tiistai 22. elokuuta 2017

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo

Suomipopin helmiä, vasemmalla ja oikealla.
Olen viime aikoina kirjoittanut paljon musiikista juttusarjani myötä. En varmaan yllätä, kun kerron, että myös Leevi and the Leavings tulee olemaan osana juttusarjaa, hyvin korkeilla sijoilla vieläpä. Leevit on luultavasti bändi, joka on pisimpään ollut osana elämääni. Tai siis aika varmasti on näin, ensimmäiset musiikkimuistoni kun liittyvät bändiin.

Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani.

Myöhemmin kuuntelin legendaarisen Radiomafian legendaarista Koe-eläinpuistoa, vaikka taisinkin olla hiukan liian nuori sitä täysin ymmärtämään (muistattehan: Mahtava meno, tiukka etukeno jne.). Lainasin Leevejä kirjastosta ja loputkin kappaleet kävivät tutuiksi radiosoitossa olleiden hittibiisien lisäksi. Lista-ohjelmassa Leevit soivat jatkuvasti, kun kokoelmalevy keikkui huippusijoilla viikosta toiseen. Leevit lohduttivat myös elämäni vaikeimpina hetkinä vuonna 2003, kun isäni menehtyi liikenneonnettomuudessa (tosin Teuvoa en ole sen koommin pystynyt kuuntelemaan ahdistumatta). Gösta Sundqvistin kuolema meni minulta ohi juuri siitä syystä, että samainen vuosi 2003 oli minulle henkilökohtaisesti niin raskas ja epämääräinen.

Kun muutin opiskelemaan Turkuun, ostin oman kitaran ja lainasin nuottikirjoja ja Leevien kappaleet tulivat vielä aiempaa läheisemmiksi oman soittelun kautta. Nykyisin yhtye on jatkuvasti Spotifyssäni kuunnelluimpien joukossa. Leevi and the Leavings on oikeastaan ainut bändi, jolta löytyy kaltaiselleni fiiliskuuntelijalle jokaiseen mielentilaan oikea biisi. Herään jopa aamuisin Leevi and the Leavingsin tahtiin, puhelimeni herätysääneksi olen nimittäin valinnut Tuhannen markan setelin.

Siitä ei oikeasti ole kuin ehkä puoli vuotta, kun googlailin ja ihmettelin, että eikö Gösta Sundqvistista ole kirjoitettu kunnon elämäkertaa tai muisteluteosta. Hihkuin siis riemusta, kun huomasin tämän Timo Kalevi Forssin teoksen. Minulla oli se jo varauksessa kirjastostakin kuukausikaupalla, mutta ilmestymisajankohdan lähestyessä peruin varaukseni ja juoksin kirjakaupassa katsomassa, joko sitä saisi hyllystä. Viime syksynä rakastuin toisen ihailemani suomalaisen muusikon Juice Leskisen elämäkertaan ja odotin jotakin vähänsamankaltaista tästä Gösta-kirjasta.

Kirja koostuu pitkälti Göstan tunteneiden ihmisten näkemyksistä ja muistoista sekä lainauksista Göstan haastatteluista (ajalta, jolloin hän vielä niitä antoi). Mukavaa rytmiä kirjaan antavat levyjen esittelyt, oikeastaan levyarviot, jotka etenevät kronologisesti muun tekstin ohella. Pidin paljon siitä, että kirja keskittyi niin puhtaasti musiikkiin ja Göstaa persoonanakin käsiteltiin enimäkseen musiikillisista lähtökohdista. Vastaavaa yksityiskohtaista muusikon elämänvaiheiden läpikäyntiä kuin Juice-kirjassa ei tästä löytynyt, mutta tosiaan ihan hyvä niin.

Göstasta piirtyvä kuva on mielenkiintoinen. Hän oli ennen kaikkea muusikko, kenties suomalaisen musiikkihistorian tärkein hahmo. Monipuolisen musiikin lisäksi hän osasi brändätä itsensä, olla sopivan rohkea ja jopa röyhkeä. Yksi kirjan kappaleista on otsikoitu "Vittumainen jätkä" ja se lienee ihan perusteltua. Olen harmitellut sitä, että bändi ei keikkaillut jonka vuoksi live-vedoista ei jäänyt todisteita jälkipolville, mutta nyt tajusin, että vastapuolella on valtava monipuolinen tuotanto, josta olisi varmasti jäänyt puuttumaan isoja osia, jos aika olisi kulunut keikkabusseissa. Bändi ja Gösta keskittyivät siihen mikä oli oleellista, musiikkiin.

