lauantai 18. marraskuuta 2017

Miten lauluni syntyvät?


Kiire, kiire, kiri kiri kiire. Se soi päässä, mutta googlauskaan ei auta, mistä laulusta on kyse. Ikivanhaa lastenlaulua epäilen, samoin kuin muutamat muutkin asiaa netissä kyselleet. Mutta siis, kiire on edelleen. Aika kuluu käsittämättömällä  nopeudella ja ajan kulumisen myötä muuttopäivä on aina vain lähempänä. Kummalliselta tuntuu se, että tämä pitkän pitkä ja monivaiheinen projektimme huipentuu ihan pian (no, onhan pääsiäiseen sentään vielä muutama kuukausi) siihen, että pääsemme muuttamaan omaan taloomme. Omakotitalon rakennuttaminen on projekti, jota samaan aikaan suosittelen ihan kaikille, mutta toisaalta en suosittelisi pahimmalle vihamiehellenikään. Aasinsiltana voisin siteerata erästä Hynystä.

Tämänkin kirjan luin jo aikaa sitten, mutta nyt vasta ehdin naputtelemaan siitä blogiini. Kirjaston järjestelmä muistuttelee, että laina-aika on umpeutumassa ja kirjasta on varauksia, se taitaa olla nykyisin suurin motivaationi bloggausajan löytymiseen. Kirja on uunituore ja erittäin kiinnostava, ymmärrän siis varausjonon mainiosti.

Kirjassa Suomen musiikkimaailman kärkinimet avaavat lauluntekoprosessiaan ja myös sitä, miten heistä tuli muusikoita ja lyyrikkoja. Tosin olen tainnut pahasti tipahtaa nyky(?)musiikin kärryiltä, sillä kirjassa pääsivät ääneen myös sellaiset nimet kuin Iisa ja Asa, jotka eivät sanoneet miulle juuri mitään. Toisaalta kansien välissä olivat myös ikuiset sankarini herrat Hynynen ja Yrjänä sekä lähes yhtä suuri idolini Jarkko Martikainen. Martikaisen laulut ovat olleet jo esillä musiikkijuttusarjassani, 
Kotiteollisuuteen ja CMX:ään palaan vielä (tulipa taas mieleeni, että viimeinen osa on edelleen kirjoittamatta. Äitini odottaa sitä, eli ehkä pitää löytyä aika kirjoittamiseen). Myös Maija Vilkkumaata olen aina fanittanut lauluntekijänä. Muut kirjan sivuilla itsetään kertovat muusikot ovat Olavi Uusivirta, Samae Koskinen sekä Chisu (jonka musiikin suhteen taidan soveltaa vanhaa sanonta siitä, että jos ei keksi hyvää sanottavaa, kannattaa olla ihan hiljaa).

Lyyrikoille on annettu selvästi vapaat kädet kirjoittamiseen. Muiden osuudet noudattavat aika samankaltaista linjaa, lapsuuden musiikkiharrastukset, kaiken mahdollisen musiikin kuunteleminen ja tarve luomiseen, joka on sinnikkään työn kautta johtanut maineeseen. Useimmat muusikot myöntävät, että laulujen kirjoittaminen on välillä kovaa työtä, mutta joskus kappaleet syntyvät kuin itsestään. Luomisen vimma tai suorastaan pakko on yksi kirjan muusikoita yhdistävä asia. Lauluilla voi  purkaa pahaa oloa, käsitellä vaikeita tai onnellisia, isoja tai pieniä asioita ja yleisesti jättää maailmaan merkin omasta itsestä. Rakkaus kieleen paistaa läpi useimpien artistien kertomuksista. Monet ovat aina lukeneet paljon, ahmineet suomen kieltä. Se on itsestään selvää. Kun kieli on työkalu, on sen käyttöä omaksuttava kaikin mahdollisin tavoin.

