perjantai 3. huhtikuuta 2020

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta


"Jopa tieteeseen ja luonnon tarkkaan järjestykseen luottava haluaa nimittäin joskus jättää pienen raon auki mysteerille".

Ai että, mikä ihana kirja. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa on paljon samaa Bea Uusman Naparetken kanssa. Kirjan teemat, Uusman tapauksessa 1800-luvun naparetket ja Svenssonin kirjassa ankeriaat, eivät välttämättä vaikuta kovin houkuttelevilta, sellaisilta että niihin kiinnostaisi perehtyä sen enempää. Kuitenkin molemmissa lähestymistapa kenties luotaantyöntävään teemaan saa aikaan sen, että lukukokemus on lopulta hurmaava. Uusma kuvaa osuvasti sitä, miten jokin asia muuttuu pakkomielteeksi, Svensson taas kuvaa ankeriasta pehmeämmällä tavalla, käy läpi sen tieteen kautta, mutta yhdistää sen omaan elämäänsä ja ihmisyyteen kauniisti ja vertauskuvallisesti.

Minä toki olin kiinnostunut ankeriaista ihan jo muutenkin, luonnontieteilijänä ja luontofanina. Jo lapsena muistan lukeneeni ja lumoutuneeni Sargassomerestä ja sinne suuntaavien ankeriaiden ihmeestä, mutta enpä tiennyt, että niin paljon ankeriaisiin liittyvää on edelleen ratkaisematta. Tiede tuntee jopa "ankeriaskysymyksen", jonka mukaan kaikki luonnontieteen tärkeät kysymykset on ratkaistu lukuun ottamatta ankeriaskysymystä, ankeriaiden suurta mysteeriä. Yleisesti tunnettu fakta on, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä. Kukaan ei kuitenkaan ikinä ole nähnyt yhtään ainutta ankeriasta siellä, kaikesta nykyisestä teknologiasta ja tieteen saavutuksista huolimatta.

Myös ankeriaiden lisääntyminen oli pitkään mysteeri. Muuan Sigmund Freud esimerkiksi vietti pitkään etsien ankeriailta kiveksiä siinä onnistumatta (ehkä sillä oli jotakin tekemistä Freudin myöhempien vaiheiden kanssa). Vasta myöhemmin opittiin, että ankeriaalla on erilaisia kehitysvaiheita, sukukypsänä se jopa lopettaa syömisen, ruuansulatuselimistö surkastuu ja ankeriaalla on vain yksi päämäärä: Sargassomeri ja suvun jatkaminen.

Svensson käy tarkasti, tieteellisesti, mutta kaunokirjallisesti läpi sen, mitä nykyaikainen tiede ankeriaasta tietää. Lisäksi hän kuitenkin käsittelee ankeriasta monipuolisesti muutenkin, kulttuurin, taiteen ja uskomusten kautta sekä omien kokemustensa kautta. Herkänkipeät muistot ankeriaiden pyydystämisestä isän kanssa limittyvät hienosti ankeriaiden mysteeriin ja tunnelma läpi kirjan on jotenkin poikkeuksellisen herkkä, arvoituksellinenkin.

Nautin tietysti etenkin lukuisista kirjallisuusviittauksista, ankeriaat ovat näytelleet tärkeää sivuosaa mm. Günter Grassin Peltirummussa (joka pitäisi lukea uudestaan, pidin siitä aikoinaan paljon) sekä Graham Swiftin Veden maassa (jonka tilaamiselle nettidivarista sain nyt erittäin hyvän tekosyyn). Lisäksi Svensson kirjoittaa paljon Rachel Carsonista, joka on tunnetuin Äänetön kevät -kirjastaan, mutta jonka ensimmäinen kirja Under the Sea-Wind kertoi mistäpä muusta kuin ankeriaista, tarkan tieteellisesti mutta kaunokirjallisesti - kuulostaa jotenkin tutulta? Carsonin, meribiologin, joka oikeasti muutti maailmaa, Äänetön kevät minulla on myös edelleen lukematta, pakko korjata asia pian.

