perjantai 26. tammikuuta 2018

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 10 (sijat 10.-1.)

Tässä se on! Maailmanhistorian paras bändi Mikkelissä 2013.
Bändilistaus tulee nyt tiensä päähän. On aika kertoa kymmenestä minulle kaikista rakkaimmasta bändistä. Listaaminen on ollut valtavan hauskaa, mutta kuten arvelinkin, jos tekisin listan nyt, se olisi aika erilainen. Luulen kuitenkin että suurin osa näistä kymmenestä viimeisestä bändistä pääsisi listalle myös nyt (ja aina). Kyse on kuitenkin sen verran isoista nimistä, niin musiikillisesti kuin henkilökohtaisistakin syistä.

Olen musiikkimaussani aikani tuote, se lienee aika tavallista. Ysärilapsi kuunteli ysärimusiikkia ja kasari jäi vieraaksi. Olen oikeasti tuskaillut asian kanssa, on melkein noloa että en juurikaan pidä vaikkapa Iron Maidenista ja Gunnareista. Juttusarjani edetessä kommenteissa (niin blogissa kuin oikeassa elämässäkin) on hieman ihmetelty juuri noiden suurien kasaribändien puuttumista ja tosiaan, eipä niitä löydy tästä viimeisestäkään osasta. Kaksi 60-lukulaista sentään. Että en minä sentään ihan täysin aikarajoittunut ole. Toiseenkin suuntaan homma toimii, en ole sitä mieltä että vain vanha musiikki on hyvää.

Näistä kymmenestä bändistä on mahdotonta kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin, pahoittelen jo etukäteen! Tässä siis kymmenen elämäni suurinta bändiä ja niiden jälkeen vielä pohdintaa tästä koko listausprojektista. Aiemmat juttusarjan osat löytyvät linkkien takaa:

Osa 9 sijat 20.-11.
Osa 8 sijat 30.-21.
Osa 7 sijat 40.-31.
Osa 6 sijat 50.-41.
Osa 5 sijat 60.-51.
Osa 4 sijat 70.-61.
Osa 3 sijat 71.-80.
Osa 2 sijat 90.-81.
Osa 1 sijat 100-91

10. The Beatles

Joskus viime syksynä (totta puhuakseni se saattoi olla jo paljon aiemminkin, ajan kulu on käsittämätöntä) katsoin telkkarista Beatles-dokumenttia. Siinä todistettiin hienosti väite, jonka olen monesti ennenkin kuullut: nykymusiikki saa kiittää todella monesta asiasta beatleseja. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band vuodelta 1967 esitteli suurelle kansalle ensimmäistä kertaa esimerkiksi sellaisia nykypäivänä itsestään selviä musiikillisia juttuja kuin samplauksen ja modulaation.

The Beatles lienee maailman tunnetuin yhtye, ja ehkä se jeesus-vertauskaan ei lopulta ollut kovin pahasti liioteltu... Beatles oli myös ensimmäinen kunnon pop/rock-bändi fanikulttuureineen kaikkineen. Oma tutustumiseni yhtyeeseen taisi tapahtua äitini lauleskelemien käännöshittien kautta. Ala-asteella joissakin juhlissa laulettiin Yesterday ja samoihin aikoihin taisin löytää bändin ihan kunnolla. Yläasteella soitin paljon koskettimia ja lukioikäisenä aloin soittaa myös äitini kitaraa. Kannoin kirjastosta nuottikirjoja, totta kai myös beatlesia.

Yhtye on rakastettava, sympaattinen ja ainutlaatuinen. En voi lakata hämmästelemästä miehien monipuolisuutta ja uudistusmiskykyä. Yhtye oli varmasti melkoinen rahasampo, huippuunsa viritetty tuote, mutta samaan aikaan se onnistui ainakin jossain määrin säilyttämään aitoutensa ja raikkautensa. The Beatles on yhtye, johon ei voi ikinä kyllästyä.