Samankaltaisten - toki erittäin mielenkiintoisten - tarinoiden jälkeen loppuhuipennuksen tarjoaa A. W. Yrjänä: "Miten lauluni syntyvät. Vai ovatko ne jo? Vanha platoninen kysymys. Yritän siihen vastata." Ja: "Että olisi laulun tekijä, se on rohkea väite. Kuka tekee laulun? Jokainen tietää, että asia on toisinpäin. On vale, että jokuu tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä." Myös Yrjänä kertoo tarinansa lapsuudesta nykyhetkeen, läpi avaruusmusiikin, scifin ja treenikämppien. Lähtökohta analyysille on kuitenkin ihanan hörhö ja nousi luonnollisesti suosikikseni kirjassa.

Päälimmäisenä kirjasta jäi tunne, että nämä muusikot ovat rohkeita. He avaavat alitajuntansa tuhansille armottomille kuulijoille. Lisäksi musiikkimaailma suurine levy-yhtiöineen ja voiton tahkomisineen tuntuu olevan voimakkaassa ristiriidassa luomisen tarpeen ja herkkyyden kanssa. Ei mikään helpoin mahdollinen ammatti. Kirja muistutti myös siitä, että myös laulujen kirjoittaminen on runoutta siinä missä mikä tahansa muukin lyriikan kirjoittaminen. Olen aina ajatellut, että en ymmärrä runoutta tai erityisemmin edes pidä runoista, mutta lopulta valtava määrä laulujen lyriikoita on minulle sitä kaikista rakkainta runoutta ja kirjallisuutta. Ehkäpä Bob Dylanin Nobel oli tärkeä juuri siksi, että tajuaisimme miten tärkeä osa kirjallisuutta laulujen sanat ovat.

Helmet-haasteessa  alkaa olla kiire. Olisin halunnut lukea kohtaan 48 kirjan, jonka aiheesta en oikeasti tietäisi yhtään mitään. Musiikki on minulle rakas aihe, josta tiedän yhtä jos toistakin, mutta laulun kirjoittamisesta en todellakaan tiedä yhtään mitään, siksi kirja sopii kohtaan lopulta ihan hyvin.

Luettu kirja: Miten lauluni syntyvät? (SKS 2017)
Kirjailija: Eetu Kauppinen, A. W. Yrjänä, Maija Vilkkumaa, Iisa, Olavi Uusivirta, Samae Koskinen, Jouni Hynynen, Chisu, Jarkko Martikainen, Asa
Sivumäärä: 243
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kesäläinen & Kejonen: Suomen luonnon pyhät paikat


Kaksi vuotta sitten intoilin Salakirjojen Luolakirjasta. Lähestulkoon yhtä innoissani olin tästä Kesäläisen ja Kejosen uudesta teoksesta, joka käsittelee Suomen luonnon pyhiä paikkoja. Lähestymistapa on tällä kertaa humanistinen, mutta monet pyhistä paikoista ovat lopulta geologisesti varsin mielenkiintoisia. Kirja liippasi myös läheltä hiljattain lukemaani Aallon ja Helkalan mainiota teosta Matka muinaiseen Suomeen. Muinaisuus ja tietynlainen mystinen historia taitavat olla muodissa.

Kuten luolakirjankin kohdalla, myös tässä teoksessa minua erityisesti ilahdutti se, että kohteisiin on liitetty koordinaatit, joten niiden paikantaminen on aukotonta. Ja taas innostuin myös siitä, että kohteiden lähellä on usein taatusti myös geokätkö. Kirja mainitseekin kätkön yhden kohteen, Hämeenkyrön Timin männyn, kohdalla. Kirjaa on ihana selailla, suuret ja kauniit kuvat ja silmää miellyttävä asettelu ilahduttavat.


Kirja esittelee yhteensä sata suomalaista pyhänä pidettyä luonnonpaikkaa tasaisesti ympäri Suomea. Mukana on kalliomaalauksia, hiisiä, kiviä, vuoria, seitoja, lähteitä, puita ja yksi jatulintarha (jonne haluan ehdottomasti päästä ensi kesänä, se sijaitsee Nauvossa eli ei liian kaukana edes). Olen käynyt vain muutamassa kohteessa mutta niistä kaksi, Rauman Sammallahdenmäki sekä Liedon Vanhalinna ovat lempipaikkojani koko Suomessa (tämän jutun kuvat olen napannut noista kohteista).