Tuota monipuolisuutta olen päivitellyt monesti. Millään muulla yhtyeellä ei ole niin laajaa skaalaa eri tyylilajeja olevia kappaleita varsinkin siten, että yhteinen linja on silti kuuluvissa läpi tuotannon. Tätäkin kirja valotti ja oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi siitä, että italialaisvaikutteet ovat peräisin Göstan lapsuudesta, hänen äidillään oli tapana kuunnella italialaista musiikkia. Gösta on suoraan kertonut "varastavansa" muista kappaleista ja senkin olen aiemmin huomannut, samoin Jethro Tull -vaikutteet.

Kiehtovaa oli lukea myös bändin levytystavoista. Nyt vasta tajusin, miten täysinäisiä yhtyeen kappaleet ovat, raitoja raitojen päällä. Kirjassa kerrotaan Göstan todenneen, että vaikka raitoja olisi tuhat, hän voisi silti täyttää ne kaikki. Melkoinen taito tehdä niin runsasta musiikkia siten, että se kuulostaa kuitenkin pakottamattomalta ja aidolta. Puhtaina soivat stemmat, mielenkiintoiset rytmit, yllättävät soittimet ja harmoninen runsaus, siitä on Leevi and the Leavings tehty.

Parasta Leevien lauluissa taitaa lopulta kuitenkin olla sanoitukset. Nuo Göstan hauskat, riipaisevat, oivaltavat, rivot, herkät ja ikimuistoiset sanat. Niidenkään monipuolisuutta en lakkaa ikinä hämmästelemästä. Mikko Kurenniemi (Leevien levyjen kansitaiteilija) on todennut hyvin: "Jotenkin tuntuu, että Göstalla oli reitti auki jonnekin alitajunnan alueelle, joka yleensä pidetään suljettuna."

Göstan sanoitukset ovat kasvaneet minuun (ja moneen muuhunkin suomalaiseen) kiinni, taidan osata 90 prosenttisesti kaikkien biisien sanat ulkoa. Omat ikisuosikkini tuotannosta ovat Turkmenialainen tyttöystävä, Kööpenhamina, Sininen koira, Vakosamettihousuinen mies, Keltainen huivi, Amalia ja Pohjoisen taivaan alla. Tunnelmia laidasta laitaan. Göstan elämä loppui liian aikaisin, mutta onneksi hänen sanansa ja sävelensä jäävät elämään. Göstan melkoisen itsevarmat sanat Soundin haastattelussa vuodelta 1991 taitaa olla pakko uskoa hymädyksen kera todeksi (lainaus sivulta 229):

"Kaikenlaiset Värttinät ja vinkuintiaanit väittävät soittavansa kansanmusiikkia jouhikkoineen ja hilipata-meininkeineen, mutta nehän väsäävät vain tekotaiteellista paskaa, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kansan kanssa. Kahdensadan vuoden kuluttua huomataan, että minähän se teinkin aikanaan kansanmusiikkia."

Harva on yhtä hyvin käsitellyt kappaleissaan kansan syvien rivien tuntoja, harva jättänyt taakseen niin suuren perinnön. Ahmin kirjan lähes kertalukaisulla ja olen iloinen, että se on omassa hyllyssäni. Lukukokemus syvensi musiikkikokemusta ja toi uusia kaikuja tutuille kappaleille. Suosittelen siis! Ja nyt, kommenttiboksi on auki, mikä on sinun Leevi and the Leavings -lempparisi?

Kirjailija: Timo Kalevi Forss
Kirja: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo
Kustantaja ja vuosi: Into, 2017
Sivumäärä: 368
Mistä hankittu: Oma ostos (synttärilahjakortilla)
Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär


Olen tunnustautunut monesti Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan faniksi. Tämän uusimman kirjan kanssa tiesin aika pitkälti mitä odottaa, sillä kuuntelin kirjamessulla Mannisen haastattelun ja hän kertoi, että seuraavassa työn alla olevassa kirjassa kertoja vaihtuu Idasta tämän tyttäreen Kirstiin ja että kirjassa tullaan käymään myös ulkomailla, Pariisissa.

