keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.
Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

 
Minulla on kunnia olla jälleen osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Kaikki tänä vuonna mukana olevat blogit löytyvät täältä Hyllytontun höpinöitä -blogista. Eilinen luukku aukesi Aarrekirjasto-blogissa ja huomenna vuoron saa Pieni kirjasto.

Viime vuoden luukussani fiilistelin jouluista Turkua ja joulurauhan julistusta. Tällä kertaa sain itsenäisyyspäivän luukun ja rauhaisissa tunnelmissa mennään tälläkin kerralla. Itsenäisyyspäivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä ja nyt minulla on esiteltävänä myös yksi syksyllä lukemani erityinen ja erityisen hyvin tähän päivään sopiva kirja: Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Itsenäisyyspäivässä on ollut minulle aina täysin ainutlaatuinen tunnelmansa. Arvokasta juhlavuutta, jota monikaan muu juhla ei tavoita. Lapsuudessani iltakuudelta sytytettiin ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsottiin televisiota, linnan juhlia ja tietenkin Tuntematon. Olin ehkä noin kymmenvuotias, tai ehkä jopa nuorempi, kun ensimmäistä kertaa katsoin itsenäisyyspäivänä televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Nopeasti elokuvan katsomisesta tuli itsenäisyyspäivän perinne. Katsoin sen joka vuosi, useimmiten koko perheen kanssa ja aina vähintäänkin isäni kanssa.


Isäni kuoli tammikuussa 2003, mutta perinne elokuvan katsomiseen jatkuu, seuranani on nykyisin mieheni. Itsenäisyyspäivänä muistelen isääni, mutta myös minulle vieraiksi jääneitä isoisiäni (toista en koskaan tavannut ja toisesta on vain pikkulapsen muistoja), jotka ovat kumpikin olleet osa Tuntemattoman kuvaamaa maailmaa. He ovat nuorena joutuneet sotaan, puolustamaan itsenäistä Suomea. Ja viimeksi sunnuntaina istuin teräskuntoisen 97-vuotiaan mummuni tuvassa ja juttelumme sivusi muun muassa mummuni lotta-aikoja ja sitä, miten niukkaa oli elämä sodan jälkeen, mutta miten hyvältä tuntui saada viimeinkin koti ja olla kotona, yhdessä ja turvassa. Siellä samassa kotipihassa minäkin olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä noin 15-vuotiaana, silloin olin nähnyt elokuvan jo niin monesti, että sen hahmot ja tapahtumat olivat hyvin tuttuja. Kului lähes viisitoista vuotta siitä, kun luin kirjan uudelleen. Syy miksi tartuin Tuntemattomaan sotilaaseen tänä syksynä on se, että kirja oli äänikirjana BookBeatissa. Ehdin kuuntelemaan siitä noin kolmanneksen ennen ilmaisen kokeilun päättymistä ja sen jälkeen jatkoin hyllystä löytyvää kirjaa (kierrätyspistelöytö vuosien takaa). Tapahtumat olivat tietenkin hyvin muistissa, mutta sitä en muistanut, että elokuva noudattaa kirjaa niin tarkkaan. Äänikirjan lukija Veikko Honkanen on oivallinen, hän näyttelee roolit ilmiömäisesti ja selviytyy jopa murteiden nuoteista täydellisesti. Hahmot ovat niin voimakkaasti päässäni, että muutos äänikirjasta tavalliseen kirjaan ei oikeastaan tuntunut missään, hahmot jatkoivat puhettaan samaan tapaan.


Väinö Linna on ollut itsekin sodassa ja onkin päivänselvää, että kirjan ainutlaatuinen tunnelma ja aitous saa voimansa juuri siitä. Lukija ei jää tarkkailemaan ulkopuolisena miesten matkaa vaan hän joutuu heidän keskelleen niin hyvässä kuin pahassa. Lukija tuntee miehiin osuvat luodit, niskaan satavan veden, täin puremat, hyytävän pakkasen, kurjuuden, kaipuun ja epätietoisuuden. Toisaalta hän pääsee myös osaksi miesten välisiä hauskoja juttuja, lentävää huumoria, toverillisuutta ja todellista, mittaamatonta ystävyyttä. Etenkin kaksi miestä ovat ikuisia suosikkejani: Antero Rokka, suora ja pokkuroimaton mies, joka on taitava siinä mitä tekee ja myös tietää sen. Urho Hietanen, johon samaistun jo murteen vuoksi, urhea mutta herkkä mies, joka tarkastelee maailmaa ainutlaatuisella optimismilla. Aika velikultia.

