perjantai 1. heinäkuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

 

Hei! Olen täällä taas! Blogi on ollut usein mielessäni, mutta tänne asti en ole koko alkuvuonna ehtinyt silti kertaakaan. Vuoden 2021 koostekin on vielä tekemättä, mutta aion palata vielä siihenkin. Instagramissa olen julkaissut kirja-arvioita säännöllisesti. Ihan hyvin voisin tuoda niitä tekstejä myös tänne blogin puolelle, mutta jostakin syystä se on vain jäänyt tekemättä. No, nyt kesälomani ensimmäisenä päivänä kuitenkin haluan kirjoittaa yhdestä tämän vuoden upeimmasta kirjasta. Jos Iida Rauman Hävitys ei pääse Finlandia-ehdokkaaksi, aion nousta barrikadeille.

Iida Rauman Hävitys - tapauskertomus on villinä sykkivä ja vauhko romaani väkivallasta, koulumaailmasta, Turusta ja muistojen kerroksista. Siinä kaivaudutaan päähenkilö A:n muistoihin ja menneisyyteen: Kaarinan pikkukaupungin 90-luvun pimeyteen, vuosituhannen alun betoninväriseen mutta ihmeen orgaaniseen yo-kylään, jossa valopilkkuina loistavat kirkkaat ovet.

Kuin kaikki kaupungin katujen alle hautautunut, Mätäjärven huurut, tuhotut kivitalot, arkeologiset löydöt, niin piilee päähenkilö A:n muistoissa kaikki kouluvuosien pahuus, hautautuneena mutta ei unohtuneena: näinkö se meni, tällaistako todella oli. Lukija lähetetään A:n seurassa huuruiselle matkalle halki itäisen Turun, poikki sen katujen, polkujen ja peltojen. Romaanin Turku ei ole turistinähtävyyksien Turku, se on kaupunki, joka on tuhonnut paljon, hävittänyt kauneutta ja kätkenyt sitä maanalaisiin hautoihinsa.

Käy selväksi, että Hävitys on kirjailijan omista kokemuksista kumpuavaa. Se on kosto, kaikissa sanan merkityksissä, ei ehkä kaunis tai välttämättä edes oikeutettu sellainen mutta yhtä kaikki merkityksellinen. Olen siitä surullinen, mutta tunnistin osittain Rauman kuvaaman koulumaailman, sen miten turvallinen aikuinen on vain vitsi, miten kiusaamisen vastaisten kampanjoiden julisteet todistavat luokkahuoneiden seiniltä kohtauksia, joissa toiset murenevat ja toiset käyttävät valtaansa aina uudelleen ja uudelleen.

Syy siihen, miksi romaani vei jalat alta ja täräytti avokämmenellä suoraan sieluuni on kuitenkin Turku. Se, miten en ole ikinä ennen lukenut vastaavaa kuvausta juuri minun Turustani, juuri minun mutaisista poluistani, roskakatoksistani ja ennen kaikkea siitä tunteestani, miten Turun historia ja kaikki mitä siitä tiedän, ympäröi minut kaikkialla siellä liikkuessani. Romaanin kerroksellisuus toimi täydellisesti myös siksi, että tunnistin välittömästi missä Turun aikakerrostumassa kulloinkin liikuttiin.

Jäin miettimään, olisiko romaani tehnyt tällaista vaikutusta minuun, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle. Mutta pohdinta on tarpeetonta: Turku ei ollut romaanin kulissi, se oli yksi päähenkilöistä. Upea, mutta niin rankka romaani, että en uskalla sitä varsinaisesti suositella.

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus, Siltala 2022 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14: Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo


Jo hyvin perinteinen kirjabloggaajien puolivuosittainen klassikkohaaste on taas täällä, nyt jo neljättätoista kertaa. Seitsemän vuoden ajan kirjabloggaajat ovat julkaisseet kaksi kertaa vuodessa kirjoituksia klassikkokirjoista. Haasteen ideana on lukea klassikko, jota ei ennen ole lukenut ja kirjoittaa kokemuksestaan. Tälläkin kertaa en erityisesti tähdännyt tähän päivämäärään minkään kirjan kanssa, mutta minulla on taas sopivasti yksi juuri lukemani klassikko, josta haluan kirjoittaa, nimittäin Radclyffe Hallin upea Yksinäisyyden kaivo, joka ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. (Klassikkojanoisille suosittelen muuten myös klassikkokesä-haastettani, jonka aion käynnistää jo neljättä kertaa toukokuussa Instagramin puolella. Siinä haasteessa on ideana lukea klassikoita ilman sääntöjä, jokainen saa itse määritellä mikä on kesä ja mikä on klassikko.)

Olen halunnut lukea Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon jo vuosikausia, onhan se myös 1001-listalla. Viimeinkin luin - ja rakastuin. En osannut yhtään arvata, että romaani on näin upea, tarkasteli sitä sitten mistä kulmasta tahansa.

Hall kirjoitti The Well of Loneliness -romaanin uransa huipulla, vaikka tiesi, että teoksen julkaiseminen voisi olla hänen uransa loppu. Vuonna 1928 julkaistu kirja joutuikin odotetusti median hampaisiin ja Hallin kirjaa vastaan käytiin suuri siveettömyysoikeudenkäynti, jonka kirja hävisi ja se määrättiin tuhottavaksi. Onneksemme kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin uusia painoksia kirjasta tuli taas saataville, suomennoskin (Milla Karvonen) lopulta vuonna 2010. Toisaalta oikeusjuttu antoi kirjalle myös paljon huomiota ja auttoi kirjaa nousemaan klassikkoasemaan.

Yksinäisyyden kaivon päähenkilö on Stephen Gordon, tyttö joka ratsastaa miestensatulalla, käyttäytyy poikamaisesti ja ihastuu tyttöihin. Yksinäisyyden kaivo on Stephenin kasvutarina, joka kuljettaa lukijaa mm. Britannian maaseudulla ja keväisessä Pariisissa. Synkkyys ja valo vaihtelevat ja luonnon kuvaus on mestarillista ja sykkivää. Hall käsittelee kirjassaan sukupuolta ja seksuaalisuutta tavalla, jollaista en muista hetkeen lukeneeni: hän ei korosta, hän ei liioittele, Stephen ja hänen "invertisminsä", kuten sitä kirjassa kutsutaan, ovat yhtä luonnollinen osa tarinaa kuin kaikkialla hengittävä ja elävä luonto.