Toistan taas itseäni, mutta ihan niin kuin luolakirjakin, tämäkin olisi ihana omistaa. Ensi kesänä, kun olemme iloisia asuntolainanmaksajia, kesälomareissu voisi hyvinkin suuntautua pohjoiseen tai itäiseen Suomeen ja samalla voisi käydä bongailemassa näitä pyhiä paikkoja (geokätköjä) ja aistimassa mennyttä aikaa ja luonnosta huokuvaa voimaa.


Toivon kirjasarjalle edelleen jatkoa, Suomen luonto on täynnä ihmeellisyyksiä. On upeaa että tällaisia kirjoja julkaistaan ja toivon niille mahdollisimman laajaa yleisöä. Aina ei ole pakko lähteä kauas löytääkseen jotakin ainutlaatuista. Olen myös sitä mieltä, että hektisen ja ylivirittyneen nykyelämän uuvuttaneet suomalaiset voisivat aika paljon paremmin, jos kävisivät useammin hengähtämässä luonnossa, oli paikka sitten pyhä tai ei.

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Tuomo Kesäläinen & Aimo Kejonen: Suomen luonnon pyhät paikat
Salakirjat 2017
304 sivua
Lainattu kirjastosta

torstai 9. marraskuuta 2017

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - ruostumaton


Olen ollut Nightwish-fani noin viisitoista vuotta. Koviten minuun ikinä kolahtanut levy on Once vuodelta 2004. Musiikkijuttusarjassani on vielä kymmenen kovinta bändiä käsittelemättä ja voin nyt jo paljastaa, että Nightwish on yksi noista kymmenestä. Palaan siis tarkemmin NW-historiaani myöhemmin. Nyt totean vain, että Tarja-fani olen aina ja ikuisesti, Floor on ihana ja esim. täydellinen ja aikana ennen Flooria ehdin valitettavasti jo moneen kertaan miettiä, että bändin pitäisi luopua naissolistista ja antaa Marcon hoitaa homman.

Niin, Marco. Tarotistakin tuttu pitkätukka, jolla on Suomen komeimpia ellei komein lauluääni. Timo Kangasluoma on nyt kirjoittanut hänestä kirjan. Oikeammin kirja on Marcon minä-muotoinen monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä lapsuudesta nykypäivään. Tarot saa aikaa paljon, Nightwish vähemmän ihan vain siitä syystä, että bändistä on jo kirjoitettu niin paljon (satuinpa muuten huomaamaan, että alkuvuodesta on jälleen tulossa uusi kirja).

Kuva on omani, Qstock pari vuotta sitten. Marco vasemmalla.
Marcon innostus on tarttuvaa. Rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen näkyy kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Marco kertoo myös suoraan, miten tärkeä osa rokkarin elämää ovat olleet alkoholi ja tytöt. Silti musiikki on se tärkein. Kyse on lopulta kovasta työmoraalista ja sitä Hietalalta löytyy. Ei muuten olisi Kiteen mies ponnistanut niin pitkälle. Samasta moraalista kumpuaa myös (ihan liikaa) julkisuutta saaneet Nightwish-solistien erottamiset. Kun motiivit ovat ristiriidassa, ei samaan suuntaan jatkaminen ole helppoa. Nykyään yhteen hiileen puhaltaminen tosiaan näkyy bändin toiminnassa ja sitä on ilo katsella ja kuunnella.