Ruokarouvan tytär oli taattua laatua, mutta jotenkin kertojan vaihdos jäi kuitenkin hiukan harmittamaan. Kirjasarjan luonne vaihtui syrjästä katsomisesta aktiiviseksi tekemiseksi. Kirsti on nimittäin menevä, itsevarma ja hyvin osallistuva nuori nainen, jolle tapahtuu paljon asioita hänen oman aktiivisuutensa vuoksi. Suuri osa teoksesta kierrellään ympäri Suomea Karjala-Seuran näytelmäkiertueen mukana ja lopulta Kirsti tosiaan pääsee Pariisiin asti.

1920-luvun kuvaus oli totta kai ihastuttavaa ja Mustosen kerronta on mukaansatempaavaa ja historiaa elävoittävää. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että luin eri kirjasarjaa. Lisäksi alkoi jo huvittaa se, että tietenkin Pariisissakin törmätään kaikkiin sen ajan julkkiksiin jotakin kautta.

Pienestä kyllästymisentunteesta huolimatta kun kirja loppui, minusta tuntui siltä, että seuraavan osan odottaminen on liian tuskaista. Haluan heti tietää lisää Kirstin elämästä! Koukkussa siis olen, edelleen.

Enni Mustonen on Kirsti Manninen, Helmet-haasteessa yli siis kohta seiska.

Kirjailija: Enni Mustonen
Kirja: Ruokarouvan tytär (Otava, 2017)
Mistä hankittu: Äidille ostettu lahjaksi ja saatu sittemmin lainaksi
Sivumäärä: 496

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu


Luinpa pitkästä aikaa romaanin ja jopa 1001-listalla olevan romaanin. Heinäkuutani täytti muun muassa yhden vanhan talon purkuoperaatio sekä uuden talon suunnittelu. Töihinpaluu toi mukanaan pahenevaa sairastelua, kuinkas muutenkaan. Lukuaika on ollut vähissä ja kroppa ja aivot kovilla, siispä tämänkin teoksen lukeminen olisi ollut varmasti järkevämpää jonakin toisena, rauhallisempana aikana.

Kaikki valaistuu oli nimittäin kummallinen, monitahoinen, sekava ja erikoinen matka. Kirjassa Jonathan Safran Foer -niminen nuori mies matkustaa Ukrainaan selvittämään sukunsa historian käänteitä. Hän saa matkaoppaakseen englanninkielen itseoppineen tulkin Alexin sekä tämän mukasokean isoisän ja isoisän opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin (narttu, joka kärsii pahoista ilmavaivoista ja suvunjatkamisvietistä). Suurin ongelma kirjan kanssa minulla liittyikin (taas) siihen, että luin suomennoksen. Alexin käyttämä kieli oli hyvin erikoista, hän käyttää sanoja väärissä yhteyksissä, mutta tulee silti ymmäretyksi. Suomennos oli varmasti erinomainen, mutta silti minua jatkuvasti häiritsi, kun jäin miettimään alkuperäistä tekstiä ja sen sanoja. Tosin enpä varmaan olisi jaksanutkaan lukea tätä englanniksi, sen verran kovilla oli keskittymiskykyni nytkin.

"Minä en tietenkään mennyt maineikkaaseen yökerhoon. Kuten olen maininnut, minä tiedotan usein Isälle että menen maineikkaaseen yökerhoon, mutta sitten menen rannalle. En mene maineikkaaseen yökerhoon, jotta voin tallettaa valuttani pikkuleipärasiaan muuttaakseni Amerikkaan Pikku-Igorin kanssa. Mutta minun täytyy tiedottaa sinulle että se johtuu myös siitä että en rakasta maineikkaita yökerhoja. Niistä tulee minulle hyvin iloton ja hylätty olo. Käytänkö minä tuota sanaa oikein? Hylätty?" Esimerkki Alexin kirjoitustyylistä, s. 278

Kirjassa vuorottelevat kolmikon matkakertomus Alexin näkökulmasta, Jonathanin kirjoittama historiikki sukunsa vaiheista sekä Alexin kirjeet Jonathanille, joissa hän kommentoi tämän historiikkia. Melkoinen soppa, jonka seuraamisessa saa tosissaan tehdä töitä. Nämä kaikki kolme näkökulmaa limittyvät yhteen oudolla tavalla. Eniten taisin lopulta nauttia Jonathanin kirjoituksista, ne toivat mieleeni toisinaan Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Grassin Peltriummun kaikessa kummallisuudessaan. Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?

