edelleen kutsun sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

On oikeastaan toissijaista kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu ja mikä on sen juoni. Teos on minulle ensisijaisesti tunnelma, vahva ja leijuva, hieman pahaenteinen, käsittämättömän unenomainen. Kafka rannalla on kuin uni, josta ei ole aivan varma onko se kehittymässä painajaiseksi. Unenomaisuus johtaa siihen, että kirjan lukeminen on hyvin fyysinen kokemus, ei ole varma lukeeko kirjaa, näkeekö unta vai näkeekö unta siitä, että lukee kirjaa. Fyysiseen tunnelmaan sopii myös kirjan välillä naurettavuuksiin menevä fyysisyys ja eri puolilta esiin ponnahtavat fallokset. Naisia (ja miehiäkin) kuvaillaan tympeästi, Oidipus-teema ei ole suosikkini ja kissoille käy huonosti. Välillä lukeminen teki siis myös pahaa - olo oli kuin painajaisessa, jossa joutuu vain katsomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suuri osa kirjan tehosta perustuu siihen, että se on lähtökohdiltaan niin arkinen ja tavanomainen. Kuitenkin sen hahmot paljastuvat nopeasti olevan ihan kaikkea muuta kuin arkisia ja tarinakin muuttuu koko ajan absurdimmaksi, niin, ihan kuin unissakin. Suuri syy siihen, miksi rakastan kirjaa niin paljon, lienee se, että sitä ei lopulta oikeastaan edes voi ymmärtää. Voi vain katsoa, minne tarina kulkee, minne uni vie ja nauttia matkasta. Pinnan alla kupliva pahuus ja rumuus pitää jännitteen yllä täydellisesti alusta loppuun. Kuitenkin tarinassa on myös herkkyyttä, rakkautta, valtavaa kauneutta. Tällä kertaa kiinnitin myös ensimmäistä lukukertaa enemmän siihen, miten kuolema toistuu kirjan kantavana teemana. Sekö minua siellä myös kiehtoo?

Ja sitten tietysti. Murakami ja musiikki. Musiikki soi kaikkialla ja siihen viitataan monesti, suoraan ja epäsuorasti. Popkulttuuri ja kirjallisuus ovat vahvasti läsnä, päähenkilön nimeä myöten. Se miten Murakami yhdistelee arkisia ja jokapäiväisiä elementtejä fantasiaan on myös niin kovin toimivaa ja hämmästyttävän lumoavaa.

Kafka rannalla on kyllä myös niitä kirjoja, joita on vaikeaa suositella kenellekään, vaikka minä sitä pohjattomasti rakastankin. On hyvin ymmärrettävää, ettei tämä ole kaikkien kirja. Nyt kuitenkin totesin, että on aika palata muidenkin Murakami-suosikkieni pariin. Nyt odotan entistä innokkaammin syksyllä tulevaa Vieterilintukronikka-suomennosta. Olen sen aikoinaan lukenut englanniksi ja muistaisin, että siinä oli samanlaista kafkamaista, ainutlaatuista, pahaenteistä, unenomaista tunnelmaa. Miten ihanaa on, että maailmassa on tällaisia kirjoja!

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. osa: Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut

Hurjaa, että perinteinen puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt jo kolmanteentoista kertaansa! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi. Olen kärsinyt viime aikoina melkoisesta luku- ja etenkin bloggausajan puutteesta (yksivuotias liittyy), joten tälläkin kertaa vain lyhyt katsaus tähän ihan mahtavaan klassikkoon.

En ajatellut olevani novelli-ihminen, mutta näemmä olenkin - tai sitten vain elämässäni on ollut tietämättäni Katherine Mansfieldin kokoinen aukko. Löysin tämän vain 34-vuotiaana kuolleen uusiseelantilaiskirjailijan, kun kävin Boxallin listalta läpi 1900-luvun alun naiskirjailijoita, kumman tuntematon hän tuntuu olevan ainakin Suomessa. Minäkin kuulin hänestä vasta nyt. Ja rakastuin! Sata vuotta vanhat novellit tuntuvat ihmeen raikkailta, mutta tämä suomenkielinen kokoelma on julkaistu vasta vuonna 1980.