Se miksi kirja lopulta oli niin ihana, johtuu kuitenkin siitä, miten kauniisti Svensson kirjoitti elämän ja ankeriaan mysteereistä, luonnontieteestä ja -tietelijöistä, tiedonjanosta ja siitä, miten tärkeää tietäminen lopulta on vai voisiko jotkut asiat jättää mysteereiksi. Kirjan loppu ei ole lohdullinen: Svenssonin isä kuolee ja niin on vaarana käydä myös ankeriaille, ne on luokiteltu jo äärimmäisen uhanalaisiksi. On vaarana, että ankerias vie pian mysteerinsä mennessään. Osittain arvoitukselliseksi jäi myös se, miksi tämä kirja oli niin kiehtova ja nautinnollinen lukukokemus. Osasyynsä oli sillä, että kuuntelin sen osittain äänikirjana, jonka lukijana oli mahtava, lähes hypnoottinen Jukka Pitkänen. Jotenkin Ankeriaan testamentti oli ihan täydellinen kirja tähän hetkeen. Ja matkani ankeriaiden kanssa tulee jatkumaan varmasti tavalla tai toisella, seuraavaksi siis Swiftin kirjan parissa, se odottaa minua jo pakettiautomaatissa. Kiinni olevat kirjastot - mikä ihana tekosyy ostaa kirjoja netistä aivan tarpeettoman paljon!

Helmet-haasteessa laitan kirjaan kohtaan 18, en juuri tiennyt aiemmin ankeriaista.

Kirjailija: Patrik Svensson
Luettu kirja: Ankeriaan testamentti (Tammi, suom. Maija Kauhanen) + äänikirja, jossa lukijana Jukka Pitkänen
Alkuperäinen kirja: Ålevangelier. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Sivumäärä: 272
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Don DeLillo: Valkoinen kohina


Enpä arvannut viimeksi kun tänne kirjoitin, mille mallille tämä maailma vielä kallistuu, eipä tainnut kukaan arvata. Oma elämä on muuttunut aika vähän, olen onnekas kun minulla on vakituinen työ, jota on helppo tehdä etätyönä, koti jossa viihdyn ja jossa haluan muutenkin viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, kirjoja vuosien tarpeiksi ja luonto ihan vieressä. Maailma ympärillä sen sijaan tuntuu muuttuneen dystopiaksi. Jos olisi elänyt uutispimennossa muutaman viikon ja katsoisi nyt ensimmäistä kertaa uutisia, saattaisi vähän hämmentyä Uudenmaan suluista ja muista jokapäiväiseen elämäämme verrattuna aivan uskomattomilta tuntuvista asioista. Kaiken keskellä kannattaa ehkä tiedostaa se, miten hienossa maailmassa yleensä elämme. On hienoa, että nämä nykyiset toimenpiteet tuntuvat niin käsittämättömiltä ja sen sijaan vapaa, turvallinen, mukava ja rauhallinen elämämme on itsestäänselvyys.

Don DeLillon Valkoinen kohina on ollut hyllyssäni vuosia, varmaan jo lähemmäs vuosikymmenen. Aika sen lukemiselle ei kuitenkaan ole ollut oikea. Nyt näinä epävarmuuden päivinä yritin lukea jotakin kepeämpää, hauskaakin, mutta mikään ei jaksanut kiinnostaa. Lopulta sitten tartuin tähän katastrofiklassikkoon, johon on nyt myös viittailtu aika monessa lähteessä, sillä se on harvinaisen ajankohtainen. Ajankohtainen se tosiaan olikin: Korona-aika on herättänyt ihmisissä myös ennennäkemättömän tarpeen tietää asioita, pohjattoman informaationälän. Valkoisessa kohinassakin taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Televisio, joka on päällä vaikka kukaan ei katsoisi sitä ja jossa kertojaääni täyttää äänikaistaa loppumattomilla huomioillaan, luottokorttimainoksillaan. Kenties oma tarpeeni tietää asioista, tarve pysyä mukana tämän kummallisen elämänvaiheen tapahtumista sen sijaan että eristäytyisin niistä viihteellisemmän kirjallisuuden kuplaan, sai aikaan sen että Valkoinen kohina oli paras mahdollinen kirjavalinta tähän hetkeen. Tosiaan, kirja oli ajankohtainen yllättävän monella tasolla, kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Valkoisessa kohinassa katastrofi on paikallisesti pieni: onnettomuudessa ilman pääsee purkautumaan Nyodene D -kemikaalia, joka höyrystyy tappavaksi pilveksi tai "myrkkytapahtumaksi" tai "aaltoilevaksi pilveksi", kuten viranomaiset sitä nimittävät. Jack Gladney, keski-ikäinen perheenisä, Yhdysvaltain keskilännessä sijaitsevan Kukkulan collegen Hitler-laitoksen esimies, elää jo valmiiksi vahvassa kuolemanpelossa ja potee eksistentiaalista kriisiä. Hänen suuria huolenaiheitaan on muun muassa kumpi heistä, hän vai vaimonsa Babette, kuolee ensimmäisenä. Kuolemanuhka muuttuukin äkkiä todelliseksi kun pilvi pääsee taivaalle ja Gladney perheineen passitetaan evakuointikeskukseen.

