keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

689. The Sun Also Rises – Ernest Hemingway



Minulla on tästä kirjasta myös kuva, jossa pentu haistelee vieressä maisterivalmistujaiskukkakimppuani, mutta kuva on kolmen sadan kilometrin päässä ja niin on myös pentu. Pentukaan ei enää kohta ole pentu, sillä kuukauden päästä se on jo vuoden ikäinen. Hurjaa. Nousee päivä, laskee päivä, jne. Ehkäpä lisään tuonkin kuvan tänne, kunhan pääsen kotiin. Jos joskus vielä voin tehdä oman alani töitä samassa kaupungissa, jossa ovat elämäni tärkeimmät asiat, mies ja koira, kyllä kuulkaa osaan sitten arvostaa sitä.

Rakastan Keltaisen kirjaston kirjoja. Harmi kyllä sarja taitaa olla jo niin pitkä, ettei olisi inhimillisesti mahdollista kerätä niitä kaikkia, mutta ainakin tärkeimmät ja rakkaimmat sarjan kirjat olisi ihanaa saada omaan hyllyyn. Tämän sain valmistujaislahjaksi ystävältäni, kera lahjakortin kirjakauppaan. Ah, voiko parempaa lahjaa olla!

Useimmiten välttelen takakansiesittelyjen liiallista lukemista, sillä ne voivat usein pilata lukemisen ilon paljastamalla liikaa etukäteen. Tässä tapauksessa oli kuitenkin vain hyvä, että tulin perehtyneeksi etukäteen kansilehtien esittelyihin. Niiden vuoksi osasin nimittäin lukiessani keskittyä havainnoimaan sitä, miten se kuvaa kadotettua sukupolvea. Kadotettu sukupolvihan tarkoittaa sitä joukkoa nuoria ihmisiä, jotka ovat ensimmäisen maailmansodan jälkeen jääneet tai lähteneet Eurooppaan ja ovat enemmän tai vähemmän hukassa. Usein kadotetulla sukupolvella viitataan etenkin taiteilijoihin ja kirjalijoihin, joihin itse Ernest Hemingway (ja vaikkapa myös F. Scott Fitzgerald) kuului myös. Omakohtaisen kokemuksensa takia Ja aurinko nousee -teos voidaankin siis tulkita harvinaisen autenttiseksi kuvaukseksi kadotetun sukupolven päämäärättmästä elämästä.

Teoksen päähenkilö on sodassa haavoittunut lehtimies Jack Barnes, joka asuu Pariisissa. (Heti muistui mieleeni, että niinhän itse Hemingwaykin on tainnnut asua Pariisissa, Nuoruuteni Pariisi pitää lisätä lukulistalle!). Teoksen alku sijoittuukin Pariisiin (ah Pariisi, minulle saa vinkata muitakin kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat sinne!) jossa Barnes ystävineen harhailee, juhlii ja bondailee keskenään.


"Ajaessani Seinen yli näin joessa tyhjän, korkealla uivan proomujonon, jota kiskottiin mytävirtaan. Proomumiehet pitelivät perämelaa jonon lähestyessä siltaa. Joki oli lumoava. Pariisissa nauttii siltojen yli ajamisesta aina". s. 49.


Pariisista joukkio, tärkeimpänä hahmona Barnesin lisäksi hupakko ja hukassa oleva seurapiirikaunotar Brett, lähtee Espanjaan katsomaan Pamplonan fiestaa eli härkäjuoksuja ja härkätaisteluja. Suhteet ovat solmussa, ajatukset kiertävät kehää, juhliminen pitkästyttää ja mikään ei tunnu miltään, sitä on kirjan päähenkilöiden elämä.


"Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee". Saarnaajan lainaus kirjan alussa.


Jos en olisi ymmärtänyt kirjan taustaa, en ehkä olisi saanut siitä irti paljoakaan. Nyt kuitenkin osasin etsiä hienoja psykologisia piirteitä hahmoista, joiden mieltä sota oli järkyttänyt ja jotka eivät oikein osanneet käsitellä näitä tunteitaan. Hemingwayn päähenkilöt olivat vähän kuin nykyajan syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, jotka tukahduttavat tunteensa juhlimisella ja irtosuhteilla ja suhtautuvat kaikkeen, no, whatever-asenteella.

