perjantai 26. helmikuuta 2021

H. G. Wells: Näkymätön mies

 

H. G. Wellsin Näkymätön mies napsahtaa vähän samaan klassikoiden kastiin kuin hiljattain lukemani Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen: merkittävyys sitä seuraavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen on täysin kiistaton, mutta ensimmäinen ei useinkaan ole kaikkein paras. Näkymättömyys on yksi scifin/kauhun/oikeastaan minkä tahansa genren toistuvista teemoista ja perinteinen haaveilun kohde ihmiselle: ollapa kärpäsenä katossa, kun voisikin olla näkymätön, mitä kaikkea silloin tekisikään. Tämä Wellsin jo 1897 julkaistu scifi-klassikko Näkymätön mies käsittelee näkymättömyyden teemaa uraauurtavasti. Oli se viihdyttäväkin, mutta ei tosiaan mitenkään hätkähdyttävä, jollainen se on saattanut ilmestyessään ollakin.

Kertomus alkaa, kun majataloon saapuu omituinen vieras: mies jonka kasvoja peittää valkoiset siteet ja joka käyttäytyy perin kummallisesti. Majatalon väki ja kyläläiset toki kiinnostuvat vieraasta heti. Erinäisten sattumien kautta miehen salaisuus paljastuu ja hän pakenee. Näkymättömällä miehellä, Griffinillä, on suuria ongelmia: hänen on esimerkiksi kuljettava kengittä, sillä yksikseen kävelevät kengät näyttäisivät perin kummallisilta. Toisaalta hänen on pukeutuneena peitettävä myös kasvonsa, sillä tyhjä aukko hatun alla on samoin hämmennystä herättävä. Myös syöminen on haastavaa, ruoka pysyy näkyvänä, kunnes hajoaa riittävästi. Lisäksi hänet kyllä on mahdollista aistia kaikilla muilla tavoilla.

Näkymätön mies hakee apua vanhalta opiskelutoveriltaan ja kohtauksessa selviää, että näkymätön on tiedemies, joka on onnistunut muuttamaan kehonsa taitekertoimen ilmaa vastaavaksi, näkymättömäksi. Vahinko vain, että hän ei kykene muuttumaan takaisin näkyväksi. Kiehtovaa tarinassa onkin etenkin sen sosiaalinen puoli. Griffin on oman mielettömän keksintönsä sokaisema. Hän ei näe itsessään - tai väkivaltaisessa toiminnassaan - virheitä. Hän on taustansa vuoksi päätynyt taloudelliseen ahdinkoon, hänellä ei ole pakoteitä, hän on näkymätön monella tapaa. Griffinillä on suuruudenhulluja suunnitelmia hirmuhallinnosta, kaikkivaltiudesta.

Vaikka kirja ei tosiaan nykylukijalle olekaan mikään järisyttävä lukukokemus, oli siinä hieno, omanlaisensa tunnelma. Kuuntelin kirjan enimmäkseen äänikirjana ja se toimi todella hyvin. Pieni, juoneltaan kiinnostava ja ehdottoman sivistävä scifiklassikko, joka jää tunnelmansa vuoksi mieleen.

H. G. Wells: Näkymätön mies (äänikirjan suom. Tapio Hiisivaara 1966, kirjan suom. Aino Tuomikoski 1922)
Äänikirjan lukija: Petri Hanttu
Alkup. kirja: The Invisible Man, 1897
Sivumäärä: 181
Arvostelu: ★★★

perjantai 19. helmikuuta 2021

Serhii Plokhy: Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia

 

Kun synnyin, oli koko maailmaa syvästi ravisuttaneesta Tšernobylin ydinkatastrofista kulunut aikaa vasta alle vuosi. Ei siis liene ihme, että muistan miten paljon siitä puhuttiin lapsuudessani. Muistan miten äiti kertoi, miten pelottavaa oli, kun kaksi isosiskoani oli leikkinyt kauniina keväisenä päivänä hiekkalaatikolla sinne kertyneellä sadevedellä ja vasta paljon sen jälkeen oli tullut tieto siitä, mitä Ukrainassa todella oli tapahtunut. Muistan miten ydinvoimasta puhuttiin paljon, sitä pelättiin ja sitä kunnioitettiin. Nykyäänkin kun keskustellaan ydinvoimasta, monille tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobyl. Eikä se ole ihme, niin järkyttävä tapaus oli.