Synesteetikkopuoleni pääsi Mansfieldin novelleita lukiessa valloilleen, ja se on aina vaikuttavan lukukokemuksen varma merkki. Näin hänen novellinsa väreissä ja eräänlaisena valon ja varjon leikkinä. Ne ovat yhdistelmä näennäisen vaivatonta, kummallisen lumoavaa ja valoisaa kerrontaa, jonka pinnan alla kuitenkin lymyää jokin synkkä, pahaenteinen taso, joka jossakin tarinan kohdassa pulpahtaa pintaan. Hienoja hahmoja, luokkaeroja, yllättäviä käänteitä, tämä novellikokoelma piti otteessaan alusta loppuun.

Mitään ihan  vastaavaa en muista aiemmin lukeneeni. Sinänsä arkiset ja yksinkertaiset kuvaukset muuttuvat Mansfieldin kynässä merkityksellisiksi ja vaikuttaviksi. En ihmettele yhtään, että itsensä Virginia Woolfin - Mansfieldin aikalaisen ja tuttavan - on sanottu arvostaneen Mansfieldiä suuresti. Väitetään, että Mansfield oli jopa ainoa kirjailija, jonka taitoja Woolf kadehti.

Kun mainitsin Mansfieldin instagramissa, blogikollega Linnea mainitsi lukeneensa häntä käsittelevän sarjakuvan. Toki lainasin sen heti ja se syvensi hienosti tätä uusinta kirjailijahurahdustani. Sarah Laingin Mansfield and me osoittautui hienoksi sarjakuvateokseksi.  Laing kertoo sekä omansa että Mansfieldin tarinan ja eri vuosisatojen kirjailijoiden elämissä onkin yllättävän paljon yksityiskohtia. 

Teoksessa on myös joitakin Mansfieldin (juuri lukemiani) novelleja kuvitettuna, hieno kokemus lukea heti Puutarhakutsut-novellikokoelman perään. Erittäin lämpimästi suosittelen molempia, ihan mahtavaa oli taas tehdä tällainen löytö!

Ja kun kerran klassikoista on puhe, Instagramissahan jatkuu #klassikkokesä2021 haasteeni. Vielä on kesää ja klassikkokesää jäljellä!

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Henry James: Naisen muotokuva

Luimme Henry Jamesin Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady, suom. J.A. Hollo) Instagram-yhteislukuna. Haasteeni alkoi huhtikuun alussa ja tavoiteaikana oli kuukausi, nyt noin kolme kuukautta myöhemmin pääsin lopultakin loppuun. Tämä bloggaus on yritykseni madaltaa bloggaaamisen kynnystä, kopioin tänne nyt aiemmin Instagramiin kirjoittamani tekstin.

Jo alkusivuilla oli selvää, että James ei päästä lukijaansa helpolla. Vai mitä mieltä olette kirjan ensimmäisestä lauseesta?  

 "On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette - eräät henkilöt eivät tietenkään siitä koskaan nauti."  

Kuitenkin, kun otetaan huomioon, että romaani on julkaistu vuonna 1881, se tuntui hyvinkin modernilta. James on jollakin tavalla hyvin terävä, aikaansa edellä, ja hyvin kuivalla tavalla hauskakin. Hänellä on voimakkaan psykologinen ote ja moniin aikalaisiinsa (joita olen näemmä viime aikoina lukenut ihan urakalla) verrattuna hän tosiaan tuntuu oikeinkin edistykselliseltä.  

Mutta huh. Oli se sitten nykyihmisen keskittymiskyvyttömyyttä vai mitä hyvänsä, mutta olisihan tämän romaanin voinut tiivistää paljon lyhyempään mittaan. Uuvuin paikoin pahasti, ja olisin varmaan nuupahtanut kesken matkan, ellei kimppalukupolkua olisi ollut tarpomassa muutkin. Ladonta oli tiivis ja 600-sivuinen romaani tuntui kyllä paljon mittaansa suuremmalta, sekä hyvässä että pahassa.  