Fiestasta ja iloisista tapahtumista huolimatta teos oli melko surumielinen jota lakonisuus korosti entisestään. Pidin siitä kuitenkin, sillä jokin siinä teki tunnelmasta poikkeuksellisen aidon, jonka vuoksi samaistuin voimakkaasti teoksen hahmoihin ja heidän elämäänsä. On myös helppo nähdä, miten merkittävä teos on ollut tämän tyylisuunnan kaunokirjallisuuden suuntaviivojen näyttäjänä. Voin kuvitella, miten monet pöytälaatikot ovat täyttyneet tämänkaltaisista kuvauksista, kun aina uudet kirjailijanalut ovat tahtoneet olla kuin Hemingway. Tämä oli muuten ensimmäinen lukemani Hemingway, kehtaako tätä edes tunnustaa?


Lempilainaus:
"- Voi Jake, Brett sanoi. - Meillä olisi voinut olla vallan saastaisen mukavaa yhdessä. s. 275.


Kirjailija: Ernest Hemingway
Luettu kirja: Ja aurinko nousee (suom. Jouko Linturi)
Alkuperäinen kirja: The Sun also rises
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1926
Sivuja: 275
Mistä hankin: Lahja ystävältä
Missä ja milloin luettu: Kesäkuu 2013
Arvostelu: ★★★

tiistai 18. kesäkuuta 2013

219. The New York Trilogy – Paul Auster

Jännitin hieman etukäteen Paul Austerin New York -trilogian lukemista, sillä listalla on monta Austerin teosta ja yleisesti ottaen mies on kai melko arvostettu ja pidetty kirjailija. Pelkäsin, että mitä jos käy niin kuin kävi McEwanin ja Coetzeen kohdalla, että en vaan ymmärrä, vaikka miten yritän. New York -trilogia olikin monimutkainen ja erikoinen, mutta onnekseni sillä tavalla, joka on minulle mieluisa eikä vastenmielinen.

New York -trilogia koostuu kolmesta pienoisromaanista (Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone), joista ensimmäisessä jännityskirjailija ajautuu leikkimään yksityisetsivää, toisessa Blue-yksityisetsivä varjostaa Black-nimistä henkilöä ja viimeisessä kirjailija huomaa ajautuvansa elämään kirjailijaystävänsä elämää. Minulta menee helposti hienot viittaukset ja psykologiset kikkailut ohi, mutta tässä tapauksessa jopa minä tajusin, että kaikissa näissä pienoisromaaneissa liikuskellaan identiteettien hämärässä maailmassa.

Jännittävän ja ihastuttavan henkilökohtaisen romaanista tekee se, että ensimmäisessä tarinassa identiteettien rajamaille sotkeutuu myös kirjalija itse, Paul Auster, ja jopa hänen vaimonsa Siri Husvedt mainitaan. Tämä seikka lisääkin tuntua siitä, että myös kaksi jälkimmäistä romaania limittyvät juuri Austeriin. Mikä määrittelee ihmisen, mikä on hulluutta ja mikä ei, onko asioilla piilomerkityksiä ja miten tähän kaikkeen vaikuttaa nykymaailma, New Yorkin sykkivä elämäntyyli ja rikollisuus, tätä Auster pohtii. Pohjimmiltaan New York -trilogia ei niinkään ole matka Austerin omaan sisimpään vaan kannanotto nykyihmisiä yleisesti vaivaavaan identiteettikriisiin ja sen seurauksiin. Ihan kaikkea en tainnut ymmärtää, mutta pidin kirjasta ja sen ovelista kikkailuista sen verran paljon, että odotan innolla seuraavia Austereita.


"Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Se vie koko elämän. Jossain mielessä kirjailijalla ei ole lainkaan omaa elämää. Häntä ei oikeastaan ole, vaikka hän onkin olemassa".
s. 59 (Aaveita)

Viittauksia muihin listan kirjoihin:
mm. Don Quijote, Robinson Crusoe, Liisan seikkailut peilimaassa, Kuilu ja heiluri.


