sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, toinen kirja



Hyvää ja taianomaista vuoden pisintä päivää! Toivottavasti juhannuksenne oli mukava. Omani kului varsin rauhallisissa merkeissä, kotona grillaten, saunoen, kirjoja lukien. Paras hankinta aikoihin on tuo kuvassakin taustalla näkyvä pallokeinu. Siihen kelpaa linnoittautua kirjan kanssa, keinahdella terassille pitkään paistavassa ilta-auringossa. Äitiyslomaa on takana jo neljä viikkoa (käsittämätöntä tämä ajan kuluminen) ja jälkikasvun saapuminen maailmaan lähenee vääjäämättä. Tämä omituinen aika on entisestään korostanut sitä ominaisuuttani, etten oikein osaa elää hetkessä. Kun asiat tulevat muuttumaan paljon, rationaalisen ajattelun rajat loppuvat, sillä en osaa edes kuvitella, millaista elämä tulee jatkossa olemaan, on analysoiva ja ajan nostalgisointiin ja luokitteluun taipuvainen mieleni toisinaan aika kovilla. Toisaalta odotan aivan valtavalla innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä pidän joka tapauksessa aika varmana, että luku- ja blogiharrastus tulevat muuttumaan, ainakin aluksi.

Mutta vielä siis kirjoista, joille on ollut ihanan paljon aikaa. Taisteluni-sarjan uusintaluku jatkuu. Olisihan se pitänyt arvata, että kun hyppään takaisin Knausgårdin matkaan, mikään muu kirja ei oikein tunnu miltään. Muistikuvani tästä toisesta osastakaan eivät olleet kovin selkeät, sen muistan että pidin kirjasta hurjasti. Ja taitaa olla niin, että pidin siitä vielä enemmän tällä kerralla. Kirja keskittyy kolmekymppisen Karl Oven elämään. Hän on eronnut Tonjesta ja on perustamassa perhettä Lindan kanssa. Hän on jo julkaissut kirjalija, joka yrittää saada kasaan uutta kirjaa ja kokee siitä suurta painetta. Kirjoittamisen ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole helppoa.

Kun ensimmäinen osa käsitteli paljon kuolemaa, toisessa osassa voitolla on elämä. Knausgård kuvaa ensimmäisen lapsensa Vanjan syntymän hurjan kauniisti. Hänen rakkautensa lapsiin välittyy hienosti kirjan sivuilta, vaikka taustajuonteena kulkee jatkuvasti mukana Karl Oven synkkyys, taipumus alkoholismiin, aiemmat elämäntraumat ja etenkin isän vaikutus. Toinen osa taitaakin olla yksi sarjan valoisimmista. Lindan kanssa perhe-elämä on suurilta osin onnellista, vaikka vaimollakin on oma synkkyytensä kannettavanaan.

Knausgård käsittelee kirjassa myös paljon kirjoittamista ja kirjallisuutta ja se on sekä kiinnostava itseisarvo että mahtava tehokeino. Jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin tekevät lukukokemuksesta heti syvemmän ja henkilökohtaisemman: minäkin olen lukenut tuon kirjan, tuota en tiennytkään näistä kirjailijoista! Perhe asuu Tukholmassa ja nautin paljon myös siitä, miten Knausgård vertailee Ruotsia ja Norjaa. Suomalainen lukija tulee helposti mieltäneeksi nuo kaksi länsinaapuriamme aika samankaltaisiksi paikoiksi, mutta niin ei tosiaan ole ainakaan Karl Oven näkökulmasta katsottuna. Ironisen kitkerät havainnot tukholmalaisten kummallisesta elämäntyylistä ja asenteista olivat herkullista luettavaa ja niihin oli myös helppo samaistua.

Tässä toisessa kirjassa Knausgård tuntuu vasta pääsevän vauhtiin. Ensimmäinen osa pääsi hieman raottamaan Karl Oven maailmaa, suurta päänsisäistä taakkaa ja toimi johdantona koko sarjalle. Toisessa osassa hän saa revitellä vapaammin, kun taustaa on jo avattu, keskittyä yksityiskohtiin, jäädä pysyvämmin tietylle aikatasolle ennen siirtymistä seuraavaan, analysoida vielä tarkemmin, tehdä vielä osuvampia havaintoja. Muistaakseni tämä toinen osa oli lemppareitani koko sarjasta, mutta niin paljon olen näemmä unohtanut, että nyt en osaakaan sanoa, olikohan oikeasti näin, sillä en muista mitä tuleman pitää. Toivottavasti kuitenkin ehdin pian jatkaa upeaa, hämmentävää matkaani Karl Oven kanssa. Knausgårdilla on tapana tehdä sielulleni hyvää ja sanoittaa niitä ajatuksia, joille en itse löydä sanoja:

"Puolipimeässä tyhjä kehto, tyhjä pinnasänky, hoitopöytä ja vauvanvaatelipasto vaikuttivat pelottavilta. Kaikki oli valmista lapsen tuloa varten. Olimme ostaneet jopa vaippapaketin, se oli hyllyllä hoitopöydän alla, samoin kuin pino pyyhkeitä ja rättejä, ja yläpuolella riippuva mobile heilahteli ikkunan vedossa. Pelottavilta siksi, ettei lasta vielä ollut olemassa, ja menneisyyden ja tulevaisuuden raja oli näissä esineissä niin liukuva."