Kirjan päähenkilö, Isabel Archer, oli ihastuttava ja raikas tuulahdus 1800-luvun lopun mieskeskeisessä maailmassa. Juonikuvio, se kenen kanssa Isabel avioituu ja mitä siitä seuraa, oli sekin raikkaampi kuin voisi päältäpäin kuvitella. Mutta kaikesta hienosta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen uupunut tunnelma. Tämä kirja olisi vaatinut kokonaan stressittömän loman ja rauhallisen lukuhetken. Romaania riippumatossa ja iltapäiväteetä päivänokosten jälkeen. Jos teillä on mahdollisuus sellaiseen, niin ehdottomasti suosittelen

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpellon kirjoja ja kirjoja Eeva Joenpellosta


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkästä aikaa taas täällä, hei! Aika juoksee nyt sellaista tahtia, että vaikka luulen, että olen ihan hiljattain kirjoittanut tänne, huomaan taas kuluneen kuukauden ja reilusti ylikin. Nyt kuitenkin vihdoinkin tulin kirjoittamaan aiheesta, joka on ollut minulla paljon mielen päällä, Eeva Joenpellosta.

Aloin jossakin vaiheessa alkuvuodesta huomata kirjasomessa mainintoja Eeva Joenpellosta. Ensinnäkin Joenpelto oli minulle tuttu vain ohimennen mainittuna nimenä, jos sellaisenakaan. Puhuttiinko hänestä koulussa? Kai sentään mainittin joskus ohimennen? En ole lainkaan varma. Mielikuvissani niputin hänet myös hiukan tylsien viihteellisten kirjailijoiden joukkoon, sellaiseen ns. tätikirjallisuuteen, johon en haluaisi suhtautua ennakkoluuloisesti, mutta joka on varmasti monille hyvin tunnistettava kirjallisuuden tyyppi. Ja tahdon huomauttaa, että tämäkin mielikuva on luultavasti hyvin väärä!

No, mitä enemmän Joenpellosta luin, sitä enemmän huomasin mielikuvieni olevan aivan vääriä ja totesin, että minun on tutustuttava hänen tuotantoonsa. Ilokseni huomasin, että hänen yhdeksi päätyökseen kutstutun Lohja-sarjan avausosa Vetää kaikista ovista löytyi äänikirjana BookBeatista. Ja sitten se oli menoa. Rakastuin päätä pahkaa Joenpellon terävään, kirkasääniseen, tunnelmalliseen ja vahvaan kerrontaan, hänen upeisiin moniulotteisiin hahmoihinsa. Löysin itseni kirjan tarinasta ja hahmoista, löysin elämän oleellisuuksia, Suomen kansan juuria, huumoria, surua, historiaa.

Romaanin rinnalle otin kuunneltavaksi uunituoreen Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjan. Sen jälkeen siirryin Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaan (Elämän kirjailija Eeva Joenpelto). Vetää kaiksita ovista jälkeen jatkoin Finlandia-palkinnonkin voittaneeseen Tuomari Müller, hieno mies -romaaniin, joka pääsi yllättämään minut täysin käsittelemällä aiheita, joihin en ole ennen kirjallisuudessa törmännyt. Löysin itseäni Joenpellon teksteistä ja Joenpellosta itsessään aina vain enemmän.

Minä siis hurahdin - ja rakastuin! Tämän kaiken kruunasi kirjabloggaajille avautunut upea tilaisuus, pääsin viime viikolla WSOY:n kirjallisuussäätiön kutstumana tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Lohjan Sammattiin. Sieltä, Vares-Kantolasta, jonka Joenpelto rakennutti ja jätti testamentissaan säätiölle, ovat tämän jutun kuvat.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921 Sammatissa. Hänen syntymästään tulee siis kuluneeksi torstaina sata vuotta ja se on tietysti syy sille, miksi Joenpellosta taas puhutaan. Joenpellon tuotantoon kuuluu lähes kolmekymmentä romaania, jotka on julkaistu vuosien 1946 ja 2000 välisenä aikana: siis seitsemällä eri vuosikymmenellä! Yksi romaaneista on palkittu Finlandialla ja Joenpelto oli aikanaan seurapiirijulkkis, jonka elämää seurattiin tarkasti lehtienkin sivuilla ja jonka uusi romaani oli aina tapaus. Hän kuoli vuonna 2004. Tässä valossa on aivan käsittämättömän pöyristyttävää, että minä, kolmekymppinen kirjallisuuden suurkuluttaja, en tiennyt hänestä oikein mitään ja tämä on selvästi kokemus muillakin ikätovereillani. Miten Joenpelto on vajonnut sellaiseen unohdukseen, miksi hänestä ei puhuta? Miksi hän on niin tavattoman vieras? Ruuskan ja Aholan kirjojen sivuilla kuvissa vastaan tulee ulkoisesti näyttävä nainen, upea pitkä blondi. Miksi nämä kuvat, joissa hän ylväänä poseeraa luonnossa, Vares-Kantolan edustalla tai eläinten (mäyräkoirien tai hanhien) kanssa, ei ole tullut ikonisia, ainakaan samalla tavalla kuin vaikkapa aikalaisensa Tove Janssonin kuvat? Miksi? Miksi miksi miksi?

