maanantai 23. syyskuuta 2013

Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani & Jean Rhys - Siintää Saragassomeri


Mikäli et ole lukenut Bronten Kotiopettajattaren romaania, en suosittele  lukemaan tätä tekstiä. En ollut ihan varma, olinko lukenut Kotiopettajattaren romaania joskus nuorempana, mutta kirjan luettuani päättelin, että jos olisin, olisin varmasti muistanut juonesta edes jotakin etukäteen. Oli mukavaa lukea kirja tietämättä juonta etukäteen, jolloin sain yllättyä kunnolla ja sen vuoksi en haluakaan pilata yllätyksellisyyttä keneltäkään.

Kotiopettajattaren romaani on täydellisesti klassikkoasemansa ansainnut teos, jossa on kaikkea sitä, mitä hyvässä kirjassa pitääkin olla: yllätyksellisyyttä, jännitystä, romantiikkaa, mystiikkaa ja upeasti kehitelty juoni. Odotukseni olivat erittäin korkealla, sillä olen lukenut Humisevan harjun, jonka synkeää goottitunnelmaa ja pahaenteisyyttä rakastin (ja mielessäni niputan kaikki Brontën sisarukset samaan tunnelmaan ja genreen). Kirjaa lukiessani mietin välillä, että taisin sittenkin joutua vähän pettymään, sillä Kotiopettajattaren romaani ei ollutkaan tunnelmaltaan aivan yhtä voimakas kuin Humiseva harju. Kunnes sitten yllätyin kunnolla. Tämä yllätyksellisyys liittyi tietenkin siihen hetkeen, kun paljastui, että Sir Rochesterin talon ullakolla liikkuva kummallinen, kummitusmainen ja pelottava hahmo olikin hänen mielisairas vaimonsa, joka siis estää Jane Eyren ja Rochesterin naima-aikeet.

Kotiopettajattaren romaanin juonikehittely oli siis todellakin huikea ja kaikessa dramaattisuudessa kuitenkin uskottava. Erityisen ihastuttavan kirjasta tekee sen naseva feminismi ja ajalleen epätyypillinen rohkeus, joka ilmenee esimerkiksi seuraavassa lainauksessa:

"Naisten oletetaan yleensä olevan hyvin rauhallisia, mutta naiset tuntevat aivan samoin kuin miehet, he tarvitsevat harjoitusmahdollisuuksia kyvyilleen ja liikkuma-alaa ponnisteluilleen aivan yhtä paljon kuin heidän veljensä; he kärsivät liian ankarista rajoituksista, liian ehdottomasta pysähtyneisyydestä aivan yhtälailla kuin miehet niistä käsivät ja etuoikeutetummassa asemassa olevat ovat ahdasmielisiä sanoessaan, että naisten olisi rajoituttava leipomaan piirakoita, valmistamaan vanukkaita, kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjailemaan laukkuja. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he yrittävät tehdä enemmän tai oppia enemmän kuin tavanomaisesti katsotaan heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi." s. 133

Suosittelenkin Kotiopettajatten romaania ihan jokaiselle. Se on juuri sellainen kirja, joka vanhasta iästään huolimatta koskettaa aina uusia sukupolvia ja sen toisinaan huvittavasta sisällöstä huolimatta tekee vaikutuksen lukijaansa. Syvän vaikutuksen teos on tehnyt myös brittiläis-dominicalaiseen kirjalijaan Jean Rhysiin, jonka teos Siintää Sargassomeri on myös 1001-listalla. Teos on hyvin erikoinen, enkä oikein tiedä, miten koko juttuun pitäisi suhtautua. Siintää Sargassomeri nimittäin kertoo Rochestersin mielipuolen vaimon tarinan ja keskittyy aikaan ennen Kotiopettajattaren romaania.

Minä olin (tietenkin!) Kotiopettajattaren romaania lukiessani koko ajan Rochesterin ja Janen puolella, hullu vaimo oli yksiselitteisesti onnen esteenä oleva mielipuoli, johon Rochester oli tullut olosuhteiden pakosta, vähän jopa huijattuna, sotketuksi ja sidotuksi. Siksipä en oikein Rhysin asetelmasta, siis siitä, mikä hulluuteen johti, ja kuka loppujen lopuksi olikaan oikeassa, välittänytkään. Eli toisin sanoen suhtautumiseni Siintää Sargassomereen oli sangen lapsellinen, sillä en millään halunnut ryhtyä analysoimaan teosta vaan pyrin lukemaan sen edelleen puolueellisesti. Ehkäpä ei ollut hyvä ratkaisu lukea näitä kahta peräkkäin juuri tämän vuoksi.

Antoinette Costway on valkoinen, Jamaikalla syntynyt nainen, jonka kehitys ja kasvu on tapahtunut konfliktien runtelemassa maaperässä. Orjuuden poistuminen, rasismi ja muut poliittiset kriisit heikentävät Antoinetten lähtökohtia ja epäonnekseen hänet järjestetään naimisiin rahaa tarvitsevan sir Rochesterin kanssa. Kulttuurien yhteentörmäyksen ja identiteettikriisin siemenet on kylvetty ja lopputuloksena on täydellinen katastrofi, joka pääsee kasvamaan huippuunsa Rochesterin talon ullakolla. Antoinette Costway onkin Bertha Mason, mielipuoli ja vaarallinen ullakon nainen.