Vaikka hetkittäin nautinkin tarinasta paljon, kokonaiskuva jäi silti harmittavan sekavaksi. Tuli sama fiilis kuin muinoin Pilvikartaston kanssa. Kirja oli minulle juuri oikea, mutta aika valitettavan väärä.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 26, sukutarina.

Kirjailija: Jonathan Safran Foer
Kirja: Kaikki valaistuu (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: Everything is Illuminated, 2002
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

perjantai 4. elokuuta 2017

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 7 (sijat 40. - 31.)


Bändilistaus, long time no see! Seuraava erä on joukko sekalaista seurakuntaa, raskaasta meiningistä silkkaan poppiin ja yllättävän paljon mukana on myös vanhoja vivahteita. Tästä porukasta olen nähnyt livenä vain yhden bändin, toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos. Huippua lähestyessä alkaa olla aina enemmän myös tunteita mukana tässä fanituksessa. Osa kuusi on täällä, osa viisi, osa neljä, osa kolme, osa kaksi ja osa yksi.

40. Slipknot

 Kuva
Slipknotin laitan mielessäni vähän samaan porukkaan Kornin ja Limp Bizkitin kanssa. Slipknot on jäänyt tästä kolmikosta jotenkin etäisimmäksi ja siksipä se pääsee käsittellyyn nyt, loput sitten myöhemmin. Slipknotin raivokas musiikki sopii moneen tilanteeseen. Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään ja tämä onkin bändi, jonka haluaisin kovasti nähdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995 -
Paras albumi: All Hope is Gone (2008)
Poiminta tuotannosta: Psychosocial

39. Linkin Park

Kuva
En ole koskaan ollut sellainen Linkin park -superfani kuin moni ikätoverini. Muistan miten valtava juttu Hybrid Theory oli, kun olin yläasteikäinen. Silti en voi väittää, etteikö parvi viikkoa sitten maailmaa järisyttänyt suru-uutinen Chester Benningtonin itsemurhasta olisi kouraissut minuakin syvältä.

Linkin Parkin tyyli on minun musiikkimaussani hiukan väliinputoaja, mutta sen omintakeinen soundi ja sopivan synkät sävyt ovat ihastuttaneet aina.  Jatkossa Linkin Park tulee kuulostamaan entistäkin surullisemmalta, mutta toisaalta, onneksi musiikki elää aina.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996 -
Paras albumi: Hybrid Theory (2000)
Poiminta tuotannosta: In the End

38. Green Day
Kuva
Green Day on ollut oleellinen osa soittolistojani "ihan aina". Tuttu ja turvallinen, tarpeeksi kesy punk-rock on sopiva lisä raivokkaamman meiningin keskelle ja Green Day onkin kulkenut kanssani jo viisitoista vuotta. Erityisen läheinen bändistä on tullut kitaran soiton kautta, monet biiseistä sopivat hyvin hiukan epävireiseen rämpyttelyyn. Basket Case on niitä biisejä, jotka ovat kasvaneet summaansa suuremmiksi. Uskon, että Green Day on niitä tämän ajan bändejä, jotka muistetaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1986 -
Paras albumi: Dookie
Poiminta tuotannosta: Basket Case  

37. Volbeat
Kuva
Kun Volbeat soi radiossa, ei tarvitse ikinä miettiä, että "onkohan tämä Volbeatia". Se lienee tärkein osa bändin viehätystä. Mukavan vanhanaikainen meininki, tarttuvat biisit ja taatusti erottuva lauluääni on toimiva resepti. Volbeatia en juuri koskaan kuuntele pelkästään, mutta Spotify-listoiltani sitä löytyy sinne tänne ripoteltuna runsaasti. Volbeatiakaan en ole sattunut näkemään koskaan livenä, vaikka bändi taitaa olla aika ahkera Suomen kävijä.