Aina kun luen hyvän tietokirjan ihmettelen, miksi en lue enemmän tietokirjoja. Joskus hyvä tietokirja voi olla uskomattoman hyvä lukukokemus, vaikka aihe ei olisi kaikkein kiinnostavin. Jos taas aihe kiinnostaa valtavasti, tietokirja itsessään saa anteeksi puutteitaan helpommin. Serhii Plokhyn Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia on kirja, jossa yhdistyy sekä pohjattoman kiinnostava aihe, että taitavasti kirjoitettu teos, se oli siis juuri sellainen täydellinen tietokirjakokemus, jollaisia aina kaipaan.

Plokhy tekee ihailtavan perusteellista työtä. Hän ei kerro ainoastaan itse katastrofin kulusta ja sen seurauksista vaan hän aloittaa kaukaa, päätöksistä, politiikasta ja neuvostoilmapiiristä, kaikesta siitä joka lopulta mahdollisti sen, että jotakin näin tuhoisaa pääsi tapahtumaan. Keskeiset hahmot ja edeltävät tapahtumat kuvataan tarkkaan ilman, että teos on kuitenkaan yhtään kuiva. Kuuntelin kirjan osittain äänikirjana ja aina välillä havahduin siihen, että teosta kuunteli kuin jännityskirjaa. Niin uskomattomilta tuntuivat jotkin sen tapahtumat, niin välinpitämättömiltä jotkin päätökset, niin käsittämättömältä propaganda ja poliittinen ilmapiiri. Huomionarvoista on, että moni esitti huolensa jo kauan ennen vuotta 1986. Monelle tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä, on käsittämätöntä ja pelottavaa että silti tämä kaikki pääsi tapahtumaan, että se oli mahdollista. Karmaisevaa on myös onnettomuuden jälkeiset tapahtumat, se miten pitkään tapahtumia pimitettiin, miten niistä yritettiin vain vaieta.

Plokhy onnistuu myös tekemään ydinfysiikasta ymmärrettävää. Siihen nähden, että olen opiskellut fysiikkaa yliopistossakin, aihe on minulle hämmentävän vaikea ymmärtää. Plokhy esitti asiat sopivan yksinkertaisesti mutta kuitenkin tarkan teknisesti. Tekninen puoli, politiikka ja itse tapahtumien kuvaus ovat kirjassa täydellisessä tasapainossa. Missään vaiheessa teos ei tuntunut kuivalta, mikä on melkoinen suoritus kun ottaa huomioon sen, miten paljon se kuvasi poliittista päätöksentekoa tai ydinreaktoreiden teknisiä ominaisuuksia. 

Kaikkein karmaisevinta Tšernobylin tapausta ajatellessahan on se, että meillä ei ole mitään takeita siitä, etteikö vastaavaa voisi sattua myöhemminkin. Itse luotan suomalaiseen ydinvoimaan ja niin kauan kuin sille ei ole mitään varteenotettavia vaihtoehtoja, niin kauan kuin olemme osa kapitalistista yhteiskuntaa, jossa talouskasvu on itseisarvo, on se välttämätöntäkin. Mutta kehittyvät maat, maat joissa energiantarve kasvaa valtavaa vauhtia, joissa lainsäädäntö ja valvonta ei ole samalla tasolla, missä politiikka tai säästösyyt voivat ajaa turvallisuuden ohi, mistä tiedämme mitä vielä tulee tapahtumaan. Ydinvoima ei ole koskaan vain sen maan asia, missä sitä käytetään, sillä onnettomuuden sattuessa sillä voi olla vaikutuksia pahimmillaan koko maailmaan. Tähän ajatukseen Plokhy myös päättää kirjansa ja päähäni jää soimaan Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Sir Elwoodin hiljaisten värien Viimeisellä rannalla, kaksi kappaletta jotka myös muistan lapsuudestani.