Olen toki tietoinen siitä, miten kirjallisuuden tutkijat ovat todenneet ullakon hullun edustaneen Jane Eyren pimeää puolta ja tässä valossa Rhysin romaani voitaisiin jälleen tulkita uudessa valossa. Muutenkin kumpikin teos yhdessä ja erikseen kirvoittaisi varmasti uskomattoman määrän erilaisia hienoja analyysejä ja tulkintoja. Minä kuitenkin nautin Kotiopettajattaren romaanin lukemisesta ilman tulkintaa, ihan niinkuin olisin lukenut sen varhaisteinin silmin ja sydämin. Uskonkin että Siintää Sargassomeri on myös ansainnut paikkansa listalla, minä vain en ollut kaikista kiitollisin lukija. Yleisesti ottaen minusta on myös hieman arveluttavaa toisen kirjailijan hahmojen käyttö oman mielikuvituksen tuotteisiin. Tämähän oli tavallaan fan fictionia, voiko sellainen olla kovinkaan arvostettavaa? Seuraavaksi joku voisi kirjoittaa vaihtoehtoisen tarinan Kotiopettajattaren romaanista siltä näkökannalta, mitä nykyajan lääketiede ja jokunen tarkkaan harkittu psyykelääke saisivatkaan aikaan!


Kirjailija: Charlotte Brontë
Kirja: Kotiopettajattaren romaani
Alkuperäinen kirja: Jane Eyre
Julkaisuvuosi: 1847
Sivuja: 541
Mistä hankin: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa syyskuussa
Arvostelu: ★★★


Kirjailija: Jean Rhys
Kirja: Siintää Sargassomeri
Alkuperäinen kirja: Wide Sargasso Sea
Julkaisuvuosi: 1966
Sivuja: 192
Mistä hankin: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 20. - 21. syyskuuta
Arvostelu: ★★

 

tiistai 17. syyskuuta 2013

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie (100 kirjaa -listalta)


Minun on hieman häpeillen tunnustettava tietämättömyyteni suomalaiskirjailijoiden maailmasta. Puhdistuksen olen lukenut, koko joukon suomalaisdekkareita ja tietenkin lähes kaiken mitä Jukka Parkkinen sekä Tuomas Kyrö ovat kirjoittaneet, mutta muuten suomalaiskirjailijat ovat minulle vain nimiä nimien joukossa. Sellainen nimi oli myös Kari Hotakainen, kunnes viime viikolla satuin lukemaan kahvitauolla Helsingin sanomien kuukausiliitettä.

Artikkelissa Hotakainen kertoi uusimmasta kirjastaan Luonnon laki, joka on syntynyt niistä tunteista ja ajatuksista, joita hän koki jouduttuaan auto-onnettomuuteen ja selvittyään siitä. Laitoin kirjan oitis varaukseen ja päätin, että ennen sen lukemista lienee perusteltua lukea tunnetuin Hotakaisen teos, vuoden 2002 Finlandia-palkinnon voittanut Juoksuhaudantie. Se kuuluu myös Keskisuomalaisen 100 kirjaa -listalle.

Juoksuhaudantietä voisi parhaiten kuvailla adjektiivilla suomalainen. Se tavoitti jotakin niin autenttista ja iskevää suomalaisesta sielunmaisemasta, että heikompia hirvittäisi. Juoksuhaudantien päähenkilö on suomalainen mies, Matti Virtanen, joka tulee kerran lyöneeksi vaimoaan. Tämän hairahduksen seurauksena vaimo ja tytär lähtevät ja jättävät Matin yksin kerrostaloasuntoonsa. Matti, kotirintamamies, päättää hankkia omakotitalon ja talon myötä saada perheensä takaisin. Matti käyttää tavoitteensa saavuttamiseen melkoisen arveluttavia keinoja ja pakkomielle kehittyy teoksen edetessä aina vain voimakkaammaksi. Kerronta on niin koomista, että se on jo traagista.

Erityisen kiehtovan Juoksuhaudantiestä tekee sen kerronta, jossa minäkertoja vaihtuu luvusta toiseen. Toisinaan Hotakainen kuvaa samoja tapahtumia eri näkökulmista ja toisinaan näkökulmat täydentävät toisiaan. Viimeisessä luvussa lukija on jo niin hyvin tutustunut kaikkiin kirjan hahmoihin, että lukujen alussa kertojaa ei enää mainita, vaan lukija tunnistaa kertojan äänestä, kuka tarinaa  kertoo. Hienovaraisen taitavaa ja realismin tuntua lisäävää. Hotakainen taitaakin olla nero!