Ja niin, se tärkein tieto: Lempparini on John. Ja sen jälkeen Ringo.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1960-1970
Paras albumi: Revolver (1966)
Poiminta tuotannosta: Help


9. Don Huonot

Gong 2017
Donkkarit oli lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni musiikkia. Minua seitsemän vuotta vanhempi ystäväni on myös Don Huonot -fani ja tässä näkyy ikäkysymys hyvin: hän on on ollut baari- ja festari-ikäinen juuri donkkareiden kulta-aikaan ja se väistämättä vaikuttaa muistoihin ja mielikuviin bändistä. Itse pääsin näkemään Don Huonot livenä vasta kun bändi (onneksi!) teki come backin Ruisrockissa vuonna 2010 (apua, kohta siitäkin on kahdeksan vuotta!). 2015 bändi keikkaili 25-vuotisjuhlahengessä. Viime syksynä bändi heräsi taas hiljaiselosta ja teki muutaman keikan Hyvää yötä ja huomenta -levyn 20-vuotissynttäreiden kunniaksi, minäkin olin Turun Gongissa todistamassa tuota hetkeä.

Riidankylväjä on edelleen lempikappaleitani, se oli jollakin muinaisella lähes loppuunkuunnellulla Bonus-CD:llä. Toki Don Huonot soi tuohon aikaan koko ajan myös radiossa ja Lista-ohjelmassa, niissä lähteissä, joista musiikkini tuohon aikaan poimin.

Kalle Aholan ääni on käsittämätön luonnonvoima. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä herkkyyttä ja suoruutta, ivaa ja kauneutta. Bändi on jäsenvaihdoksistaan riippumatta koostunut aina joukosta rautaisia ammattilaisia ja se totta vie näkyy musiikin laadussa. Yhtye on saattanut maailmaan muutaman kaikkien aikojen lempibiiseistäni. Jo mainitun Riidankylväjän lisäksi etenkin Suojelusenkelillä on erityinen paikka sydämessäni. Loistavia kappaleita ovat myös Pyhimys ja Hannu ja Kerttu. Gongin keikalla hämmästelinkin taas sitä, miten loputon määrä hyviä biisejä (ja radiohittejä) voi yhdellä bändillä olla.

Maa: Suomi
Vuodet: 1989-2003, 2010, 2015
Paras albumi: Hyvää Yötä Ja Huomenta (1997)
Poiminta tuotannosta: Suojelusenkeli


8. The Offspring

Taas se sama vanha tarina, Laitilan kirjasto ja Lista-ohjelma. Niiden kautta tutustuin (ja samantien rakastuin) The Offspringiin. Minulla on ollut todella vähän omia levyjä, mutta Offspringin kokoelman ostin nuorena ja kuuntelin sen melkein puhki. 

The Offspring osui aikaan, jolloin musiikkivideot olivat erityisen voimissaan ja bändistä tuleekin heti mieleen muutama ikimuistoinen video (tiedän, niin varmasti teillekin!). Yhtyeen musiikki on helposti lähestyttävää punkia, etenkin alkupään autotallimeininki on mieleeni.

Muutama vuosi sitten Ruisrockissa tuli todistettua se, että bändi on yhä voimissaan, vaikka olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että se voisi yhtä hyvin lopettaa musiikin tekemisen... Smash-albumin kuuleminen alusta loppuun kauniissa kesäillassa Ruissalossa oli yksi elämäni huippuhetkistä. Siispä ei tarvitse pitkään harkita, lähtisikö tänä vuonna Provinssiin!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1984-
Paras albumi: Smash (1994)
Poiminta tuotannosta: The Kids Aren't Allright


7. Simon & Garfunkel

Simon & Garfunkel on äitini suosikki, johon tutustuin vuonna 2003 julkaistun The Essential Simon & Garfunkel -levyn kautta. Muistan kun levyä mainostettiin telkkarissa ja äitini huokaili ihastuneena. Harvinaista kyllä meille ostettiin tuo cd, joka päätyi (ylläri!) minun ahkeraan kuunteluuni. Aloin soitella kappaleita myös kitaralla (kaivoin soinnut netistä) ja hyvin pian olin täysin myyty.

Yhtyeen musiikki ei ole kovin mukavaa kuunneltavaa räpiköivälle kitaristille, sillä ei auta, kateus iskee. Uskoisin että Paul Simon on yksi historian lahjakkaimmista muusikoista, ainakin elossa olevista. Kahdessa täydellisesti toiseensa sointuvassa lauluäänessä ja vahvassa akustisessa kitarassa on jotakin maagista. Sanoitukset ovat herkkiä ja coverit on valittu huolella, täysin nappiin. Niin nappiin, ettei niitä enää edes miellä covereiksi (tiedättehän, El Condor Pasa).