Koen koukeroisen kauniskielisyyden ja jatkuvasti toistuvat kielikuvat usein raskaina, monesti ne vievät tarpeettoman paljon huomiota itse tarinalta. Yksinäisyyden kaivo oli aivan poikkeuksellinen romaani myös siksi, että samaan aikaan sen juoni oli hyvin vetävä ja sen kerronnan kauneutta oli helppo hengittää. Varsin ahmittava lukukokemus!

Yksinäisyyden kaivo käsittelee ennen kaikkea sitä, miten vahingollista ja väärää on se, kun yhteiskunta ei hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on. Surullisen ironista on tietysti myös se, että kirjan kuvaama tuomitseva yhteiskunta osoittautui totisimmaksi todeksi viimeistään silloin, kun kirja tuomittiin siveettömäksi. Sanomattakin lienee selvää, että kirja ei ole moraaliton tai edes suorasukainen.

Yksinäisyyden kaivon tärkein sanoma nyky(klassikko)lukijalle lienee kuitenkin se, että moninaisia ääniä on ollut aina. Niitä ei vain ole päästetty ääneen ja yhteiskunta on tehnyt kaikkensa niiden vaimentamiseksi. Yksinäisyyden kaivoa suosittelen kyllä ihan kaikille hyvästä (mutta rankasta) tarinasta ja kauneudesta nauttiville. Sen historiallinen merkittävyys on tietysti oma lukunsa, mutta ilman sitäkin romaani olisi ollut minulle viiden tähden lukukokemus.

lauantai 29. tammikuuta 2022

Marraskuussa luetut Keltaisen kirjaston kirjat

Ai niin hei, minullahan oli tällainen blogikin! Jotta pääsen joskus vielä tekemään yhteenvedon vuoden 2021 lukuhommista, aloitetaan marraskuussa luetuilla Keltaisen kirjaston kirjoilla. Marraskuussa Instagramia villitsi #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa tavoitteena oli lukea mahdollismman monta Tammen Keltaisen kirjaston kirjaa. Minä luin 28, joka näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä määrältä. Tosin voittajan yli 160 kirjaan verrattuna ei niinkään! Hauskaa ja yhteisöllistä oli yhtäkaikki ja paljon luin hienoja kirjoja. Tässä lyhyesti poimintoja siitä, mitä niistä kirjoitin.

1. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton ★★★

Strout käsittelee kirjassaan äidin ja tyttären välistä suhdetta, luokkaeroja ja traumoja tavalla, josta ymmärrän, mitä sillä on haettu ja miksi se moniin kolahtaa, mutta minut se jätti aika kylmäksi. Kerronnan niukkuus alkoi vaikuttaa luettelomaiselta ja olen allerginen sille tunteelle. Jotakin sen verran kiinnostavaa tässä kuitenkin oli, että ehkäpä tartun Stroutiin marraskuussa vielä toistekin.

2. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja ★★★★

Kazuo Ishiguron Yösoittoja on musiikkiaiheinen novellikokoelma. Se ei ole Ishiguroa kirkkaimmillaan ja taitavimmillaan ja itse pidän hänestä eniten pitkän draaman ja jännitteen luojana, mutta nautinnollinen tämä teos oli silti. Novellit soivat surumielisesti, mutta toisinaan yllättävän iloisestikin kuplien ja kokoelma on alusta loppuun laadukas. Edelleen ja varmaan aina olen sitä mieltä, että Ishiguro on siinä mielessä poikkeuksellinen nobelisti, että hän on oikeasti hyvä, hehee.

3. Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis ★★★★

Suu täyttyy liejuisesta vedestä, hampaissa rouskuvat hiekanjyvät, ihoon liimautuu kuolleita kasvinosia ja musta vesi vyöryy vauhdilla ja peittää kaiken alleen. Sukellus Rakkauden Antarktikseen on kylmäävä ja karu. Se on pelkkää kuolemaa ja menetystä, mutainen, verinen, tuskainen matka, mutta lopulta kuitenkin helpottaa.

Toki kun kertojana on kuollut nainen, mitä muutakaan teokselta voi odottaa kuin kuolemaa. Onnettoman, täynnä luopumista olleen elämän loppu on hirveä, mutta lopusta alkaen tarina alkaakin kelautua kohti alkuaan. Tähtipölyä, sitähän olemme kaikki, jokainen selkänikamamme ja maan muta. Aika liikkuu eteen, taakse, ympäri ja lopulta mikään ei ole katoavaista - paitsi kaikki on.

Hetkittäin olin sitä mieltä, että Stridsbergin Rakkauden Antarktis on kärsimystä kärsimyksen vuoksi, herkuttelua kauheudella (Pienen elämän tapaan), mutta lopulta en voinut kuin todeta, että romaani on käsittämättömän upea. Kuolemaa teemana karttaville, lasten kohtaloita sureville, en tätä suosittele. Hyiseen, marraskuiseen, mädän- ja verenmakuiseen sukellukseen valmiina oleville kylläkin. Elämä, sehän on kuolemista.

"Mutta tiedän kyllä että ainoastaan minun maailmani pysähtyi, teidän maailmanne jatkoi pyörimistään ilman minua. Elämäni meni niin kuin meni, ja sama koskee kuolemaa."

4. James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ★★★

Hyllyssäni ikuisesti odottaneista Joyceista en tarttunut vieläkään Odysseukseen vaan tähän ainakin kielellisesti helpommin lähestyttävään omaelämäkerralliseen romaaniin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (suom. Alex Matson).