En muista aiemmin kuulleeni, että Marcolta on nuorempana leikattu polyyppi äänihuulista. Ääni kärsi operaatiosta paljon, eikä koskaan palannut entiselleen. Aika uskomatonta, että ääni voisi olla siis vielä komeampi. Kuten hän itsekin toteaa: "No rehellisyyden nimissä: on noilla pärjätty." Kirjassa on sopivasti rokkarin rehentelyä, liika vaatimattomuus ei olisi edes uskottavaa. Silti Marco onnistuu vaikuttamaan tavalliselta tallaajalta, Kiteen pojalta. Hän ei myöskään arkaile paljastaa herkempää ja haavoittuvampaa puolta itsestään ja kertoo masennuksestaan. Hatunnosto sillekin, hienoa että nykypäivänä yhä useampi uskaltaa puhua mielenterveydestä suoraan (ihan tuli toinen rokkari-Marko Annala mieleen). Tämä kohta kosketti minua erityisesti:


Hietalasta paistaa kauas myös se, että mies on lukenut paljon, on kiinnostunut asioista ja katsoo maailmaa kriittisin, mutta uteliain silmin. Siihen kun yhdistää musiikin, herkkyyden ja rock-asenteen, niin olen täysin myyty. En tiedä millainen fanityttökohtaus tapahtuisi, jos joskus tapaisin Marcon. Tekisin varmaan niin kuin eräs ystäväni (vielä sata kertaa minua kovempi NW-fani), joka kerran näki Marcon Prismassa. Hänen selviytymiskeinonsa oli pakoilla miestä hyllyjen välissä. Tosin selvisinhän minä hengissä ja lähestulkoon kunnialla A. W. Yrjänänkin tapaamisesta!

Ahmin kirjan muutamassa tunnissa. Se oli kattava, sujuva ja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, jota hyvät kuvat värittivät sopivasti. Ihastuin myös sen esittämään ajankuvaan ja anekdootteihin. Niiden (ja Marcon älykkäiden ajatusten) ansiosta uskonkin, että kirja olisi antoisa lukukokemus myös muille kuin faneille. Marco veti pisteet kotiin viimeistään tällä kommentilla, erittäin hyvin sanottu!



Haluaisin tietenkin oppia olemaan yhtä hyvä muusikko, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 29.

Kirjailija: Timo Kangasluoma
Luettu kirja: Marco Hietala - ruostumaton (Docendo, 2017)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★★

perjantai 3. marraskuuta 2017

Levyarvostelu: Lauluja Suomesta (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus)

Kuva: Levykauppa Äx

Kirjoitin Timo Rautiaisesta & Trio Niskalaukauksesta pari viikkoa sitten parasta musiikkia käsittelevän juttusarjani yhteydessä. Yhtye on minulle siis varsin tärkeä ja kuulun heihin, jotka ovat odottaneet levyä innokkaasti. En ole ennen kirjoittanut yhtään ainutta levyarvostelua, mutta tähän levyyn haluan nyt tarttua ja astua sen myötä vieraammille vesille. Olen ehtinyt kuuntelemaan levyn nyt kolmesti läpi, joten mielipiteeni tulee vielä varmasti muotoutumaan lisäkuunteluilla. Ehkä tämä ei ole niinkään arvostelu, vaan ennemminkin fiilistely. Tosin sillä linjoilla kirjoitan kirjoistakin.

Levyltä on etukäteen julkaistu jo kolme kappaletta: oma suosikkini Pitkän kaavan mukaan, paljon keskustelua herättänyt Suomi sata vuotta sekä vähemmälle huomiolle jäänyt Isä ei jätä. Levyllä on näiden lisäksi kahdeksan biisiä eli levy on pituudeeltaan melko lailla totuttua Rautiaista.

Fani tuntee kuin olisi päässyt taas kotiin. Tuttuus on läsnä läpi levyn. Raskaat dempatut kitarat ovat aina olleet Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tunnusmerkkeinä. Niin on onneksi myös nyt. Mietin, että en paljon muuta tarvitse, jaksaisin varmaan kuunnella bändiltä levyllisen  pelkkää kitararaitaa. Sitä kuullaankin levyn ensimmäisessä kappaleessa Introssa. Heti Intron jälkeen ilmoille tärähtää Väärät profeetat, joka kertoo komeasti nykyajasta. Siitä miten viisaat miehet katsovat muualle ja välttelevät vaikeista aiheista puhumista, vaikka samaan aikaan jäätiköt sulavat ja kansat vaeltavat. Rautiaisen laulamana viesti on uskottava.

