lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. osa: Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut

Hurjaa, että perinteinen puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt jo kolmanteentoista kertaansa! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi. Olen kärsinyt viime aikoina melkoisesta luku- ja etenkin bloggausajan puutteesta (yksivuotias liittyy), joten tälläkin kertaa vain lyhyt katsaus tähän ihan mahtavaan klassikkoon.

En ajatellut olevani novelli-ihminen, mutta näemmä olenkin - tai sitten vain elämässäni on ollut tietämättäni Katherine Mansfieldin kokoinen aukko. Löysin tämän vain 34-vuotiaana kuolleen uusiseelantilaiskirjailijan, kun kävin Boxallin listalta läpi 1900-luvun alun naiskirjailijoita, kumman tuntematon hän tuntuu olevan ainakin Suomessa. Minäkin kuulin hänestä vasta nyt. Ja rakastuin! Sata vuotta vanhat novellit tuntuvat ihmeen raikkailta, mutta tämä suomenkielinen kokoelma on julkaistu vasta vuonna 1980.

Synesteetikkopuoleni pääsi Mansfieldin novelleita lukiessa valloilleen, ja se on aina vaikuttavan lukukokemuksen varma merkki. Näin hänen novellinsa väreissä ja eräänlaisena valon ja varjon leikkinä. Ne ovat yhdistelmä näennäisen vaivatonta, kummallisen lumoavaa ja valoisaa kerrontaa, jonka pinnan alla kuitenkin lymyää jokin synkkä, pahaenteinen taso, joka jossakin tarinan kohdassa pulpahtaa pintaan. Hienoja hahmoja, luokkaeroja, yllättäviä käänteitä, tämä novellikokoelma piti otteessaan alusta loppuun.

Mitään ihan  vastaavaa en muista aiemmin lukeneeni. Sinänsä arkiset ja yksinkertaiset kuvaukset muuttuvat Mansfieldin kynässä merkityksellisiksi ja vaikuttaviksi. En ihmettele yhtään, että itsensä Virginia Woolfin - Mansfieldin aikalaisen ja tuttavan - on sanottu arvostaneen Mansfieldiä suuresti. Väitetään, että Mansfield oli jopa ainoa kirjailija, jonka taitoja Woolf kadehti.

Kun mainitsin Mansfieldin instagramissa, blogikollega Linnea mainitsi lukeneensa häntä käsittelevän sarjakuvan. Toki lainasin sen heti ja se syvensi hienosti tätä uusinta kirjailijahurahdustani. Sarah Laingin Mansfield and me osoittautui hienoksi sarjakuvateokseksi.  Laing kertoo sekä omansa että Mansfieldin tarinan ja eri vuosisatojen kirjailijoiden elämissä onkin yllättävän paljon yksityiskohtia. 

Teoksessa on myös joitakin Mansfieldin (juuri lukemiani) novelleja kuvitettuna, hieno kokemus lukea heti Puutarhakutsut-novellikokoelman perään. Erittäin lämpimästi suosittelen molempia, ihan mahtavaa oli taas tehdä tällainen löytö!

Ja kun kerran klassikoista on puhe, Instagramissahan jatkuu #klassikkokesä2021 haasteeni. Vielä on kesää ja klassikkokesää jäljellä!

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Henry James: Naisen muotokuva

Luimme Henry Jamesin Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady, suom. J.A. Hollo) Instagram-yhteislukuna. Haasteeni alkoi huhtikuun alussa ja tavoiteaikana oli kuukausi, nyt noin kolme kuukautta myöhemmin pääsin lopultakin loppuun. Tämä bloggaus on yritykseni madaltaa bloggaaamisen kynnystä, kopioin tänne nyt aiemmin Instagramiin kirjoittamani tekstin.

Jo alkusivuilla oli selvää, että James ei päästä lukijaansa helpolla. Vai mitä mieltä olette kirjan ensimmäisestä lauseesta?  

 "On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette - eräät henkilöt eivät tietenkään siitä koskaan nauti."  

Kuitenkin, kun otetaan huomioon, että romaani on julkaistu vuonna 1881, se tuntui hyvinkin modernilta. James on jollakin tavalla hyvin terävä, aikaansa edellä, ja hyvin kuivalla tavalla hauskakin. Hänellä on voimakkaan psykologinen ote ja moniin aikalaisiinsa (joita olen näemmä viime aikoina lukenut ihan urakalla) verrattuna hän tosiaan tuntuu oikeinkin edistykselliseltä.  

Mutta huh. Oli se sitten nykyihmisen keskittymiskyvyttömyyttä vai mitä hyvänsä, mutta olisihan tämän romaanin voinut tiivistää paljon lyhyempään mittaan. Uuvuin paikoin pahasti, ja olisin varmaan nuupahtanut kesken matkan, ellei kimppalukupolkua olisi ollut tarpomassa muutkin. Ladonta oli tiivis ja 600-sivuinen romaani tuntui kyllä paljon mittaansa suuremmalta, sekä hyvässä että pahassa.  

Kirjan päähenkilö, Isabel Archer, oli ihastuttava ja raikas tuulahdus 1800-luvun lopun mieskeskeisessä maailmassa. Juonikuvio, se kenen kanssa Isabel avioituu ja mitä siitä seuraa, oli sekin raikkaampi kuin voisi päältäpäin kuvitella. Mutta kaikesta hienosta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen uupunut tunnelma. Tämä kirja olisi vaatinut kokonaan stressittömän loman ja rauhallisen lukuhetken. Romaania riippumatossa ja iltapäiväteetä päivänokosten jälkeen. Jos teillä on mahdollisuus sellaiseen, niin ehdottomasti suosittelen