torstai 6. heinäkuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)


Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Yksi viime aikojen parhaista ja innostavimmista kirjabloggauksista, jotka olen lukenut, on tämä Katrin teksti Giulia Endersin Suoliston salaisuudesta. Olen aiemminkin selaillut kirjaa ohimennen kirjakaupassa, mutta lukemiseen minut innosti lopulta tuo mahtavan innostunut kirjoitus.

Suolisto on meille yleensä varsin kaukainen juttu. Siellä se myllertää ja sulattaa ruokamme, mutta  vaikkapa vatsakivuista ja ruuansulatusongelmista syyttelemme yleensä vatsalaukkuamme. Suoliston elämä on salaista ja vähän epämääräistä. Siihen tiedonpuutteeseen iskee Giulia Endersin Suoliston salaisuus. Enders on gastroenterologi, joka siis tietää mistä puhuu.

On uskomatonta, mihin kaikkeen suolistomme vaikuttaa aina painonhallinasta mielialaamme. Tutkimus on vasta niin alussa, että on innostavaa ajatella, mitä kaikkea ihmiskunta vielä oppii suolistosta, niiden mikrobeista ja vaikutuksista ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

Sitten tämän tekstin vaikeaan osuuteen, jota en kuitenkaan halua olla kirjoittamatta. Suoliasiat nousivat minulle nimittäin ikävän ajankohtaisiksi viime vuonna. Siihen asti silloin tällöin vihoitteleva "maha" aloitti täyden kapinan, joka lopulta loppuvuodesta diagnosoitiin IBD-sairaudeksi, colitis ulcerosaksi eli haavaiseksi paksusuolentulehdukseksi.

Koko paksusuoleni on pahasti tulehtunut ja olen siis kävelevä esimerkki siitä, miten suolen sairaus vaikuttaa koko ihmiseen. Jatkuvat kivut ja tarve tutkata aina ja kaikkialla missä on lähin vessa ovat vain esimerkkejä siitä, millaista ahdistusta ja stressiä sairaus aiheuttaa. Olen tutuilleni kuvaillut sairautta siten, että tuntuu kuin mätänisin sisältä päin, enkä voi pysäyttää sitä mätänemistä millään. Silti ulsopäin minusta ei kukaan voisi arvata, miten sairas olen. Pystyn käymään töissä ja harrastamaan, vaikka elämä onkin aikamoista taistelua. IBD-sairauksia (Crohnin tauti ja colitis ulcerosa) markkinoidaankin sosiaalisessa mediassa hashtagilla #näkymätönsairaus.

IBD-sairaudet ovat kovaa vauhtia nousemassa kansantaudiksi. Etenkin colitis lisääntyy hirveää vauhtia ja etenkin Suomessa. Se on huolestuttavaa ja kielii jostakin ympäristövaikutuksesta, jota ei ihan tarkalleen vielä tunneta. Siksi siis minulla on henkilökohtaiset intressit myös toivoa, että suoliston toiminnan tuntemus lisääntyisi kovaa vauhtia. Tämän hetkisen tiedon varjolla tulen syömään lääkkeitä loppuelämäni, tällä hetkellä saan lääkettä myös säännöllisissä tiputuksissa, eikä remissiosta ole tietoakaan.

Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen. Suolistoon liittyvästä noloudesta ja pahanhajuisesta leimasta pitäisi päästä eroon, niin tärkeä se meille ja kokonaisterveydellemme on. Siksi minäkin halusin jakaa tarinani, vaikka se ei helpolta tunnukaan.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 13, sillä kirja tosiaan kertoo "minusta".

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa

Muotia 90-luvun alusta, allekirjoittanut ja runoilijatar.

Myönnän heti alkuun: en ymmärrä runoudesta juuri mitään. Ja tämänkin myönnän: saatan olla tässä arviossa hiukan puolueellinen, Hanna-Maija Valjanen on isosiskoni. Kuitenkin totean heti myös sen, että Maassa massa maassa on hieno runokirja, jonka toivoisin löytävän tiensä suuren yleisön tietoisuuteen.

Maassa massa maassa on on julkaistu osana Mediapinnan tempausta, jossa kustantamo julkaisee runokirjoja Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjan nimi paljastaa kokoelmasta jo paljon: Se kätkee sisäänsä runoja, joissa pääosaan pääsevät sanat kaikissa leikillisissä olomuodoissaan, niiden kaksoismerkitykset, niiden rytmi ja kauneus. Lisäksi runoissa ollaan lähellä maata, luontoa, jalat tiukasti turpeessa.