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, toinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Andre bok.  2009.
Sivumäärä: 638

torstai 11. kesäkuuta 2020

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa


Olen blogihistoriani aikana lukenut jo melkoisen kasan kirjallisuuden nobelistien kirjoja. Aina ei ole ollut kovin ruusuista. Yhdessäkin tapauksessa olen turhautuneena todennut: "Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman". Oikeastaan edelleen hämmästelen Ishiguron Nobel-palkintoa, hän kun on kirjalija minun mieleeni, jotenkin helposti lähestyttävä, taitava olematta liian kikkaileva ja (teko)taiteellinen. Melkoinen poikkeus siis porukassa! On luettujen nobelistien joukkoon toki mahtunut muitakin aarteita, mutta keskimäärin ennakkoasenteeni ei ole aiempiin kokemuksiini perustuen kovin hyvä.

Heinrich Böll on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1972. Nainen ryhmäkuvassa on julkaistu vuonna 1971 (Kai Kailan suomennos on vuodelta 1972), joten lienee perusteltua olettaa, että teos on edesauttanut palkinnon saamisessa. En oikeastaan tiedä, mikä on Böllin pääteos, tuottelias kirjalija julkaisi teoksia 50-luvun alusta 80-luvulle asti. Aiemmin olen lukenut häneltä Katharina Blumin menetetyn maineen, josta näemmä olen pitänyt, kuvannut sitä jopa riemastuttavaksi satiiriksi, mutta josta näemmä näin kuusi vuotta möyhemmin en muista enää mitään. Sen sijaan muistan hyvinkin, miten makoilin tuon kuvaankin päässeen vaasalaisen koivun alla lukemassa kirjaa kauniina kesäpäivänä, ehkä ympäristö vaikutti lukukokemukseen positiivisesti?

Olen napannut Nainen ryhmäkuvassa -kirjan vuosia sitten kirjaston poistokirjojen joukosta. Muistan silloin lukeneeni kirjan alun ja innostuneeni siitä, mutta jostain syystä kirja jäi silloin kesken. Alku olikin taas kiehtova: kirjan päähenkilöstä Lenistä annetaan todistusaineistomainen kuvaus, jossa naisen ulkonäkö, luonne ja historia kerrotaan perustuen todistajanlausuntoihin, haastatteluihin ja myös kertojan omiin kokemuksiin. Leni on siis kuin nainen ryhmäkuvassa, jota lähestytään näennäisen ulkopuolisen analyyttisesti. Kertoja viittaa itseensä lyhenteellä tek., ilmeisesti tarkoittaen tekijää. Hän suhtautuu itseensä ja tutkimuksiinsa ironisesti ja käsittelee aineistoaan analyyttisesti kyseenalaistan jatkuvasti todistajien antamat tiedot Lenistä. Sivulauseessa hän kerran lipsauttaa olleensa itsekin rakastunut Leniin, tuohon erikoiseen, rohkeaan, yhteiskunnan muottiin sopeutumattomaan ja itsenäiseen naiseen, joka on kertomuksen perusteella rakastunut venäläiseen sotavankiin ja joutuu tämän tapauksen vuoksi vaikeuksiin.

Aluksi tämä poikkeuksellinen kerrontatapa tosiaan tuntui raikkaalta, hauskalta ja innostavalta. Valitettavasti kyllästyin siihen aika pian. Kerronta ei kantanut lähes neljänsadan sivun ajan vaan muuttui raskaaksi. Sodan aikaisen ja jälkeisen yhteiskunnan kuvaus ja kritiikki olivat toki ihan mielenkiintoisia, mutta eivät nekään kuulu kirjallisuuden teemojen ykkössuosikkeihini. Romaanin kerrontatapa ja muoto ovat varmasti ainutlaatuisia ja kokeellisia, hienoa että joku pystyy tällaisen taiteeseen, mutta mikään sujuva ja helppo lukuromaani tämä ei tosiaan ollut.

"Toimien nyt yksinomaan tutkijana tek. (alati vaarassa joutua leimatuksi urkkijaksi, vaikka hän vain, ainoastaan ja yksinomaan pyrkii saattamaan oikeaan valoon vaiteliaan ja vähäpuheisen, ylpeän ja katumattoman henkilön, Leni Gruyten-Pfeifferin, vankan ja veistoksellisen hahmon) koki vaikeuksia yrittäessään saada jossain määrin asiallista selvyyttä tilanteesta, jossa kukin asianomainen oli sodan päättyessä."