En ole koskaan ollut mikään huippu kielissä. Opin helposti ulkoa asioita, jonka takia olen kuitenkin pärjännyt koulussa aina ysin arvoisesti. Ennen kirjoituksia käänsin lempibiisieni sanoja suomeksi, kävin niitä pikkutarkkaan läpi sanakirjan kanssa. Tuohon joukkoon kuuluivat myös S&G:n biisit. Uskon edelleen, että se kun sain englannin kirjoituksissa aukkotehtävissä (tiedättehän ne ärsyttävät monivalinnat, joissa pitää tietää prepositioita ym.) myös opettajan suureksi hämmennykseksi kaikki oikein, on ihan vain Simonin ja Garfunkelin ansiota. Laulujen sanat ovat kaunista, monipuolista, sopivan absurdia, ja ainakin minun käsitykseni mukaan kieliopillisesti siistiä englantia.

Paul Simon on nykyajan trubaduuri, tarinankertoja, monipuolinen ja monet eri musiikkityylit taitava kitarataikuri, jolle nostan hattua tavattoman korkealle. Eikä pidä unohtaa myöskään Art Garfunkelia! Simonin soolotuotanto ei ole läheskään yhtä lähellä sydäntäni eli kyllä se toinen nimi siellä &-merkin takana jotakin meinaa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: Vaihtelevasti vuosien 1957-2011 välillä
Paras albumi: Bookends (1968)
Poiminta tuotannosta:
Flowers Never Bend With the Rainfall

6. Savage Garden

Olin parhaassa poikabändi-iässä (vähän päälle kymmennen) kun Savage Garden ponnahti pinnalle. Laulaja Darren Hayesin persoonallinen ääni kolahti heti. Myöhemmin kolahti myös miehen ulkonäkö (minusta on hauska kertoa kaikille, että menin mieheni kanssa kihloihin välittömästi sen jälkeen, kun Darren tuli kaapista. Siis totta kai tässä oli joku yhteys, heh). Savage Garden teki kaksi albumillista loistavaa musiikkia, joka toimii edelleen eikä vain ysärillä. Sen jälkeen Darren on jatkanut musiikin tekemistä soolona (sitä käsittelinkin jo aiemmin.)

Olen monesti jo kertonut, että nuoruusvuoteni eivät olleet kaikista helpoimmasta päästä. Musiikki oli pakokeino ja yksi tärkeimmistä pakokeinoista oli Savage Garden. Osaan bändin kaikki biisit ulkoa jokaista pientä nuottia ja sanaa myöten. Darrenin korkea ääni mahdollistaa sen, että voin soittaa ja laulaa mukana helposti samassa sävellajissa, jonka vuoksi biisit ovat olleet minulle myös mitä täydellisimpiä piano- ja kitarasoittelukappaleita.

Raskaamman metallin, punkin ja trance-meiningin ohella kuuntelen edelleen Darrenin laulua ainakin kerran viikossa. Kauniit melodiat, Darrenin uskomaton ääni ja seesteiset mutta kaikkea muuta kuin tylsät sovitukset auttavat minua rauhoittumaan. Ja jos on oikein todella paha päivä, mikään ei lohduta niin hyvin kuin Crash and Burn. "If you need to crash, then crash and burn. You're not alone."

Maa: Australia
Vuodet: 1994-2001
Paras albumi: Affirmation (1999)
Poiminta tuotannosta: Crash and Burn


5. CMX

CMX:n tärkeydestä minulle olen väläytellyt blogissa aiemminkin, viimeksi syksyllä kun pääsin tapaamaan A. W. Yrjänän. Kun ajattelen CMX:n musiikkia, yli kaiken nousee lyriikat ja Yrjänän karhea ääni niitä lyriikoita laulamassa, itse musiikki jää taustavoimiksi.

CMX:stä olen pitänyt jo lapsena (mieleeni nousee muistoja jopa muinaisesta Levyraadista!) mutta isompaan kuunteluun tämäkin bändi päätyi kun olin teini-ikäinen. Pakko se on myöntää, vuosi 2003 tuntuu suurelta käännekohdalta, kun pohdin elämääni. Tammikuun pimeässä aamussa välkkyvät ambulanssien valot, hirveä yhdistelmä epätoivoa ja toivoa, joka lopulta laukesi soittoon sairaalasta ja sitä seurannut hirveä pohjaton epätoivoinen synkkyys, rikkoivat 15-vuotiaassa minussa jotakin hyvin pysyvällä ja karulla tavalla. Noiden haavojen paikkailuun toi ja tuo musiikki korvaamatonta apua. Tuohon aikaan CMX kasvoi osaksi minua.