Ilmeisesti yhtymäkohtia Joycen omaan elämään on romaanissa enemmän kuin eroavaisuuksia. Kolmannen persoonan kertojaääni, Joycen alter ego Stephen Dedalus (joka kuulemma esiintyy myös Odysseuksessa!) elää lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Kerronta on tarkkaa, alitajunnasta ammentavaa ja kaunista. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, miten uskonnollinen romaani on. Itsetutkiskelu ja itsensä löytäminen olivat minua kiinnostavia teemoja niin kauan kuin niihin ei liittynyt uskonto (eli melkoisen pienen osan romaania.)

Olin henkisesti valmistautunut inhoamaan Joycea, mutta niin ei käynytkään. Ehkä tämän lukemisen jälkeen olen jopa hieman valmiimpi tarttumaan siihen Odysseukseenkin. Mutta en marraskuussa.

5. Jean-Paul Sartre: Inho ★★★

Jean-Paul Sartre oli kuuluisa ranskalainen filosofi. Hänen esikoisteoksensa Inho (alkup. 1938, suom. Juha Mannerkorpi 1947) on hänen tunnetuimpia töitään. Sartrelle oli myös tyrkyllä Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1964, mutta eihän hän voinut sellaista kaikessa eksistentialismissaan vastaanottaa.

Inho oli oikeasti hyvä ja hieno romaani. Mutta olipahan vain aivan poikkeuksellisen huono ja raskas lukukokemus ollakseen niin hyvä teos. Vaikka yours truly on erittäin taipuvainen kaikenlaiseen eksistentiaaliseen kriiseilyyn, olevaisuuden ja kohta me kaikki kuollaan -ajatusten pohdiskeluun, niin rajani ne on minullakin, näemmä.

Voisin kuvitella lukevani Sartren filosofista pyörittelyä esimerkiksi esseenä, mutta tämä romaanimuotoinen ruikutus oli vain liikaa. Mutta tosiaan, hienoja hetkiä kirjan sivuille silti mahtuu ja klassikkomaine on nähdäkseni erittäin ansaittu.

"Jos minulta olisi tiedusteltu, mitä olemassaolo on, olisin kerta kaikkiaan vastannut, ettei se ole mitään tai että se on vain tarpeeton lisä, joka ei lainkaan muuta olioitten luonnetta. Ja sitten se yhtäkkiä selvisi minulle kirkkaasti kuin päivä. Olemassaoloa peittävä verho repesi. Olemassaolo ei enää ollut hauras abstraktinen käsite, vaan olioiden ydin. Olemassaolo täytti kastanjan juuren jokaisen solun. Tahi paremmin sanoen juuri, puutarhan portti, penkki, harva nurmikko olivat lakanneet olemasta erillisinä olioina. Niiden yksilöllisyys oli pelkkää pintailmiötä. Ja kun pinta suli, jäi jäljelle sekasortoista, muodotonta, löysää massaa - alastonta, hirvittävän ja julkean alastonta."

6. Don DeLillo: Mao II ★★★★

Don DeLillon romaani Mao II on saanut nimensä ja kansikuvassa Andy Warholin samannimisestä maalauksesta. Jo oikeastaan tässä tiivistyy se, mistä romaanissa on kyse: nyky-yhteiskunnan ja pop-kulttuurin sekä uskonnon ja ideologioiden vuoropuhelusta ja limittymisestä.

Olen aiemmin lukenut DeLillolta vain Valkoisen kohinan ja nyt luettuani Mao II:n minun on pakko todeta, että hänen kirjoitustyylissään on jotakin selittämättömän vangitsevaa. DeLillo kirjoittaa näennäisen tavallisista ja arkisista asioista ja hänen hahmonsa ovat myös hyvin tavanomaisia. Kenties juuri tavanomaisuudesta kasvaa kuitenkin keskimääräistä taitavammin yhteiskuntaa kommentoiva ja analysoiva romaani.

Erityisen nautinnollista oli myös tapa, jolla DeLillo käsitteli romaanikirjallisuutta ja kirjailijan työtä. Kirjassa on myös todella vaikuttavia ja elokuvamaisia kohtauksia, kuten alun moonilaiset joukkohäät. Kirjan lukeminen keskeytyi vähän väliä, kun minun piti etsiä netistä tietoa DeLillon kuvaamista asioista.

Olen hämmentynyt mutta vaikuttunut. Ja ehdottomasti koukussa!

"- Kirjailijat menettävät sen, minkä terroristit saavuttavat. He vaikuttavat yleiseen tietoisuuteen, ja me menetämme saman verran mahdollisuuksia muovata vastaanottavuutta ja ajatuksia. Yhtä suuressa määrin kuin terroristit edustavat vaaraa, me epäonnistumme vaaran tuottajina."

7. Alberto Moravia: Keskipäivän aave ★★

Minä yritin. Minä ihan totta yritin! Mielestäni kaikkein antoisin tapa lukea kirjoja on yrittää ymmärtää kamalienkin hahmojen motiiveja, analysoida sitä, onko epämiellyttävien tunteiden herääminen ollutkin kirjailijan tarkoitus. Käsitelläänkö tässä vaikeita asioita taiteen keinoin, kritisoiko kirjailija esittämäänsä asiaa tarkoituksenaan herättää keskustelua? Minusta on haitallista yleistää romaanin sisältö kirjailijan mielipiteeksi, hankalia teemoja ja tunteita tulee pystyä käsittelemään taiteessa.

Mutta siis niin. Vaikka miten yritin nähdä Moravian tekstin kritiikkinä naisten esineellistämisestä ja yksipuolistamisesta, tämä lukukokemus kääntyi väkisinkin vain siihen, että Moravia on aivan uskomaton setäilijä.