DeLillo on oikeastaan hauska. Hauskuus on ovelaa, synkkää ja ironista, aika hyvin piilotettua. Kuolemanpelko, kirjan pääteema, lienee useimmmille aika tunnistettava. Kovin kiusallista on se, miten DeLillo leikittelee tuolla inhimillisellä tunteella ja pakottaa lukijansakin ymmärtämään naurettavuutensa. Television lisäksi kirjassa nousee esiin supermarketit toisena ihmisyyden naurettavuutta kuvaavana esimerkkinä. Ja kas, miten osuitkaan oikeaan DeLillo, miten käsittämätön ja surkuhupaisa ilmiö onkaan valheellista turvallisuudentunnetta vessapaperin hamstraamisella itselleen ostava kansa.

"Vanhukset ostivat paniikin vallassa. Silloin kun televisio ei saanut heitä raivostumaan, se pelästytti heidät puolikuoliaiksi. He kuiskailivat toisilleen kassajonoissa. Liikennetiedotus, olematan näkyvyys. Milloin se alkaa? Montako tuumaa? Montako päivää? He muuttuivat vaiteliaiksi, pälyileviksi, tuntuivat salaavan tuoreimmat ja pahimmat uutiset toisiltaan, hätäännykseen näytti jo liittyvän viekkautta, yrityksiä kiiruhtaa ulos enen kuin kukaan ehtisi kyselemään heidän ostostensa määrää. Hamstraajat sodassa. Ahneita, syyllisiä." 

Kirjassa on tosiaan paljon hämmästyttävän ajakohtaiselta tuntuvia asioita, teiden sulkemista ja eristämistä, hämmästelyä siitä, miten osa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka osa evakuoidaan kiirellä ja kauhulla. Kuitenkaan ajankohtaisuus ei lopulta ollut kirjan merkittävin asia tai ehkä edes tehnyt lukukokemuksesta parempaa. Valkoinen kohina on harvinaisen älykäs, valtavan runsas, pirullisen piikikäs ja piilotetun humoristinen teos. Se tuntui jotenkin todella amerikkalaiselta romaanilta, siis sanan kaikessa positiivisessa mielessä. DeLilloa pitää lukea ehdottomasti lisää.

Luin kirjan melkoista vauhtia ja tuntuu, että monimutkaisuudessaan se oli ajoittain minun yksinkertaisuudelleni liikaa. Tuntuu siltä, että ymmärsin selvimmät piikit (edelleen hämmästelen miten nerokas hahmo on kuolemanpelkoinen Hitler-tutkija!) ja viittaukset, mutta ihan valtavasti meni varmasti myös ohi. Valkoinen kohina oli myös vahvasti perheromaani. Johnin ja Babetten monimutkainen uusioperhe herkullisine hahmoineen oli yksi merkittävä taso, joka kuitenkin omassa lukukokemuksessani jäi vähän taka-alalle. Valkoinen kohina on kaiken muun ohella myös college-romaani ja tavattoman herkullisia hahmoja - ja oi mitä dialogeja! - löytyy myös yliopistomaailmasta. Kirja ei tosiaan ole mikään helppo ja hauska lukuromaani, se on nerokas runsaudensarvi, joka ei tosiaan tyhjentynyt vielä yhdellä lukukerralla, ja joka jatkaa ajatuksissani suuremmaksi kasvamista vielä lukemisen päättymisen jälkeenkin.