CMX:n biisit ovat kuin runoja, niissä on rytmiä ja tarttuvuutta, kauneutta ja rumuutta. Parasta on se, miten ne ylistävät suomen kieltä ja käyttävät sitä kekseliäästi ja uudistavasti. Jos tekisin listausta parhaista biiseistä, moni CMX:n kappaleista päätyisi listalle. Rakkaita ovat mm. Melankolia sekä Puuvertaus, joka päätyi hääkutsuihimme lainaukseksi. Pidän myös erityisesti siitä miten CMX ammentaa mystiikasta, vanhoista kansantaruista, luonnontieteistä ja scifistä. Laaja tuotanto toistaa osin itseään ja odotukseni helmikuussa julkaistavan uuden levyn suhteen eivät sen vuoksi ole kovinkaan korkealla. Silti bändi tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista ja tärkeimmistä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1985-
Paras albumi: Aura (1994)
Poiminta tuotannosta: Melankolia


4. Nirvana

Juttusarjani ensimmäinen bändi oli Spice Girls. Huvittavaa on, että samaan aikaan kuin kuuntelin spaissareita, fanitin myös Nirvanaa. Se ei vain tainnut olla yhtä sosiaalisesti hyväksyttyä ala-astelaisten tyttöjen keskuudessa... Näin jälkeen päin ajateltuna olisin yhtä hyvin voinut olla ylpeästi Nirvana-fani, kun en yrityksistäni huolimatta koskaan kuitenkaan sopeutunut joukkoon.

Äitini harvemmin kommentoi kuuntelemaani musiikkia. Jokin Nirvanan kappale, jossa on kunnon vingutukset, kuitenkin aiheutti äidilleni valtavan inhoreaktion. Sehän toki vain todisti minulle miten hyvä bändi on! Cobain on kenties musiikkihistorian mielenkiintoisin hahmo: grungen kuningas, herkkä tulkitsija, raivokas rokkari, narkkari. Cobainin tarina on surullinen ja häneen liittyy voimakasta rokkarimystiikkaa. On maailman surullisin asia, että Cobain ei saanut elämäänsä järjestykseen ja kuoli vain 27-vuotiaana. Mikä valtava menetys. Laulajien äänistä olen tämänkin juttusarjani aikana jauhanut melkoisesti, mutta Kurtin ääni menee lopulta yli kaikkien muiden.

Nirvanaa olen soittanut myös paljon kitaralla, mikään ei ole parempaa stressinpurkua kuin rämpyttää pelkillä voimasoinnulla kappale toisensa perään. Kuulostaa hirveältä mutta hei, sehän on tosi grungea se (en muuten malta odottaa, että pääsemme muuttamaan taloomme, siellä ei tarvitse välittää siitä, että naapurit häiriintyvät!). Jos tekisin listausta maailmanhistorian parhaista levyistä, Nevermind olisi ehdottomasti kärkikahinoissa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1987-1994
Paras albumi: Nevermind (1991)
Poiminta tuotannosta:
Something in the Way

3. Nightwish

Qstock muutama vuosi sitten.
Minä "ihan tykkäsin" Nightwishistä jo ennenkin, mutta kun ostin omakseni Oncen vuonna 2004, se oli rakkautta. Vielä syvemmäksi tuo rakkaus muodostui, kun ostin Once-nuottikirjan ja aloin soitella kappaleita (kehnosti mutta kuitenkin) ja luin tarinoita kappaleiden takaa. Vuotta myöhemmin aloin seurustella mieheni kanssa, joka toi kerran minulle romanttisimman kuviteltavissa olevan lahjan: Nightwishin koko tuotannon cd-levyille poltettuna. Noita levyjä kuuntelin satoja kertoja tuona abivuonna vielä kotona asuessani. Rakastin kappaleiden monitahoisuutta ja myös Tarjan ääntä.

Kun ihan liikaa mediahuomiota saanut Tarjan erottaminen iski, en jaksanut olla kovin järkyttynyt. Olihan minulla levyni (joita on muuten ihanan monta). Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla uuden laulajan palkkaamista. Kun Anette valittiin, olo oli plääh. Ymmärsin toki, että linjaa haluttiin muuttaa, mutta silti koin bändin lähtevän väärään suuntaan. Monesti mietin, miksi Marco ei voisi laulaa kaikkia biisejä ja lopetin oikeastaan kokonaan bändin seuraamisen. Floor aloitti bändissä 2013, mutta sekin meni melkein kokonaan ohi. Samaan aikaan jatkoin vanhan Nigtwishin fiilistelyä.