Keskipäivän aave (suom. Kai Vuosalmi, alkup. Il Disprezzo, 1954) on romaani Riccardo Moltenista, joka on kyllä raskain tyyppi, keneen hetkeen olen romaanin sivuilla tutustunut. Hän on mielestään erittäinkin taitava näytelmäkirjailija, mutta on joutunut alentumaan elokuva-alalle, sillä hänen täytyy saada rahaa pystyäkseen pitämään talonsa, jonka hän on hankkinut ihan vain koska vaimo halusi. Vaimo Emilia on siis syy oikeastaan kaikkeen Riccardon onnettomuuteen ja sitten vielä kaiken lisäksi käy selväksi, että vaimo ei enää edes rakasta häntä! Että jopa pitää häntä ihan halveksittavana otuksena! Voi Riccardo-parka! Mikä suuri tragedia ja epäonni!

Läpi romaanin sitten Riccardo pui tätä kauheaa ja siis tosi yllättävää käännettä ja sitten yhdessä vaiheessa hiukan miettii, että ei kai syynä voi olla se, kun hän ihan vähän vaan pelehti konekirjoittajatytön kanssa? No ei, sehän olisi aivan huvittavaa Emilialta! Hiukan vain hän on myös harjoittanut henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa vaimoonsa. Sen sijaan kyllä Emilian ja komean ohjaajan Battistan suhteessa on jotakin varsin epäilyttävää.

Keskipäivän aave on setäuikutusta ja -ruikutusta ja Emilia on vain kulissia, osa taustakertomusta, ei oikea elävä hahmo. Samoin romaanissa tärkeänä oleva Odysseus-teema kääntyi mielessäni oikeastaan niin päin, että Riccardo koki olevansa kreikkalainen jumalolento. Okei, kenties tämä kaikki olikin Moravian tarkoituksena, mutta kuten totesin, ei pysty, ei vaan pysty.

8. Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin ★★★

Jhumpa Lahirin Missä milloinkin kuuntelin. Oli ihan viihdyttävää, ja jotenkin söpöä, mutta lopulta jätti aika kylmäksi. Voisin kuitenkin joskus lukea Lahirilta lisääkin.

9. Toni Morrison: Toiseuden synty ★★★★

Toni Morrisonin Toiseuden synnyn kuuntelin myös. Pidin! Morrison on taitava ja terävä. Kummastusta herätti tosin että suomentajien jälkisanat, joissa mm. annettiin sisältövaroitukset, oli tosiaan sijoitettu vasta loppuun.

10. Haruki Murakami: Pimeän jälkeen ★★★★★

Haruki Murakamin Pimeän jälkeen olen lukenut aiemmin englanniksi, silloin se ei tehnyt niin suurta vaikutusta. En tiedä mistä johtuu, kielestä vai tarinan tuttuudesta vai planeettojen asennosta, mutta nytpä kolahti ja kovaa. Huh. Murakami on paras.

11. John Steinbeck: Routakuun aika ★★★★

John Steinbeckin Routakuun ajan olin myös lukenut aiemmin. Parin keskinkertaisen lukukokemuksen jälkeen Steinbeckin lukeminen teki aivan poikkeuksellisen hyvää sielulle. Mietin, että taidan rakastaa hänen kirjojaan erityisesti siksi, että niissä on aina läsnä tietynlainen humaani lämpö, vaikka aihe olisi miten vaikea. Ah, parasta.

12. Brit Bennett: Mikä meidät erottaa ★★★

Brit Bennettin paljon ylistystä saaneen Mikä meidät erottaa kuuntelin äänikirjana. Ehkä minun olisi kannattanut lukea se, tuntuu että ainakin kuunneltuna tarina jäi etäiseksi. Romaanissa oli hyviä elementtejä, tuore näkökulma ja se oli vetävä mutta jostakin syystä minä en innostunut siitä niin paljon kuin monet muut. No mutta, sellaista tämä lukeminen vaan joskus on.

13. Graham Greene: Jutun loppu ★★★★

Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, sillä kauan sitten lukemani Kiveä kovempi on muistikuvieni mukaan tavattoman tylsä. Sain kuitenkin yllättyä, sillä tunnelmaltaan vangitseva Jutun loppu piti minut hyvin otteessaan.

Juttu, joka saa loppunsa, on kolmiodraama kahden ystävyksen ja yhden naisen välillä. Juoneen mahtuu niin uskonnollista pohdintaa kuin yksityisetsiväkin ja paikoin romaani on häiritsevyyteen asti aikansa tuote: yleinen moraalikäsitys oli 1950-luvulla melko toisenlainen ja vaikkapa sanaa "haureus" ei ehkä vastaavissa tapauksissa enää käytettäisi. Kuitenkin muutamista suvanto- ja silmänpyörittelykohdistaan huolimatta nautin teoksen lukemisesta ja kenties alan vähitellen myös ymmärtää, miksi Greene keikkuu erilaisilla klassikkolistoilla. Hänen eläväinen ja jännitteinen kirjoitustapansa jatkaa elämäänsä taatusti monien nykykirjailijoidenkin teksteissä.

14. Doris Lessing: Ruoho laulaa ★★★★★

Tästä kirjoitin blogiinkin.

15. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge ★★★

Öh. Nyt tämän toisen lukemani Stroutin myötä alan olla varma, että minä ja Strout emme ole yhteensopivia. Vähän kuin lukisin puhelinluetteloa, ei kosketa, en tajua. Kuuntelin äänikirjana ja lukijana oli ihana Erja Manto, se pelasti aika paljon.

16. Édouard Louis: Väkivallan historia ★★★

Tehokeinoinaan toisteisuutta ja eri kertojaääniä hyödyntävä romaani taatusti kärsi formaatista. Rankka, tärkeä ja taitava mutta ei valitettavasti minun kirjani.

17. Don DeLillo: Esittäjä ★★★★

Ohhoi, DeLillo on luikerrellut huomaamattani suosikkikirjailijoideni joukkoon. Romaani on sekä liikkuva että pysähtynyt ja on täynnä valtavan kauniita kohtauksia. Tähän teoksen tulen palaamaan vielä toistekin elämässäni, ah.