Kuvat Ruuskan kirjasta.
On niin monta syytä, miksi Eeva Joenpeltoa on helppo rakastaa. Hän oli selvästikin omapäinen, itsepäinenkin, vahva ja omalaatuinen nainen. Kertojaluonne, joka nautti liioittelusta. Elämässään kovia kokenut, molemmat poikansa menettänyt ja rankan avioeron läpikäynyt itsenäinen nainen, joka rakennutti lapsuudenkotinsa viereen Sammatin suurimman talon. Melkoisen suurudenhullu projekti, johon oli kenties hyvä upottaa sydämen suruja. Siltoja polttanut, monia suututtanut, mutta myös ihastuttanut nainen. Kekkosen pariskunnan tuttava, kotimaisen kirjallisuuden keskeinen hahmo ja vaikuttaja. Mäyräkoiraihminen! (Viimeistään kun tämä fakta tuli eteeni, olin myyty. Hätkähdin myös, kun elämäkerrasta opin, että minua ja Joenpeltoa yhdistää myös se, että lapsillamme on sama, juhannuksen tienoille sijoittuva syntymäpäivä). Kirjailija, joka vielä kuolemansakin jälkeen yllätti kaikki: testamentista paljastui jymy-yllätys, kun suuri talo jätettiinkin WSOY:lle tulevaisuuden kirjailijoiden käyttöön eikä sukulaisille.

Mutta se tärkein syy: Joenpelto kirjoittaa upeasti ja ainutlaatuisesti. Hänen kirjoissaan on sellaista helppoutta, tarinan pakottamatonta kulkua, aitoutta, jota harvoin tulee vastaan. Teksti tuntuu ajoittain hyvinkin synkistä teemoista huolimatta valoisalta ja kirkkaalta. Vetää kaikista ovista, se josta aloitin, sijoittuu sisällissodan jälkimaininkeihin. Mielenkiintoista on se, että sarjaa kutstutaan Lohja-sarjaksi, vaikka Lohjaa ei kertaakaan mainita! Uusmaalainen pikkukaupunki on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Keskiössä on kauppias Oskari Hänninen ja hänen perheensä, vaimo Salme ja aikusiksi kasvaneet tyttäret Anja ja Inkeri. On kirjassa juonikin, hieno sellainen, mutta tärkeintä ovat sen ikimuistoiset hahmot, niin aidot hahmot, että on vaikea uskoa, että heitä ei oikeasti ole olemassa.

Joenpellon lapsuudenkoti, jonka viereen Vares-Kantola rakennettiin.

Samoin käsittämättömän hienoja ovat hahmot Tuomari Müller, hieno mies -romaanissa. Siinä Gösta Müller, Uudenmaan läntisiin osiin sijoittuvan pikkukaupungin (kuinkas muutenkaan!) pankinjohtaja ja hänen vaimonsa saavat kokea, millaiset ovat kuntapolitiikan rumat kasvot. Gösta ei toimi uransa aikana niin kuin hänen oletettaisiin toimivan, hän ei lähde mukaan hyvä veli -verkostoon ja sen hän saa tuntea nahoissaan. Göstan jo kuoltua leski Meeri saa myös osansa, kunta on kaavoittamassa hänen omistamansa harjunreunaan ruhonkäsittelylaitosta, esteenä on vain päättäväinen vanha rouva, joka ei suostu myymään nummipalaansa. Erityisesti on myös mainittava romaanin jakso, jossa kuvataan Göstan lapsuutta, se oli upeasti kerrottu.