Kirjan lukeminen oli ehkä noin puoliksi mukavaa ja puoliksi aikamoista taistelua - ihan kuin olisin joskus ennenkin todennut vastaavan kaavan kirjallisuuden nobelisteja lukiessani. Kuitenkin jotakin kiehtovaa tässä Böllissä on, hyllystäni löytyy häneltä vielä Suojaverkko, johon tulen jossakin vaiheessa tarttumaan. En kuitenkaan ehkä ihan heti ja taidanpa jättää muutkin nobelistit hetkeksi taas rauhaan...

lauantai 30. toukokuuta 2020

Homeros: Odysseia


Hyvää toukokuun toiseksiviimeistä päivää! Ihan hullua, että kohta on kesäkuu, siis virallisesti kesä. Blogitaukokin venyi ihan vahingossa lähes kuukauden pituiseksi, vaikka tuntuu että juurihan tänne kirjoitin. Olen jopa saanut luettua monta kesken ollutta kirjaa loppuun, eli blogattavaa tosiaan riittäisi. Vaikka tokihan olen tavalleni uskollisesti myös aloittanut vähintään yhtä monta uutta kirjaa. Puhumattakaan siitä, miten puhelin piippaa jatkuvasti tekstiviestiä kirjastoon saapuneista varauksista...

Keskisuomalaisen listaprojekti jatkuu! Muistuttelen teitäkin, että Jokken kirjanurkassa on meneillään mainio haaste, jossa luetaan ja blogataan listan kirjoista. Loppusuora alkaa jo häämöttää projektissani, tosin tässä tapauksessa viimeiset metrit vaikuttavat melko tuskaisilta. Aika tuskainen oli myös tämä megaluokan klassikko, klassikko oikein perimmäisessä mielessä, Homeroksen Odysseia-eepos. Luin sitä pitkin kevättä sivun silloin ja toisen tällöin (aika usein myös e-kirjana yön unettomina hetkinä), ja lopulta luin sen silkalla tahdonvoimalla loppuun viime viikolla.

Tarina on toki tuttu, kellepä ei olisi! Onhan kyseessä karkeasti otettuna länsimaalaisen kulttuurin pohja. Parhaiten muistan tarinan jostakin elokuva-adaptaatiosta, joka katsottiin ala-asteella. Vaikutuksen teki silloin erityisesti miesten muuttaminen sioiksi ja seireenit ja samoilla linjoilla menin nyt romaaninkin parissa yli 20 vuotta myöhemmin. Teoshan on oikeasti runoelma, mutta päästäkseni paremmin tarinaan sisälle (okei, päästäkseni kaikkein helpoimmalla) valitsin suomennokseksi Pentti Saarikosken version, joka on proosamuotoinen (ja perustuu ranskalaiseen, ilmeisen paljon lyhenneltyyn käännökseen, kappas kun sattui sopivasti sekin).

Ongelmani oli taas se perinteinen, seikkailukirjat eivät vain ole minun juttuni. Tapahtumia oli hirveästi, mutta olisin kaivannut edes hetken hengähdystaukoa. Toisaalta kerronta oli todella hidasta. Tämä yhdistelmä oli viedä hermoni. Saarikosken suomennos vaikutti ihan toimivalta, tosin parissakin vaiheessa vannoin, että jos hän vielä kerran mainitsee kiilaskatseisen Athenen, heitän kirjan seinään, takkaan, tuomiovuoreen, enkä koskaan enää palaa sen pariin. H. K. Riikosen laatimassa jälkipuheessa mainitaankin, että suomennoksen julkaisun yhteydessä tuo kiilaskatseisuus on herättänyt huomiota ja ihmetystäkin ja pikainen googlaus osoittaa, että tämä Athenen katseen tyyppi (Lönnrotilla sinisilmä, Mannisella päilyväsilmä) onkin melkoinen kynnyskysymys eri suomennosten välillä - kuvitella että tämäkin on ihan oma tieteenhaaransa.

Minusta tuntuu, että klassikot ovat lähes poikkeuksetta jaettavissa kahteen luokkaan: sellaisiin jotka tekevät minuun suuren vaikutuksen ja joihin rakastun ja sellaisiin, joiden arvon kyllä ymmärrän ja joissa klassikkous on itseisarvo ja niihin on ilo tutustua sen vuoksi, mutta jotka ovat lukukokemuksena lopulta aika yhdentekeviä. Odysseia kuului ehdottomasti jälkimmäiseen luokkaan. Olihan tämä nyt mielenkiintoista luettavaa, mutta ei noussut suosikkieni joukkoon.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 25, kirjassa ollaan nimittäin monellakin saarella.
Instagramin puolella haastoin kaikki lukemaan klassikoita kesällä #klassikkokesä2020 hengessä, lähtekäähän tekin mukaan!

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Ari Väntänen: Minna Kauppi - Suunta/vaisto


Aloitan heti nyt sillä, että minä en todellakaan ole penkkiurheilija. En seuraa oikeastaan mitään urheilua, en edes jääkiekkoa, joka suomalaisena tuntuu toisinaan lähestulkoon maanpetturuudelta. Kierrän yleensä siis myös kaukaa urheilusta ja urheilijoista kertovat kirjat. Toisaalta kuitenkin aina kun luen minkä tahansa elämäkerran, totean että niitä pitäisi lukea lisää. Ja etenkin siten, että niitä pitäisi lukea mahdollisimman laajalta kentältä, eri alojen ihmisistä. On aina tavattoman kiehtovaa, kun ihmisellä on intohimo, oli se sitten mikä tahansa. Yhtä kiehtovaa on lukea alallaan menestyneen ihmisen taustoista, siitä, miten elämänvalinnat, ympäristö ja sattumakin on vaikuttanut henkilön kehitykseen.