Kirjailija: Serhii Plokhy
Luettu kirja. Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia (Otava 2020, suom. Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski)
Alkuperäinen kirja: Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe (2018)
Sivumäärä: 441
Mistä hankittu: Kirjastosta

perjantai 5. helmikuuta 2021

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen


Minun oli tarkoitus lukea Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen puolivuosittaiseen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jonka viimeisin, jo kahdestoista, kierros päättyi sunnuntaina. Sain kyllä kirjan luettua ennen kuukauden vaihtumista, mutta bloggaaminen jäi. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sellaistakin kun on ollut aika paljon viime aikoina liikeellä.

Wilkie Collins oli Charles Dickensin aikalainen ja ystävä. Valkopukuinen nainen julkaistiin vuonna 1860. Collinsia tituleerataan Englannin ensimmäiseksi salapoliisikirjailijaksi ja hänen vaikutuksensa modernin rikosromaanin syntyyn on ilmeisen merkittävä. Tällaisiin lajinsa merkittäviin ja ensimmäisiin teoksiin on usein kuitenkin aika vaikeaa suhtautua. Ne ovat kiinnostavia juuri siksi, että niistä voi havannoida ajalleen uudenlaisia tyylikeinoja, jotka myöhemmissä romaaneissa ovat jo aivan tavallisia. Niitä on helppo arvostaa aikalaisuuden kontekstissa. Mutta valitettavasti, ensimmäinen harvemmin on kaikkein paras. 

Romaani on yli 500-sivuinen järkäle, jossa monen kertojan kautta edetään hitaasti (!) tunnelman ja kehyskertomuksen rakentamisen kautta itse mysteeriin ja lopulta loppuratkaisuun. Kertomuksen aloittaa Walter Hartright, piirustuksen opettaja, joka pestataan opettamaan kahdelle nuorelle naiselle, Laura Fairlielle ja Marian Halcombelle Limeridge housen kartanoon. Laura on tuleva perijätär ja kihloissa Sir Percival Glyden, oikean niljakkeen, kanssa. Laura on herkkä ja hauras, pelastusta kaipaava, helposti kalpeneva ja käsiään vääntelehtivä neitonen, Marian hänen neuvokas sisarpuolensa. Walter ja Laura tietysti tykästyvät toisiinsa, vaikka kielletty rakkaus ilmeneekin lähinnä vain huokauksina ja pitkinä katseina ja muina viktoriaanisena aikana sallittuina ilmentyminä. Tarinaan liittyy myös kiero kreivi Fosco vaimoineen sekä tietysti mystinen valkopukuinen nainen. Walter ja Marian ovat pääkertojia mutta ääneen pääsee myös mm. Fosco ja lukuisat todistajat.

Oikeastihan tämä romaani on mestarillinen. Sen juoni on paikoin jopa nerokas, se on viihdyttävä, jännittävä ja hienosti rakennettu. Kuitenkin sen hitaus, se että vasta sivun 250 paikkeilla alkoi oikeastaan tapahtua mitään juonen kokonaiskuvan kannalta merkityksellistä, teki lukukokemuksesta paikoin myös uuvuttavan. Olen monesti todennut, että minulla on ongelmia Dickensin jaarittelun kanssa ja niin, Collinsin veljeily vanhan Charles-kuoman kanssa on nähtävissä. Nyt vasta tätä tekstiä kirjottaessani löysin myös tiedon, että Valkopukuinen nainen onkin alunperin julkaistu jatkokertomuksena Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Se selittää paljon.

Toisaalta myös rakastan sitä tietynlaista viktoriaaniselle romaanille ominaista hitaan viipyilevää tunnelmaa. Mihinkään ei ole kiire, kaikkia tapahtumia voidaan korostaa rajattomasti ja mikään tunne ei ole niin pieni, etteikö siitä voisi tehdä suuren numeron. Se tekee hyvää nykyihmiselle. Toisaalta siis nautinkin romaanin hitaudesta, vaikka siihen tuskastuinkin.