Idean romaaniinsa Joenpelto sai, kun hän toimi Pro Lohja -liikkeen keulakuvana. Kun uutta moottoritietä rakennettiin, alunperin liitäntätien linjaus kulki Lohjan historiallisen keskuksen viertä. Moni yritti muuttaa päättäjien mielen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin julkisuuden henkilö ärähti. Ilman Joenpeltoa tie siis luultavasti kulkisi Lohjan kirkon vierestä. Tapaus avasi Joenpellolle poliittisen päätöksenteon kaikessa irvokkuudessaan ja tämän kaiken hän tallensi mestarillisesti kirjaansa. Kirja osui minuun toki myös hyvin henkilökohtaisesti, sillä kunnanvirasto on itselleni erittäin tuttu ympäristö. Alun kohtaus, jossa Meeri Müller saapuu virastolle tiedustelemaan kaavoitusasiasta ja kukaan ei halua siitä hänen kanssaan keskustella, on riemastuttavinta, mitä olen lukenut ikuisuuksiin.


Joenpellon hahmot ovat kenties niin upeita siksi, että Joenpelto käsittelee ihmismielen synkempiä tunteita, vallanhimoa, häpeää ja epävarmuutta mestarillisesti. Ei heti tule mieleen vastaavaa lukukokemusta. Ehkä hyvä vertauskohde voisi olla Väinö Linna, johon Joenpeltoa on usein verrattu, ja johon vertaamiseen hän oli ilmeisesti, hyvästä syystäkin, melkoisen kyllästynyt. Rakastan Väinö Linnan romaaneja ja hän on poikkeuksellinen ihmisyyden ja Suomen historian kuvaaja. Mutta sitä on myös Joenpelto, eikä häviä Linnalle mielestäni yhtään. Jotta Joenpelto ja etenkin Lohja-sarja löydettäisiin, on siis perusteltua suositella häntä kaikille Pohjantähti-trilogian faneille.

Syy sille, miksi Linna jatkaa klassikkolistoilla ja Joenpelto on vaipunut unohdukseen, on mielestäni hyvin ilmeinen. Joenpelto oli nainen, naiskirjailija. Ruuska toteaa kirjassaan: "Eeva Joenpelto on kaikissa mahdollisissa yhteyksissä korostanut, että hän ei ole naiskirjailija - hän on kirjailija." Suurin toiveeni onkin, että uudet sukupolvet löytäisivät Joenpellon, unohtaisivat ennakkoluulonsa ja vähättelevät etuliitteet. Näiden kahden romaanin perusteella voin jo sanoa, että Joenpelto on kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, unohtunut aarre. Ihanaa että luettavaa riittää vielä niin paljon!

Mainitsemani romaanit:

Vetää kaikista ovista, 1974
Tuomari Müller, hieno mies, 1994

Mainitsemani tietokirjat:

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 2015
Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?, 2021

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Thomas Hardy: Tessin tarina

Huh, mikä blogitauko! Olin täältä pois näemmä yli kaksi kuukautta ja se taitaa olla pisin aika ikinä. Sanottavaa olisi ollut paljonkin ja luettuja kirjoja, joista haluan kirjoittaa, on paljon. Kuitenkin huomaan, että on vaikeaa aloittaa kirjoittamista, kun aikaa ei ole paljon. Tuntuu siltä, että jos en ehdi kirjoittamaan kunnolla, en tahdo kirjoittaa mitään. Blogin alkuvuosina harrastin paljonkin muutaman rivin kirjakommentointia (arvosteluista ei oikein voi puhua), mutta jostakin syystä sellaisten tekeminen nykyisin tuntuu jotenkin väärältä. Vaikka oikeastihan olisi mukavaa jättää talteen edes ne muutama rivi ajatuksia kirjasta, vaikkei kunnon pitkää analyysiä kirjottaisikaan. Tämä on kuitenkin vain harrastus, tässä voisi vain antaa mennä. Siltä pohjalta siis tämä teksti.

Eli siis, nyt olen täällä, tapani mukaan puhumassa tyhjää. Asiaan. Minulla on näemmä menossa joku 1800-luvun teemavuosi. Olen lukenut jo Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen, H.G. Wellsin Näkymättömän miehen sekä tämän Thomas Hardyn Tessin tarinan. Parhaillaan luen Henry Jamesin Naisen muotokuvaa. Viihdyn näissä viktoriaanisissa maailmoissa ilmeisen hyvin. Luin Tessin tarinaa pitkään ja hartaasti. Minulla oli se lainassa kirjastosta, mutta parhaiten ehdin lukea sitä yöllä valvoessa puhelimelta e-kirjana. Siinä mielessä lukukokemus oli hyvin samankaltainen kuin Collinsin kirjan kanssa, olin välillä hyvin uupunut kirjan hitauteen ja koukeroiseen kieleen, mutta loppua kohti aina vain vaikuttuneempi ja näin muutama viikko lukukokemuksen jälkeen varma siitä, että lopulta kirja olikin yllättävän hieno.