Kirjailija: Paul Auster
Luettu kirja: New York -trilogia (suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola)
Alkuperäinen kirja: The New York Trilogy  (City of glass, Ghosts, The Locked room)
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1985-1987
Sivuja: 145 + 86 + 125
Mistä hankin: Joululahja-lahjakortilla Akateemisesta kirjakaupasta
Missä ja milloin luettu: Kesäkuu 2013
Arvostelu:  ★★★

Lisää listahulluutta rinnakkaisblogissa!

Ihan vain semmoista tulin sanomaan, että laajensin nyt tämän listablogihulluuteni myös elokuvien puolelle. 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -listaprojektiani voi tästä lähtien seurata tämän blogin rinnakkaisblogissa osoitteessa:

http://1001elokuvaajayksipienielama.blogspot.fi/


Tervetuloa!

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

831. Treasure Island – Robert Louis Stevenson

Hehe, sanokaa nyt joku, etten ole ainut, jonka lompakon uumenissa matkustaa usein ihan kohtuuton määrä kolikkoja... No olipa rekvisiittaa omasta takaa!

En edes tiennyt/muistanut, että Robert Louis Stevensonin Aarresaari kuuluu 1001-listan kirjoihin, ennen kuin ystäväni päivitteli, miten en ole tätä kirjaa lukenut ja sanoi että se on todella hyvä (terkkuja vaan E ja kiitos vinkistä!). Oikeastaan itsekin vähän kauhistelin sitä, etten ole Aarresaareen aiemmin tarttunut, varsinkin kun kotipaikkakuntani kirjaston lasten- ja nuortenosaston kirjat tuli koluttua varsin hyvin läpi. Siellä oli muuten erikseen nuortenosasto, ehkä noin viisi hyllyllistä kirjoja, jotka joskus päätin lukea kaikki läpi aakkosjärjestyksessä alusta loppuun (osoitus siitä, että minulla on ennenkin ollut omituisia kirjoihin liittyviä päähänpinttymiä). En kuitenkaan päässyt projektissani kovinkaan pitkälle, sillä alkupäässä tuli heti vastaan jotain todella tylsää. Harmittaa, kun en muista mitä. Joka tapauksessa uskaltaisin väittää että yli puolet noista kaikista kirjoista tuli vuosien aikana luettua.

Mutta tosiaan, Aarresaari siis ei kuulu lapsena tai nuorena lukemiini kirjoihin ja näin ollen minulla oli valtava aukko yleissivistyksessä. Aarresaaren lukeminen olikin vähän samanlaista kuin Kummelien katsominen ensimmäistä kertaa tyyliin: "ai onkstääkin tästä!". Tarinassa ja sen hahmoissa oli paljon tuttua kenties sen vuoksi, että Aarresaaren vaikutus sitä seuraaviin seikkailu- ja etenkin merirosvokirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut niin valtava.

Olisin luultavasti pitänyt Aarresaarta vähän tylsänä, jos olisin lukenut sen nuorempana. Huomioitavaa on se, että olen nyt vanhempana edelleen se ihminen, joka haukottelee toimintaleffoissa... Nyt kuitenkin osasin arvostaa Aarresaaren hienoa juonen kehittelyä, jännitteitä ja kohokohtia sekä mukavan humoristista kieltä. Enkä ahdistunut tappeluista, lukuisista ruumiista ja juopottelevista merirosvoista, kuten myös varmaan olisin lapsena tehnyt. Enpä olisi silloin tajunnut sitäkään, että Stevenson selkeästi viittaa alkoholin vaaroihin ja hiukkasen valistaa lukijoitaan hurjan seikkailutarinan varjolla.

Voin hyvin kuvitella, miten aina uudet pikkupoika(ja tyttö!)sukupolvet ovat inspiroituneet Aarresaaresta, leikkineet merirosvoja ja piirtäneet aarrekarttoja. Kieltämättä inspiroiduin itsekin, onneksi on keksitty geokätköily niin minun ei tarvitse lähteä etsimään kulta-aarteita trooppisilta saarilta papukaija olalla.

"Viisitoista miestä arkulla vainaan,
Jahhohhoo ja rommia pullo!
Loput otti piru ja ne kuolivat viinaan,
jahhohhoo, ja rommia pullo!" 
s. 208.



Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Luettu kirja: Aarresaari (suom. Jukka Kemppainen)
Alkuperäinen kirja: Treasure Island
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1883
Sivuja: 320
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kesäkuu 2013
Arvostelu:  ★★★

torstai 6. kesäkuuta 2013

272. The Color Purple – Alice Walker

Luonto on kukkeimmillaan, lämpöä riittää ja jopa tuulisessa Vaasassa tarkenee istua pitkään puistossa meren ääressä. Tänään puistoseuranani oli Alice Walkerin Häivähdys purppuraa ja puiston kukkaistutuksissa oli nähtävissä enemmänkin kuin vain häivähdys kyseistä väriä. Jäin muuten pohtimaan kirjan suomennosta. Alkuperäinen nimihän tarkoittaa ihan vain violettia (purppuraa, liilaa, sinipunaista, mikä se nyt oikeastaan virallisesti on) väriä, mutta suomennoksessa puhutaan runollisemmin häivähdyksestä. Kirjan nimenä tuo Häivähdys purppuraa on iskevä, mutta se antaa ehkä hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä nimi tulee suoraan eräästä repliikistä, jonka lausuja ei tosiaan käyttäisi sellaisia sanoja kuin häivähdys. Sivuseikkoja, mutta jälleen kerran tuli törmättyä tähän kielten erilaiseen toimivuuteen. Yleisesti ottaen romaanin kieli oli erittäin onnistunutta ja murre ei häirinnyt yhtään.

Häivähdys purppuraa on monille tuttu elokuvana (joka muuten sekin on 1001 elokuvaa -listalla). Luulin pitkään nähneeni sen, mutta kun talvella katsoin elokuvan, totesin, että enpäs sitten ollutkaan. Olin sitten sekoittanut keskenään Häivähdys purppuraa- ja Nunnia ja konnia-elokuvat. Melkein sama asia... Googlailu kertoi, että syyllinen tähän on Whoopi Goldberg, joka esiintyy kummassakin elokuvassa. No, kerrankos sitä erehtyy...

Kirja eteni hyvin samalla tavalla kuin elokuvakin, joten juoni ei tuonut minulle yllätyksiä. Yllättävää oli kuitenkin se, että kirja tuntui nopeatempoisemmalta kuin elokuva. Sen kieli oli hersyvää ja värikästä ja kirjeromaanin muoto sai lukijan samaistumaan henkilöihin ja heidän elämäänsä.

Häivähdys purppuraa käsittelee koskettavasti mustien naisten elämää ja asemaa yhteiskunnassa ja miesten kanssa. Se on toisinaan hyvin ahdistava, mutta lopulta aivan mahtavan feministinen ja riemukaskin. Luulen, että osasyyllinen siihen, että pidin kirjasta oli se, että olin nähnyt tuon elokuvan aiemmin. Se sai aikaan sen, että kirja vaikutti elävämmältä ja todentuntuisemmalta. Oikeastaan ihan sopivaa kesälukemista, suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä Walkeriin tutustuneet.


"Kuule nyt, Jumala rakastaa kaikkea mitä sinä rakastat - ja yhtä ja toista sellasta mitä et. Mutta kaikista eniten Jumala rakastaa ihailua.
   Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa." s. 249.



Kirjailija: Alice Walker
Luettu kirja: Häivähdys purppuraa (suom. Kersti Juva)
Alkuperäinen kirja: The Colour Purple
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1982
Sivuja: 360
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: 5.-6.6.2013 kotona ja puistossa
Arvostelu:  ★★★

tiistai 4. kesäkuuta 2013

125. The Wind-Up Bird Chronicle – Haruki Murakami

Koin toipuneeni aiemmasta Murakami-kokemuksestani sen verran, että halusin uppoutua taas Murakamin maailmaan, tällä kertaa Wind-Up Bird Chroniclen muodossa. Alkuperäinen japaninkielinen teos on julkaistu jo vuonna 1995, siis ennen Kafkaa ja Sputnikia, mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Odotankin, että teos joskus suomennettaisiin, sillä olisi mielenkiintoista vertailla, onko lukukokemuksissa suuria kielestä johtuvia eroja ja miten paljon teoksesta meni ohi toisinaan vaivaavan kielimuurin vuoksi.