"Katsokaa meitä tässä paikassa. Meidät on pantu karanteeniin. Me olemme kuin keskiajan spitaalisia. Ne eivät päästä meitä ulos täältä. Jättävät ruokaa portaiden alapäähän ja hiipivät itse turvaan. Tämä on elämämme kauhistuttavinta aikaa. Kaikki mitä olemme rakastaneet ja minkä puolesta olemme tehneet työtä on vakavasti uhattuna. Mutta kun katsomme ympärillemme, emme saa tiedotusvälineiden virallisilta elimiltä minkäänlaista vastakaikua. Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma on hirvittävä asia. Pelkomme on suunanton. Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomioita kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden. Eikö pelko ole uutinen?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 43, kirja on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa.

Kirjailija: Don DeLillo
Luettu kirja: Valkoinen kohina, Tammi, suom. Helene Kortekallio
Alkuperäine kirja: White Noise, 1985
Sivumäärä: 358
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Franz Kafka: Oikeusjuttu



En ajatellut kirjoittaa mitään koronasta, ihan jo siksi että kaikkialla muualla ei mistään muusta kirjoitetakaan. Jotenkin kuitenkin, kun avasin tämän Bloggerin kirjoituskentän, tuli olo, että haluan sittenkin sanoa jotakin.

En ole kovin huolissani. Tuntuu että yhteiskunta ympärilläni ajattelee, että minun pitäisi olla paljon enemmän huolissani, sillä olen raskaana. Ajattelen kuitekin asiaa todennäköisyyksien valossa, sitä että todennäköisesti kaikki menee ihan hyvin. Olen todennut taas olevani aika rationaalinen tyyppi, ehkä elämänasenteeni on vähän masentavakin, sillä minusta on jotenkin itsestäänselvää, että tällaisia kriisejä nyt vain välillä tulee. Monille tämä tuntuu olevan ensimmäinen kerta, kun perusturvallisuudentunne järkkyy ja totta kai se on varmasti kamala kokemus. Sekin on minulle itsestäänselvää taustani vuoksi, että ihmisiä on maailmassa liikaa, kantokyky on ylitetty ja on oikeastaan ajan kysymys, milloin jokin pandemia (joka ei näyttäisi ainakaan toistaiseksi olevan korona) vähentää väkilukua tuntuvasti.

Kuitenkaan se, että nämä asiat tiedostaa järjellä, ei tietenkään tee yhtään helpompaa vaikkapa siitä huolesta, jota tunnemme riskiryhmiin kuuluvien läheisten puolesta. Korona herättää ikäviä lieveilmiöitä, valeuutisia,  yritysten ahdinkoa, älytöntä ja pohjattoman itsekästä hamstrausta, sekasortoa ja kaiken taustalla media hieroo likaisia pieniä käsiään yhteen ja hykertää tyytyväisenä. Se on ahdistanut minua tässä kaikkein eniten, se miten media aina hyötyy kriiseistä.

Asiantuntijoiden mukaan todennäköistä on kuitenkin se, että tämä kaikki kestää muutaman kuukauden ja sitten tilanne rauhoittuu. Todennäköistä on myös se, että perusterveillä tauti ei yleensä ole vakava. Yhtä lailla tärkeää on myös se, että ne perusterveet ajattelisivat muitakin kuin itseään (ja vessapaperin hamstrauksen myötä omaa kylän puhtainta takapuoltaan) ja välttäisivät taudin levittämmistä omalta osaltaan. Karanteeneilla, etätöillä ja tapahtumien perumisella saadaan aikaan se, että tauti leviää hitaammin ja kaikki eivät ole samaan aikaan sairaita. Vaikka meininki tuntuu olevan sellaista kuin vähintään zombie-apokalypsi olisi nurkan takana, väittäisin että ennen kuin huomaammekaan, tämä kaikki alkaa tuntua taas kaukaiselta ja epätodelliselta (vaikka tietysti jäljet tästäkin jää). Meillä on kuitenkin asiat älyttömän hyvin, se kannattaisi muistaa. This too shall pass.