Kolmas kappale Toisen luokan kansalainen on alkuriffeiltään tyyppiesimerkki yhtyeen tuotannosta ja syy siihen, miksi kappaleesta on muodostumassa yksi suosikeistani. Sävelkulku on mielenkiintoinen ja sanat nostavat esiin Suomen eriarvoistumisen ja syrjäytyneet ihmiset. Jotenkin kaikessa dramaattisuudessaan ("Kuka meille antoi käydä näin" ja "Kohta täälläkin autot palaa") tunnen kappaleessa hieman liiallista paatosta, mutta yhtäkaikki viesti on tärkeä ja kappale hieno. "Hyvä Suomi" -huudot voin kuvitella soivan kuorolauluna missä tahansa lähiöpubissa.

Levyllä seuraavan kappaleen Suuria kysymyksiä koen vähän iskelmähenkiseksi ja siinä pohditaan "Pitääkö alkaa sittenkin uskoa Jumalaan / ja onko parempi nyt jo valmistautua kuolemaan./ Miten pelata varman päälle, jos ei tunne tulevaa / et voi tietää mikä sinua siellä odottaa." Suuria kysymyksiä todellakin. Sitä seuraa aiemmin julkaistu ja Suomea kohahduttanut Suomi sata vuotta. Se kertoo hyvin kriittiseen sävyyn leijonapaidoista ja KKK-huppua askartelevista tyypeistä ja kappaleen myötä moni koki bändin hylänneen fanikuntansa. Edelleen jaksan hämmästellä tätä keskustelua ja sitä, miten bändi muka aiemminkaan on profiloitunut "suvakkivastaiseksi". No, joka tapauksessa ei tämä teema jatku juurikaan muissa levyn kappaleissa. Kappale ei  mielestäni kuulu levyn parhaimmistoon.

Isä ei jätä julkaistiin jokin aika sitten ja olen sitä joitakin kertoja kuunnellut. Pelkäsin etukäteen taas uutta itkubiisiä itselleni, mutta tämä on enemmänkin herkkä ja tylsähkö. En siis saa käännettyä tätä kertomaan omasta isäsuhteestani ja valtavasta ikävästäni. Hyvä niin. Tämä saattaa kyllä olla monelle hyvän musiikin päälle ymmärtävälle isälle aika nappibiisi. Isänpäivälahja?

Levyn seitsemäs kappale Marmoritiski jää levyn heikoimmaksi, mutta sitä seuraava Pitkän kaavan mukaan on noussut mielestäni yhdeksi yhtyeen vahvimmista kappaleista kautta historian. Siinä on kaikki klassikkokappaleen ainekset, ne raskaimmat mahdolliset kitarat, tarttuva kertosäe ja hienot, ajatuksia herättävät sanat. Tämän olen kuullut myös livevetona, kun bändi soitti viime kesän Provinssissa ja kyllä toimi.

Kuilun partaalla on niskalaukausmainen tarina elämänsä suunnan hukanneesta miehestä ja tuo mieleeni Rekkamiehen bändin aiemmasta tuotannosta. Tarinankertoja sanoo suoraan, että nautintoaine on muuttunut elintarvikkeeksi ja "kuka minua tarvitsee". Pohjatonta synkkyyttä, joka taitaisi kääntyä itseään vastaan kenen tahansa muun laulamana, mutta Rautiaisen käsissä tämäkin tuntuu uskottavalta.

Suunsoittaja on levyn menevimpiä kappaleita ja sen sanojen rytmi vie kappaletta hienosti eteen päin. Se kertoo äänekkäistä suunsoittajista, jotka toistelevat kovaan ääneen kuulemaansa eivätkä osaa ajatella enää omilla aivoillaan. Jos haluaa kuunnella levyä yhteiskuntakritiikkinä, tämä kappale iskee tehokkaasti maaliin.

Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista Kun tie päättyy. Se on hieno ja tavattoman synkkä lopetuskappale sanan monessakin mielessä. Se muistuttaa minua tietyiltä osin yhdestä Rautiaisen kaikkien aikojen lempibiiseistäni Linnusta. Upeat sanoitukset ja hirvittävässä synkkyydessään kaunis kappale on yhtyettä parhaimmillaan. Lopulta sen sanoma on valoisa, elämäänsä kannattaa elää nyt, eikä jäädä tuijottamaan taakse päin. Komea päätös komealle levylle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on siis palkinnut pitkän odotukseni. Levyyn mahtuu suomalaista melankoliaa enemmän kuin moni kokee tarpeelliseksi tai siedettäväksi, mutta se on tärkeä osa bändin viehätysvoimaa. Kappaleissa ei kuitenkaan ryvetä tuskassa ja surussa, asiat todetaan sellaisina kuin ne ovat, suoralla realismilla yhdistettynä konstailemattomaan sielulle hyvää tekevään raskaaseen musiikkiin. Kuten jo aiemmassa jutussa totesin, herkkyys ja raskas musiikki ovat minulle täydellinen yhdistelmä.

Tekstit ovat aina olleet tärkeä osa yhtyeen musiikkia ja monta nappisuoritusta nähtiin nytkin. Yhtye on tehnyt jälleen hienon, tasokkaan ja tasalaatuisen levyn, joka liittyy ikimuistoiseksi osaksi suomalaisen rockin historiaa. Se kertoo varmasti omanlaista totuuttaan satavuotiaasta Suomesta, maamme eri puolista ja nykyajan ongelmista. Rautiainen on kuitenkin ennen kaikkea edelleen hiljaisten, unohdettujen ja siipeensä saaneiden ääni. Sellaisia ääniä tämä Suomemme tarvitsee.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lauluja Suomesta (Sakara Records)
Julkaistu: 3.11.2017
Levyn kansi: Tommi Anttonen
Mistä hankittu: Spotify
Arvostelu:  ★★★★

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

Kirja ja ystävältäni peritty mystisesti pimeässä ja ilman vettä elävä huonekasvi.
Orwell lienee kaikille tuttu teoksistaan Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous. On yllättävä löytää tällaiselta kulttikirjailijalta teos, jonka olemassaolosta en ollut lainkaan tietoinen.  Jälleen kerran toistan itseäni ja nostan hattua kirjalistoille. Unohtuneiden helmien lukeminen tuntuu varsin palkitsevalta. Eläköön tuonenkielo oli nimittäin helmi, rosoinen ja kiillottamaton mutta lopulta sangen viehättävä.

Aspidistra eli tuonenkielo (mikä hieno suomen kielen sana!) on yleinen huonekasvi, jonka Orwell on jostakin syystä ottanut silmätikukseen poroporvarisen elämän ilmentäjänä ja paheksuttavana merkkinä. Rikkaat ihmiset istuvat kodeissaan nauttimassa rahasta ja ikkunalaudalla vihertää tuonenkielo. Siitä siis kirjan nimi.

Hetkinen, mitäs täällä lattialla tapahtuu?
Rahasta kirjassa puhuttiin koko ajan ja jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Gordon, nukkavieru runoilija. Gordonin maailmaa ja elämänkatsomusta hallitsee raha tai etenkin sen puute. Hän halveksii rahaa ja ihmisiä joilla on paljon rahaa, mutta samalla himoitsee sitä. Gordon kokee, että elämä menee täysin ohi ilman rahaa, hän ei voi saavuttaa mitään eikä nauttia elämästään sillä hän on köyhä. Tyttöystävä Rosemarykaan ei tule koskaan suostumaan fyysisiin iloihin, tietysti ihan vain siksi kun Gordonilla ei ole rahaa. Samalla häntä kuitenkin inhottaa rikkaat ihmiset tuonenkielojensa parissa. Ihastuttava ja raivostuttava ristiriita.