Yllätin siis melkein itsenikin tarttumalla BookBeatissa uunituoreeseen Minna Kauppi -kirjaan. Kauppi on minulle hyvin vieras ja suunnistus vielä vieraampaa (vaikkakin suunnistus tekee urheilulajina siinä kohtaa poikkeuksen, että siitä olen ollut aina varovaisen kiinnostunut). Sen verran kuitenkin Kaupista tiesin, että hän sairastaa myös tulehduksellista suolistosairautta colitis ulcerosaa ja niin vähän tuosta sairaudesta on kirjoitettu, että tartun jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen. Toki mietin, kuten aina, vähän sitäkin, että onko alle nelikymppisistä mitään järkeä kirjottaa elämäkertaa, mutta toisaalta miksipä ei. Huippu-urheilijat ovat siinä mielessä erikoista porukkaa, että he ovat tuossa iässä usein jo eläköityneet menestykselliseltä uraltaan, tavallaan eläneet jo kokonaisen elämän. Miksi siitä ei voisi siis kirjoittaa.

Kirja piirtää Minna Kaupista oikeastaan aika samankaltaisen kuvan kuin hänestä median perusteella olin (epämääräisesti) saanutkin: Kauppi on määrätietoinen, räväkkä, päättäväinen ja suora. Lapsuutta kuvataan pitkään, sitä miten Minna kuopuksena ei tahtonut jäädä isoveljen ja -siskon jalkoihin ja miten kilpailuvietti nosti jo silloin päätään. Kaupin perheestä kerrotaan kauniisti: yhteen hiileen puhaltava perhe, joka arvostaa luontoa, liikuntaa, yhdessä tekemistä. Tärkeän ja ansaitun osan kirjasta saa myös toinen perhe, suunnistusperhe. Suunnistajat vaikuttavat olevan harvinaisen tiivistä porukkaa ja kirjassa tilannetta verrataan jopa uskonnollisiin yhteisöihin: suunnistajien yhteisö on lojaali ja suunnistajat pariutuvat usein keskenään, he kun jakavat yhteiset arvot ja tavan elää.

Kirja kuvasi suunnistusta niin kiehtovasti, että totesin saman tien haluavani rasteille. Tekninen ja älyä vaativa laji yhdistettynä nopeuteen ja luontoon kuulostaa koukuttavalta. Kirja oli juuri sopivasti urheilukirja, lähinnä se oli kirja Minna Kaupista. Urheiluakin toki käsiteltiin paljon ja muun muassa kirja pohti suunnistuksen asemaa verrattuna muihin lajeihin, sitä miten lajia pidetään edelleen vähän marjanpoimintana. Laaja aineisto ja monet haastattelut oli onnistuttu koostamaan sopivan tiiviseen muotoon, en ehtinyt kyllästyä missään vaiheessa. Kirja kertoo suoraan myös Minnan lähipiiristä, etenkin entisestä puolisosta Pasi Ikosesta ja heidän ongelmistaan. Media on toki nostanut kirjasta esiin lähinnä tämän puolen, mutta mielestäni sekin oli toteutettu ihan kiitettävällä tasolla, ei kauhistelevasti vaan toteavasti, molempien osapuolten ääntä kuunnelleen.

Kauppi on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaisista urheilijoista yhdeksän MM-kultansa kanssa. Hänen lajinsa on fyysisesti ja henkisesti tavattoman vaativa. Siksi tuntuu aivan käsittämättömältä, että kaikki saavutuksensa hän on saanut aikaan kroonisen sairauden, parantumattoman tulehduksellisen suolistosairauden kanssa. Kauppi sairastui parikymppisenä, alkuun hän ei halunnut puhua asiasta kenellekään, vaikka sairaus vaikutti aivan kaikkeen. Hän teki myös heti ratkaisun, ettei halunnut käsitellä asiaa julkisuudessa, ei halunnut leimautua sairautensa kautta. Sairautta ei kovin paljon käsitellä kirjassakaan, vain silloin kun se linkittyy Minnan muuhun elämään, hänen tasoaan heikompiin suorituksiin. Kauppi kertoo kirjassa kuitenkin hyvin suoraan siitä, miltä sairastaminen tuntuu ja miten se vaikuttaa kaikkeen:

"Sairastuminen on shokki ja pelottavaa, mutta myös häpeä. Se on asia, josta en halua enkä osaa kertoa edes ystävilleni. Miten voisin mennä kouluun ja kertoa rennon letkeästi kaikille: 'Niiiin, minä olen sairas ja ulostan verta, enkä parane tästä koskaan. Joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni, ja se loppuelämä voi päättyä aiemmin kuin teillä muilla.' "

"Häpeä oli yksi syy siihen, että päätin olla hiljaa". Minna sanoo. "On ikävää kertoa, että paskoo verta ja ettei ole voittamaton supersankari. Toinen syy oli, etten halunnut olla julkisuudessa yhtä kuin sairaus, joku Suoli-Minna."