No niin, kun sain tämän ulos systeemeistä, on aika keskittyä taas pääasiaan, kirjallisuuteen. Franz Kafkan Oikeusjuttu on osa Keskisuomalaisen listaprojektia, joka on ollut minulla työn alla koko blogiaikani eli kauan. Nyt alkaa kuitenkin loppusuora jo häämöttää ja lukemattomia kirjoja on enää seitsemän (tosin yksi niistä Tintti-sarja, joka vastaa minulle noin tuhatta vaikeaa kirjaa). Mikään kilpailuhan tämä ei tietenkään ole, mutta voisin taas lähettää terveisiä ystävälleni, joka (muka! hah!) sai juuri luettua loppuun koko listan. Jokkella on muuten blogissaan menossa mukava haaste, jossa luetaan kirjoja tuolta listalta.

Olen aloittanut Oikeusjuttua tässä vuosien varrella monesti, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt kuitenkin jotenkin innostuin alussa, mutta innostus lopahti nopeasti ja kirjan loppuun lukeminen oli melkoista taistelua. Kafka on minulle entuudestaan tuttu novelleistaan, joita luettiin joskus koulussa ja periaatteessa pidän hänen kafkamaisesta sekopäisyydestään. Oikeusjuttu ei ehkä ollutkaan riittävän sekopäinen, se oli vain outo ja tylsä. Lisäksi minua jatkuvasti haittasi se, että kirja oli jäänyt kirjalijaltaan kesken eikä hän olisi halunnut sitä julkaistavaksi. Mahdoton tietysti sanoa, olisiko mielipide muuttunut, kun Kafka olisi nähnyt kirjan vastaanoton, mutta silti ajatus on jotenkin häiritsevä.

Oikeusjuttu kertoo eräästä Josef K:sta, joka yllättäen joutuu oikeuskoneiston hampaisiin, vaikka ei tietääkseen ole tehnyt mitään pahaa. Kirja koostuu unenomaisista jaksoista, joissa usein ei tapahdu juurikaan mitään, mutta tunnelma ja hahmot ovat pahaenteisiä ja pelottavia. Myös tapahtumapaikat ovat epäloogisia ja korostavat painajaismaista tunnelmaa: talon ullakolta löytyy istuntosali, kuulustelua suoritetaan K:n naapurin, nuoren naisen asunnossa ja lopun teloitus tapahtuu kaikesta irrallaan kivilouhimolla. Tavallaan pidin paljon tästä tehokeinosta ja tunnelmasta, joka on ainakin minulle hyvin tuttu omista unimaailmoistani, mutta kun itse kerronta oli niin hidasta ja paikoin sekavaa, olin koko lukukokemuksen ajan enemmän tai vähemmän pihalla ja liian turhautunut ja kyllästynyt nauttiakseni siitä.

Oikeusjuttu on klassikko kai sen vuoksi, miten se kritisoi systeemiä, sitä mitä tapahtuu byrokratian rattaisiin joutuvalle (syyttömälle) ihmiselle ja mitkä ovat tämän puolustuskeinot. Oikeusjutun niputankin siihen klassikkojen joukkoon, joista periaattessa ymmärsin, miksi ne ovat niin arvostettuja, mutta jotka henkilökohtaisella tasolla jäivät varsin vaisuiksi lukukokemuksiksi.

Oikeusjuttu on toki myös 1001 kirjaa -listalla, joten tällä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 1, kirja on vanhempi kuin minä.

Kirjalija: Franz Kafka
Luettu kirja: Oikeusjuttu, suom. Aarno Peromies
Alkuperäinen kirja: Der Prozess (julkaistu 1925, kirjoitettu 1916-1917)
Sivumäärä: 244
Arvostelu: ★★★

perjantai 21. helmikuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kuva: Kosmos
Viime aikoina olen miettinyt (tapani mukaan paljonkin, mutta muun muassa) erilaisuutta. Sitä että miten puhutaan nykyisten nuorten sukupolvien olevan korostetun individualistisia, mutta silti tuntuu, että tarve olla samanlainen kuin muutkin ei ole kadonnut minnekään. Itsensä vapaa ilmaisu taitaa nykyisin olla helpompaa kuin aiemmin, mutta jos kaikki pyrkivät olemaan kovin erilaisia, eikö sekin ole lopulta samankaltaisuutta?

