sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, toinen kirja



Hyvää ja taianomaista vuoden pisintä päivää! Toivottavasti juhannuksenne oli mukava. Omani kului varsin rauhallisissa merkeissä, kotona grillaten, saunoen, kirjoja lukien. Paras hankinta aikoihin on tuo kuvassakin taustalla näkyvä pallokeinu. Siihen kelpaa linnoittautua kirjan kanssa, keinahdella terassille pitkään paistavassa ilta-auringossa. Äitiyslomaa on takana jo neljä viikkoa (käsittämätöntä tämä ajan kuluminen) ja jälkikasvun saapuminen maailmaan lähenee vääjäämättä. Tämä omituinen aika on entisestään korostanut sitä ominaisuuttani, etten oikein osaa elää hetkessä. Kun asiat tulevat muuttumaan paljon, rationaalisen ajattelun rajat loppuvat, sillä en osaa edes kuvitella, millaista elämä tulee jatkossa olemaan, on analysoiva ja ajan nostalgisointiin ja luokitteluun taipuvainen mieleni toisinaan aika kovilla. Toisaalta odotan aivan valtavalla innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä pidän joka tapauksessa aika varmana, että luku- ja blogiharrastus tulevat muuttumaan, ainakin aluksi.

Mutta vielä siis kirjoista, joille on ollut ihanan paljon aikaa. Taisteluni-sarjan uusintaluku jatkuu. Olisihan se pitänyt arvata, että kun hyppään takaisin Knausgårdin matkaan, mikään muu kirja ei oikein tunnu miltään. Muistikuvani tästä toisesta osastakaan eivät olleet kovin selkeät, sen muistan että pidin kirjasta hurjasti. Ja taitaa olla niin, että pidin siitä vielä enemmän tällä kerralla. Kirja keskittyy kolmekymppisen Karl Oven elämään. Hän on eronnut Tonjesta ja on perustamassa perhettä Lindan kanssa. Hän on jo julkaissut kirjalija, joka yrittää saada kasaan uutta kirjaa ja kokee siitä suurta painetta. Kirjoittamisen ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole helppoa.

Kun ensimmäinen osa käsitteli paljon kuolemaa, toisessa osassa voitolla on elämä. Knausgård kuvaa ensimmäisen lapsensa Vanjan syntymän hurjan kauniisti. Hänen rakkautensa lapsiin välittyy hienosti kirjan sivuilta, vaikka taustajuonteena kulkee jatkuvasti mukana Karl Oven synkkyys, taipumus alkoholismiin, aiemmat elämäntraumat ja etenkin isän vaikutus. Toinen osa taitaakin olla yksi sarjan valoisimmista. Lindan kanssa perhe-elämä on suurilta osin onnellista, vaikka vaimollakin on oma synkkyytensä kannettavanaan.

Knausgård käsittelee kirjassa myös paljon kirjoittamista ja kirjallisuutta ja se on sekä kiinnostava itseisarvo että mahtava tehokeino. Jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin tekevät lukukokemuksesta heti syvemmän ja henkilökohtaisemman: minäkin olen lukenut tuon kirjan, tuota en tiennytkään näistä kirjailijoista! Perhe asuu Tukholmassa ja nautin paljon myös siitä, miten Knausgård vertailee Ruotsia ja Norjaa. Suomalainen lukija tulee helposti mieltäneeksi nuo kaksi länsinaapuriamme aika samankaltaisiksi paikoiksi, mutta niin ei tosiaan ole ainakaan Karl Oven näkökulmasta katsottuna. Ironisen kitkerät havainnot tukholmalaisten kummallisesta elämäntyylistä ja asenteista olivat herkullista luettavaa ja niihin oli myös helppo samaistua.

Tässä toisessa kirjassa Knausgård tuntuu vasta pääsevän vauhtiin. Ensimmäinen osa pääsi hieman raottamaan Karl Oven maailmaa, suurta päänsisäistä taakkaa ja toimi johdantona koko sarjalle. Toisessa osassa hän saa revitellä vapaammin, kun taustaa on jo avattu, keskittyä yksityiskohtiin, jäädä pysyvämmin tietylle aikatasolle ennen siirtymistä seuraavaan, analysoida vielä tarkemmin, tehdä vielä osuvampia havaintoja. Muistaakseni tämä toinen osa oli lemppareitani koko sarjasta, mutta niin paljon olen näemmä unohtanut, että nyt en osaakaan sanoa, olikohan oikeasti näin, sillä en muista mitä tuleman pitää. Toivottavasti kuitenkin ehdin pian jatkaa upeaa, hämmentävää matkaani Karl Oven kanssa. Knausgårdilla on tapana tehdä sielulleni hyvää ja sanoittaa niitä ajatuksia, joille en itse löydä sanoja:

"Puolipimeässä tyhjä kehto, tyhjä pinnasänky, hoitopöytä ja vauvanvaatelipasto vaikuttivat pelottavilta. Kaikki oli valmista lapsen tuloa varten. Olimme ostaneet jopa vaippapaketin, se oli hyllyllä hoitopöydän alla, samoin kuin pino pyyhkeitä ja rättejä, ja yläpuolella riippuva mobile heilahteli ikkunan vedossa. Pelottavilta siksi, ettei lasta vielä ollut olemassa, ja menneisyyden ja tulevaisuuden raja oli näissä esineissä niin liukuva."