18. Paul Auster: Illuusioiden kirja ★★★★

Ikuisuushyllynlämmittäjä pääsi vihdoinkin lukuun! Ja kylläpä olisi tämäkin kirja ansainnut tulla luetuksi jo kauan sitten. Kiehtova romaani elokuvamaailmasta, rakkaudesta, kuolemasta ja etenkin salaisuuksista. Auster onnistuu täydellisesti siinä, mikä ilmiselvästi on ollut hänen tavoitteensakin: romaani on kuin elokuva ja se jättää taatusti pitkäaikaisen muistijäljen.

19. Bruce Chatwin: Erottamattomat ★★★

Chatwin oli minulle entuudestaan ihan tuntematon kirjailija, mutta tämän teoksen löysin myös Boxallin 1001-listalta (lyön tietysti kaksi kärpästä yhdellä iskulla aina kuin mahdollista).

Kirjan tarina sijoittuu Walesin maaseudulle ja Kertoo kaksosten Benjaminin ja Lewisin sekä heidän sukunsa tarinan. Kaksoset ovat erottamattomat - niin hyvässä kuin pahassakin. Toinen kaipaisi kovasti omaa elämää ja perhettä, mutta kohtalo tekee heistä kaksi (samassa äitinsä vanhassa sängyssä nukkuvaa) peräkammarin poikaa.

Teoksessa on paljon hienoja teemoja, tunnistettavaa kerrontaa, ja se on paikoin hyvinkin viihdyttävä ja nautinnollinen. Lopulta se kuitenkin putosi tavanomaisuuden suohon, olisin kaivannut jotakin suurempaa ja oivaltavampaa, teemojen yhteennivomista. Mutta joka tapauksessa hyvä, kiinnostava ja paikoin vahvakin lukukokemus. Maaseutu- ja maatilakerronnasta saa minulta aina myös plussaa! Voisin kuvitella, että Britannian maaseudun faneille myös tämä uppoaisi.

20. Yoko Ogawa: Muistipoliisi ★★★

Muistipoliisi kuulosti ihan minun kirjaltani, dystopian keinoin muistia käsittelevä japanilainen romaani, jota on suositeltu myös Ishiguron faneille. Ding ding ding! Eli kirja juuri minulle!

Mutta ei. En tiedä söikö äänikirjaformaatti tehoja, mutta olipa pettymys. Kerronta oli tasapaksua, enimmäkseen tylsää ja en saanut otetta. Romaani oli lässytystä (en keksi mitään yhtä hyvin kuvaavaa sanaa) lähes alusta loppuun. Odotukset olivat taatusti myös liian korkealla.

21. Saul Bellow: Herzog ★★

Hyvä Moses Herzog. Tämä on kirje sinulle, kun sinäkin aina kirjoittelet niitä kirjeitäsi ties kenelle, oikeille ja keksityille ja eläville ja kuolleille ihmisille. Ymmärrän, että sen on tarkoitus olla viihdyttävää, koskettavaa ja hauskaakin, mutta minun on sanottava, että sitä se ei ollut.

En yleensä puhu ihmisille näin, mutta todettakoon nyt, että mielestäni olet surullinen, pikkumainen mies. Suurin ongelmasi taitaa olla se, että et ole kovin hyvin vanhentunut. Kielenkäyttösi ja suhtautumisesi kanssaihmisiin on kuvottavaa. Ja kaikki ongelmasi, joita tilitit koko kirjan ajan ja joista syytit vain muita, olisivat ratkaistavissa ihan vain katsomalla peiliin.

Vietin kanssasi elämäni pisimmät 350 sivua. Nykykirjan sivuiksi muutettuna se olisi varmaan noin 800 sivua, kiitos liian tiiviin ladonnan. Vaikka sinulla selvästi onkin loputtomasti sanottavaa, voisi kuvitella että äänenkäyttäjäsi Saul Bellow tai hänen kustannustoimittajansa olisi voinut jossakin kohtaa todeta, että nyt hei Moses, vähempikin riittää.

En voi myös olla miettimättä, että jos sinä ja kaverisi Bellow olisitte olleet naisia, olisiko teitä juhlittu samalla tavalla, ylistetty miten kommentoitte yhteiskuntaa ja nykyaikaa ja olette kielellisiä neroja. En usko, en todellakaan. Naisen kirjoittamana tarinasi olisi ollut vain ylipitkää ihmissuhdedraamaa vailla tapahtumia ja minkäänlaista sanomaa.

Olet jollakin tapaa Keltaisen kirjaston irvikuva, esimerkki siitä, mitä kirjasarja pahimmillaan on: olet aikasi tuote ja kykenen tietyllä tasolla myös ymmärtämään, miksi sinua on niin ylistetty. Onhan tarinassasi tietysti myös ansioita, en kiellä sitä! Mutta nyt, vuonna 2021, voimme kai todeta, että voisit antaa tilaa muille, vaipua suurempaan unohdukseen. Jos löydät sopivan loppusijoituspaikan, esimerkiksi jonkin unohdettujen setäkirjailijoiden hoitokodin, voisit kenties ottaa Alberto Moravian ja hänen kaikki hahmomsa mukaasi. Teillä olisi varmasti mukavaa yhdessä!

Ei niin kovin ystävällisin terveisin
Kovia kokenut lukija, Bellow-antifanikerhon puheenjohtaja, Mari/1001kirjaa

22. Kazuo Ishiguro: Me orvot ★★★

Olen suuri Kazuo Ishiguron fani. Olen lukenut häneltä lähes kaiken suomennetun ja pitänyt kaikista kirjoista suuresti. Me orvot on ollut hyllyssäni lukematta pitkään ja nyt lopultakin tartuin siihen haasteen innoittamana. Kuuntelin kirjan osittain, osittain luin.

Muistan lukeneeni kirjasta arvioita, joiden mukaan teos ei ole Ishiguron parhaimmistoa ja pakko sanoa, että olen ihan samaa mieltä. Ishiguromainen hitaus ja jännitteinen tunnelma ovat mieleeni, mutta tässä teoksissa nekään eivät oikein toimineet. Tarina jäi jotenkin harmittavan mitäänsanomattomaksi

23. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia ★★★★★

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman olen lukenut aiemminkin ja nyt luin sen uudelleen. Muistelin jotenkin, että tätä viimeksi lukiessa mietin, että en ole niin novelli-ihmisiä, vaikka kirjasta paljon pidinkin. Jotakin on ehkä tapahtunut tässä välissä, sillä voi miten täydellinen teos tämä onkaan, ah miten murakamimaista ja ah miten rakastin. Novellit kuulostavat jazzilta ja maistuvat viskiltä ja kaikkialla leijuu erikoinen, hämyinen, epätodellinen ja pahaenteinen tunnelma. Ra-kas-tan.