Aiemmin olen pohtinut vähän samaa asiaa Liv Strömquistin sarjakuviin liittyen: 
Instagramin tiedostavissa nykyaikaisissa kirjapiireissä korostetaan sananvapautta, suvaitsevaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta silti esiin pääsevät mielipiteet ovat joskus hämmästyttävänkin yhtenäisiä. Samanmielisyyden kupla on vahva (ja usein siis myös tosi ihana, en tarkoita tätä mitenkään pelkästään negatiivisena asiana!). Samaan ilmiöön törmäsin nyt vielä voimakkaampana Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjan kohdalla. Tuo kirja tuli kirjamaailmaan rytinällä, sellaisella että ei voi kuin nostaa hattua kustannusyhtiö Kosmokselle, joka onnistuu näemmä kirjojensa markkinoinnissa hämmästyttävän hyvin. Aiempi myyntimenestys Sita Salmisen eroottisten novellien kokoelma Lupa (josta olen sentään tajunnut pysyä kaukana) rikkoi myyntiennätyksiä ja sen ensimmäinen painos myytiin loppuun julkaisupäivänä.

Paperilla toinen osattiin markkinoida taitavana autofiktiivisenä teoksena, joka käsittelee rohkealla tavalla sitä, millaista on olla nuori nainen. Autofiktifani kun olen (ja no, myönnettäköön, totta kai myös utelias!) luin kirjan BookBeatista. Ja ai että, miten inhosinkaan sitä! Inhotus pyöri mielessäni varsin konkreettisena, oikeasti pohdin jatkuvasti sanaa inhottava, että miten hyvin se kuvaakaan tuota kirjaa. Kun olin lukenut kirjan, mainitsin tästä inhottavuudesta Instagramissa. Ja yllätyksekseni sain useamman yksityisviestin, joiden sisältö oli sen suuntaista, että ihanaa, kun joku uskaltaa sanoa tämän ääneen. Moni oli inhonut kirjaa, pitänyt sitä huonona tai yksinkertaisesti ei lainkaan sen kaiken hehkutuksen arvoisena. Mutta huomionarvoisinta oli se, että moni oli kokenut, että tätä ei voi kuplassa tunnustaa.

Tämän vuoksi päätin, että kirjasta täytyy sanoa jotakin, vaikka oikeasti haluaisin vain unohtaa koko teoksen, enkä nostaa sitä enää yhtään enempää näkyviin. Olen monesti todennut, että kaikkein nautinnollisinta on kirjoittaa niistä kirjoista, joista en pitänyt. Se on helppoa jonkin vanhan klassikon kohdalla, mutta kotimaisen nykykirjallisuuden kritisointi on vähän ongelmallista siinä mielessä, etten halua pahoittaa kirjalijan mieltä tai estää muita tarttumasta hänen kirjaansa ja mollaamisen sijaan koen, että minun pitäisi jotenkin muistaa korostaa, että tämä oli vain minun mielipiteeni ja nostaa esiin kirjan hyviä puolia. Tämäkin teksti on hautunut mielessäni jo monta viikkoa, sen kirjoittaminen on vaikeaa. Ja olen näemmä kiertänyt itse asiaa jo monta kappaletta.

Pidän usein kirjoista, joissa on paljon samaistumispintaa, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. En siis takertunut siihen, etten voinut samaistua kirjaan oikein millään tavalla. Sen kertoja elää kovin erilaista elämää kuin minä, ajattelee lähes kaikesta hyvin eri tavalla, mutta se ei ole syy sille, miksi lukukokemus oli epämiellyttävä. Inhottavuus syntyi siitä, miten kertoja suhtautui toisiin ihmisiin ja liian yksityiskohtaisesta, törkyisestä, kuvauksesta, joka kuitenkin jätti itse asian valjuksi ja pinnalliseksi keskittyen liikaa shokeraaviin yksityiskohtiin (joista en halua mainita esimerkkejä, googlaamalla löydätte niitä halutessanne kyllä). Kerronta varmaan pyrki olemaan poikkeuksellisen avointa ja aitoa ja siihen nähden on hämmästyttävää, miten kylmäksi ja toteavaksi kirjan yleisilme jäi. Olen lukennut monta kirjaa, joissa shokeeraavuus oikeasti toimii eli se on mahdollista!