Vaasassa vuonna 2014 ystävystyin yhden todella kovan luokan Nightwish-fanin kanssa. Ystävyytemme oikeastaan alkoi sopivasti siitä, kun kahvipöydässä kerroin olevani menossa Tarja Turusen joulukonserttiin ja sovimme menevämme sinne yhdessä. Ystäväni intoili paljon Nightwishin uudesta levystä ja myös Floorista ja sitä kautta imauduin uudelleen mukaan Nightwish-maailmaan. Ja onneksi palasin! Floor Jansen on parasta mitä Nightwishille on ikinä tapahtunut. Ja Endless Forms Most Beautiful on upea levy, jokaisen luonnontieteilijän pakkokuunnteltavaa. Tuomas Holopainen on musiikkijumala. Kovin montaa muusikkoa en fanita enemmän kuin häntä.

En ollut nähnyt Nightwishiä ennen livenä, mutta uuden innostukseni myötä olen nähnyt bändin nyt kahdesti: Oulun Qstockissa ja Seinäjoen Provinssissa. Ystäväni kanssa, totta kai. Musiikki yhdistää, se on yksi sen hienoista puolista.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän Suomen media puhuu enää Nightwishistä. Bändi on kuitenkin millä tahansa mittapuulla aivan käsittämättömän suosittu maailmalla ja myy jatkuvasti isoja areenoita loppuun. Silti tuntuu että asenne Suomessa on edelleen "bring Tarja back", joka on todella turhauttavaa ja täysin naurettavaa. Media teki Tarjasta uhrin. Totuuden tietävät vain bändin jäsenet itse, mutta minä uskon, että Tarja on diiva, joka sopii paremmin soolomusiikin tekemiseen. Floorista sen sijaan välittyy aivan toisenlainen fiilis ja kummastakin todistamastani keikasta on välittynyt yleisöön tunne, että siinä joukko hyviä ystäviä pitää hauskaa.

Maa: Suomi
Vuodet:
Paras albumi: Once (2004)
Poiminta tuotannosta: Weak Fantasy


2. Leevi and the Leavings

Kirjoittelin pitkät pätkät leeveistä jo Gösta-kirjan yhteydessä:

"Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani." ja niin edelleen.

Leevi and the Leavings tosiaan on minulle merkityksellinen bändi. Sen monipuolisuus saa aikaan sen, että yhtyettä voi kuunnella oikeastaan aina, eikä siihen voi koskaan kyllästyä. Tärkeitä ovat myös kappaleiden sanat, jotka ovat sitä paitsi harvinaisen kaunista ja laadukasta suomen kieltä. Hyvin hilkulla oli, etteikö bändi olisi kiilannut ykköspaikalle, mutta se paikka meni jo...

Maa: Suomi
Vuodet: 1978-2003
Paras albumi: Musiikkiluokka (1989)
Poiminta tuotannosta: Keltainen huivi


1. System Of A Down


Muut yhdeksänkymmentäyhdeksän tämän juttusarjan bändiä voisivat olla vähän missä järjestyksessä tahansa tai jopa korvautua muilla, mutta lopulta tämä ykköspaikan bändi oli helppo valinta: sitä ei voisi sijoittaa minnekään muualle kuin tähän.

Muutin Turkuun opiskelemaan syksyllä 2006. Tuohon aikaan kuuntelin paljon System of a Downia. Hypnotize ja Mezmerize oli julkaistu hieman aiemmin ja niiden musiikki soi kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten Anttilan Top Ten -osasto oli vielä voimissaan. Siellä kävin selailemassa levyjä ja vähitellen hankin kaikki SOADin vanhemmatkin levyt omikseni. Toxicitystä kasvoi nopeasti kenties elämäni tärkein levy, jonka osaan ulkoa vaikka unissani. Myös System Of A Down ja Steal This Album kasvoivat isoksi osaksi elämääni uudempien Hypnotizen ja Mezmerizen jäädessä vieraammiksi.

Paras keikka, jonka olen kuunaan nähnyt, on Mikkelin Jurassic Rockin 2013 SOADin keikka. Apua, siitäkin tulee jo viisi vuotta! Tuntui käsittämättömältä nähdä bändi livenä. Hohtoa lisää vielä se, että bändi on ollut niin harvinaista herkkua Suomessa. Tuo keikka oli pelkkää hurmiota alusta loppuun. Ihan käsittämättömän kova bändi, myös livenä.

