keskiviikko 28. elokuuta 2019

Blogihistorian toiset sata 1001-listan kirjaa - suosikit, inhokit ja yllättäjät


Minusta tuntuu, että aina kun avaan blogin, mielessäni pyörii ihan sama asia: miten nopeasti aika kuluu. Samoja ajankulumisteemoja olen pyöritellyt täällä tuhanteen kertaan ja pyörittelen taas. Aloitin tämän projektini vuonna 2012 ja vähän yli viisi vuotta sitten kirjoitin, miten olin tuolloin lukenut blogiaikana sata kirjaa (ennen projektiani luettujen kirjojen määrä oli 53). Nyt olen saavuttanut toisen vastaavan merkkipaalun, blogiaikana luettuja kirjoja on nyt kaksisataa. Tähän toiseen sataseen kului siis huomattavasti pidempi aika, mutta niin on ollut elämäkin kiireisempää.

Tuota kiireistä elämää olen miettinyt viime aikoina paljon lähinnä siksi, kun töissä on toivottoman kiireistä. Kiireen voivotteluun on helppo lähteä mukaan, vaikka ennemmin kannattaisi pysähtyä miettimään, mistä kiire johtuu. Työni on ihan oikeasti hurjan, ihan liian kiireistä, mutta olen myös huomannut aiheuttavani kiirettä ihan tahallani itselleni. Asetan mahdottomia tavoitteita ja sitten kun aika ei riitä, stressaannun. Tämä on erittäin tuttu kuvio, näin olen tehnyt ihan aina.

Kun minulla oli kolmasluokkalaisena ensimmäinen luonnontieteen koe, päätin lukea koealueen läpi viisitoista kertaa. Ja sitten luin, itkin ja luin. Kerran päätin hiihtää pellon ympäri kymmenen kertaa. Kolmannen kierroksen jälkeen olin jo poikki ja alkoi tulla pimeää, mutta pakko se oli jatkaa hiihtämistä, kun kerran niin päätin. Kun vaatii itseltään liikaa, kiire on ikuinen kaveri. Olisi mukava oppia olemaan itselleen armollisempi, pysähtymään ja elämään hetkessä, mutta alan kuitenkin uskoa, etten tule tämän asiaan suhteen muuttumaan koskaan. Siksi tulen aika varmasti jatkamaan täällä esimerkiksi sen asian analysointia, miten tämä 1001 kirjaa -projektini on mahdollista toteuttaa kuolevaisuuteni puitteissa.

Ensimmäisen sadan kirjan tavoin listaan nyt näiden toisen sadan joukosta parhaat, huonoimmat ja jaan muutaman erikoismaininnan. Ensin kuitenkin lista näistä kirjoista, lukutahdissa on selvästi nähtävissä se, miten hulluja viime vuodet ovat olleet. Hullulta tuntuu myös se, miten ihmeessä olen ehtinyt ja jaksanut lukea ennen noin paljon (kaikki on oikeasti Pohjanmaan ja tuntien junamatkustamisen ansiota). Hämmentävää on myös se, miten monesta kirjasta muistikuvat ovat kadonneet ihan täysin. No, se oli alkuperäinen syy, miksi edes perustin blogin: tänne jää jälki. Olisi mukava tietää, löytyykö näiden joukosta teidän suosikkejanne!

2014:

1) Raymond Chandler: Syvä uni
2) Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
3) Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
4) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
5) Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
6) Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan
7) Grass: Peltirumpu
8) Banks: Crow Roadin käsikirjoitus
9) Margaret Atwood: Ryövärimorsian
10) Carol Shields: Ellei
11) Margaret Atwood: Orjattaresi
12) John Steinbeck: Vihan hedelmät

2015:

13) Salinger: Sieppari ruispellossa
14) Philip Roth: Rinta
15) Anne Brontë: Agnes Kotiopettajatar
16) Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
17) Ernest Hemingway: Kirjava satama
18) Jane Austen: Viisasteleva sydän
19) Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas
20) Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
21) Daniel Defoe: Robinson Crusoe
22) Stanislaw Lem: Solaris
23) Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
24) Cocteau: Les enfants terribles
25) Toni Morrison: Sinisimmät silmät
26) Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
27) Kadare: Särkynyt huhtikuu
28) Auster: Mr Vertigo
29) Döblin: Berlin Alexanderplatz
30) Houreissa Foucault
31) McEwn: Ikuinen rakkaus
32) Sebald: Saturnuksen renkaat
33) Kingsley: Vellamon lapset
34) W. Somerset Maugham: Elämältä se maistui
35) J. G. Ballard: Super-Cannes
36) Kingsolver: Myrkkypuun siemen
37) Sodoman 120 päivää
38) Moore ja Gibbons: Vartijat
39) Allende: Henkien talo
40) Brautigan: Vesimelonin sokeri
41) McEwan: Ajan lapsi
42) Capote: Kylmäverisesti
43) Saunders: Pastoralia
44) Salinger: Franny & Zooey
45) Hawthorne: Tulipunainen kirjain
46) Morrison: Sula
47) Houellebecq: Halujen taistelukenttä
48) Voltaire: Candide
49) Gibbons: Cold comfort farm
50) Thoreau: Walden - elämää metsässä

2016:

51) Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
52) Jung Chang: Villijoutsenet
53) Emile Zola: Nana
54) Wolf: Erään naisen tarina
55) Handke: Vasenkätinen nainen
56) Ballard: Uponnut maailma
57) Huxley: Uljas uusi maailma
58) Tournier: Keijujen kuningas
59) Stevenson: Kidnappaus kannella
60) O'Brien: Kolmas konstaapeli
61) Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
62) Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja
63) McCoy: Ammutaanhan hevosiakin
64) McCabe: Pikku teurastaja
65) Kureishi: Esikaupunkien Buddha
66) Beckett: Mercier ja Camier
67) Ondaatje: Englantilainen potilas
68) Bronte: Syrjästäkatsojan tarina
69) Austen: Emma
70) Natsume: Kokoro
71) Byatt: Riivaus
72) Stoker: Dracula
73) Watson: Miss Pettigrew lives for a day
74) Stein: Alice B. Toklas
75) Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
76) Gaskell: Cranfordin naiset
77) Coetzee: Hämärän maat
78) Marquez: Rakkautta koleran aikaan
79) Swift: Tynnyritarina

2017:

80) Houellebecq: Oikeus nautintoon
81) Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus
82) Faber: Lihaa ja verta
83) Tolstoi: Sota ja rauha
84) Queneau: Tyyliharjoituksia
85) Safran Foer: Kaikki valaistuu
86) Mazzantini: Älä liiku
87) Orwell: Eläköön tuonenkielo
88) Houellebecq: Alkeishiukkaset

2018:

89) John Fowles: Neitoperho
90) Jose Saramago: Toinen minä
91) Proulx: Laivauutisia
92) Lispector:Tähden hetki
93) Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

2019:

94) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
95) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
96) Charles Dickens: Suuria odotuksia
97) Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa
98) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
99) Dostojevski: Idiootti
100) Primo Levi: Tällainenko on ihminen


Suosikit TOP3

1. Moore ja Gibbons: Vartijat


"On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää."

2. Jung Chang: Villijoutsenet


"Kirjallisuus on parhaimmillaan avartavaa, opettavaa ja silmät avaavaa. Tietenkin samalla mielellään myös viihdyttävää ja tunteita herättävää. Juuri tällainen lukukokemus oli Jung Changin omaelämänkerrallinen Villijoutsenet."

3. Allende: Henkien talo


Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Inhokit TOP3

1. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa


En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään. 

2. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

"Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas."
 
 
 
"Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan."

Pari bonus-mainintaa, positiivista yllätystä:

Grass: Peltirumpu


"En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!"

Faber: Lihaa ja verta


"Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!
 ---
Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. "

torstai 15. elokuuta 2019

Christiane F.: Huumeasema Zoo


Kun luin vuosia sitten Deborah Spungenin Nancyn, useampi mainitsi blogikommenteissa sen yhteydessä vaikutuksen tehneeksi kirjaksi myös Huumeasema Zoon. Siitä asti kirja on ollut lukulistallani ja nyt lopulta luettu. Luin sitä pitkään, sillä olipa inhottava kirja.