Tuntematon sotilas on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Ihan Pohjantähden tasolle se ei yllä, mutta hyvin korkealle kuitenkin. Se on suomalainen, tärkeä teos, joka on täynnä ainutlaatuista kerrontaa, historiaa, pohjatonta tuskaa, sodan raakuutta ja käsittämättömyyttä, mutta myös sellaista aitoa lämpöä, jota on harvinaista tavoittaa. Mikään päivä ei sovi paremmin kirjan esittelyyn kuin itsenäisyyspäivä. Tänään rauhoitun juhlimaan itsenäistä Suomea kiitollisena menneiden sukupolvien työstä. Kello 12 avaan television ja lähden jälleen Rokan, Hietasen ja muiden ystävieni matkaan.

Hyvää ja rauhaisaa itsenäisyyspäivää kaikille!


 Tässä vielä linkit jo julkaistuihin ja tuleviin joulukalenteriluukkuihin:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

maanantai 5. joulukuuta 2016

Uusintaluvussa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (joulukalenterin 5. luukku)


Kolme talvea sitten elin melko rankkaa vaihetta elämässäni. Olin viikot Vaasassa ja podin hirveää koti-ikävää, koin tehneeni vääriä valintoja ja olin ahdistunut. Tuohon aikaan luin myös ensimmäistä kertaa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksen. Bloggausta varten käytin varmaan tunnin elämästäni ottaen itselaukaisimella kuvia kitarastani ja kirjasta. Tuo kohta kolme vuotta (apua!!!) vanha bloggaus on täällä. Kuvaa pidän edelleen yllättävän onnistuneena ja se pääsi tämänkin jutun kuvitukseksi.

Nyt vuosia myöhemmin olen ylpeä itsestäni, että jaksoin tuon rankan vaiheen yli. Se siivitti minut siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Työssä josta nautin valtavasti ja jonka koen täysin omaksi jutukseni. Vaikka työ yhä on toisella paikkakunnalla, on se juuri sitä, mitä haluan tehdä ja etätyösopimuksen myötä en oikein ehdi potemaan koti-ikävääkään. Elämänvaiheet muuttuvat, mutta kirjallisuus ja musiikki säilyvät.

Hyvin vahvasti muistan ne tunteet, joita koin kolme vuotta sitten kirjaa lukiessani. Jotkin kirjat päätyvät elämässä merkittäviksi vain sen vuoksi, että ne tulee luettua jollakin tapaa merkittävässä elämänvaiheessa. Anna minun rakastaa enemmän olisi ollut ikimuistoinen lukukokemus joka tapauksessa, mutta se antoi minulle niin paljon voimaa tuolloin, että se ankkuroitui eräänlaiseksi kiintokohdaksi. Kirjan luettuani aloin voida paremmin.

Kirja oli minulle tärkeä siis monestakin syystä ja siksi siihen uudelleen tarttuminen hirvitti. Halusin kuitenkin ehdottomasti lukea teoksen uudelleen ennen kuin aloitan jatko-osan Palatkaa perhoset  lukemista. Elisa Kirja tarjosi syksyllä kirjaa ilmaiseksi ja luinkin sen puhelimesta syksyn kuluessa. Olin innoissani, kirja ei menettänyt yhtään taikaansa, päin vastoin rakastuin siihen uudelleen ja syvemmin. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin myös tarinan yksityiskohtiin, en vaan kulkenut vauhdilla lumoutuneena ja sokaistuneena eteenpäin.

En kuitenkaan osaa edelleenkään avata kirjaa sen kummemmin. Se on niin kaunis ja erikoinen, herkkä, täynnä tunnetta, musiikkia ja rytmiä. Toisella lukukerralla se ei ollut enää niin yllättävä, mutta kaunis se totta vieköön oli. Antti ja Suvi ovat jo valmiiksi ihoni alla, mutta nyt sinne pääsivät myös Suvin vanhemmat, joiden tarinaan en tainnut viime kerralla keskittyä yhtä paljon. Musiikki sykkii edelleen yhtä voimakkaana, brittipoppi alkaa soida korvissa ja hyväillä sielua.

Toinen lukukerta vahvisti kokemustani, Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Sen taika ei ole pelkästään sidottu lukuhetkeen vaan se iski samalla voimalla nyt kuin aiemminkin. Parasta tässä on se, että nyt minun ei tarvitse miettiä, että koska tapaan Suvin ja Antin jälleen. Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä. Jotakin uutta uskon sen kuitenkin minulle tarjoavan ja olen jo ennakkoon kuunnellut kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Hauskalla tavalla tunnen jo etukäteen tietäväni jotakin tarinasta, niin suuri on musiikin voima.