Tessin tarina alkaa siitä, kun tavallinen köyhä maalaisisäntä John Durbeyfield saa selville, että heidän sukunsa saattaakin polveutua aatelisesta d'Urbervillen suvusta. Perheen nuori ja kaunis tytär Tess lähetetään yhteiskunnallisen nousun ja parempiin piireihin pääsyn toivossa d'Urbervillen kartanoon. Kuten arvata saattaa, siitä alkaa Tessin tie turmioon. Rikkauksien sijaan Tess päätyy kurjuuteen, moraaliseen ahdinkoon, menetettyyn maineeseen. Sen sijaan, että miehet, jotka luonnollisesti ovat syy Tessin kurjuuteen, joutuisivat vastuuseen, on Tess se, joka menettää maineensa. Hardy kuvaa hienosti ajan kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä ja naisen onnetonta asemaa kauppatavarana. Lisäksi kuvaus Britannian maaseudusta, Tess työskentelee muun muassa peltotöissä, on elävää ja paikoin jopa herkullisesti maalailtua. Tosin siihenkin paikoin melkein uuvuin, samoin Tessin alistuvaan ja nöyristelevään persoonaan.

Olin jo välillä sitä mieltä, että olikohan tässä taas yksi yliarvostettu klassikko. Mutta sitten tuli loppu, joka tuli puskista, yllätti ja nosti kirjan apaattisen kerronnan suosta, keikautti koko romaanin ja kaiken aiemmin kerrotun uuteen asemaan. Kaikesta hitaudesta huolimatta totean siis, että Tessin tarina on hieno romaani, jolle monet sitä seuranneet romaanit ovat taatusti paljon velkaa. Se on toki aikansa tuote ja siinä on puutteensa, mutta ne oli lopulta helppo antaa anteeksi. Se pohtii yhteiskunnallisia teemoja, kuten moraalia ja luokkaeroja mukavan piikikkäästi. Tessin tarinassa on myös paljon hyviä hahmoja, etenkin hänen ahne perheensä huvitti minua.

On muuten mielenkiintoista huomata, että Jamesin Naisen muotokuva, jota luen parhaillaan, vaikuttaa teemoiltaan aika samanlaiselta mutta kieleltään ja otteeltaan paljon modernimmalta kuin tämä Hardyn teos. Kuitenkin Naisen muotokuva on julkaistu 1881 ja Tessin tarina kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1891. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan James ohjaa Isabel-hahmonsa tarinaa, ehkä pääsen vielä vertailemaan näitä hahmoja keskenään. Ja minkäköhän vikotriaanisen romaanin sitä seuraavaksi ottaisi työn alle, niitä onneksi riittää vielä melkoisen monta listallanikin!

Thomas Hardy: Tessin tarina (suom. Uuno Helve)
Alkup. Tess of  the d'Ubervilles, 1891
Sivumäärä: 340

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Milan Kundera: Pila

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus elokuvaa katsoessa ei pääse yli siitä, että näyttelijä on oikeasti vain näyttelijä. Kaikki huomio kiinnittyy näyttelijään persoonana, hänen maneereihinsa ja näyttelijän taakse, roolihahmoon, ei näe, illuusiota ei pääse syntymään. Sellainen olo minulla on, kun luen Milan Kunderaa. Näen vain hänet kirjailijana, hänen kikkailunsa ja kielensä. Teksti jää etäiseksi, se tuntuu teennäiseltä ja jää tarkoituksettomaksi, kirjailijan keinojen ja taitojen esittelyksi.