Maa: Tanska
Vuodet: 2001 -
Paras albumi: Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Poiminta tuotannosta:  Still Counting


36. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit
Kuva
Muistaako joku Bonus-CD:t? Kultaisella 90-luvulla meillä ei ollut kovin montaa cd-levyä ja nämä ilmaislevytkin pääsivät siten valtavan kovaan soittoon. Ensimmäinen kosketukseni moniin kotimaisiin bändeihin tulikin bonuslveyjen kautta. Tähän joukkoon kuuluu myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jonka tuskainen Puunukke, soi kahdeksannen bonus-CD:n raidalla numero 18. Muistaakseni muut perheenjäsenet pitivät sitä liiankin surullisena, mutta minä, ikuinen surussa ja melankoliassa rypijä, ihastuin täydellisesti.

Elwoodin kappaleet ovat täynnä tunnetta, tuskaisen riipiviä, hirveän onnellisia. Sir Elwood on minulle sateisen, rankan, kurjan päivän musiikkia, se lohduttaa, tasoittaa, muistuttaa että tunteet ovat ok. Spotifyssani Sir Elwood nostaa päätään syksyisin Edu Kettusen kanssa. Toisaalta Perunamaa ja Viimeisellä rannalla ovat minulle kesäbiisejä ja Neiti Kevät, no, arvaatte. Elwood sopii joka vuodenaikaan ja tunteeseen. Hienoa, hienoa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988 -
Paras albumi: Puunukke (1997)
Poiminta tuotannosta: Viimeisellä rannalla

35. Megadeth

Kuva
Olin kuunnellut Megadethia aiemminkin, mutta lopullinen rakastuminen yhtyyeseen taisi tapahtua tammikuussa 2011 (tai se hetki ainakin jäi mieleen). Silloin Turun Logomossa esitettiin (mielettömän hyvää!) 1827 Infernal Musical -hevimusikaalia. Se pärähti käyntiin Symphony of Destructionilla ja käsikarvat nousivat pystyyn välittömästi. Vieläkin muuten harmittaa tavattomasti, etten hankkinut musikaalin DVD-taltiointia, haluaisin niin kovasti nähdä sen uudelleen.

Megadeth on muita thrash-kumppaneitaan melodisempi ja siksipä taidankin kuunnella sitä niin usein. Yhtye oli viime viikonloppuna soittamassa Kuopiossa ja ystäväni oli sitä katsomassa. Olin tavattoman kateellinen, mutta pienet pätkät Symphony of Destructionia ja À Tout le Mondea WhatsAppissa lohduttivat kummasti <3

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-2002, 2004-
Paras albumi: Rust in Peace (1992)
Poiminta tuotannosta: Symphony of Destruction

34. Mustasch


Näin Mustachin livenä Oulussa Qstockissa pari vuotta sitten (tämän jutun isot kuvat siis omiani). Keikka oli yhtä hyvä kuin bändi on levyillä. Vahvat riffit ja konstailematon rock-meininki upposivat minuun välittömästi kuultuani bändiä ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi bändin tyypit vaikuttavat uskomattoman sympaattisilta kavereilta. Joku juttu näissä ruotsalaisissa kyllä on...tähänkin teemaan palaan vielä myöhemmin.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1998-
Paras albumi: Lates Version of the Truth (2007)
Poiminta tuotannosta: Double Nature 

33. Jake Bugg

Kuva
Löysin Jake Buggin vahingossa, jo ennen Spotify-jäsenyyttäni. Kolahti kerralla: raikasta ja taitavaa musiikkia, kitara ja ääni joka kuulostaa vähän Johnny Cashilta, mutta omanlaiseltaan. Kun muutin töiden perässä Vaasaan keväällä 2013, istuin pienen 16 neliön yksiöni lattialla syömässä kolmioleipää ennen huonekaluostoksille lähtöä. Rinkasta olin kaivanut esiin läppärin, josta soitiin Jake Buggia YouTubesta.