Toinen hyvin ristiriitaisia tunnelmia herättänyt seikka romaanissa oli sen naiskuva. Tietysti, kun 1800-luvun puoliväliä elettiin, olivat Collinsin esittämät sukupuoliroolit hyvin vanhentuneita ja stereotyyppisiä. Laura on sellainen pelastettava naishahmo, joita taide on esittänyt lukemattomasti ennen ja jälkeen Collinsin. Mielenkiintoisin oli kuitenkin Marianin hahmo. Turhauduin, kun hänen hahmoaan jatkuvasti kuvailtiin siten, että oo, Marian on niin pystyvä, älykäs ja vahva että menisi melkein miehestä. Voi, hän ei osaa tehdä käsitöitä, kuten kunnon naisen kuuluu. Hän on myös rumahko, ainakin verrattuna täydelliseen sisarpuoleensa Lauraan, hänellä on jopa hiukan viiksiä (josta muuten tuleekin mieleeni se, miten jossakin Tolstoin romaanissa naisten viiksikarvoja kuvailtiin hurjan viehättäviksi, tämä on kiinnostava aihe, kenties kulttuuriero, jota en nyt kuitenkaan ehkä käsittele tämän pidemmin!). 

Kuitenkin jossakin kohtaa huomasin, että tämä kuvailu olikin lähinnä niissä osuuksissa, joissa Marian itse oli kertojana. Yhteiskunta, ja kirjan mieshahmot suoraan, kertovat hänelle jatkuvasti tätä tarinaa, miten hän on huonompi kuin miehet, mutta toisaalta miten hänen miesmäiset piirteensä tekevät hänet myös muita naisia huonommiksi. Aktiivisena ja kaikista hahmoista neuvokkaimpana toimijana hän on poikkeuksellinen hahmo tuon ajan kirjallisuudessa ja vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Collins luonut feminististä hahmoa, vaan oikeasti ajatteli niin kuin tarinan miehetkin, voi Marianissa nähdä tietyllä silmällä katsottuna varhaisen feministisen protagonistin.

Ristiriitaisuuksista huolimatta (ja ehkä myös niiden vuoksi?) voisin suositella kirjaa eniten hitaan, tunnelmallisen viktoriaanisen romaanin ystäville. Nykyaikaisten salapoliisi- ja rikosromaanien ystäville, vauhdikkaaseen kerrontaan tottuneille, en suosittelisi kuin tietyin varauksin ja toki siinä mielessä, että alkulähteille pääseminen on aina sivistävää ja siinä mielessä palkitsevaa.

Löysin nyt kirjaa googletellessa Saran blogista kaksi mielenkiintoista tietoa: 

Ensinnäkin Sir Arthur Conan Doyle on luonut Sherlock Holmes -hahmonsa vasta reilusti Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ja muiden romaanien jälkeen. Huh, miten suora yhteys onkaan nyt asiaa ajatellessani nähtävissä Holmes-tarinoista suoraan tähän romaaniin!

Ja: Sarah Waters on kertonut, että Valkopukuinen nainen on hänen Silmänkääntäjä-romaaninsa tarinan sydän, että hän on sieltä suoraan "varastanut" romaaniinsa. Toinen huh. Silmänkääntäjä on yksi lempiromaaneistani ja tosiaan, nyt kun asiaa ajattelen, on yhteys ilmeinen, hämmästyttäväkin. Nyt tekee mieli lukea Silmänkääntäjä uudelleen, toisenlaisin silmin.

Eli siis, Wilkie Collinsin merkitys nykyaikaiselle romaanille on taatusti valtava. Hän on siihen nähden nimenä yllättävän vieras, kun vertaa vaikkapa Sir Arthur Conan Doyleen. Todella moni hänen aikojensa jälkeen ilmestynyt romaani  kumartaa hänen suuntaansa joko tahallaan tai tiedostamattaan. Ja se jos jokin on jo syy lukea tämä romaani ja yksi perimmäisistä syistä sille, miksi klassikot niin usein palkitsevat lukijansa.

Kirjailija: Wilkie Collins
Luettu kirja: Valkopukuinen nainen (suom. Hannes Korpi-Anttila)
Alkuperäinen kirja: The Woman in White (1860)
Sivumäärä: 526
Mistä hankittu: Kirjastosta