Inhosin taannoin Kunderan tunnetuinta romaania Olemisen sietämätön keveys. Kuvailin sitä muun muassa valtavaksi filosofiseksi oksennukseksi. Olin myös sitä mieltä, että Kunderasta on muodostunut kirjailja, josta on pidettävä, ellei halua leimautua tyhmäksi. Kerroin näistä mietteistäni Instagramissa, jossa eräs toinen kertoi traumatisoituneensa, kun aikoinaan joutui lukemaan Kunderan esikoisteoksen Pilan pääsykoekirjana, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta jostakin syystä romaani oli edelleen hänellä hyllyssä. Minä totesin heti, että Pila onkin muuten listalta vielä lukematta, että eiköhän lueta se yhdessä, tempaus nimettiin tunnisteella #pilataanlukemisenilo, luonnollisesti. Tavoitteena minulla oli ennen kaikkea päästä pureksimaan sitä kysymystä, miksi inhosin Kunderaa niin paljon ja nyt ilokseni, jo kolmannen kirjailijan kirjan jälkeen, minulla on kysymykseen vastauksia. (Siihen, miksi tykkään lukea kirjoja, joista en pidä ja vielä enemmän tykkään kirjoittaa niistä, minulla ei sen sijaan edelleenkään ole selitystä).

Pilan (Žert 1967) päähenkilö Ludvik, todellinen niljake ja epämiellyttävä naisten esineellistäjä, tulee muuttaneeksi elämänsä suunnan yhdellä ajattelemattomalla postikortilla. Humoristinen heitto, ihan vain pila, tulkitaan kapinaksi kommunismia vastaan, vaaralliseksi poliittiseksi liikehdinnäksi. Ludvikin naisviha saa rinnalleen vihaa koko yhteiskuntaa kohtaan, suuren katkeruuden ja kostonhalun. Pieni yksilö totalistarisessa yhteiskunnassa - se on Pilan ydin. 1960-luvun Tšekkoslovakia on miljöönä kiinnostava ja kiinnostusta lisää se, että luonnollisesti Kundera itse koettiin vaarallisena henkilönä, jonka seurauksena hän joutui lopulta muuttamaan Ranskaan. Ymmärrän poliittisen merkityksen ja filosofisen romaanitaiteen ansiot, mutta silti en edelleenkään ymmärrä, miksi Kundera on niin pidetty.

Sillä tosiaan, koko ajan kirjaa lukiessa minua vaivasi tunne siitä, että Kundera siellä kikkailee, Kundera antaa äänen epämiellyttäville romaanihahmoilleen, Kundera käyttää tehokeinona loputonta sulkujen ja puolipisteiden kavalakadia, tekee kielestään tarpeettoman monimutkaista ja - saako näin edes sanoa? - tekotaiteellista. Missään vaiheessa en päässyt yli tuosta tunteesta, uponnut kertomukseen, vaan koko lukukokemusta vaivasi tunne siitä, että tässä on  nyt tarkoituksella käytetty tällaisia keinoja, nyt kirjailija on tehnyt tällaisen ratkaisun. Ongelmana saattaa toki olla myös se, että poliittisuus ja filosofisuus eivät teemoinan ole ne minulle ehkä kaikkein rakkaimmat ja helpoimmin ymmärrettävissä olevat. Kuten Olemisen sietämättömän keveydenkin kanssa, nytkin mietin, että ehkä olen liian tyhmä Kunderalle. Ehkä tosiaan Kundera on aikanaan ollut in ja hip ja häntä on kuulunut kaikkien kirjallisuusihmisten fanittaa? Ehkä hän aikanaan on toimiutkin paremmin, ehkä luen häntä väärällä vuosikymmenellä ja aika on ajanut hänen ohitseen?

Toisaalta kuitenkin Kundera on taitava. Yhdistelmä sosialismista, uskonnosta ja rakkaudesta (tai no, jostakin rakkaudenkaltaisesta naisten esineellistämisestä), on kiinnostavakin ja parhaillaan hänen lakoninen kerrontatapansa toi mieleen Camus'n, joka itselleni on aina positiivinen mielleyhtymä. Jopa vastenmielisen naiskuvan olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja hyväksymään ajan tuotoksena - se miten Ludvik suhtautui naisiin ja millaisella vastaavalla intohimolla kirjan toinen päähenkilö Jaroslav kansanmusiikkiin, on hetkittäin lähes herkullista - mutta kokonaisuutena kirja on niin vastenmielinen, sen kerronta niin luotaantyöntävää, että lähestulkoon inhosin romaania ja sen henkilöitä.