Kirjailija: Juha Itkonen
Luettu kirja: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti (joulukalenterin 4. luukku)


Luin Tommi Kinnusen esikoisen Neljäntienristeyksen sykysllä 2014. Nautin kirjasta valtavasti, mutta en koskaan blogannnut siitä. Niin oli vähällä käydä teoksen jatko-osalle Lopotillekin, mutta nyt joulukalenterin ansiosta jo pitkä aikaa sitten lukemani Lopotti pääsee piipahtamaan blogiini.

Sain tämän vuoden maaliskuussa uuden, mahtavan työpaikan, ja sen kunniaksi siskoni antoi minulle lahjakortin Elisa Kirjaan, josta sain ostaa itselleni mieluisan kirjan ylitarkastajuuden kunniaksi. Valitsin helmikuussa ilmestyneen Lopotin äänikirjana. Paljon on siis virrannut vettä Aurajoessa sen jälkeen, kun olen kuunnellut kirjan.


Usein kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa, en muista niinkään yksityiskohtia, vaan tunnelman. Niin on käynyt nytkin. Muistan että Lopotin tunnelma oli vahva ja että se oli hurjan kaunis, kieleltään voimakasta ja selkeää. Ne yksityiskohdat, jotka muistan, liittyvät sokeaan Helenaan. Lopotti pureutuu siihen, millaista on olla sokea näkevien maailmassa. Sokealle sokeus on normaalia, näkevät tekevät siitä ongelman. Helenan sisäinen maailma on vahva, hän on päättäväinen, itsenäinen ja hauska nainen. Helenan lähettäminen lapsena yksin maailmalle sokeiden kouluun on riipaisevaa. Riipaisevaa on myös Helenan veljenpojan Tuomaksen kokema tuska ja lähtemisen pakko.

Lopotti on romaani juurista, joukkoon kuulumisesta ja sopeutumisesta. Se on romaani pärjäämisestä, elämän eteen päin menosta. Lopotti oli lopulta varsin arkinen ja siinä piilikin sen viehätys. Kinnunen kuvaa tavallista ihmistä ilmiömäisesti. Se on täynnä lohtua, suomalaista sisua ja tunnetta. Lopottia on luettu paljon, voittipa se historian ensimmäisen Finlandian yleisöäänestyksenkin. Kirjasta on myös blogattu paljon ja hieno bloggaus on esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa. Siellä on myös tämä lainaus kirjasta, jota näkyi monessa paikassa kirjan ilmestymisen jälkeen, eikä syyttä, on se niin hieno:

"On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät olet rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita."

Entinen kuusamolainen Kinnunen on nykyisin turkulainen. Lopotissakin liikutaan myös Turussa. Jutun kuvat otin eilen ja tunnelma kaupungilla oli taianomainen, Teatterisillalle (toinen kuva) oli tuotu kuusia ja siellä kuului joulun kuiskauksia. Kirjastosillalla (ensimmäinen kuva) soi kuvaa ottaessani mieskuoron En etsi valtaa loistoa. Vanha suurtori (alin kuva) oli tulvillaan joulun tuoksuja ja iloisia ihmisiä. Ihan pian tuolta Brinkkalan parvekkeelta julistetaan joulurauha koko maahan.


Loppuun vielä yksi muisto tältä vuodelta. Joskus syksyllä istuin pitkässä jonossa laboratoriossa odottamassa verikokeisiin, väsyneenä ja huonovointisena. Törmäsin tähän juttuun jossakin vanhassa naistenlehdessä, hymyilytti.


Kirjailija: Tommi Kinnunen
Luettu kirja: Lopotti (2016)
Mistä hankittu: Elisa Kirja, lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 
Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.
 
Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.
 
Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 
Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:
 
"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

perjantai 2. joulukuuta 2016

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: sata kirjaa vuodessa Suomen juhlavuoden kunniaksi

En löytänyt arkistojen kätköistä kuvaa kirjastosta, mutta tässä eilen ottamassani kuvassa aurinko laskee kirjaston paikkeille.
Seinäjoen kaupunginkirjasto otti ja repäisi sellaisen lukuhaasteen, että oksat pois! Kirjasto haastaa kaikki lukemaan sata kirjaa Suomen ensi vuoden juhlavuoden kunniaksi. Lukuaikaa on 1.12.2016 - 30.11.2017 eli haasteen voi aloittaa vaikka heti. Tarkemmat tiedot lukuhaasteesta löytyvät täältä. Haastevihon voi hakea kirjastosta tai kirjastoautosta tai printata netistä. Haasteen tunniste on #lukuhaaste_sjkkirjasto

Kaikille sata kirjaa lukeneille on luvassa kutsu juhlaan Suomen 100-vuotissyntymäpäivän aattona. Haasteen etenemistä voi seurata sosiaalisessa mediassa ja liityinpä heti haasteen Facebook-ryhmäänkin. Tämä on minulle ihan täydellinen haaste, sillä viime vuosina olen lukenut yli sata kirjaa sen kummemmin edes yrittämättä ja jopa tänä vuonna, vaikka luulin lukeneeni aivan hirveän vähän, tuo rajapyykki ylittynee kevyesti, sillä nyt lukumäärä on 95 kirjaa ja joulunpyhätkin ovat vielä edessä.

Parastahan tässä on se, että olen osa-aika seinäjokelainen (en kuitenkaan niin hyvin sopeutunut, että osaisin käyttää sanaa seinäjokinen...) ja asun joka viikko tiistaista torstaihin kivenheiton (tai ainakin Heli Rantasen keihäänheiton) päässä tämän haasteen kotikirjastosta. Joka on muuten varmasti yksi Suomen parhaista kirjastoista ja huomioikaa, että tämä on paljon sanottu turkulaiselta. Odotankin siis suurella innolla, millaista pöhinää tämä haaste aiheuttaa kirjastossa ja kirjaston ulkopuolella. Lisään blogini ylävalikkoon linkin, jonne kokoan haasteaikana lukemani kirjat.

Kuka muu on mukana?

JP Ahonen: Villimpi Pohjola (joulukalenterin 2. luukku)

Pelinavaus puuttuu joukosta, mutta senkin ahmin samalla intensiteetillä.

Olen löytänyt uuden sarjakuvarakkauden. Minua kuitenkin harmittaa vimmatusti kaksi asiaa: miksi en lukenut näitä jo opiskeluaikana, kun painin gradun ja etenkin kandityöni kanssa ja toisaalta miksi luin ne nyt niin ahmimalla, että koko sarja on jo luettu, parissa hassussa päivässä.

Lapsus sivu 69.
Aika harvoin koen olevani kohderyhmää oikein minkään asian kanssa (johtuisikohan siitä, että henkinen ikäni on noin 30 vuotta fyysistä ikääni suurempi), mutta nämä JP Ahosen sarjakuvat kolisivat kyllä niin kovaa, että naapuritkin varmaan häiriintyivät. Kirjat kertovat minun ikäluokastani, alta kolmekymppisistä, jotka painivat venyneiden opiskelujen, uratoiveiden, ihmissuhde- ja tulevaisuusahdistusten parissa. Elämä on pelkkää juhlaa paitsi ettei kuitenkaan todellakaan ole. Omasta valmistumisestani on aikaa keväällä jo neljä vuotta, mutta gradutuska, tylsät luennot ja tenttipaine ovat tuoreessa muistissa. Sarjan hahmoja tekisi mieli välillä halata ja välillä ravistella. Ennen kaikkea heidän kanssaan haluaisi olla ystävä.

Ikäpolvemme kulttuurihistoriaa, mese-keskustelu Villimpi Pohjola 2 -albumin sivulta 29.
Kirjat ovat hauskoja, oivaltavia ja niiden tumma piirrostyyli miellyttää silmääni aivan valtavasti. Kirjojen kannet ovat myös uskomattoman upeita. Kiinnitin sarjaan ensimmäistä kertaa huomiota juuri kannen takia, kun näin Cats, books & me -blogissa Lapsus-albuin kannen, joka vetosi melkoisesti sisälläni asuvaan maailman suurimpaan Nirvana-faniin.

Loppuhuipennus: Valomerkki-albumin sivulla 51 on parasta, mitä sarjakuvataiteella voi ikinä olla tarjolla, nauroin tätä varmaan vartin ja näytin miehelleni, joka nauroi vähän lisää. Jokainen Ikean huonekaluihin tutustunut samaistunee.


Kirjailija: JP Ahonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Kirjat: Villimpi Pohjola (2007), Villimpi Pohjola 2 (2009), Kypsyyskoe (2011), Pelinavaus (2013), Lapsus (2014) ja Valomerkki (2015).
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★