Olen iloinen, että sairautta käsiteltiin kirjassa edes jonkin verran. En voi kuvitellakaan miltä tuntuu sairastaa tätä näin kokonaisvaltaisesti kehoon ja mieleen vaikuttavaa sairautta ja samalla tehdä uraa urheilijana, toimistorotallekin kun kehon pettäminen ja verenvuotaminen on aivan tarpeeksi kamala kokemus.

Päällimmäisenä mieleeni kirjasta jäi tuttu ajatus: miten paljon potentiaalia ihmisissä meneekään hukkaan, jos ympäristö ei ole sopiva heidän lahjakkuutensa kehittämiseen ja tukemiseen. Huipulle pääsemiseen riittää vain hyvin harvoin pelkkä lahjakkuus ja päättäväisyys. Myös Kauppi muistaa jatkuvasti krostaa elämänsä ihmisten tärkeyttä ja vaikutusta. Harva täällä pärjää tyystin yksikseen. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on se, että jatkossa voisin koittaa unohtaa ennakkoluuloni urheilijoiden suhteen, vaikka heidän maailmansa on hyvin kaukana omastani, intohimo (pakkomielle?) on tunteena hyvin mielenkiintoinen ja tunnistettavakin. Väntänen on tehnyt Kaupin kanssa erittäin hyvää työtä. Hän on kirjoittanut kansien väliin myös muusikoiden tarinoita ja taidankin joskus palata itselleni tutumman oloiseen maailmaan, Väntäsen Stone- tai Apulanta-kirjojen pariin, sen verran sujuvaa ja miellyttävää luettavaa tämä Kaupin elämäkerta oli.

Sainpa tällä kirjalla myös yhden itselleni vaikkeimman kohdan tämän vuoden Helmet-haasteesta suoritettua, kirja liittyy urheiluun.

Kirjailija: Ari Väntänen
Luettu kirja: Minna Kauppi - Suunta/vaisto (LIKE 2020)
Sivumäärä: 400
Mistä hankittu: BookBeat

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, ensimmäinen kirja


Moni on sanonut, että nyt kun maailma on enemmän tai vähemmän sekaisin, tekee mieli palata vanhoihin suosikkeihin, sellaisiin tuttuihin ja turvallisiin kirjoihin, joiden lukemisesta tulee lohdullinen olo. Olen jo pitkään suunnitellut, että lukisin uudelleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan ensimmäisen kerran vuosien 2014-2016 aikana ja se oli melkoinen kokemus. Vanhat tekstini löytyvät täältä. Knausgård teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen ja hän pääsi heti lempikirjalijoideni joukkoon.

Lohdullisuus on toki ehkä viimeinen sana, joka tulee mieleen Taisteluni-sarjasta ja etenkin sen ensimmäisestä kirjasta. Toiset haluavat lukea uudelleen lapsuuden suosikkejaan, minä haluan ilmeisesti lukea siitä, miten teini-ikäinen Karl Ove sekoilee kotibileissä tai miten kolmekymppinen Karl Ove siivoaa kuolleen alkoholisti-isänsä painajaismaista kotia. Knausgårdin taika on kuitenkin siinä, että hän tekee kaikkein rumimmastakin, kuonaisesta, hirveästä, lopulta kaunista.

Synkkyys on kiehtonut minua aina, ja tietynlainen synkkyys ja surumielisyys on osa luonnettani, halusin tai en. Sellainen on selvästi myös Karl Ove. Valmiiksi helpoissa ja silotelluissa asioissa on helppo nähdä kauneutta, todellinen taito piilee siinä, että ymmärtää myös rumien asioiden, jopa kuoleman, kauneuden. Ehkä - tai siis varmasti - elämä olisi helpompaa, jos voisi mennä aina helppojen ja kevyiden asioiden mukana, ei kahlaisi pohjamudissa kauneutta löytääkseen, ei tekisi asioista itselleen tarpeettoman vaikeita. Että välttelisi tietoisesti synkkiä ja rumia asioita, keskittyisi vain auringonsäteisiin ja päivänkakkaroihin. Suuri osa Taisteluni-sarjan viehätystä onkin se, että samaistun Karl Oveen niin vahvasti, kirjan pikkutarkka ja analyyttinen kerronta ja se miten päähenkilö monesti kokee asiat vaikeiksi vain oman luonteensa takia, on lähes vertaistuellista.

Sen jälkeen kun luin loppuun Taisteluni-sarjan ensimmäisen kerran, ovat kirjojen tapahtumat palautuneet usein mieleeni. Merkityksellistä on se, että olen monesti miettinyt että mistä sarjasta tai elokuvasta tällainen kohtaus olikaan ja sitten tajunnut, että kaikki onkin vain tekstiä, joka on mielikuvissani muuttunut tarkaksi ja liikkuvaksi kuvaksi. Knausgårdin suurin kirjallinen nerokkuus taitaa lopulta ollakin se, miten hän osaa kuvata maailmaa niin pikkutarkasti ja aidoisti siten, että teksti on kuitenkin kevyttä ja ilmavaa, koukkuunnuttavaa. En ole löytänyt kenenkään toisen kirjalijan teksteistä mitään vastaavaa. Filminauhamainen kerronta yhdistettynä aitoon tunteiden havainnointiin ja analyysiin muodostaa vastustamattoman yhdistelmän, joka sopii minulle täydellisesti.