Inhottavana koin myös sen, miten kerronta harppoi edes takaisin nuoruudesta nykyiseen äitiyteen siten, että peräkkäsillä sivuilla saatettiin kertoa ihanasta lapsesta ja sitten taas nuoruuden (inhottavista) seksikokemuksista tai muista sekoiluista. Tasot eivät yksinkertaisesti toimineet. Ratkaisulla kai haettiin naiseuden eri tasoja elämän varrella, mutta minua vain inhotti. Aivan erityisesti minua inhotti kohta, jossa kertoja toteaa, että petikumppanilla oli niin iso penis, että siitä piti ottaa kuva ja lähettää se kaikille ystäville saman tien. No niin, kerroin sittenkin yhden inhottavan, varsin kuvaavan, esimerkin.

Ja tuo toteavuus. Kirjan kieltäkin on kehuttu paljon ja en yksinkertaisesti voi ymmärtää sitä. Kirja koostuu lähinnä pelkistä toteavista päälauseista, jotka on ladottu peräjälkeen vailla tunnetta. Kaipa toteavuus oli tehokeino, mutta ei tehonnut minuun. En löytänyt taidokkuutta, vaikka sitä ihan tosissani etsinkin.

Mutta sitten siihen mielenkiintoiseen asiaan, miksi tästä kirjasta ei ole uskallettu sanoa suoraan mielipidettä? Kupla ei varmastikaan ole pelkän onnistuneen markkinoinnin tulosta. Uskoisin, että villakoiran ydin piilee siinä, että kirja on nuoren naisen kirjoittamaa avointa autofiktiota. Jos ei pidä kirjasta, pelkää ehkä leimautuvansa tiukkapipoiseksi moralistiksi, antifeministiksi? Silloin kun kirjallisuuteen liittyy paljon muutakin kuin kirja, arvokysymyksiä, politiikkaa, eri ihmisryhmien oikeuksia, voi olla että itse kirjasta keskustelu vääristyy. En siis tiedä oikeaa vastausta, kunhan pohdin. Kirjasta löytyy kyllä paljon ei niin ylistäviäkin arvioita, mutta jotakin ainakin Instagramin kirjakuplasta kertoo se saamani suuri viestien määrä. Tämä asia lienee hyvä tiedostaa kirjakuvavirtaa ja mielipiteitä selaillessa. Miten aitoja ovat nuo mielipiteet, miten paljon jätetään sanomatta, minkä sanomista halutaan korostaa?

Paperilla toinen (jonka oranssi kansi näkyi jossakin vaiheessa Instagramissa aivan hämmästyttävän paljon) taitaakin olla paljon muuta kuin (mielestäni huono) kirja. Se on esimerkki nykyaikaisesta ilmiöstä, johon kirjan ohella linkittyy vahva markkinointikoneisto ja etenkin sosiaalinen media. Melkein innolla odotan, onnistuuko Kosmos nostamaan vielä lisää kirjoja tällaiseen vastaavaan mediasuosioon. Vaikka lukukokemus olikin minulle lähes pelkästään inhottava, aiheutti Paperilla toinen ilmiönä tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Ehkä se olikin sen tarkoitus? Joka tapauksessa ajattelin pysyä jatkossa kaukana yhtä inhottavista kirjoista, jos vain sen pystyn välttämään. Ja sainpa taas yhden kohdan Helmet-haasteesta yli, suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Maria Jotuni: Huojuva talo


Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

tiistai 28. tammikuuta 2020

Umberto Eco: Ruusun nimi


Kovin usein olen täällä blogissakin kirjoittanut siitä, miten paljon pidän klassikkokirjoista ja miten lähes aina klassikot myös palkitsevat lukijansa. Jos näin ei olisi, en tietenkään olisi jaksanut näin kauan tätä - myönnettäköön - vähän hullua listaprojektiani. Olen tässä projektini aikana onnistunut lukemaan vaikkapa sellaiset klassikot kuin Tolstoin Sota ja rauha, Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Victor Hugon Kurjat ilman kovin suuria ongelmia ja vieläpä niin, että olen ainakin jonkin verran myös nauttinut lukukokemuksista, Kurjat on oikeastaan yksi lempikirjoistani. Tähän nähden olisi voinut ajatella, ettei Umberto Econ Ruusun nimi, ylistetty moderni klassikko, jota moni tituleeraa lempikirjakseen, ihan helposti muodostuisi miksikään kovin ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Niin kuitenkin kävi, aloitin Ruusun nimen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten ja pitkän ja piinallisen taistelun jälkeen sain sen pelkällä tahdonvoimalla luettua loppuun vasta nyt.