"Elämä kasvaa kuin turve
suo-ojasta nousee valkoista sumua
puristan ilmasta viattomuutta
alavilla mailla hallanvaara"
(Rahkaani ei purkiteta)

Vaikka lähestymistapa on leikittelevä, on leikki usein kaukana. Synkät sävyt kuultavat helposti soljuvien sanojen takana useimmissa runoissa. Ahdistus, suru, pelko, häpeä mutta toisaalta uteliaisuus elämää kohtaan, periksiantamattomuus ja elämänilo luovat runoihin omalaatuista kontrastia.

"Hän tunsi pysyvää vilua
myyjäissukat olivat kuluneet jo puhki
eikä kukaan paikkaa arkoja jalkoja
Kerran hän oli saanut kirjeen
huoltomiehen nimi oli ollut Tuomas
muisti viestin sanasta sanaan
suosikkikohtana ystävällisin
ja vain unissaan häntä halasivat
vetoisat maatuskat"
(Naapuri) 

Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat ylistys suomen kielelle. Valjanen on poiminut tuttuja, vakiintuneita sanontoja ja sanoja, toisaalla muovannut niitä lämmöllä ja toisaalla moukarilla ja tuottanut ilahduttavia oivalluksia, kirjallisia pilkahduksia.

"Kun on lusikalla annettu
ei kehtaa kauhalla pyytää
jos maustemitallakaan"
(Niin kauan)

"Ei elämä ole vastaus
vaan haaste
kysymyssarja apteekin hyllyllä"
(Ehkä huomenna foliota?)

Minuun kirja vaikutti erikoisella tavalla. Tuntui kuin runot olisivat tehneet pienen pieniä reikiä alitajuntaani, josta alkoi virrata muistoja, joita en tiennyt muistavani. Runoissa on paljon lapsuudenmuistojani, tuttujen opettajien tuttuja sanontoja ja lapsuuteni maisemia. Runojen vahva yhteys luontoon sai minut taas muistamaan, että ei ole ihme, että minusta tuli luonnontieteilijä näillä samoilla lapsuudenkokemuksilla ja lähtökohdilla.

Kirja osoittikin sen, että Hanna-Maijan tapa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja vielä ainutlaatuisempi on se tapa, jolla hän saa kipeätkin muistot siirtymään paperille sanoiksi, jotka voivat edelleen ilahduttaa, ihastuttaa, hämmentää ja toisinaan myös ahdistaa niitä, jotka saavat nuo sanat luettavikseen. Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat runsaita ja älykkäitä. Ne eivät päästä lukijaa välttämättä kovin helpolla, mutta ehdottomasti palkitsevat.

Minä sain kirjan arvostelukappaleena (kiitos Hanna-Maija!). Kirjaa saa tilattua (ja lisää runoja luettua) täältä. Suosittelen lämpimästi!

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja".
Ja kun arvaan, että Hanna-Maija kuitenkin kysyy vielä tätä, lopuksi vielä runo, joka nousi kokoelmasta lempparikseni:

Suomeksi

Minä sanaistun sinuun,
elämäni eläjä,
ikiroutana jääkauteen.
Vihjaat minun olevan vain
heijastuma olennaisesta,
oven turvakoodi erakkomajassa.
Mutta sanat ovat sielun peili,
tauotonta teerenpeliä
todellisuuden kanssa.
Sinä olet elämä
minä merkitys.
Pullotan polkusi esansseiksi
ja leijailen tomuna jälkeesi.
Maaksi sinä olet ovela.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia


Tästä kirjasta muistan kuulleeni (ja kiinnostuneeni) yläasteen tai olisikohan ollut lukion äidinkielen tunnilla. Kirja, jossa kerrotaan sama lyhyt tarina aina uudelleen ja uudelleen: Linja-autossa nuori omituisen näköinen mies syyttää toista matkustajaa tönimisestä, jonka jälkeen hän istuutuu. Myöhemmin mies nähdään toisella puolen kaupunkia ystävnäsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

99 kertaa tämä sama lyhyt tarina. Kuulostaako tylsältä? No niinhän se kuulostaa, mutta ei ole. Sillä nuo 99 kertaa ovat kaikki erilaisia, siitä kirjan nimi Tyyliharjoituksia. Queneau leikittelee aikamuodoilla, näkökulmilla, sanaleikeillä, murteilla ja oikeastaan kaikella mahdollisella.  Lukija alkaa jo alkupuolella miettiä, miten ihmeessä tämä tarina voidaan kertoa lähes sadalla eri tavalla ja kirjan parasta antia olikin ilahtua sivu toisensa jälkeen - miten kekseliästä! miten oivaltavaa!

Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa.



Olen viimeksi helmikuussa lukenut kirjan 1001-listaltani. Tyyliharjoituksia oli ihastuttava välipala hektisen elämäni keskellä ja sain pitkästä aikaa myös edistettyä projektiani. Innostuin myös uudelleen Keskisuomalaisen listasta, mielikuvani on ollut että loput 12 siltä lukematonta kirjaa ovat hirveän tylsiä ja mahdottomia. Kuitenkin listalta löytyy vielä mm. yksi runokirja (Eino Leinoa), klassikkofantasiaa (Luolakarhun klaani) ja sarjakuvaa (Tinttiä). Ei siis lainkaan mahdotonta!

Tänä vuonna on elämäni ensimmäinen oikea, kokopitkä, palkallinen kesäloma. Ja vietän ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko kesän rakkaassa Turussani. Lomaani on aikaa vähän yli kolme viikkoa. Lomalla aion viettää useamman päivän nenä kiinni kirjassa, heilutella varpaita vedessä tai ruohikossa ja imeä itseeni energiaa luonnosta, kirjoista ja niiden kauneudesta. Sitä odotellessa.


Queneaulla on vaikea nimi. Hän oli myös tuottelias tyyppi, siksi ruksi kohtaan 37 Helmet-haasteeseen!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Paavo Haavikko: Kansakunnan linja, 1977 (tuskainen lukupäiväkirja marraskuulta 2016 toukokuulle 2017)

Ruohonjuuritasolla.
Suomi, rakas Suomeni! Täytät kunnioitettavat sata vuotta tänä vuonna. Itsenäisyyden juhlavuotta juhlitaan monella tavalla ja tietenkin myös kotimainen kirjallisuus nostaa ylpeänä päätään. Saan olla mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa, jossa esitellään yksi kotimainen kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta.

Joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Mutta ihan näin kauas en olisi sieltä tahtonut. Minulle luettavaksi tullut Paavo Haavikon Kansakunnan linja vuodelta 1977 oli totta vie todellinen haaste. Olen kiinnostunut historiasta, mutta nautin historiani mieluiten romaanina tai sitten ihan kuivana oppikirjana. Uusin kirjan lainaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan ja lopulta tänään, bloggauksen julkaisun aattopäivänä, sain sen luettua loppuun. Olen kirjoittanut teoksesta lukupäiväkirjaa ja kuten huomaatte, on projekti ollut todella pitkä ja melkoisen tuskainen. Palatkaamme siis vuoteen 2016 ja tarkemmin marraskuun loppuun:

Tiistai 29.11.2016

Kirjassa on kuvia, mikä helpotus. Aloitin saatteeksi-kappaletta. Jouduin googlaamaan, mikä on AKS. Se on Akateeminen Karjala -seura. Haavikko kertoo, että kirjan tarkoitus on Suomen historian kuluvan sadan vuoden kansakunnan yhtenäisen linjan selvittäminen. Loppuen siis kirjan julkaisuvuoteen 1977. Itse olen kymmenen vuotta tätä kirjaa nuorempi, vuosimallia 1987.

"Kirjoittamisen motiivina on ollut todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta." Haavikko pyytää anteeksi sitä, ettei ole noudattanut eräitä perinnäistapoja. Lopuksi hän toivoo, että hänen kirjoituksessaan on virheitä.

Hyvänen aika miten kuivaa tekstiä. Ja pääsin vasta sivulta 7 sivulle 11. Haavikko pyrkii selvästi olemaan taiteellinen kirjoittaja, mutta se on jotenkin syvästi ristiriidassa tekstin kuivan asiasisällön kanssa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.


Lauantai 31.12.2016

Vuoden viimeinen päivä. Jospa sen kunniaksi lukisi kirjaa vähän eteen päin, kuukausi on näemmä jo kulunut siitä kun aloitin. Ensimmäinen kappale on "Suomalaiset ja karjalaiset idän ja lännen välissä". Mitenköhän kaukaa historiasta tämä alkaa, jo muinaiset suomalaiset?