En muista, mitä olen kirjoista aiemmin kirjoittanut (enkä halua palata vanhoihin teksteihini, sillä se on aina yhtä karmaisevaa), mutta luulen sanoneeni tämän jo aiemminkin: Knausgård on upea kirjailija, jota en kuitenkaan uskaltaisi suositella varauksetta oikein kenellekään. Hän on varmasti monille aivan liikaa, ahdistava, ärsyttävä, itsekäs ja kamala. Mutta kenties onkin niin, että yhdistelmä negatiivisuutta ja taidokasta, herkkää ja uskomattoman kaunista kirjallisuutta, saa Taisteluni-sarjan tosiaan heräämään henkiin, olemaan aito, kuin elämä itse. Sillä sellaistahan se on, kaikessa on aina kaksi puolta.

"Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle."

Haluan vielä palata ajatukseen kauneuden löytämisestä pienistä, arkisista ja usein rumistakin asioista. Suosikkibloggaajani Eeva Kolu tiivisti nimittäin hiljattain blogissaan täydellisesti sen, jota olen tässä viime viikkoina paljon ajatellut, ja jonka voi liittää hyvin myös osaksi sitä, miksi Knausgård viehättää niin paljon:

"Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista - ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero

Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.".

Kiitos Eeva ja kiitos Karl Ove ajatuksistanne, niiden kanssa on hyvä jatkaa eloa tänä erityisen erikoisena keväänä.

Kirjailija: Karl Ove Knausgår
Luettu kirja: Taisteluni, ensimmäinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Første bok.  2009.
Sivumäärä: 489

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Graham Swift: Veden maa


Ankeriaat, ne eivät päästä minua otteestaan. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentista päädyin Graham Swiftin Veden maahan. Luikertelevien vesiotusten käärmemäisen viekas lumo on osoittautunut yllättävän vahvaksi.

On oikeastaan aika omituista, että Veden maa ei ole tullut minulle aiemmin missään vastaan. Se on ollut aikoinaan mm. Booker-palkintoehdokkaana, onpa se listattu 1001 books you must read before you die -listallekin, mutta ei ole pistänyt sieltäkään silmään ja siitä on tehty elokuva Waterland vuonna 1992 (mielenkiintoisena IMDb-pohjaisena faktana kerrottakoon, että elokuvassa nuorta Marya näyttelee Lena Headey, eli Game Of Thronesin Cersei). En löytänyt kirjasta edes kirjoituksia kotimaisista kirjablogeista ja se on harvinaista! Tämä kaikki sai minut taas ajattelemaan sitä, miten lyhyt on kirjan elinkaari, miten paljon on unohtuneita kirjoja, potentiaalisilta lukijoilta kadonneita aarteita. Ja miten tärkeitä juuri sen vuoksi ovatkaan erilaiset kirjalistat ja tällaiset Svenssonin tarjoamat intertekstuaaliset viittaukset.

Veden maa oli tosiaan aarre. Lukiessani tosin en ollut siitä lainkaan varma. Kirjassa liikutaan Itä-Englannin vesijättömailla, kuivatuilla suoalueilla, The Fens, niin kuin paikalliset alueen tuntevat. Alueella risteilee patoja ja sulkuja ja vettä on jatkuvasti pumpattava, jottei se valtaa takaisin jo kerran esiin saatua tasaista liejuista maata. Maa on alati kostea ja siitä nousee mutainen, vahvasti tunnistettava ja joskus pahaenteinenkin lemahdus. Niljakkuuden keskellä uiskentelee ankeriaita ja ihmisten salaisuuksia.

"On olemassa tämä niin sanottu edistys. Mutta se ei edisty. Se ei kulje yhtään mihinkään. Sillä edistyksen edistyessä maailma saattaa liukua pois. On edistystä, jos pystyy estämään maailman liukumisen pois. Minun vaatimaton edistyksen mallini on maankuivatus. Jossa jatkuvasti, loputtomiin voitetaan menetettyä takaisin. Itsepintaista ja valppautta vaativaa puuhaa. Ikävystyttävää mutta silti arvokasta puuhaa. Kovaa ja huomaamatonta puuhaa. Mutta maankuivatusta ei pidä erehtyä luulemaan imperiumin rakentamiseksi."

Kirjan kertoja ja päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, sulunvartijan poika, jonka suvun vaiheita kirja käsittelee. Kerronta avautuu Crickin suulla, kun hän jatkuvalla monologillaan kertoo oppilailleen näkemyksiä elämästä, kotiseudustaan ja suvustaan. Äkkiä voisi ajatella, että tällainen kerrontaratkaisu ei mitenkään voi toimia, mutta kappas, se toimi loistavasti. Historia on tärkeä osa tarinaa, se mitä historia oikeastaan onkaan, miten sitä syntyy ja mitä sen poimuihin voi kätkeytyä. Sukuhistoriaan kytkeytyy maailmanhistoria kiehtovalla tavalla, kuten aina käy. Crickin sukua vaivaa sama niljakkuus, sama pahaenteinen mudan haju, kuin maata, josta se on kotoisin. Ei Tom itsekään ole täydellinen, vaikka aika älykkö onkin, itse asiassa hänen uransa vetelee viimeisiään, hänet "päästetään" ennenaikaiselle eläkkeelle ja tarinoita (joita kerrotaan muun muassa pubissa alaikäisen oppilaan kanssa juopotellen) kuunnellessa lukija ei oikeastaan ihmettele lainkaan, että miksi.