24. Paul Auster: Timbuktu ★★★★

Paul Austerin Timbuktu oli yllättävän lämpöinen romaani! Kodittomuus ja köyhyys olivat keskeisiä teemoja, näkökulma on lemmikkikoiran, jonka inhimillistäminen tietenkään ei ole ongelmatonta mutta joka oli tehty hyvin. Jäi nyt Illuusioiden kirjasta ja tästä päälle Auster-himo, taidan jatkaa pian hänen parissaan. Boxallin listallakin on vielä monta lukematonta, nämä kaksikin on siellä.

25.  Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista ★★

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei sitten taas ollut minun kirjani, ei tämäkään. Tämän kuuntelin kokonaisuudessaan. Sitä voi myös miettiä, miksi luen Stroutia kun en hänestä selvästikään välitä, mutta todettakoon että tuskinpa marraskuun jälkeen enää palaan häneen. Strout oli muuten kyllä monien setäkirjailijoiden veroinen naisvartaloiden kuvaaja ja kommentoija - tyylikeino varmasti, mutta joka tapauksessa alkoi ns. ottaa pattiin.

26. Jenny Erpenbeck: Päivien loppu ★★★

Jenny Erpenbeck oli minulle uusi tuttavuus. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, mutta äh. Karuja kohtaloita ja taitavaa kerrontaa, kenties äänikirjaformaatti ei ollut oikea valinta toisteiseen rakenteeseen. Mutta kenties voisin joskus kokeilla lisää Erpenbeckiä.

27. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ★★★★

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on ollut hyllyssäni ikuisuuden. Ja nyt vasta luin! Tykkäsin, paikoin aivan hirveästikin. Nyt mulla on vain yksi suuri kysymys: olenko sittenkin novelli-ihminen?!

28. Edouard Louis: Ei enää Eddy ★★★

Louisin Ei enää Eddyn olen lukenut aiemminkin. Vaikuttava, hieno ja tajuttoman rankkahan tämä edelleen oli. En ole ihan varma mitä siitä pidin ja oliko se liiaksi kärsimyksellä mässäilyä, ei ehkä. Tällä lukukerralla keskityin paljon enemmän luokan kuvailuun ja pohdin sosiaalista pääomaa. Teema, josta haluaisin lukea paljon lisääkin.


maanantai 20. joulukuuta 2021

Kirjabloggaajien joulukalenterin 20. luukku

                                                Kuva: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Oi onpa mukavaa pitkästä aikaa avata täällä blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku ja onpa mukavaa, että tämä pitkä perinne yhä elää! Itse olen viime aikoina ollut huomattavasti aktiivisempi Instagramin puolella, sosiaalisuus kiehtoo, mutta kaipaan säännöllisesti pidempien tekstien kirjoittamisen pariin. Niihinkin toivottavasti on aikaa taas joskus tulevaisuudessa.

Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat blogit löydät kaikki tästä Kirjamiehen ensimmäisestä luukusta. Eilinen luukku aukesi Luettua ja maistettua -blogissa, huomenna kannattaa suunnata Tuijata-blogiin. 

Täällä tuhannen ja yhden kirjan valtakunnassa hypätään tänään ei niin yllättävästi erään klassikon pariin. Louisa M. Alcott on kirjoittanut Pikku naisia (Little Women) jo vuonna 1868, mutta aina vain ja edelleen se koskettaa uusia lukijasukupolvia. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa hyvin pienenä ja se on elämäni tärkeimpiä kirjoja. Aikuisena sen opettavaisuus hiukan hymyilyttää, mutta pohjimmiltaan Alcottin kuvaus näistä nuorista naisista tavoittaa jotakin sellaista, että tarinaan on helppo samastua myös 150 vuotta myöhemmin.

Heti kirjan alussa kuvataan perheen eräs joulu. Isä on rintamalla ja häntä kaivataan kovasti, se käy ilmi rivien väleissä ja suoraan. Jouluaamuna tyttöjen tyynyjen alta löytyy lahjakirjat. Äidin johdolla perhe lähtee viemään köyhälle perheelle syötävää ja he saavat itsekin yllättävän lahjan, kun vanha herra Laurence muistaa heitä ruokakorilla. Kaikkein ihanin, lämpöisin ja parhaiten jo lapsena mieleeni jäänyt kohtaus on kuitenkin se, kun tytöt esittävät oman näytelmänsä. Heillä on hauskaa yhdessä, he ovat onnellisia, kaikesta huolimatta.

Luku päättyy seuraavasti:

"- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana! Meg katseli ihastuneena kimppuaan.
- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.
Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:
- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän."

Alcott kuvaa Marchin perheen joulua niin tunnelmallisesti ja taitavasti, että ei ole ihme, että se on jäänyt elämään muistoissani niin voimakkaasti. Olen myös iloinen, miten onnistunut mielestäni uusin Pikku naisia -elokuva oli. Se tuonee uusia faneja myös kirjalle. Minä odotan kovasti, että pääsen lapseni kanssa muutaman vuoden päästä hyppäämään tähän ihanaan Alcottin luomaan maailmaan ja tutustumaan Marchin perheen tyttöihin.