System Of A Downin viehätysvoima piilee sen ainutlaatuisuudessa. Kukaan muu ei kuulosta samalta, ei ole yhtä yllätyksellinen, raivokas, karu ja suora. SOADin kappaleissa kytee usein viha mutta niissä on myös kauneutta. Bändi kunnioittaa armenialaista taustaansa ja se kuuluu myös musiikissa, jossa kansanmusiikkimaiset vivahteet yhdistyvät saumattomasti osaksi raskasta kokonaisuutta. Serj Tankian on uskomaton ja täysin omanlaisensa laulaja. Bändin salaisuus on myös uskomattomasti soiva stemmalaulu, sellaiseen törmää harvoin metallimusiikissa. Biisit tuntuvat kulkevan omia teitään, alussa ei voi tietää mihin lopussa päätyy, kun rytmit, tunnelmat ja sävellajit vaihtelevat hallitun kaoottisesti. System of A Down on sellaista musiikillista neroutta, että se tosiaan on mielestäni maailmanhistorian paras bändi, monessakin mielessä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995-2006, 2011-
Paras albumi: Toxicit (2001)
Poiminta tuotannosta: Sugar



No niin, det var det. Tästä viimeisestä osasta tulikin melkoinen tilitys omasta elämästäni. Niin se vain menee, musiikki on valtavan tärkeä osa minua ja elämääni. Elämäni parhaisiin ja tärkeimpiin hetkiin kuuluu erottamattomasti musiikki. Parhaat bileet ovat sellaiset, joissa saa kuunnella omanhenkisten ihmisten kanssa omankaltaista musiikkia koko yön. Toisaalta sitten taas myös ne elämän pahimmat hetket ovat kestettävämpiä, kun läsnä on musiikkia. Rakastan musiikista keskustelua, omien suosikkien jakamista toisten kanssa ja sitä tunnetta kun löytää uuden bändin johon rakastua. Etenkin metallimusiikin maailma on syvä ja sitä kuuntelevat ihmiset ovat kokemuksieni mukaan usein hyvin herkkiä, hyvin älykkäitä ja erittäin mielenkiintoisia. Musiikki yhdistää ihmisä ainutlaatuisella tavalla.

Musiikki on eskapismia. Päivän huolet voi heittää harteilta, kun laittaa soimaan hyvää musiikkia ja pakenee sen tunnelmiin. Hiljaisuudella on ehdottomasti paikkansa, mutta maailmassa, jossa epämääräistä hälyä on kaikkialla, kuuntelen mieluummin musiikkia. Joka aamu kun herään, päässäni soi jokin kappale, usein sellainen jota en edes tiennyt muistavani. Pidän sitä merkkinä siitä, että musiikki on aivoilleni elintärkeää. Musiikkiin yhdistyy olennaisesti toinen intohimoni: sanat. Rakastan sitä, että aivoissani elää ikuisesti vaikkapa sellaisia sävel- ja sanapareja kuin: "Viipuri, sitten Pietari, Moskova, seuraavaksi Volgograd ja sieltä Araljärven kautta Azabadhiin". Tai: "Started out as a reserve. Soon promoted when deserved, changed his name to Larry Thorne". Tai: "Näetkö kaksi yöperhosta hämähäkin verkossa kietoutuneina toisiinsa."  Vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi, levytetty musiikki säilyy aina samanlaisena. Joka kuuntelukerta sävelet ja sanat ovat samat, vaikka sitä kuunteleva ihminen olisi millaisissa myrskyissä tahansa.

Mutta vielä tähän listaukseen. Olen jo monesti todennut, että jos tekisin listan nyt, yli vuotta myöhemmin, se olisi aika erilainen. Uusia suosikkeja on löytynyt ja muutamia listalla olevia bändejä tiputtaisin pois, kun ne eivät nyt oikein innosta. Yksi bändi pitää mainita erikseen: Mokomaan olen kehittänyt niin lämpimän suhteen, että se nousisi nyt lähelle kärkikymmenikköä. Kuuntelin bändiä ihan älyttömästi viime vuonna, niin kertoo myös Spotifyni. Marko Annala tarjosi minulle vuosi sitten blogini huippuhetken jakamalla kirjoitukseni Värityskirjasta omalla facebook-seinällään kommentoinnin kera. Tuollaiset ovat omiaan lisäämään fanitusta. Lisäksi Liedon SmugglerRokin keikka oli superhieno, väkeä oli sen verran vähän että tunnelma oli intiimi. Kesäilta oli lämmin ja kaunis. Tahdon nähdä Mokoman pian taas livenä! Ja uutta levyä odottelen, vaikkakin hieman pelonsekaisin tuntein.