Nancy teki minuun vaikutuksen sen psykologisen puolen vuoksi ja tietenkin Sex Pistols -yhteys kiinnosti ja toi kirjaan lisäarvoa. Huumemailma oli tietenkin Nancyssä myös vahvana esillä ja sen kuvaus oli epämiellyttävän yksityiskohtaista. Se jäi kuitenkin taka-alalle ja kirja oli oikeasti ansiokas. Huumeasema Zoon koin sen sijaan lähes pelkästään yhdeksi pitkäksi heroiinipäiväkirjaksi, kertomukseksi siitä, millä tavoin Christiane F. hankki ja käytti huumeita, ei niinkään miksi hän niitä käytti.

Olen lukenut 1001-listaltakin useamman huumehuuruisen kirjan ja todennut, että ne eivät vaan jaksa kiinnostaa minua. Ehkä ongelma on sama kuin toimintaleffoissa, liika tapahtumarikkaus uuvuttaa, toivon kerronnalta arkisuutta ja tavallisuutta, oivalluksia oikeasta elämästä enkä jostakin huumetripistä. Täysin ristiriitaisesti muuten yksi lempisarjoistani on Breaking Bad, jota katson juuri toistamiseen. Siinäkin tosin huumeet ovat vain lähtökohta valtavan herkulliselle ja koukuttavalle juonelle. En muistanutkaan miten visuaalisesti upea sarja on, miten sen intensiteetti vaihtelee ja miten hyvin juoni toimii. En muistanut sitäkään, että Hank alkaa onnettomuutensa jälkeen keräillä mineraaleja (They are not rocks, they are minerals!) ja miten autopesulan hankkimisessa edesauttoi se, miten sen väitettiin pilanneen ympäristöä. Niin sitä ihminen katsoo maailmaa omien kokemuksiensa kautta.


Huumeasema Zoo on tositapahtumiin perustuva Christiane F.:n muistelmateos, jossa hän kuvaa millaista oli berliiniläisnuorten huumehelvetti 70-luvulla. Kamalaahan se oli, vaarallista, sairasta. Ääneen pääsee myös aikuisia, mm. Christianen äiti, mutta jotenkin toteutus jää heikoksi. Nancyssä se toimii ihan eri tavalla. Ja kuten jo mainitsinkin, kertomuksessa toki yritetään avata taustoja sille, miksi näin kävi, mutta ainakin minä koin psykologisen puolen jääneen laimeaksi ja siksi oli vaikeaa edes olla myötätuntoinen. Huumemaailmaan ajautumisen syistä luin juuri hiljattain yhden oikeasti vaikuttavan kirjan, Mercedes Bentson tarinan.

Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mikael Jungner, mitä jos lukisit vaikka jonkin hyvän kirjan?


Kirjahyllyt ovat kuulemma rumia ja huonoja sisustuselementtejä?
Tänään ahdisti. Kesken hektisen työpäivän söin lounassalaattia ja selailin internetiä. Vastaan tuli Mikael Jungnerin tweetit. Niissä tuo jatkuvasti julkisuudessa oleva mies, Yleisradion entinen johtaja, vastasi eiliseen Hesarin kolumniin, että  kirja onkin ihan vanhentunut käyttöliittymä, että 300-sivuiset kirjat ovat yleensä aina liian pitkiä, että lukihäiriöiset siirtyvät ilolla eteenpäin, kun "Tarina kirjaimin on monelle yhtä luontevaa omaksua kuin musiikki pelkästään nuotteina. Joillekin toki onnistuu, mutta ei se siitä ideaalia tee."

Koska elän kuplassa kuten ennenkin olen todennut, otettiin nämä tweetit minun nettimaailma-ympyröissäni vastaan melkoisella inhonpuistatuksella. Ahdistavaksi tämän asian teki kuitenkin se, että noin korkeassa asemassa oleva ihminen voi ajatella näin ja että hän kokee nämä ajatuksensa julkaisukelpoisiksi. Jungner jotenkin myös tiivisti sitä ilmapiiriä, jota olen ollut aistivinani: kirjojen ja lukemisen arvostus on laskenut paljon. En ole lainkaan varma pitävätkö tuon jo mainitun kolumnin luvut paikkansa, mutta sen mukaan kolmannes suomalaisista lukee pari kirjaa vuodessa, viidennes viisi kirjaa ja vain 15 prosenttia suomalaisista lukee kymmenen kirjaa vuodessa tai enemmän. Todettakoon, että oma kuplani on sellainen, jossa tähän mennessä tänä vuonna lukemani 52 kirjaa on vielä melko vähän.