Näissä tunnelmissa toivotan ihanaa jouluviikkoa ja joulua kaikille!



tiistai 16. marraskuuta 2021

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Hei, hetkinen! Mitä tämä on? Minä täällä blogissani pitkän tauon jälkeen! Tauko tosiaan venyi ennätyspitkäksi. Elokuu tosin tuntuu olleen noin kaksi sekuntia sitten. Tähän väliin on mahtunut muun muassa kahdet kirjamessut, kaksi Joenpelto-esiintymistä, ja aika monta luettua kirjaa. Marraskuu on myös mennyt kuin siivillä, eikä vähiten siksi, että kuun alussa Instagramissa alkoi #syksynkeltaisetlehdet-haaste, jossa luetaan kuukauden aikana Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Se, joka lukee eniten, voittaa ja tämä kisa on jo nyt ollut aivan parasta viihdettä. 

Olen yllättänyt itsenikin ja ehtinyt lukemaan jo viisitoista kirjaa (mutta kärki huitelee jo varmaan jossakin 90 kirjan vaiheilla, että minun suoritukseni on varsin maltillinen). Neljästätoista muusta kirjasta ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa suuresta aarteesta, kirjasta joka on ollut hyllyssäni lukematta vuosikaudet, joka nyt tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla oli tarjolla tällainen aarre koko ajan, miksi luin sen vasta nyt? Vaikka se on myös 1001-listalla! Muistan etäisesti, että olisin joskus yrittänyt lukea Lessingin myöhäisemmän vaiheen merkkiteosta Kultainen muistikirja ja jättäneeni sen heti kesken vaikean kielen vuoksi. Ruoho laulaa ei kuitenkaan ollut vaikeaa nähnytkään, sisällöllisesti kyllä, mutta kielellisesti ja lukukokemuksellisesti kaikkea muuta.

Doris Lessing on nobelisti, jonka esikoisteos Ruoho laulaa (The Grass Is Singing) on julkaistu jo vuonna 1950. Keltaisessa kirjastossa se on julkaistu Eva Siikarlan suomennoksena vuonna 2007 (aiemmin se on julkaistu suomeksi vuonna 1978). Lessing on asunut lapsuutensa Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa ja sinne sijoittuu myös Ruoho laulaa.

Romaanin päähenkilö Mary kuulee sattumalta ystäviensä juttelevan hänestä, kyseenalaistavan Maryn soveltuvuuden avioliittoon. Tästä suivaantuneena hän päättää, että naimisiin on päästävä, vaikkei hän sellaisesta oikeasti olekaan yhtään kiinnostunut. Hän löytää aviomiehekseen vakavan ja kunnollisen Dick Turnerin ja yhdessä he muuttavat Dickin pienelle, melko onnettomalle maatilalle. Mary on väärässä paikassa, ahdistunut, masentunut, vihainen, turhautunut. Turnereiden talo on tulikuuma pätsi, välikaton rakentaminen kun maksaisi liikaa, toteaa Dick. Aurinko paahtaa ja peltikatto hohkaa kuumuuttaan.

Tulenarkaa on muuallakin, tilanne on jatkuvan jännitteinen Turnereiden ja heidän palvelusväkensä, "alkuasukkaiden" kuten heitä romaanissa kutsutaan, kanssa. Romaani kritisoi kolonialismia, rasismia ja käsittelee tabuja, jotka ovat valitettavasti tunnistettavissa myös nykypäivänä, 70 vuotta myöhemmin. Kirja on ajalleen niin poikkeuksellinen ja niin moderni sekä kielellisesti että sisällöllisesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan, että tosiaan, se on kirjoitettu jo vuonna 1950. Varoitettava on myös siitä, että romaanissa käytetään rasistisia ilmaisuja ja että ääneen pääsevät vain valkoiset hahmot. Teoksen viesti ja kritiikki eivät kuitenkaan voi jäädä epäselviksi ja toisaalta nämä ratkaisut toimivat sen sanomaa korostavina.

Ruoho laulaa vei minulta jalat alta. Tällaisia kirjoja, jotka tekevät niin syvän vaikutuksen ja joihin uppoan heti alkusivuilla, tulee harvoin vastaan. Se on intensiivinen, vahva ja vaikuttava. Sen kieli on upeaa ja jännitteistä, sama jännite on läsnä romaanin alusta loppuun. Olen vaikuttunut, tämä lukukokemus ei ihan heti unohdu. Ihanaa, että löysin Lessingin nyt, hänen laajassa tuotannossaan riittää tutustuttavaa. Olisiko teillä vinkkejä, mitä lukea seuraavaksi?

Kirjailija: Doris Lessing
Luettu kirja: Ruoho laulaa (suom. Eeva Siikarla, Tammi 2007)
Alkuperäinen kirja: The Grass is Singing (1950)
Mistä hankittu: Oma ostos käytettynä kirjamessuilta kauan sitten
Sivumäärä: 281
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Oli heinäkuu vuonna 2012. Istuin pitkänmatkanbussissa matkalla Lahteen töihin, taas kerran yhden kotona Turussa vietetyn viikonlopun jälkeen. Mukanani minulla oli kirja, Haruki Murakamin Kafka rannalla. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun luin kirjan loppuun siinä muiden matkustajien ympäröimänä. Nostin katseeni kirjasta ja ihan tosissani mietin, onko mitenkään mahdollista, että nämä muut ihmiset eivät juuri kokeneet samaa kuin minä koin, että he eivät tiedä, mitä juuri tapahtui. Tämä oli ihan uutta, voiko kirjallisuus olla tällaistakin, voiko se saada aikaan näin vahvan tunteen!