Pila oli vähemmän filosofinen ja enemmän poliittinen kuin Olemisen sietämätön keveys. Jotenkin olen valmiimpi ymmärtämään Pilan kuin Kunderan kuuluisimman romaanin merkittävyyden, Pila on ollut rohkea romaani aikansa poliittisessa ilmapiirissä. Silti olen edelleen sitä mieltä, että kikkailu, taidoilla keuliminen ja poliittiset ansiot eivät aja kaiken yli: Kundera ei todellakaan ole kirjailija minua varten. Voisin taas todeta, että kiitti mulle riitti, niin kuin olen todennut Tietämättömyyden ja Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, mutta hahaa, tulen pureksimaan tätä Kundera-inhoani vielä yhden kirjan, listalla odottavan Naurun ja unohduksen kirjan verran. Kaikenlaisia harrastuksia sitä ihmisellä onkin!

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Pila, suom. Maire Uusitalo, WSOY
Alkuperäinen kirja: Žert, 1967
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

perjantai 26. helmikuuta 2021

H. G. Wells: Näkymätön mies

 

H. G. Wellsin Näkymätön mies napsahtaa vähän samaan klassikoiden kastiin kuin hiljattain lukemani Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen: merkittävyys sitä seuraavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen on täysin kiistaton, mutta ensimmäinen ei useinkaan ole kaikkein paras. Näkymättömyys on yksi scifin/kauhun/oikeastaan minkä tahansa genren toistuvista teemoista ja perinteinen haaveilun kohde ihmiselle: ollapa kärpäsenä katossa, kun voisikin olla näkymätön, mitä kaikkea silloin tekisikään. Tämä Wellsin jo 1897 julkaistu scifi-klassikko Näkymätön mies käsittelee näkymättömyyden teemaa uraauurtavasti. Oli se viihdyttäväkin, mutta ei tosiaan mitenkään hätkähdyttävä, jollainen se on saattanut ilmestyessään ollakin.

Kertomus alkaa, kun majataloon saapuu omituinen vieras: mies jonka kasvoja peittää valkoiset siteet ja joka käyttäytyy perin kummallisesti. Majatalon väki ja kyläläiset toki kiinnostuvat vieraasta heti. Erinäisten sattumien kautta miehen salaisuus paljastuu ja hän pakenee. Näkymättömällä miehellä, Griffinillä, on suuria ongelmia: hänen on esimerkiksi kuljettava kengittä, sillä yksikseen kävelevät kengät näyttäisivät perin kummallisilta. Toisaalta hänen on pukeutuneena peitettävä myös kasvonsa, sillä tyhjä aukko hatun alla on samoin hämmennystä herättävä. Myös syöminen on haastavaa, ruoka pysyy näkyvänä, kunnes hajoaa riittävästi. Lisäksi hänet kyllä on mahdollista aistia kaikilla muilla tavoilla.

Näkymätön mies hakee apua vanhalta opiskelutoveriltaan ja kohtauksessa selviää, että näkymätön on tiedemies, joka on onnistunut muuttamaan kehonsa taitekertoimen ilmaa vastaavaksi, näkymättömäksi. Vahinko vain, että hän ei kykene muuttumaan takaisin näkyväksi. Kiehtovaa tarinassa onkin etenkin sen sosiaalinen puoli. Griffin on oman mielettömän keksintönsä sokaisema. Hän ei näe itsessään - tai väkivaltaisessa toiminnassaan - virheitä. Hän on taustansa vuoksi päätynyt taloudelliseen ahdinkoon, hänellä ei ole pakoteitä, hän on näkymätön monella tapaa. Griffinillä on suuruudenhulluja suunnitelmia hirmuhallinnosta, kaikkivaltiudesta.

Vaikka kirja ei tosiaan nykylukijalle olekaan mikään järisyttävä lukukokemus, oli siinä hieno, omanlaisensa tunnelma. Kuuntelin kirjan enimmäkseen äänikirjana ja se toimi todella hyvin. Pieni, juoneltaan kiinnostava ja ehdottoman sivistävä scifiklassikko, joka jää tunnelmansa vuoksi mieleen.

H. G. Wells: Näkymätön mies (äänikirjan suom. Tapio Hiisivaara 1966, kirjan suom. Aino Tuomikoski 1922)
Äänikirjan lukija: Petri Hanttu
Alkup. kirja: The Invisible Man, 1897
Sivumäärä: 181
Arvostelu: ★★★