Maanantai 30.1.2017

Tämä on näemmä jo perinne, että palaan kirjaan kuukauden välein. Viime vuoden viimeisenä päivänä olin päässyt sivulle 16. Siis sivulta 11. Sivu 12 oli tyhjä, sivulla 13 oli otsikko ja sivu 14 oli tyhjä. Mahtava suoritus!

Sivulla 19 on ensimmäinen koko sivun kuva! Rakastan vanhoja kuvia. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin mahdoton projekti. Haavikko antaa muinaisesta Suomenniemestä varsin epäromanttisen kuvan, kaunistelu on siivottu pois. 1500-luku on ollut silkkaa tappiota ja historiankirjoitus on nostanut esiin edes jotakin positiivista, suomen kielen käytön kirkon kielenä.

Parin sivun aikana hypättiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Mitään merkittä ei ilmeisesti tapahtunut siinä välissä. Sivulla 23 Haavikko toteaa "Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809." Hyvä Suomi! Hyvä Suomen nouseva selluloosa- ja paperiteollisuus!

Toinen luku on nimeltään "Suuriruhtinaskunnan loppuaika". Nyt alkaa tapahtua. Sortovuodet puhkeavat. Muistan minäkin näemmä jotakin koulun historiantunneilta. Oi voi, kyllä kääntyisi Pena, yläasteen historianopettajani, kantakapakassaan, jos tietäisi, miten paljon entinen kympin oppilas lopulta muistaa opetuksista. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, nyt minä tipuin kärryiltä. Mutta etenin jo sivulle 42.

Torstai 30.3.2017

Hupsista. Kaikki, mitä olen kirjan eteen tehnyt, on ollut sen lainan säännöllinen uusiminen.


Tiistai 18.4.2017

Bobrikov mainittu! Tuttu historian tunneilta ja Hovimäestä. Enää alle kuukausi aikaa lukea kirja. Apua!

Aukkoja tietämyksessäni on monia. Vuoden 1905 lakko kuuluu näemmä niihin. Näistä tapahtumista on vain hetkinen. Enää vain 15 vuotta niin päästään mummuni syntymävuoteen. Olen nähnyt paljon kuvia tuon ajan Turusta, joissa seisoo tuttuja rakennuksia ja maisemia. Miten nämä tapahtumat voivat silti tuntua niin äärettömän kaukaisilta?

Sivulla 60 päästiin vuoteen 1914. Euroopassa puhkeaa sota, mutta Suomi saa "nauttia omituisesta puoluteettomasta asemasta" ja "Suomi saattaa onnitella itseään siitä, ettei se nyt enempää kuin koko 1800-luvun aikana ole lainkaan investoinut puolustukseensa". Melkoisen tietämättömäksi ja kaikenlaisen keinottelun sokaisemiksi Haavikko kuvaa suomalaiset kaikin puolin. Kummallista.

Olen yllättynt siitä, miten paljon Suomi oli tuontiviljan varassa! Ja jälleen kauhistun siitä, eikö historiasta ikinä opita mitään.

Minulle on aina jäänyt hiukan hämäräksi miten ensimmäisen maailmansodan tapahtumat limittyvät Suomen sisällissotaan. Jaaritteleva ja maalaileva Haavikko ei varsinaisesti auta asiaa.

Sivulla 80 itsenäistyvä Suomi on pahasti sekaisin. Voi Suomi. Onneksi et tiedä edessäsi olevia vaikeita aikoja.

Minähän alan melkein innostua tästä kirjasta.


Keskiviikko 3.5.2017

Elämässäni on tapahtunut taas niin suuria, että lukeminen on jäänyt. Nyt on aika kuitenkin ryhdistäytyä, kun aika uhkaa loppua kesken. Palautin kirjan Seinäjoen kirjastoon ja lainasin sen uudestaan Turusta, sivistyksen kehdosta, jossa aloitin eilen työt, palasin pysyvästi kotiin neljän vuoden reissutöiden jälkeen.

Sivulta 82 alkaa luku vuosista 1917-1919. Rankkaa tuleman pitää. Kirjassa on kuva Vaasan kaupungintalon juhlasalista, jossa suojeluskuntalaisia istuu ja seisoo pahnoilla, kristallikruunujen alla. Hyvä tavaton. Minä olin samaisessa salissa pari vuotta sitten kuuntelemassa Vaasan kaupunginorkesterin ja Klamydian punk-sinfoniaa. Kristalli kimmelsi.

