perjantai 21. helmikuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kuva: Kosmos
Viime aikoina olen miettinyt (tapani mukaan paljonkin, mutta muun muassa) erilaisuutta. Sitä että miten puhutaan nykyisten nuorten sukupolvien olevan korostetun individualistisia, mutta silti tuntuu, että tarve olla samanlainen kuin muutkin ei ole kadonnut minnekään. Itsensä vapaa ilmaisu taitaa nykyisin olla helpompaa kuin aiemmin, mutta jos kaikki pyrkivät olemaan kovin erilaisia, eikö sekin ole lopulta samankaltaisuutta?

Aiemmin olen pohtinut vähän samaa asiaa Liv Strömquistin sarjakuviin liittyen: 
Instagramin tiedostavissa nykyaikaisissa kirjapiireissä korostetaan sananvapautta, suvaitsevaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta silti esiin pääsevät mielipiteet ovat joskus hämmästyttävänkin yhtenäisiä. Samanmielisyyden kupla on vahva (ja usein siis myös tosi ihana, en tarkoita tätä mitenkään pelkästään negatiivisena asiana!). Samaan ilmiöön törmäsin nyt vielä voimakkaampana Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjan kohdalla. Tuo kirja tuli kirjamaailmaan rytinällä, sellaisella että ei voi kuin nostaa hattua kustannusyhtiö Kosmokselle, joka onnistuu näemmä kirjojensa markkinoinnissa hämmästyttävän hyvin. Aiempi myyntimenestys Sita Salmisen eroottisten novellien kokoelma Lupa (josta olen sentään tajunnut pysyä kaukana) rikkoi myyntiennätyksiä ja sen ensimmäinen painos myytiin loppuun julkaisupäivänä.

Paperilla toinen osattiin markkinoida taitavana autofiktiivisenä teoksena, joka käsittelee rohkealla tavalla sitä, millaista on olla nuori nainen. Autofiktifani kun olen (ja no, myönnettäköön, totta kai myös utelias!) luin kirjan BookBeatista. Ja ai että, miten inhosinkaan sitä! Inhotus pyöri mielessäni varsin konkreettisena, oikeasti pohdin jatkuvasti sanaa inhottava, että miten hyvin se kuvaakaan tuota kirjaa. Kun olin lukenut kirjan, mainitsin tästä inhottavuudesta Instagramissa. Ja yllätyksekseni sain useamman yksityisviestin, joiden sisältö oli sen suuntaista, että ihanaa, kun joku uskaltaa sanoa tämän ääneen. Moni oli inhonut kirjaa, pitänyt sitä huonona tai yksinkertaisesti ei lainkaan sen kaiken hehkutuksen arvoisena. Mutta huomionarvoisinta oli se, että moni oli kokenut, että tätä ei voi kuplassa tunnustaa.

Tämän vuoksi päätin, että kirjasta täytyy sanoa jotakin, vaikka oikeasti haluaisin vain unohtaa koko teoksen, enkä nostaa sitä enää yhtään enempää näkyviin. Olen monesti todennut, että kaikkein nautinnollisinta on kirjoittaa niistä kirjoista, joista en pitänyt. Se on helppoa jonkin vanhan klassikon kohdalla, mutta kotimaisen nykykirjallisuuden kritisointi on vähän ongelmallista siinä mielessä, etten halua pahoittaa kirjalijan mieltä tai estää muita tarttumasta hänen kirjaansa ja mollaamisen sijaan koen, että minun pitäisi jotenkin muistaa korostaa, että tämä oli vain minun mielipiteeni ja nostaa esiin kirjan hyviä puolia. Tämäkin teksti on hautunut mielessäni jo monta viikkoa, sen kirjoittaminen on vaikeaa. Ja olen näemmä kiertänyt itse asiaa jo monta kappaletta.

Pidän usein kirjoista, joissa on paljon samaistumispintaa, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. En siis takertunut siihen, etten voinut samaistua kirjaan oikein millään tavalla. Sen kertoja elää kovin erilaista elämää kuin minä, ajattelee lähes kaikesta hyvin eri tavalla, mutta se ei ole syy sille, miksi lukukokemus oli epämiellyttävä. Inhottavuus syntyi siitä, miten kertoja suhtautui toisiin ihmisiin ja liian yksityiskohtaisesta, törkyisestä, kuvauksesta, joka kuitenkin jätti itse asian valjuksi ja pinnalliseksi keskittyen liikaa shokeraaviin yksityiskohtiin (joista en halua mainita esimerkkejä, googlaamalla löydätte niitä halutessanne kyllä). Kerronta varmaan pyrki olemaan poikkeuksellisen avointa ja aitoa ja siihen nähden on hämmästyttävää, miten kylmäksi ja toteavaksi kirjan yleisilme jäi. Olen lukennut monta kirjaa, joissa shokeeraavuus oikeasti toimii eli se on mahdollista!

Inhottavana koin myös sen, miten kerronta harppoi edes takaisin nuoruudesta nykyiseen äitiyteen siten, että peräkkäsillä sivuilla saatettiin kertoa ihanasta lapsesta ja sitten taas nuoruuden (inhottavista) seksikokemuksista tai muista sekoiluista. Tasot eivät yksinkertaisesti toimineet. Ratkaisulla kai haettiin naiseuden eri tasoja elämän varrella, mutta minua vain inhotti. Aivan erityisesti minua inhotti kohta, jossa kertoja toteaa, että petikumppanilla oli niin iso penis, että siitä piti ottaa kuva ja lähettää se kaikille ystäville saman tien. No niin, kerroin sittenkin yhden inhottavan, varsin kuvaavan, esimerkin.