Buggin musiikilla on minuun rauhoittava vaikutus. Hänen mutkaton mutta koskettava musiikkinsa onkin toiminut terapeuttina minulle yksinäisinä Pohjanmaa-vuosinani. Vieläkin vähän kirvelee, etten lähtenyt katsomaan miestä (poikaa, jos on syntynyt 1994 on minun mittapuullani poika!) Provinssiin muutama vuosi sitten. Jake Bugg on muuten usein villi korttini, jos minua pyydetään suosittelemaan artistia tai laittamaan jonkin biisin soimaan (seurasta riippuen, toisissa seuroissa villi korttini on Annihilatorin King of the Kill...). Harvempi on edes kuullut artistista, mutta sitä useampi ihastuu kerralla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2011-
Paras albumi: Jake Bugg (2012)
Poiminta tuotannosta: Lightning Bolt

32. Disturbed

Kuva
Disturbed on soinut listoillani pitkään, mutta jostakin syystä bändi pääsi kunnolla sydämeeni viime talvena. Kuuntelin Seinäjoen kämpälläni iltaisin ennen nukahtamista Down With the Sicknessiä ja Strickeniä jatkuvalla toistolla ja upposin syvälle musiikkiin. Tämä on bändi, jonka haluaisin nähdä livenä tositositositositosi paljon!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996-2011, 2015-
Paras albumi: Ten Thousand Fists (2005)
Poiminta tuotannosta: Down With the Sickness

31. Darren Hayes

Nämä levyt ja levykotelot on rakastettu naarmuille.
No niin, aletaan päästä asiaan. Darren on ehdottomasti tunnetuin Savage Garden -yhtyeestä (ei liene yllätys, että siihen palaan vielä myöhemmin, spoiler alert, paljon myöhemmin, tässä juttusarjassa). Mies on kuitenkin tehnyt soolomusiikkia neljän sooloalbumin verran. Musiikki on enemmän ja vähemmän laadukasta, mutta aina aitoa ja koskettavaa. Hayesin lauluääni jakaa mielipiteet, mutta minä rakastan sitä. Olen kasvanut aikuiseksi Hayesin lyriikoiden parissa ja ne ovat kasvaneet osaksi minua. Näistä lyriikoista jatkan myöhemmin lisää...

Hayes on aktiivinen facebook-sivuillaan ja tuntuukin hullulta, että nyt se sama Darren, jota teini-Mari ihaili jo parikymmentä vuotta sitten, on niin helposti saavutettavissa, hän nimittäin vastailee aktiivisesti faneileen ja ihan itse. Joskus vielä rohkaistun, kirjoitan ja kiitän siitä voimasta, jota herkkä sielu on saanut kappaleidensa kanssa välitettyä toiselle herkälle sielulle maapallon toiselle puolelle.

Maa: Australia
Vuodet:  1993-
Paras albumi: This Delicate Thing We've Made (2007)
Poiminta tuotannosta: Neverland 

Ja taas kysyn: löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata loppuihin osiin mahdollisimman pian, kohti rakkaimpia bändejä mennään!

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, 11000 vuotta ihmisen jälkiä

Kirja ja kuppikivi Turun Halisissa.
Vierailin perheeni kanssa Aboa Vetus -museossa joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Pieni tyttö lumoutui täysin. En ikinä unohda sitä tunnetta, joka minulla oli vierailun jälkeen. Opas oli kertonut, että kun kävelemme kaupungilla, jalkojemme alla on vanha kaupunki. Museovisiitin jälkeen tuijotin joka askeleella asfalttia ja katukiviä hämmästyneenä, tuolla alla on menneisyys, tuolla on historia.

Eipä kotikunnassani Laitilassakaan ollut vaikeaa lumoutua historiasta. Keskiaikainen kivikirkko oli itsestäänselvyys, olihan melkein kaikissa lähikunnissakin sellainen, isompaa kaupunkia edusti Vanha Rauma ja jo lapsena kuulin tarinoita siitä, miten pelloltamme oli löytynyt vanha verkonpaino, joka tietysti tarkoitti sitä, että pellon tilalla oli lainehtinut vesistö. Kotimetsässä kävellessä aprikoin, miten monta jalkaa samaan paikkaan on ihmiskunnan historian aikana aiemmin astunut.

Lapin (Rauman) Sammallahdenmäki
Teini-ikäisenä kävellessäni järven rantaan tarkkailin muinaisia merkkejä siitä, millä korkeuksilla veden pinta oli aiemmin ollut. Siitä syntyi oivallus, minusta tulee maaperägeologi. Maaperägeologia ja arkeologia ovat oikeastaan läheisiä serkuksia ja oli sattumaa, että luonnontieteet veivät minut mennessään ja pelastivat humanismilta (huom. huumori). Siitä mihin glasiaaligeologia Suomessa loppuu, alkaa arkeologia.