Alkoi ärsyttää. Haavikko koittaa selvästi olla dramaattinen.
Ja kirjoittaa yhden lauseen kappaleita.

Taas tuttuja paikkoja, Fellmanin pelto Lahes. Ahdistaa, tämä on liian synkkä osa Suomen historiaa. Omien isoisoisieni aikaa, ihme että kaikki selvisivät, muuten minäkään en olisi koskaan päässyt syntymään jos suku olisi katkennut.

Luku päättyy sanoihin: "Suomen oli pakko ruveta itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse." Seuraava osa on nimeltään Tannerin tasavalta. Never heard?

Sunnuntai 7.5.

Sivulla 112 tulee vastaan torpparikysymys. Tämä on tuttu, eikä vähiten isosetäni vuoksi.

En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt.

Tiistai 16.5.

Tunnustan! Harpoin. Raivostuttaa tämä Haavikon tapa.

Kirjoittaa vajavaisia lauseita.

Ja yhden virkkeen kappaleita.

Evakkokuvat pysäyttivät. Mieheni isovanhemmat voisivat olla näissä kuvissa.

Yhtäkkiä ollaankin jo vuodessa 1952. Silloin syntyi äitini ja maksettiin viimeiset sotakorvaukset. Suomen historia on samaan aikaan jokaisen suomalaisen historiaa.

Keskiviikko 17.5.

Sivulta 217 alkaa luku Yhden miehen maa. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen? Enää viikko aikaa saada tämä tuskainen taival tarvottua loppuun.


Lauantai 20.5.

Ette ikinä usko, mitä juuri tajusin! Minun ei tarvitsekaan lukea kirjaa kokonaan. Tämä on nimittäin laajennettu versio, alkuperäinen loppuu vuoteen 1975 ja tämä jatkuu 90-luvulle asti. Teknisestihän olen lukenut siis väärää kirjaa... Ehkä aika noloa, etten ole tämän puolen vuoden aikana kertaakaan katsonut vaikkapa kantta niin tarkkaan, että olisin tajunnut tämän. Heh, kuvastaa tätä projektia melkoisen hyvin. Kuitenkin kirja alkoi vuoden 1977 saatteeksi-tekstillä eli kokemus on täysin autenttinen, kannet vain muuttuneet. Olikohan alkuperäisessä versiossa myös kuvat?

Sunnuntai 21.5.

Ihana kesäviikonloppu. Kirja pääsi tänään ulkoilemaan. Parikymmentä sivua enää lukematta. I can do this! Viime sivuista ei ole mitään sanottavaa, en ole keskittynyt, pakko myöntää. Kirja on saanut aina enenevissä määrin poliittissävytteisiä piirteitä. Ei kiinnosta, sori Haavikko!

(Piti googlata, onko Haavikko vielä elossa. Ei ole. Wikipedia-artikkeli veti hiljaiseksi. Tuottelias ja monipuolinen mies. Ehkä minun pitäisi lukea hänen runojaan, ehkä niissä tämä "olen niin taiteellinen ja hurjan fiksu"-teksti pääsisi paremmin oikeuksiinsa.)


Tiistai 23.5.

Luin kirjan tänään loppuun! Ulkona puistossa! Siel on kesä ny. Muistikuvia viimeisistä jutuista jäi noin nolla. 

Nyt on kuitenkin aika koota johtopäätökset kirjasta:

- Luin väärän kirjan. Hups. Mutta oikeastaan en. Sain skipata loput, joka oli tosi tosi jees.
- Asia kiinnosti, Haavikon kirjoitustapa kuitenkin sai niskakarvat pystyyn.  Hetkellisiä innostumisia lukuun ottamatta kirja oli todella tuskainen.
- En tule enää ikinä koskaan lukemaan Haavikkoa.
- Aion lukea lisää Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Teemu Keskisarjaa ainakin! Ja sellaisia, joissa on lähteetkin mukana. Sellaisia, jotka eivät ole niin olevinaan.