Gordonin ajatuksia kuvaa hyvin keskustelu Rosemaryn kanssa. Tämä kauhistelee Gordonin ryysyistä olemusta ja toteaa, että Gordon voisi edes vaivautua ajamaan partansa joka aamu:

"Ei minulla ole varaa ajaa partaa joka aamu", Gordon sanoi uhmakkaasti.
"Mitä sinä tarkoitat? Ei kai parranajo mitään maksa?"
"Maksaa. Kaikki maksaa. Puhtaus, säädyllisyys, tarmokkuus, itsekunnioitus - kaikki. Kaikki on kiinni rahasta. Enkä minä ole sanonut sen miljoona kertaa?"

Ei se ollutkaan syötävää.
Lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi se, että Gordon on myös osasyyllinen kurjuuteensa. Jos hän saa rahaa, hän tuhlaa sen täysin holtittomasti. Kun raha polttaa taskussa, mikään illallinen ja mikään viini ei ole liian kallis. Siskollekin hän on velkaa, mutta sisko saa varmasti rahansa, ehkä hiukan myöhemmin vain. Gordon on samaan aikaan säälittävä ressu ja ärsyttävä ruikuttaja. Toisaalta hänellä on ainakin periaatteita.

No nyt kun kerran olen tässä, niin oisko täällä tarjolla herkkuja?
Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihastuin kaiken kaikkiaan kirjan ironiseen otteeseen ja myös siihen, miten Orwell käsitteli runoutta ja runoilijoita. Muun muassa tämä kohta hymyilytti:

"Kevät! Kevät! Kun lehdet puihin puhkeavat! Kukkaiset ihanast kukoistavat, maast maan yrtit ylöskäyvät! Kun ajue kevään on tavoittanut talven, armas aika, kihla-aika, kun lintuin laulu helää, on ihana elää, hei dinge-dinge-dong, kukkuu, tvit, hu-huu, huu! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ks. melkein runoilija kuin runoilija pronssikauden ja vuoden 1850 välillä."

Vaikka Gordonin jääräpäisyys oli raivostuttavaa ja toisinaan myös epäuskottavaa, oli kirja jollakin tavalla piristävä lukukokemus kaikessa erilaisuudessaan ja erikoisuudessaan. Kansikuvasta jo voi päätellä, että kirja on myös filmatisoitu. Googlaus kertoi, että leffa on nimeltään luotaantyöntävästi A Merry War (Sotaisa rakkaus). Jotenkin en jaksa uskoa, että kirjan raikkaus olisi saatu siirrettyä elokuvaan. Ehkä kuitenkin katson sen joskus, jos se jossakin tulee vastaan. Elokuvan varjolla vedän Helmet-haasteessa kohdan 32 yli.

Ja jos jossakin puutarhaliikkeessä törmään tuonenkieloon, ostan taatusti sellaisen itselleni, ihan vaan silleen ironisesti, muistuttamaan rahan mahdista. Googlasin senkin, että tuonenkielo tykkää pimeästä, kuulostaa ihan minun kasviltani.

Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Eläköön tuonenkielo! (WSOY, suom. Raija Mattila) 
Alkuperäinen kirja: Keep the Aspidistra Flying (1936)
Sivumäärä: 367
Mistä hankittu: Kirjastosta


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessujen lauantai


Kuun alussa messuilin Turussa kolme päivää ja olin siitä sen verran rasittunut, että ajattelin jo jättää Helsingin tänä vuonna väliin. Sitten sähköpostiin kilahti kuitenkin kutsu WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaiselle lauantaipäivän aloitukseksi. Paikalla kirjailijat Marianna Kurtto, Heikki Valkama, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Tuomas Kyrö ja A. W. Yrjänä! En jäänyt harkitsemaan vaan ostin junaliput (Turusta perjantaina Tampereelle siskon luokse ja Tampereelta eilen aamulla Pasilaan, Turun juna kun olisi ollut liian myöhään paikalla, sen kokeilin viime vuonna).