Minä olen rapsutellut lukemattomien sorakuoppien seinämiä tulkiten merkkejä jääkauden vaiheista, vesien ja jään virtaussuunnista. Se ei oikeastaan ole kovinkaan kaukana arkeologisista kaivauksista. Ihmisten jälkien sijaan tulkitsen luonnon historiaa. Sitä paitsi nykyisessä työssäni harrastan lähiarkelogiaa, selvittelen maaperää pilanneiden toimintojen, esimerkiksi huoltoasemien ja sahojen, sijainteja ja toimintahistoriaa.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, miten paljon rakastan tämänkaltaista historiaa! Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta. Kirja etenee kronologisesti ja teksti on sujuvaa, riittävän tarkkaa tieteellisesti, mutta tarpeeksi viihteellistä ja ymmärrettävää. Olen valtavan innoissani tästä kirjasta ja etenkin siitä, että ihmisiä selvästi kiinnostaa tällainen tieteen popularisointi. Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen sai myös erinomaisen vastaanoton.

Keskiaikaoppaan kävin kuvaamassa pari vuotta sitten Vanhan Vaasan raunioilla.
Kirja käsittelee paljon lounaisen Suomen kohteita itsestään selvästä syystä (täällä on tallustanut porukkaa varsin pitkään) ja useimmat kohteet olivat minulle hyvin tuttuja jo ennestään (suuri kiitos geokätköilylle). Kuitenkin kirja pääsi myös yllättämään: kun seuraavan kerran tulen käymään Turun keskustan Lidlissä, pidän silmäni auki ihan toisella tavoin.

Arkeologiassa minua edelleen hämmentää se, miten kaikelle haetaan selitys uskonnollisista tai hedelmällisyysriiteistä. Aalto kuitenkin muistuttaa ilahduttavan usein, että voimme vain arvailla menneisyyden ihmisen mielen liikkeitä, liian tiukkoja johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Turun tuomiokirkko.
Kirja oli ihana lukukokemus pienintä yksityiskohtaa myöten. Jopa kirjan paperi oli sitä parasta mahdollista pehmeää ja kaunista laatua, joten sivujen kääntely tuntui nautinnolliselta. Ahminkin kirjan heinäkuun kiireiden keskellä melkoista vauhtia. Keskustan Lidlin lisäksi innostuin Itä-Suomen kohteista, sinne pitää joskus retkeillä. Ja jospa tänä kesänä lopultakin saisi aikaiseksi tehdä retken Kuusiston linnan raunoille, ne kun olisivat ihan lähellä.

Aalto kertoo alkupuheessa, että he asuvat Turun Halisissa, jossa on helppo aistia historiaa. Minä asun Halisten vieressä Räntämäessä ja yhdyn kommenttiin. Joka puolella on historiaa. Kun työt taas ensi viikolla alkavat, pyöräilen työmatkoillani läpi historiallisen Turun, ohi Uhrimäen, läheltä Koroistenniemeä, moikkaan matkalla Tuomiokirkkoa ja jatkan matkaani jokirantaa ohi Rettiginrinteen. Usein mietin, mitä samoja polkuja tallanneiden muinaisten ihmisten päässä  liikkui. Oliko heillä samanlaiset ongelmat, ilojen ja surujen aiheet. Sitä ei voi koskaan tietää, mutta jollain tavalla on lohduttava ajatus, että vaikka sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset unohtuvat, heidän merkkinsä saattavat säilyä ympäristössä tuhansia vuosia. Kiehtova ajatus on myös se, miten pieni murto-osa löydettävissä olevista asioista on vasta löydetty. Esimerkiksi muinaisesta Turusta on kaivettu esiin vain pikkuhitusia.