Se miten Swift kuvaa hahmonsa, luo heidät niin yliampuvan aidoiksi, toi mieleeni yhden lempikirjailjoistani John Irvingin. Irving tuli vielä voimakkaammin mieleen kirjan tapahtumista, kieroutuneista ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta ja siitä, miten ajottaisesta ällöttävyydestä huolimatta lukeminen oli kuitenkin jotenkin yllättävän kevyttä ja helppoa, suorastaan viihteellistä. Sen sijaan kirjan kerrontatavasta ja kielestä ei tullut mieleen kukaan muu, Swiftillä on voimakas oma ääni, joka ei ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä, mutta joka kirjan edetessä alkoi miellyttää aina enemmän, nousi maan kosteudesta osaksi tarinaa ja lukijan sieluun. Juuri tämä yhdistelmä epämiellyttävyyttä, ällöttävyyttä, omituisia hahmoja ja taitavan haastavaa kerrontaa sai aikaan sen, että lukiessa en aina ihan tiennyt, oliko lukukokemus nautinnollinen vai ei. Omituisesti kuitenkin nyt jälkeen päin olen kirjasta ja se taituruudesta aina vain vaikuttuneempi.

En tiedä oliko osa kirjan viehätystä minulle oikeastaan se, että olen itsekin niljakkaan tasamaan, vuosituhansia sitten jäätikön sulamisvesien alta paljastuneen savikon, kasvatti. Jotakin selittämätöntä taikaa Veden maassa joka tapauksessa oli. Niin, ja ne ankeriaat. Pohjamudissa niljaisina uiskentelevat hiukan inhottavat, mutta loputtoman kiehtovat otukset. Niillä oli toki tärkeä rooli tässäkin kirjassa. Ja ankeriaat ja minä taas - luulen etteivät ne jättäneet minua pysyvästi rauhaan vieläkään.

"Uteliaisuus ei saa koskaan kyllikseen. Vielä tänä päivänäkään, jolloin me tiedämme niin paljon, uteliaisuus ei ole ratkaissut ankeriaan syntymän ja sukuelämän arvoitusta. Ehkä nämä asiat, kuten monet muutkin, ovat niitä, joiden ei ole määrä paljastua ennen kuin maailmanloppu koittaa. Tai ehkä - tässä minä tosin spekuloin, tässä kuljen oman uteliaisuuteni talutusnuorassa - maailma on siten järjestetty, että kun kaikki asiat on selvitetty, kun uteliaisuus on tyydytetty (siis, kauan eläköön uteliaisuus), on maailmanloppu koittava."

Kirjailija: Graham Swift
Luettu kirja: Veden maa (suom. Arto Häilä, WSOY 1984)
Alkuperäinen kirja: Waterland (1983)
Sivumäärä: 434
Mistä hankittu: Oma ostos nettiantikvariaatista
Arvostelu: ★★★★

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Kolme pientä klassikkokirjaa 1001-listalta

Aurinkoista pääsiäisviikonloppua! Monen muun tavoin minäkin olen viime aikoina lukenut paljon, tosin en ehkä juurikaan tavallista enemmän. Tämä viikko on ollut lomaa ja vaikka etukäteen kuvittelinkin, että kevätloma olisi aika erilainen, on tämä loma ollut aivan paras mahdollinen ja sisältänyt sopivan sekoituksen lepäilyä ja pihatöitä. Loman jälkeen ihan virkatöitä onkin luvassa vain kuusi viikkoa ennen aivan hävyttömän pitkää, edelleen utopistiselta tuntuvaa lomaa. Kuusi viikkoa, uskomatonta.

Olen edistänyt näemmä oikein urakalla taas 1001 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea -listaprojektiani. Kaikki nämä kolme kirjaa ovat kai melkoisia genrensä klassikoita, Suomessa ehkä vähän tuntemattomampia mutta yhtäkaikki tärkeä osa klassikkokaanonia. Ne olivat aika lyhyitä, ihan hienoja, mutta sellaisia, ettei niistä oikein riitä sanottavaa pitkään tekstiin (tai tämänhetkinen aivotoimintani ei ainakaan tunnu sellaista mahdollistavan). Siksi palaan tähän blogini alkuaikojen tavalliseen toimintatapaan: monta kärpästä yhdellä iskulla.

Kate Chopin: Herääminen


Tämä klassikko on suorastaan käsittämättömän tuntematon kotimaassamme siihen nähden, että se ansaitsisi paikkansa muiden aikalaistensa kanssa klassikkojen eturintamassa. Herääminen (joka ilmestyi jo vuonna 1899!) oli aikanaan ilmeisen paheksuttu teos, se kertoo nuoren naimisissa olevan naisen heräämisestä, sen asian tajuamisesta, että hän on oma yksikkönsä, ihminen jolla on tunteet ja oikeus niihin, ei vain miehensä omistama esine. Chopin toteaa, ei tuomitse, ja sehän oli tietysti aikalaisille liikaa.