Instagramissa järjestettiin kesällä #kafkankanssarannalla -yhteisluku ja minä totesin, että nyt tai ei koskaan hyppään uudestaan tähän matkaan, vaikka minua suuresti hirvittikin se, onko taika enää tallella, särjenkö sen. Jo alkusivuilla kuitenkin tunsin, miten tarina alkoi virrata ja sai aikaan samoja tuntemuksia kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Ai että miten minä rakastankaan tätä kirjaa, ja edelleen kutsun sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

On oikeastaan toissijaista kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu ja mikä on sen juoni. Teos on minulle ensisijaisesti tunnelma, vahva ja leijuva, hieman pahaenteinen, käsittämättömän unenomainen. Kafka rannalla on kuin uni, josta ei ole aivan varma onko se kehittymässä painajaiseksi. Unenomaisuus johtaa siihen, että kirjan lukeminen on hyvin fyysinen kokemus, ei ole varma lukeeko kirjaa, näkeekö unta vai näkeekö unta siitä, että lukee kirjaa. Fyysiseen tunnelmaan sopii myös kirjan välillä naurettavuuksiin menevä fyysisyys ja eri puolilta esiin ponnahtavat fallokset. Naisia (ja miehiäkin) kuvaillaan tympeästi, Oidipus-teema ei ole suosikkini ja kissoille käy huonosti. Välillä lukeminen teki siis myös pahaa - olo oli kuin painajaisessa, jossa joutuu vain katsomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suuri osa kirjan tehosta perustuu siihen, että se on lähtökohdiltaan niin arkinen ja tavanomainen. Kuitenkin sen hahmot paljastuvat nopeasti olevan ihan kaikkea muuta kuin arkisia ja tarinakin muuttuu koko ajan absurdimmaksi, niin, ihan kuin unissakin. Suuri syy siihen, miksi rakastan kirjaa niin paljon, lienee se, että sitä ei lopulta oikeastaan edes voi ymmärtää. Voi vain katsoa, minne tarina kulkee, minne uni vie ja nauttia matkasta. Pinnan alla kupliva pahuus ja rumuus pitää jännitteen yllä täydellisesti alusta loppuun. Kuitenkin tarinassa on myös herkkyyttä, rakkautta, valtavaa kauneutta. Tällä kertaa kiinnitin myös ensimmäistä lukukertaa enemmän siihen, miten kuolema toistuu kirjan kantavana teemana. Sekö minua siellä myös kiehtoo?

Ja sitten tietysti. Murakami ja musiikki. Musiikki soi kaikkialla ja siihen viitataan monesti, suoraan ja epäsuorasti. Popkulttuuri ja kirjallisuus ovat vahvasti läsnä, päähenkilön nimeä myöten. Se miten Murakami yhdistelee arkisia ja jokapäiväisiä elementtejä fantasiaan on myös niin kovin toimivaa ja hämmästyttävän lumoavaa.

Kafka rannalla on kyllä myös niitä kirjoja, joita on vaikeaa suositella kenellekään, vaikka minä sitä pohjattomasti rakastankin. On hyvin ymmärrettävää, ettei tämä ole kaikkien kirja. Nyt kuitenkin totesin, että on aika palata muidenkin Murakami-suosikkieni pariin. Nyt odotan entistä innokkaammin syksyllä tulevaa Vieterilintukronikka-suomennosta. Olen sen aikoinaan lukenut englanniksi ja muistaisin, että siinä oli samanlaista kafkamaista, ainutlaatuista, pahaenteistä, unenomaista tunnelmaa. Miten ihanaa on, että maailmassa on tällaisia kirjoja!

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. osa: Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut

Hurjaa, että perinteinen puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt jo kolmanteentoista kertaansa! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi. Olen kärsinyt viime aikoina melkoisesta luku- ja etenkin bloggausajan puutteesta (yksivuotias liittyy), joten tälläkin kertaa vain lyhyt katsaus tähän ihan mahtavaan klassikkoon.

En ajatellut olevani novelli-ihminen, mutta näemmä olenkin - tai sitten vain elämässäni on ollut tietämättäni Katherine Mansfieldin kokoinen aukko. Löysin tämän vain 34-vuotiaana kuolleen uusiseelantilaiskirjailijan, kun kävin Boxallin listalta läpi 1900-luvun alun naiskirjailijoita, kumman tuntematon hän tuntuu olevan ainakin Suomessa. Minäkin kuulin hänestä vasta nyt. Ja rakastuin! Sata vuotta vanhat novellit tuntuvat ihmeen raikkailta, mutta tämä suomenkielinen kokoelma on julkaistu vasta vuonna 1980.

Synesteetikkopuoleni pääsi Mansfieldin novelleita lukiessa valloilleen, ja se on aina vaikuttavan lukukokemuksen varma merkki. Näin hänen novellinsa väreissä ja eräänlaisena valon ja varjon leikkinä. Ne ovat yhdistelmä näennäisen vaivatonta, kummallisen lumoavaa ja valoisaa kerrontaa, jonka pinnan alla kuitenkin lymyää jokin synkkä, pahaenteinen taso, joka jossakin tarinan kohdassa pulpahtaa pintaan. Hienoja hahmoja, luokkaeroja, yllättäviä käänteitä, tämä novellikokoelma piti otteessaan alusta loppuun.

Mitään ihan  vastaavaa en muista aiemmin lukeneeni. Sinänsä arkiset ja yksinkertaiset kuvaukset muuttuvat Mansfieldin kynässä merkityksellisiksi ja vaikuttaviksi. En ihmettele yhtään, että itsensä Virginia Woolfin - Mansfieldin aikalaisen ja tuttavan - on sanottu arvostaneen Mansfieldiä suuresti. Väitetään, että Mansfield oli jopa ainoa kirjailija, jonka taitoja Woolf kadehti.

Kun mainitsin Mansfieldin instagramissa, blogikollega Linnea mainitsi lukeneensa häntä käsittelevän sarjakuvan. Toki lainasin sen heti ja se syvensi hienosti tätä uusinta kirjailijahurahdustani. Sarah Laingin Mansfield and me osoittautui hienoksi sarjakuvateokseksi.  Laing kertoo sekä omansa että Mansfieldin tarinan ja eri vuosisatojen kirjailijoiden elämissä onkin yllättävän paljon yksityiskohtia. 

Teoksessa on myös joitakin Mansfieldin (juuri lukemiani) novelleja kuvitettuna, hieno kokemus lukea heti Puutarhakutsut-novellikokoelman perään. Erittäin lämpimästi suosittelen molempia, ihan mahtavaa oli taas tehdä tällainen löytö!

Ja kun kerran klassikoista on puhe, Instagramissahan jatkuu #klassikkokesä2021 haasteeni. Vielä on kesää ja klassikkokesää jäljellä!