Wind-Up Birdiä lueskellessani mietin, että oikeastaan on aika yllättävää ja outoakin, että Murakami on tällä hetkellä niin valtavan suosittu. Ei sillä, etteikö Murakami olisi eittämättä parhaita, monipuolisimpia ja lahjakkaimpia nykykirjailijoita, sillä sitä hän todellakin on ja on ehdottomasti ansainnut suosionsa. Yllättävää onkin mielestäni lähinnä se, että näin vinksahtaneet, surrealistiset, kummalliset ja synkän humoristiset kirjat tuntuvat useimmiten olevan keskimääräiselle lukijalle liian outoja. Olen itse pitänyt kirjamakuani aina vähän kieroutuneena, sillä nautin niin paljon ihmemaan Liisa -tyylisistä käsittämättömistä, poukkoilevista ja mustaa huumoria painottavista juonenkäänteistä ja olen kuvitellut, että keskimääräinen lukija ei innostu tällaisista sekavankintuntuisista, lopulta filosofisista, kirjoista. Ilokseni taidankin voida todeta olleeni väärässä. Aivan huumaavan mahtavaa, että Murakamin vinksahtanut maailma on tavoittanut niin paljon lukijoita. Wind-Up Bird sai minut rakastumaan Murakamiin aina vain enemmän. Onneksi minulla on lukematta häneltä vielä monta kirjaa.

The Wind-Up Bird Chronicle oli lukemistani Murakamin kirjoista synkin, pitkin, polveilevin ja ehkä jopa syvällisin. Se alkaa hyvin arkisesti, kun teoksen päähenkilö Toru Okada on keittämässä spagettia ja saa omituisen puhelun vieraalta naiselta. Omituisuuksien sarja jatkuu kissan, ja myöhemmin vaimon, katoamisella ja tässä poukkoilevassa aina vaan surrealistisemmaksi muuttuvassa kummallisten tapahtumien kierteessä herra Okada tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä, lähinnä naisia, kuulee heidän tarinansa, hukkaa välillä itsensä, mietiskelee kaivon pohjalla, saa omituisen tumman merkin poskeensa ja kuulee aina vaan tarinoita tarinoiden perään. Kaiken taustalla soi Wind-Up Birdin vieterin viritykseltä kuulostava kitisevä laulu.

Olin teoksen loppupuolella jo vähän huolestunut, tulevatko kirjan yksittäiset tapaukset mitenkään liittymään toisiinsa ja saavatko katoamiset ja omituiset tapaukset selitystä. Onnekseni loppu kuitenkin kietoi kirjan yhtenäiseksi paketiksi, joka jätti jälkeensä, jälleen kerran, täysin lumoutuneen tunnelman. Murakamin vahvuus on ehdottomasti siinä, että hän tekee arjesta surrealistista, tavanomaisesta mystiikaa tavalla, joka saa lukijankin näkemään arkipäivänsä hieman uudessa valossa. Kafkan ja Sputnikin tavoin Wind-Up Birdin lukemisen jälkeen vallitsi kutkuttavasti sellainen tunne, että ihan kuin itse kirjan lukeminenkin olisi ollut unta. 600 sivun kirjan lukemiseen olisi muutenkin kulunut pitkä aika, mutta tahdoin ihan tarkoituksellisesti hidastaa lukukokemusta niin, että sitä riitti pidemmälle ajalle. Wind-Up Bird Chronicle on nykypäivän Liisa Ihmemaassa, ajankohtaisia ja poliittisiakin käsittelevä arkipäivän satu, joka lumoaa lukijansa täysin.


Viittaukset muihin listan kirjoihin:
"What had stuck in my mind was this one part near the end, in which the hero goes from meal to meal while waiting in a foreign country for his wife to have her baby. The reason I recalled it so clearly, it seemed, was that this part of the book had an intense reality to it. It seemed far more real to me, as literature, for the character's anxiety to cause this abnormal surge in appetite rather than to make him incabale of eating and drinking" s. 181. (663. A Farewell to Arms - Ernest Hemingway)


Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: The Wind-Up Bird Chronicle
Alkuperäinen kirja: Nejimaki-dori Kuronikuru
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995
Sivuja: 607
Mistä hankin: cdon.com
Missä ja milloin luettu: Toukokuussa ja kesäkuun alkupäivinä 2013, lähinnä junamatkoilla, kuvassa Seinäjoen rautatieasemalla odottaen myöhässä olevaa junaa.
Arvostelu:  ★★★