Ja yleiset huomiot:

- Tämä haaste ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni stressaavimmat. Vaihdoin työpaikkaa, kaupunkia ja ostin tontin. Muun muassa.
- Kun ei osaa arvostaa yleisesti arvostettua kirjailijaa, tuntee itsensä juntiksi. Todella juntiksi.
- Urani tylsien klassikkojen tahkoajana tuotti tulosta. Muuten ei olisi onnistunut tämän kirjan lukeminen. Vaikkakin skimmailin osan, pakko myöntää. Se selittää loppuosan hatarat kommentit.
- Nyt minun osani on tehty ja alkaa se osio, jota olen odottanut hurjasti, pääsen kuulemaan miten muut ovat tämän kirjan kokeneet! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvät!

Kaikki nämä 101 kirjaa löytyvät muuten täältä. Kirjabloggaajien kokemuksia näistä kirjoista (ja hienoja kuvia!) löydät täältä.

Tämän jutun kuvat on otettu toukokuussa yhteiskunnallisesti varsin merkittävässä paikassa eli Turussa.

Ja ettei jäisi huono maku suuhun, lopuksi vielä mäyräkoirakevennys.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Muutamia havaintoja junamatkustamisesta

Elämässäni on tapahtumassa nyt todella suuria. Olen täällä blogissani suoraan ja enemmän tai vähemmän rivien välissä tuonut monesti ilmi sen, että matkustan paljon junalla. Olen turkulainen ja vähän ennen kuin sain maisterin paperit keväällä 2013, onnistuin saamaan työpaikan Vaasasta. Junamatka kesti 4,5 tuntia ja ensimmäisiä noilla matkoilla lukemiani kirjoja olivat muun muassa Bernhard Schlinkin Lukija ja Bret Easton Ellisin Alta Nollan. Pääsin nopeasti sellaiseen yksi kirja per junamatka tahtiin.

Puolen vuoden työpätkä venähti. Syksy 2013 oli yksi elämäni rankimmista vaiheista. Koin että olen tehnyt elämässäni pelkkiä vääriä päätöksiä, kaikki on pilalla. Jälkeen päin voin kuitenkin todeta, että onneksi en luovuttanut, onneksi jaksoin jäädä Pohjanmaalle. Pitkien junamatkojen myötä luin hirveästi, kuusi kirjaa kuukaudessa. Pitkän pitkiä pimeitä matkoja halki neljän maakunnan. Junakirja(useimmiten kirjat) lisäsi rinkan painoa entisestään, mutta onneksi kevensi matkoja henkisesti.



Tuli vuosi 2014 ja sitten vielä 2015. Työtehtävät muuttuivat aina paremmiksi ja päästyäni yli ahdistuksesta, toisinaan nautin myös junamatkoista. Vietin jopa yhden lukumaratonin raiteilla.


Kesän 2015 jälkeen palasin Turkuun, hengähdin ja toivuin. Kunnes muutamaa kuukautta myöhemmin aiemmasta työpaikastani tarjoutui minulle sellainen mahdollisuus, etten voinut siitä kieltäytyä. Siispä keväällä 2016 aloitin työn ylitarkastajana ja samalla taas junamatkustamisen, tällä kertaa tosin vain Seinäjoelle kolmen tunnin päähän ja myös kahden päivän etätyösopimus kevensi matkustamisentuntua paljon. Kirjoja kuitenkin kului (juna on oikeastaan ainut paikka, jossa olen ehtinyt viime vuoden aikana lukemaan) ja niin  kului kahviakin.


Kirjoja ja kirjallisuutta on siis pitkälti kiittäminen siitä, että junamatkat eivät ole koskaan tuntuneet hukkaan heitetyltä ajalta. Kun on hyvä kirja kesken, matkaa voi jopa odottaa. Sillä onhan totta, että joka viikkoinen matkustaminen on tavattoman raskasta, väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukumatkojen lisäksi vierailla paikkakunnilla asumista helpottivat tietysti myös kirjastot, jotka sekä Vaasassa että Seinäjoella ovat ihan huippuluokkaa. Koen myös että romaaninen lukeminen on vienyt minua juuri siihen suuntaan, jonne olen aina halunnutkin. Saan työkseni lukea kriittisesti ja kirjoittaa virallisesti mutta mahdollisimman ymmärrettävästi. On turha väittää, etteikö lukuharrastukseni olisi auttanut minua työssäni.