Mutta miksi sitten lukeminen on niin tärkeää, miksi kirjoja ja kirjallisuudesta nauttimista pitäisi arvostaa? Tärkeimpänä syynä tulee mieleen empatia. Lukeminen tutkitusti lisää kykyä myötäelää toisen tunteita. Mikä onkaan tärkeämpi taito ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin empatia? Jungner väittää, että lukihäiriöiset hurraten siirtyvät eteenpäin, minä väitän että Jungner ei ymmärrä lukihäiriöisen maailmaa. Lukeminen kasvattaa tunneälyä, näyttää meille erilaisia ihmisiä ja ajatusmaailmoja, haastaa ajattelemaan.

Tunneälyn lisäksi lukeminen kasvattaa tietenkin myös ihan tavallista älyä. Taito käyttää sanoja, ymmärtää tekstiä ja sen avulla oppia uutta on minusta itsestäänselvästi ihmisenä olemisen perustaa. Uteliaisuus ja halu oppia uutta on vienyt ihmistä eteenpäin ihmislajin alkuajoista alkaen, jos emme lue, olemme luovuttaneet kehittymishalun ja sivistyksen suhteen.

Olen itse täysin varma, että rakkaus kirjoihin on vienyt minut sinne, missä olen nyt. Olen aina lukenut paljon, ollut utelias ja kokenut kirjoittamisen minulle sopivaksi ilmaisumuodoksi. Minulla ei ollut samoja lähtökohtia elämään kuin monella muulla, mutta minulla oli kirjat. Samanlainen, tuohon maailman aikaan tietenkin vielä paljon harvinaisempi tarina on isosedälläni, jonka haastattelu löytyi vielä netistä. Kirjat vievät uusiin maailmoihin, mutta ne vievät lukijaansa kohti uutta myös ihan konkreettisesti

Jotakin nykymaailmasta ja suhtautumisesta lukemiseen kertoo myös se, miten iso juttu tuli siitä, kun jääkiekkoilija Kevin Lankinen kertoi lukevansa Hanya Yanagiharan Pientä elämää. Siis se, että nuori urheilijamies kertoi lukevansa kirjaa, oli niin iso juttu, että netti ja kirjastojen varaustilastot räjähtivät. Havaitsin sen blogissanikin, kyllä tuli liikennettä tuohon postaukseen. Se että mielikuva urheilijoista ja nuorista miehistä on se, että on erikoista jos he lukevat, kertoo surullista tarinaa. Minusta on itsestäänselvää, että parhaiten elämässä menestyvät ihmiset myös todennäköisesti lukevat. Älykkäimmät tuntemani ihmiset myös lukevat paljon. Ja onhan lukeva, älykäs ja omilla aivoillaan ajatteleva mies (tai nainen) nyt hyvänen aika seksikäskin! Mutta ei, lukijat ovat median ja valitettavan usein näkyvän yleisen asenteen mukaan epäsosiaalisia nörttityyppisiä vässyköitä, eivät todellakaan mitään viehättäviä menestyjätyyppejä.

Haluan uskoa ja toivoa, että lukemisen inflaatio on vain hetkellistä ja kirjojen arvostus on vain väliaikaisesti heikentynyt, kun vielä elämme tämän hullun nettimaailman suurta alkuinnostusvaihetta. Jungner paljasti ennen kaikkea oman junttiutensa, mutta osui myös ilmiselvästi arkaan paikkaan. Minä rakastan kirjallisuutta, siitä puhumista ja kirjallisuuden vaikutuksia ihmisissä. Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on ohjata häntä hyvän kirjallisuuden pariin. Joten Mikael hyvä, mitä jos tulisit pois sieltä netistä ja lukisit vaikka kirjan?

lauantai 3. elokuuta 2019

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä


Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.