Sinänsä Ruusun nimen asetelma on kiehtova: italialainen luostari keskiajalla kohtaa ennennäkemättömiä kauhuja, kun luostarista alkaa löytyä murhattuja munkkeja. Murhamysteeriä ratkovat sherlockholmesmainen William Baskerville (ei ehkä tarvitse olla kovinkaan kummoinen kirjallisuudentuntija ymmärtääkseen tämän intertekstuaalisen viitauksen) ja hänen oppipoikansa, tarinan kertoja Adson Melkin. Mysteeriin liittyy tiiviisti luostarin kirjasto, joka on hurja, lähes saavuttamaton labyrintti.

Ongelma ei ollutkaan itse kirjan asetelmassa ja pääjuonessa vaan siinä, että tuon minua kiinnostavan murhamysteerin olisi voinut helposti tiivistää alle 50 sivuun, kun koko kirja oli yli 600 sivua pitkä. Ruusun nimi on ihan täynnä kaikkea. Se on sekoitus historiaa, benediktiiniläisluostarin elämän pilkuntarkkaa kuvausta, uskonnollisia ristiriitoja ja jännitteitä, skolastiikkaa, semiotiikkaa, filosofiaa, kirjallisuusviittauksia, kaksoismerkityksiä ja symboleja siellä täällä, jaarittelua, kikkailua, jaarittelua ja vielä vähän jaarittelua.

Pystyn kyllä ymmärtämään sen, ettei kuka tahansa voi kirjoittaa tällaista kirjaa, että täytyy olla aika oppinut ja sivistynyt tyyppi, jos pystyy luomaan jotakin tämänkaltaista. Että ehkä tällaisessa kirjallisuudessa romaani alkaa olla jo enemmänkin ihailtava taideteos kuin sellaisenaan nautiskeltava tarina, että ehkä Ruusun nimeä pitäisikin vain lähestyä uskomattomana esimerkkinä siitä, mihin romaanikirjailija voi pystyä, eikä niinkään keskittyä miettimään sitä, miten tavattoman raskas tarina lukijalleen oli. Jotenkin minulle jäi vain todella vahvasti sellainen tunne, että iso osa Ruusun nimeä äänekkäästi hehkuttavasta lukijakunnasta ei vain kehtaa leimautua tyhmäksi. Kun tämä nyt oli tällainen älykäs kirja, älyä oli oikein tungettu kansien väliin kaksin käsin, niin pakkohan tästä nyt on tykätä, etenkin kun kirja oli ilmestyessään kai melkoinen merkkitapaus ja sai ylistävät arviot ja paljon hehkutusta ja ihailua osakseen.

On varmasti heitäkin, joille tällainen monipuolinen kikkailu ja sivistynyt, varsin perusteellinen kerronta, joka jättää juonikuvioiden etenemisen ja henkilöhahmot toissijaisiksi, on oikein mieleistä luettavaa. Minä vain en kuuluu heihin, etsin romaanien sivuilta jotakin ihan muuta. Olisi ihanaa päästä nyt sanomaan, miten Ruusun nimi lopulta palkitsi minut kaikkien näiden vuosien yritysten jälkeen. Harmikseni minun on vain sanottava, että onpa ihanaa, että minua vaivannut klassikko on vihdoin selätetty ja minun ei enää ikinä tarvitse palata sen pariin. Ruusun nimi on sekä Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla että 1001 kirjaa -listalla, joten tottahan minun oli se luettava!

Ja nyt, sana on vapaa. Mielelläni kuulisin teidän mielipiteenne, etenkin siinä tapaukessa, jos saitte romaanista enemmän irti kuin minä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

torstai 16. tammikuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend


Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus


Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.