Viime viikkoina olen taas rakastunut yhteen uuteen bändiin. Tykkään kuunnella etukäteen festareille tulevia bändejä (Provinssiin on tosiaan pakko päästä myös tänä vuonna, moikkaamaan Pohjamaata ja etenkin näkemään Offspring. Viime vuonna vastaavasta kuuntelusta löytyi upea Architects). Tuosta joukosta päätin tutustua paremmin jo aiemmin jonkin verran kuuntelemaani Arch Enemyyn ja nythän menin ja rakastuin ihan täysin. Alissa on idolini! Ja mikä valtava määrä hienoa musiikkia. Tälle tielle lähdettyäni olen kuunnellut myös aiempaa enemmän Amon Amarthia ja Kreatoria. En myöskään ymmärrä mikä minua on vaivannut listaa tehdessäni, sieltä puuttuu kokonaan esimerkiksi sellainen hieno bändi kuin Turmion Kätilöt. Kuuntelin viime vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni myös Eminemiä. Olen myöhäisherännäinen. Rap ei oikein innosta, mutta Eminemiin taisin vähän rakastua (tätäkin se Spotify todistaa). Ja sitten taas toisaalta, jos kirjoittaisin tätä kuukauden päästä, olisi todennäköisesti taas toisenlainen ääni kellossa.

Näiden listattujen lisäksi olisi noin miljoona bändiä, joilla on yksi tai kaksi minulle valtavan merkityksellistä kappaletta. Ne bändit eivät ole päässeet listoille, kun kokonaisuutena niiden musiikki ei ole minulle niin iso juttu. Pitäisikin tehdä kokonaan oma juttusarja yksittäisistä merkityksellisistä biiseistä. Seuraava juttusarja onkin sitten satatuhatta maailmannhistorian parasta biisiä?

Musiikista kirjoittaminen ja muistojen kaiveleminen on ollut aika ihanaa. Aion siis jatkaa sitä tavalla tai toisella. Tällä viikolla on kerrottu, että sellaiset hienot bändit kuin Slayer ja Disco Ensemble aikovat lopettaa. Onneksi kuitenkin musiikki elää aina ja tulee uusia bändejä. Haastankin sinut, suosittele minulle lempibändiäsi! Myös Helmet-musiikkihaaste innostaa löytämään uutta musiikkia, tulen palaamaan siihenkin vielä tämän vuoden aikana. Kohti uusia musiikkituulia siis!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Haastetta vuodelle 2018

Mukavaa loppiaista! Turussa sataa lunta, ihanaa. Etenkin kun nyt on luvattu pakkaspäiviä. Valoa tähän pimeyteen todellakin kaipaankin. Ja sitä että edes joskus ei sataisi vettä.

Aiemmin totesin jo, että en aio asettaa tälle vuodelle mitään kovin kunninanhimoisia lukutavoitteita. Silti en malta olla kirjaamatta ylös edes joitakin suunnitelmia, kirjafiilistely kun on niin kivaa. Tänä vuonna aion jatkaa myös musiikkijutuista kirjoittamista ja kuin tilauksesta Helmet-kirjastot lanseerasivat kirjahaasteen rinnalle myös musahaasteen, jossa kuunnellaan 50 erilaista musiikkijulkaisua.

Hyllynlämmittäjä-haaste


Hyllynlämmitäjä-haastetta aloittelin jo viime vuonna. Kyse on Sivumennen-kirjapodcastin lukuhaasteesta, jossa on tavoitteena lukea vuoden aikana 12 oman hyllyn kirjaa, siis sellaista teosta, jotka ovat liian pitkään istuneet turhan panttina kirjahyllyä lämmittämässä. Luin viime vuonna tuosta alkuperäisestä pinostani kuitenkin vain kolme kirjaa (Janssonin Trollvinter, Itärannan Teemestarin kirja ja Rauhalan Taivaslaulu). Poimin noiden kolmen kirjan tilalle uudet hyllynlämmittäjät ja jatkan haastetta vuonna 2018 tällaisella joukolla:

1) Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
2) John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
3) Margaret Atwood: Sokea surmaaja
4) Suzanne Collins: Nälkäpeli 1-3
5) Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
6) Joyce Carol Oates: Marya: A Life
7) Tua Harno: Ne jotka jäävät
8) Victor Hugo: Notre Damen kellonsoittaja
9) Stephen King: Revolverimies
10) Charlotte Brontë: Shirley
11) Paul Auster: Illuusioiden kirja
12) Charles Dickens: Kolea talo

Tunnustan, olen lukenut joululomalla Murakamia jo 200 sivua ja Nälkäpelin aloitin äänikirjana eli näiden kahden suhteen olen hyvässä vauhdissa. Sinänsä haasteen mukaista ei ole kuunnella äänikirjana kirjaa, joka on omassa hyllyssä istumassa turhan panttina, mutta päätin etten anna sen häiritä. Atwood teki mieli vaihtaa Nimeltään Graceen, haluaisin katsoa siitä tehdyn sarjan Netflixistä, mutta lukea kirjan ensin. No, mikään ei estä lukemasta kumpaakin (tai ei kumpaaakaan...)

Dickensin Kolea talo on kirjoja, joita olen yrittänyt lukea vuosia, suhtaudun siis hiema epäilevästi onko vuosi 2018 lopultakin Kolean talon vuosi, jää nähtäväksi. Mukaan nappasin myös viimeisin 1001-listalta lukemattoman Brontën sekä vuosikausia hyllyssäni olleen Austerin Illuusioiden kirjan, sekin listalta. Joukosta löytyy myös muutaman lempikirjailijani vielä lukemattomia teoksia (King, Oates, Hugo).

Tänä vuonna omaan kirjahyllyyn pitänee suhtautua muutenkin uudenlaisella innolla ja kriittisyydellä, sillä muutto taloomme on edessä, enkä halua muuttaa sinne mitään, mitä en oikeasti halua säilyttää.

Helmet-lukuhaaste 2018

Jo neljäs Helmet-kirjastojen lukuhaaste innostaa taas monipuoliseen lukemiseen. Haaste vaikuttaa viime vuotta helpommalta. Aiempina vuosina olen saanut haasteen etenemään helposti, mutta loppuvuodesta on tullut kiire, niin käynee nytkin.

Vaikeimpia kohtia minulle ovat varmasti "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi" (ehkä ei sittenkään ole vaikea, jos luen Elina Karjalaista!) ja "kirjan kannessa on kulkuneuvo". Myös "valitse kirja sattumanvaraisesti" on vaikea, sillä sattumanvaraisuus on suhteellinen käsite enkä haluaisi lähteä täyteen sattumanvaraisuuteen esim. kirjastossa umpimähkään, sillä en halua tuhlata elämääni lukemalla jotakin, jota en oikeasti halua lukea. Sanoo listahullu. Ehkä käsittelen kohdan arpomalla itselleni listalta kirjan...

Helmet-musahaaste 2018

Tästä haasteesta olen kovin innoissani! Olen tykännyt kovasti myös musiikkijuttujen kirjoittamisesta (pitääkin kirjoittaa se bändijutun viimeinen osa pian) ja tämä haaste innostaa siihen edelleen. Mielenkiintoisinta on että albumien/kappaleiden tulisi olla entuudestaan tuntemattomia. Olen viime aikoina kaivannut kovasti uutta musiikkia, jotakin raikasta ja yllätyksellistä eli siihenkin tämä haaste tuonee apua. Tosin tämän haasteen todella moni kohta vaikuttaa jo etukäteen varsin vaikealta.

Vastenmieliseltä vaikuttaa etukäteen scat-laulua sisältävä levy, tangolevy ja kantelelevy. Myös djembe-rumpu ja flamenco nuevo eivät suorastaan saa minua kiljumaan ilosta. Myös levy, jossa on esiintyjinä lapsia karmii jo etukäteen.

Lähden kuitenkin innosta puhkuen tälle musiikkimatkalle ja tulen kirjoittamaan kokemuksista myös blogiin.


Kuka muu on mukana näissä haasteissa? Mitä muita mielenkiintoisia lukuhaasteita nyt on meneillään? Tai oikeastaan, parempi etten tiedä, näissä ja omissa listaprojekteissanikin riittää ihan tarpeeksi tekemistä.