Ja tuo toteavuus. Kirjan kieltäkin on kehuttu paljon ja en yksinkertaisesti voi ymmärtää sitä. Kirja koostuu lähinnä pelkistä toteavista päälauseista, jotka on ladottu peräjälkeen vailla tunnetta. Kaipa toteavuus oli tehokeino, mutta ei tehonnut minuun. En löytänyt taidokkuutta, vaikka sitä ihan tosissani etsinkin.

Mutta sitten siihen mielenkiintoiseen asiaan, miksi tästä kirjasta ei ole uskallettu sanoa suoraan mielipidettä? Kupla ei varmastikaan ole pelkän onnistuneen markkinoinnin tulosta. Uskoisin, että villakoiran ydin piilee siinä, että kirja on nuoren naisen kirjoittamaa avointa autofiktiota. Jos ei pidä kirjasta, pelkää ehkä leimautuvansa tiukkapipoiseksi moralistiksi, antifeministiksi? Silloin kun kirjallisuuteen liittyy paljon muutakin kuin kirja, arvokysymyksiä, politiikkaa, eri ihmisryhmien oikeuksia, voi olla että itse kirjasta keskustelu vääristyy. En siis tiedä oikeaa vastausta, kunhan pohdin. Kirjasta löytyy kyllä paljon ei niin ylistäviäkin arvioita, mutta jotakin ainakin Instagramin kirjakuplasta kertoo se saamani suuri viestien määrä. Tämä asia lienee hyvä tiedostaa kirjakuvavirtaa ja mielipiteitä selaillessa. Miten aitoja ovat nuo mielipiteet, miten paljon jätetään sanomatta, minkä sanomista halutaan korostaa?

Paperilla toinen (jonka oranssi kansi näkyi jossakin vaiheessa Instagramissa aivan hämmästyttävän paljon) taitaakin olla paljon muuta kuin (mielestäni huono) kirja. Se on esimerkki nykyaikaisesta ilmiöstä, johon kirjan ohella linkittyy vahva markkinointikoneisto ja etenkin sosiaalinen media. Melkein innolla odotan, onnistuuko Kosmos nostamaan vielä lisää kirjoja tällaiseen vastaavaan mediasuosioon. Vaikka lukukokemus olikin minulle lähes pelkästään inhottava, aiheutti Paperilla toinen ilmiönä tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Ehkä se olikin sen tarkoitus? Joka tapauksessa ajattelin pysyä jatkossa kaukana yhtä inhottavista kirjoista, jos vain sen pystyn välttämään. Ja sainpa taas yhden kohdan Helmet-haasteesta yli, suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti.

4 kommenttia:

  1. Aivan loistavaa pohdintaa Marile! Olen itse seurannut mielenkiinnolla tästä kirjasta käytyä somekeskustelua. Minusta muuten tuntuu, että nyt on alkanut näkyä kirjaa kritisoivia tekstejä, mutta aluksi ne monet olivat "tätä on niin paljon hehkutettu, että pakko lukea" -tyylisiä. Kuten sanoit, Kosmoksen markkinointikoneisto on tosiaan toiminut. Tuntuu, että kaikkien on ollut pakko hehkuttaa kirjaa, jottei leimaudu konservatiiviseksi antifeministiksi, mutta itse olen ajatellut, että tämä tuskin olisi minun tyyliseni kirja. Tämä sinun kirjoituksesi vain vahvisti ajatuksiani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Olen huomannut saman, että nyt tuntuu näkyvän enemmän myös soraääniä, aluksi tuntui olevan esillä vain hehkutusta. Ja tosiaan, tulee jotenkin huono omatunto kirjoittaa näin ja viedä kirjalta potentiaalisia lukijoita. En kuitenkaan valitettavasti voi suositella.

      Poista
  2. Tosi kiinnostavaa lukea sun pohdintaa! Mun mielestä on tosi tärkeää tuoda esille myös niitä kriittisiä mielipiteitä, vaikka tunnistan tuon saman, että niitä on varsinkin näistä kotimaisista tuoreista kirjoista usein hyvin vaikea kirjoittaa. Varsinkin kirjoista, jotka ovat kirjailijalleen erityisen henkilökohtaisia.

    Toisaalta myös kirjasomen ja varsinkin instan yleisfiilishän on vähän sellainen, että halutaan olla vaan positiivista ja ne kielteiset fiilikset halutaan unohtaa. Ja sitten tietysti toi mainitsemasi leimautumisen pelko. Häpesin itsekin aikoinaan myöntää etten pitänyt yhtään Argonauteista, vaikka kaikki muut rakasti sitä.

    No joo, eksyn ohi aiheen. Hyvää pohdintaa sulta joka tapauksessa ja hyvä että kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Paula! Mulle on aina ollut tärkeää päästä avautumaan myös negatiivisista lukukokemuksista. Ennen kun keskityin lähinnä klassikoihin, se oli jotenkin kyllä helpompaa... Ei tarvitse pelätä, että sata vuotta sitten kuollut kirjailija pahoittaa mielensä. Positiivisuuden kupla on toisaalta tosi ihana, mutta se tuntuu hurjalta, jos moni kokee niin, ettei voi sanoa rehellistä mielipidettään ääneen, vaikka haluaisi. Mielenkiintoinen teema, tätä pohdintaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!