Voin kuvitella, että moniin Juoksuhaudantie ei iskenyt yhtä hyviin kuin minuun. Sen realismi oli välillä todella konkreettista ja se toi esiin juuri niitä piirteitä, joita suomalaisuudessa usein inhotaan. Itse kuitenkin rakastuin sen taitavaan, sydäntäriipivään huumoriin ja mielenkiintoisesti rakenneltuun kerrontaan. Voi kunpa ihmiset lukisivat Luonnon lain nopeasti, jotta se saapuisi pian luettavakseni kirjastoon.


Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Juoksuhaudantie
Julkaisuvuosi: 2002
Sivuja: 333
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 11. - 13.9.2013
Arvostelu: ★★★



torstai 12. syyskuuta 2013

John Irving - Ystäväni Owen Meany

Tervehdys! Olen viettänyt kirjallista hiljaiseloa sen verran pitkään, että mahtaakohan näillä linjoilla enää pyöriä ketään? Niin kävi, että elämä - tarkemmin sanottuna syyskuu - tuli minun ja kirjojen väliin. Paluu Vaasaan ja arki koitti ja siinä samalla mukavat uuden harrastukset, joissa kuluu useampi ilta viikossa. No, "onneksi" mikään ei tule viemään minulta jokaviikkoisia monen tunnin junamatkoja, joten kyllä lukemisaikaa löytynee jatkossakin.

Kun sain luettua Garpin maailman, kohtasin erikoisen ongelman: en tahtonut tarttua kenenkään muun kirjailijan teoksiin. Luin parista kirjasta muutaman ensimmäisen sivun, mutta kiinnostus ei vaan herännyt, jonka vuoksi lopulta annoinkin itselleni luvan napata hyllystä siellä pari vuotta odotelleen Ystäväni Owen Meanyn. Tähän kohtaan voisin veisata ylistysvirren meidän roskispisteen mahtavasta kierrätyshyllystä, jonne saa tuoda kierrätyskelpoista tavaraa. Tämän priimakuntoisen keltaisen kirjaston kirjan ja monta muuta aarretta nappasin kerran tuolta hyllyltä, kun mukava pariskunta oli tuomassa sinne tavaroita, kun olivat tekemässä muuttoa. Kerrankin satuin paikalle kreivin aikaan!

Garpin tunnekuohujen ja sen maailmaan imautumisen jälkeen odotin Meanyltä paljon, vaikkakin olin kuullut siitä etukäteen vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Pari sataa ensimmäistä sivua hujahtivatkin hetkessä, mutta sitten iski joku ihmeen stoppi. Tarina tuntui junnaavaan paikallaan, teos oli tylsä ja mitäänsanomaton. Ennen kaikkea tämä stoppi johtui ÄRSYTYKSESTÄ sillä MIELESTÄNI OWEN MEANY ITSE OLI HURJAN ÄRSYTTÄVÄ TYYPPI JA HÄNEN PUHETAPANSA JA SEN KIRJOITTAMINEN SUURILLA KIRJAIMILLA OLI TODELLA RAIVOSTUTTAVAA. Niin raivostuttavaa, että välillä toivoin Meanyn vain pitävän jo päänsä kiinni. Suurten kirjainten ärsyttävyys piilee siinä, että minä en vain pysty lukemaan niin kirjoitettua tekstiä neutraalisti, vaan aivoni kääntävät sen huudoksi, ihan joka kerta. Samaa sarjaa tämän ongelman kanssa on muuten se, että jos käytän jossakin chatissa hymiöitä, minulla on käsittämätön ja lähestulkoon hallitsematon tapa vääntää kasvoni aina samaan muotoon käyttämäni hymiön kanssa, mutta se on toinen tarina se.

Ärsyttävästä päähenkilöstä huolimatta teoksessa oli irvingmäiseen tapaan koko joukko hurmaavia, huvittavia ja värikkäitä hahmoja, joista ihan tosissani pidin. Kertoja John on hieman väritön, mutta muuten oikein mukava hahmo (tosin hiukan hänen rakkautensa Oweniin jäi ihmetyttämään minua) ja samoin hänen äitinsä ja isoäitinsä miellyttivät minua. Monet tapahtumat kaikessa absurdiudessaan olivat varsin viihdyttäviä ja juonen kehittely oli lähes Garpin tasoista.

Pitäisi ehkä useamminkin lukea perä jälkeen saman kirjailijan teoksia, sillä se avasi mielenkiintoisia näkymiä kirjailijan toistuviin teemoihin ja ehkäpä jopa sielunmaisemiin. Irving tuntuu pyörittelevän teoksissaan samoja teemoja, kuolemaa ja tuntematonta isää. Teoksille yhteistä on myös surumielisyyden alla piilevä hersyilevä huumori ja absurdius. Vaikka Meany olikin uskomattoman ärsyttävä, pidin kirjasta silti. Nyt olen lukenut kaikki listalta löytyvät Irvingit, olisiko suosituksia seuraavaksi? Taidan olla riippuvainen.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Ystäväni Owen Meany (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: Prayer for Owen Meany
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1989
Sivuja: 666 (sattumaa?)
Mistä hankin: Kierrätyspiste <3
Missä ja milloin luettu: Elo-syyskuussa 2013 siellä sun täällä
Arvostelu:  ★★★