Junassa olen myös blogannut paljon. Vaihtelevasti toimiva VR-junaverkko tai oman puhelimeni jaettu netti apunani on syntynyt paljon tekstejä etenkin viimeisen vuoden aikana. Junassa syntyi mm. idea lempibändieni listaamisesta ja junassa olen tehnyt kaikkein aikaa vievimmät juttuni. Sillä missä muualla voi istua kolmeksi tunniksi (no joo, junan vaihto välissä mutta kuitenkin) paikalleen ja keskittyä vain harrastamiseen. Kotimatkojen väsyneen onnellinen fiilis on perinteisesti saanut minut luovaan tilaan. Joskus vielä kirjoitan kirjan, jota olen miettinyt lukemattomilla junamatkoillani.

Olen käynyt myös mukavia ja hämmentäviä kirjallisuuskeskusteluja junassa ja rautatieasemilla. Olen vakoillut muiden lukemia kirjoja ja jäänyt kiinni ja samoin huomannut, että minun kirjaani koitetaan vilkuilla. Lukeva ihminen kiinnittää toisen lukevan ihmisen huomion. Yleisesti ottaen junassa on nykyisin hämmästyttävän vähän lukijoita. Tuntuu että junamatkustamiseni alkutaipaleella heitä oli vielä paljon enemmän.

Olen ärsyyntynyt lukemattomia kertoja seuraavista matkustajatyypeistä:

- Sulloutuja, joka tunkee asemalle pysähtyvään vaunuun, vaikka sieltä pitäisi päästä ensin noin vaunullinen ihmisiä ulos.
- Hermoilija, jonka pitää päästä vaunuun ensimmäisenä (saattaa olla siis tyypiltään myös sulloutuja) ja myös poistua sieltä ensimmäisenä eli jonottaa ovella jo puoli tuntia ennen määräasemaa ja tukkii käytävän.
- Tönijä, joka on yleensä yhdistelmä sulloutujaa ja hermoilijaa. Tönijä luulee, että edessä oleva jono kulkee nopeammin, jos liimautuu edellä olevan rinkkaan kiinni ja tekee pientä tönivää liikettä.
- Roikkuja, jonka mielestä jalkalihasten käyttäminen on yliarvostettua. Roikkuja nappaa edessä istuvan penkistä tiukan otteen (jos mukana on tukkaa, sen parempi) ja vetää itsensä ylös pelkillä käsilihaksilla.
- Juoppo, jonka tavaratelineelle nostetussa kassissa olevat kaljat on hajonneet ja valuvat kanssamatkustajan päälle (true story).
- Laulaja, joka kuuntelee musiikkia (suomipop) kuulokkeilla ja laulaa kovaa mukana (tositarina tämäkin, valitettavasti!)

Olen kerran ollut kolme tuntia myöhässä VR:n takia ja muutaman kerran noin tunnin, mutta oikeasti en voi allekirjoittaa valtion rautateiden kovasti parjattua mainetta. Eräänä keväisenä päivänä tosin olin valmis liittymään kuoroon, kun juna hajosi Laihian asemalle ja juuri samalla viikolla VR oli uutisoinut vähentävänsä kunnossapitoaan paljon. Tosin silloinkin oli kirja mukana, joka pelasti kaiken.



Pikaisten laskutoimitusten perusteella olen viime vuosien aikana matkustanut junalla yhteensä noin 54 vuorokautta. Siis jos nyt jatkaisin tätä junamatkaani yötä päivää, istuisin tässä melkein juhannukseen asti. Hurraa siis kirjoille jälleen kerran! Hurraa sille, että en ole koskaan yksin, kun minulla on kirja, eikä mikään matka ole hukkaan heitettyä aikaa.

Yksi etappi päättyy tänään. Istun nyt junassa matkalla Turusta Seinäjoelle viimeistä kertaa näissä merkeissä. Viikon päästä tiistaina aloitan työt Turussa, kotikaupungissani, jossa olen asunut vuodesta 2006 ja jonne aina kaipaan, jos olen poissa. Saan tehdä siellä unelmatyötäni, eikä minun tarvitse lähteä rakkaitteni luota enää minnekään. Pohjanmaa oli minulle hyvä ja ikävä tulee maailman parasta työtä ja ihmisiä. Junamatkustamista ja jatkuvaa pakkaamista (sitä maakuntien läpi kuskattua kirjojen määrää!) sen sijaan ei tule ikävä. Mutta uskon silti, että kun joskus lähden viikonloppumatkalle vaikkapa Tampereelle, otan kaiken irti junamatkojen lukuhetkistä.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44.