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, toinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Andre bok.  2009.
Sivumäärä: 638

torstai 11. kesäkuuta 2020

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa


Olen blogihistoriani aikana lukenut jo melkoisen kasan kirjallisuuden nobelistien kirjoja. Aina ei ole ollut kovin ruusuista. Yhdessäkin tapauksessa olen turhautuneena todennut: "Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman". Oikeastaan edelleen hämmästelen Ishiguron Nobel-palkintoa, hän kun on kirjalija minun mieleeni, jotenkin helposti lähestyttävä, taitava olematta liian kikkaileva ja (teko)taiteellinen. Melkoinen poikkeus siis porukassa! On luettujen nobelistien joukkoon toki mahtunut muitakin aarteita, mutta keskimäärin ennakkoasenteeni ei ole aiempiin kokemuksiini perustuen kovin hyvä.

Heinrich Böll on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1972. Nainen ryhmäkuvassa on julkaistu vuonna 1971 (Kai Kailan suomennos on vuodelta 1972), joten lienee perusteltua olettaa, että teos on edesauttanut palkinnon saamisessa. En oikeastaan tiedä, mikä on Böllin pääteos, tuottelias kirjalija julkaisi teoksia 50-luvun alusta 80-luvulle asti. Aiemmin olen lukenut häneltä Katharina Blumin menetetyn maineen, josta näemmä olen pitänyt, kuvannut sitä jopa riemastuttavaksi satiiriksi, mutta josta näemmä näin kuusi vuotta möyhemmin en muista enää mitään. Sen sijaan muistan hyvinkin, miten makoilin tuon kuvaankin päässeen vaasalaisen koivun alla lukemassa kirjaa kauniina kesäpäivänä, ehkä ympäristö vaikutti lukukokemukseen positiivisesti?

Olen napannut Nainen ryhmäkuvassa -kirjan vuosia sitten kirjaston poistokirjojen joukosta. Muistan silloin lukeneeni kirjan alun ja innostuneeni siitä, mutta jostain syystä kirja jäi silloin kesken. Alku olikin taas kiehtova: kirjan päähenkilöstä Lenistä annetaan todistusaineistomainen kuvaus, jossa naisen ulkonäkö, luonne ja historia kerrotaan perustuen todistajanlausuntoihin, haastatteluihin ja myös kertojan omiin kokemuksiin. Leni on siis kuin nainen ryhmäkuvassa, jota lähestytään näennäisen ulkopuolisen analyyttisesti. Kertoja viittaa itseensä lyhenteellä tek., ilmeisesti tarkoittaen tekijää. Hän suhtautuu itseensä ja tutkimuksiinsa ironisesti ja käsittelee aineistoaan analyyttisesti kyseenalaistan jatkuvasti todistajien antamat tiedot Lenistä. Sivulauseessa hän kerran lipsauttaa olleensa itsekin rakastunut Leniin, tuohon erikoiseen, rohkeaan, yhteiskunnan muottiin sopeutumattomaan ja itsenäiseen naiseen, joka on kertomuksen perusteella rakastunut venäläiseen sotavankiin ja joutuu tämän tapauksen vuoksi vaikeuksiin.

Aluksi tämä poikkeuksellinen kerrontatapa tosiaan tuntui raikkaalta, hauskalta ja innostavalta. Valitettavasti kyllästyin siihen aika pian. Kerronta ei kantanut lähes neljänsadan sivun ajan vaan muuttui raskaaksi. Sodan aikaisen ja jälkeisen yhteiskunnan kuvaus ja kritiikki olivat toki ihan mielenkiintoisia, mutta eivät nekään kuulu kirjallisuuden teemojen ykkössuosikkeihini. Romaanin kerrontatapa ja muoto ovat varmasti ainutlaatuisia ja kokeellisia, hienoa että joku pystyy tällaisen taiteeseen, mutta mikään sujuva ja helppo lukuromaani tämä ei tosiaan ollut.

"Toimien nyt yksinomaan tutkijana tek. (alati vaarassa joutua leimatuksi urkkijaksi, vaikka hän vain, ainoastaan ja yksinomaan pyrkii saattamaan oikeaan valoon vaiteliaan ja vähäpuheisen, ylpeän ja katumattoman henkilön, Leni Gruyten-Pfeifferin, vankan ja veistoksellisen hahmon) koki vaikeuksia yrittäessään saada jossain määrin asiallista selvyyttä tilanteesta, jossa kukin asianomainen oli sodan päättyessä."

Kirjan lukeminen oli ehkä noin puoliksi mukavaa ja puoliksi aikamoista taistelua - ihan kuin olisin joskus ennenkin todennut vastaavan kaavan kirjallisuuden nobelisteja lukiessani. Kuitenkin jotakin kiehtovaa tässä Böllissä on, hyllystäni löytyy häneltä vielä Suojaverkko, johon tulen jossakin vaiheessa tarttumaan. En kuitenkaan ehkä ihan heti ja taidanpa jättää muutkin nobelistit hetkeksi taas rauhaan...