Kirjan kieli on tavattoman kaunista ja jotenkin lempeää. Pidin siitä, että vastoin kuin monet muut tuon ajan kirjat, päähenkilö tuntui aidolta, ei lainkaan dramaattiselta hahmolta. Heräämisen kerronta on toteavaa, suoraviivaista mutta herkkää. Hieno pieni, feministinen klassikko, jolle tosiaan soisin lisää näkyvyyttä!

"Tietty valo oli alkanut hämärästi sarastaa hänessä, valo, joka osoitti tietä ja samalla kielsi sen. Aluksi se vain hämmensi häntä. Se johdatti hänet unelmiin, ajatuksiin, samaan varjoisaan ahdistukseen, joka oli täyttänyt hänet silloin keskiyöllä, kun hän antoi itkulle vallan. Sanalla sanoen, rouva Pontellier alkoi tajuta asemansa inhimillisenä olentona maailmankaikkeudessa, alkoi tajuta suhteensa yksilönä sekä maailmaan että itseensä.


John Le Carré: Mies kylmästä


Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Englanninkielinen nide on ollut hyllyssäni kymmenen vuotta, ostin sen aikanaan Pariisista Shakespeare and Company -kirjakaupasta. Ihan hyvin tiesin jo silloin, että agenttitarinat eivät ole minun juttuni, silti jotenkin ajattelin, että kirja olisi kiva omistaa. Olen aloittanut kirjaa monesti ja nyt lopulta äänikirjana suomeksi sain sen loppuun.

Kirja sijoittuu kylmän sodan aikaan (kaikkein tylsin sota-aika, jos nyt niin on poliittisesti korrektia sanoa). Alec Leamas, tiedusteluoperaatiota johtava agentti, on "palannut kylmästä" eli kentältä. Edellinen tehtävä ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan ja Leamas joutuu tylsiin toimistotöihin, hyllylle. Baareissa viihtyvä Leamas pyrkii kokonaan eroon agenttielämästään, mutta tietystikään se ei onnistu. Hän joutuu keskelle seuraavaa tehtävää, monimutkaista peliä.

Ihminen, joka pitää James Bond -tarinoitakin valtavan kuivina ja tylsinä ei varmastikaan osannut arvostaa tällaista älykästä, monimutkaista poliittista vakoojatarinaa sen ansaitsemalla tavalla. Ilmeisesti Mies kylmästä esitti myös paljon kritiikkiä, joka jäi minulta enimmäkseen tajuamatta. Uskon kuitenkin, että Le Carrén kirjat eivät ole klassikkomaineessa syyttä, ne tarjoavat varmasti genrgen ystäville erinomaisia hetkiä.

James Baldwin: Huone Pariisissa


Jos oltiin minulle sopimattoman genren parissa Le Carrén kirjan tapauksessa, niin oltiin myös tämän Baldwinin kanssa.  Luin kirjan, koska Pajtim Statovcin Bollassa mainittiin se:

"Listaan tohkeissani arvostettuja maailmankirjallisuuden klassikkoteoksia. Jos annan hänen ymmärtää että luen ainoastaan kirjoja jotka ovat muuttaneet maailmaa, kirjoja joita lukemalla voi sivistyä ja oppia jotaki tärkeää, hän kenties suhtautuu miuun myötämielisemmin, näkee minussa muutakin kuin rikollisen.

Vajaan viikon kuluttua kaikki pyytämäni kirjat saapuvat. Peltirumpu, Taikavuori ja Kuolema Venetsiassa, Sivullinen, Huone Pariisissa ja Dorian Grayn muotokuva, Rikos ja rangaistus sekä Tunnit."

Hieman kirjalistahullu kun olen, totesin tästä listauksesta, että muut paitsi Huone Pariisissa on luettu (sillä en laske lainkaan mukaan Thomas Mannia, hänet olen ajatellut säästää eläkevuosiin...) eli siihen olisi tartuttava. Luettuani kirjan ymmärrän hyvin, miksi se oli mukana tässä Bollan listauksessa: Baldwinin klassikko käsittelee homoseksuaalisuutta ilmeisen uraauurtavalla tavalla. Kirja oli tunnelmaltaan aivan ainutlaatuinen: salakavalalla tavalla pahaenteinen. Kirjan alkuperäinen nimi Giovanni's Room on kirjalle paljon sopivampi, sillä teoksen tärkeimmät hetket sijoittuvat pieneen, ahtaaseen ja ahdistavaan pariisilaiseen huoneeseen, jossa asuu Giovanni, yksi kirjan päähenkilöistä.

Baldwin käsittelee kirjassaan tärkeitä teemoja: (seksuaali)-identiteettiä, ihmisen vastuuta valinnoistaan, mielenterveyden ongelmia. Teos oli hieno, mutta liikkui kuitenkin niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, että en nauttinut siitä kovinkaan paljon. Silti Huone Pariisissa oli hieno pieni klassikko, joka kannatti lukea muutenkin kuin listaprojektin vuoksi.