Olin kerran matkalla salille ja törmäsin arkeologisiin kaivauksiin.
Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidanpa marssia kirjakauppaan ostamaan oman kappaleeni. Se jäi hieman harmittamaan, että kirjassa ei esitelty paikkojen tarkkoja sijainteja, mutta ohjeet siihen, mistä jäljille pääsee, toki annettiin. Oma keinoni muinaisjäännösten löytämiseen taitaa jatkossakin olla lähinnä geokätköily. Tämän jutun kuvat (kirjakuvia lukuun ottamatta, ne otin tänään) olen ottanut vuosien varrella. Kaikkien kohteiden lähellä on myös geokätköjä. Muinaismuistoretkeily on Suomessa helpompaa kuin moni uskoisi, myös muualla kuin Turun seudulla. Suosittelen, sekä kirjaa että retkeilyä, lämpimästi!


Kustantaja: Atena 2017
Sivumäärä: 264
Arvostelu: ★★★★★

torstai 6. heinäkuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)


Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Yksi viime aikojen parhaista ja innostavimmista kirjabloggauksista, jotka olen lukenut, on tämä Katrin teksti Giulia Endersin Suoliston salaisuudesta. Olen aiemminkin selaillut kirjaa ohimennen kirjakaupassa, mutta lukemiseen minut innosti lopulta tuo mahtavan innostunut kirjoitus.

Suolisto on meille yleensä varsin kaukainen juttu. Siellä se myllertää ja sulattaa ruokamme, mutta  vaikkapa vatsakivuista ja ruuansulatusongelmista syyttelemme yleensä vatsalaukkuamme. Suoliston elämä on salaista ja vähän epämääräistä. Siihen tiedonpuutteeseen iskee Giulia Endersin Suoliston salaisuus. Enders on gastroenterologi, joka siis tietää mistä puhuu.

On uskomatonta, mihin kaikkeen suolistomme vaikuttaa aina painonhallinasta mielialaamme. Tutkimus on vasta niin alussa, että on innostavaa ajatella, mitä kaikkea ihmiskunta vielä oppii suolistosta, niiden mikrobeista ja vaikutuksista ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

Sitten tämän tekstin vaikeaan osuuteen, jota en kuitenkaan halua olla kirjoittamatta. Suoliasiat nousivat minulle nimittäin ikävän ajankohtaisiksi viime vuonna. Siihen asti silloin tällöin vihoitteleva "maha" aloitti täyden kapinan, joka lopulta loppuvuodesta diagnosoitiin IBD-sairaudeksi, colitis ulcerosaksi eli haavaiseksi paksusuolentulehdukseksi.

Koko paksusuoleni on pahasti tulehtunut ja olen siis kävelevä esimerkki siitä, miten suolen sairaus vaikuttaa koko ihmiseen. Jatkuvat kivut ja tarve tutkata aina ja kaikkialla missä on lähin vessa ovat vain esimerkkejä siitä, millaista ahdistusta ja stressiä sairaus aiheuttaa. Olen tutuilleni kuvaillut sairautta siten, että tuntuu kuin mätänisin sisältä päin, enkä voi pysäyttää sitä mätänemistä millään. Silti ulsopäin minusta ei kukaan voisi arvata, miten sairas olen. Pystyn käymään töissä ja harrastamaan, vaikka elämä onkin aikamoista taistelua. IBD-sairauksia (Crohnin tauti ja colitis ulcerosa) markkinoidaankin sosiaalisessa mediassa hashtagilla #näkymätönsairaus.

IBD-sairaudet ovat kovaa vauhtia nousemassa kansantaudiksi. Etenkin colitis lisääntyy hirveää vauhtia ja etenkin Suomessa. Se on huolestuttavaa ja kielii jostakin ympäristövaikutuksesta, jota ei ihan tarkalleen vielä tunneta. Siksi siis minulla on henkilökohtaiset intressit myös toivoa, että suoliston toiminnan tuntemus lisääntyisi kovaa vauhtia. Tämän hetkisen tiedon varjolla tulen syömään lääkkeitä loppuelämäni, tällä hetkellä saan lääkettä myös säännöllisissä tiputuksissa, eikä remissiosta ole tietoakaan.

Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen. Suolistoon liittyvästä noloudesta ja pahanhajuisesta leimasta pitäisi päästä eroon, niin tärkeä se meille ja kokonaisterveydellemme on. Siksi minäkin halusin jakaa tarinani, vaikka se ei helpolta tunnukaan.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 13, sillä kirja tosiaan kertoo "minusta".