Heikki Valkama (Pallokala)
Marianna Kurtto (Tristania)
Roope Sarvilinna (Osuma)
Vaikka kuvittelin olevani ajoissa paikalla (viittä minuuttia ennen tapahtuman alkua) oli Yrjänän kirjan (Joonaanmäen valaat) arvostelukappalepino jo kadonnut. Olin yllättynyt, kun kuvittelin että arvostelukappaleita olisi ollut varattu kaikille ilmoittautuneille mutta ei näemmä. Onneksi kuitenkin ihana Arja antoi oman kappaleensa minulle, kun siinä varsin epätoivoisesti avauduin tästä hirveästä draamasta, joka  minua kosketti. En yhtään ihmettele, että kirjapino oli huvennut nopeasti, kirja on niin älyttömän kaunis.

Joonas Konstig (Vuosi herrasmiehenä)
A. W. Yrjänä (Joonaanmäen valaat)
Tuomas Kyrö (Mielensäpahoittajan Suomi)
Kaikki kirjailijahaastattelut herättivät mielenkiintoni. Muita en ole ehtinyt vielä lukemaan kuin Mielensäpahoittajan Suomen (se oli ihana!), mutta aion lukea ne kaikki. Sainpa muuten (ainakin lähestulkoon) elämäni ensimmäistä kertaa arvostelukappaleita. Ihanaa mutta nousee myös kysymys, minne nuo kaikki kirjat mahtuvat? Aamiainen oli muutenkin mukava, oli hauskaa taas nähdä, miten paljon meitä bloggaajia onkaan! Kiitos siis kustantajille tapahtuman järjestämisestä. Vieruskavereilleni Suketukselle ja Hennalle siinä kovasti uhosin, että tänäänhän en osta yhtäkään kirjaa. No, kaikkihan varmaan arvaavat miten siinä kävi...

Tapahtuma huipentui siihen, että pääsin Yrjänän kanssa juttelemaan. Kerroin, että hääkutsuissamme oli lainaus Puuvertauksesta. Ja koitin sopertaa, miten paljon yhtyeen musiikki on aina  merkinnyt minulle, johon Yrjänä totesi, että "ai sinä oot niitä", hehe. Pääsin kaverikuvaan (olen pahoillani, en tunnistanut sinua, joka otit kuvan, mutta suuri kiitos!) ja vielä ehdin kysymään Yrjänän lempparia scifi-kirjaa. Kysymys oli kuulemma mahdoton, mutta Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi voisi olla sellainen.


Töissä keskustelu A. W. Yrjänästä, siitä että olen lähdössä Turusta Tampereen kautta Helsinkiin "ihan vain häntä tapaamaan" ja etenkin siitä, miten järkytyin kun työkaverini eivät tienneet kuka Yrjänä on, nousi melkoinen spektaakkeli perjantai-iltapäivän kahvitauolla. Siellä kovasti myös vaaditiin yhteiskuvaa nähtäväksi joten siksi(kin) on aika mukavaa kun tämä kuva on nyt olemassa.

Tapahtuman ja elämäni tähänastisista kenties suurimman fanityttöhetken jälkeen lähdin kiertelemään messuhallia. Taas hämmästyin sitä, miten valtava alue on, mutta tänä vuonna se oli jo jotenkin hallittavissani, viime vuonna tuntui etten nähnyt puoliakaan. En ollut ehtinyt perehtyä ohjelmaan etukäteen juuri lainkaan. Junassa asensin messuappin, joka osoittautukin hyväksi ideaksi etenkin sen kartan vuoksi, ilman sitä suunnistaminen olisi ollut vaikeaa. Helsingin messuilla kummallista ja ihanaa on se, että joka puolella tapahtuu koko ajan ja kiinnostavaan ohjelmaan törmää  myös vahingossa. Alla muutama kuva näistä sattumalta kohdalle osuneista mielenkiintoisista ohjelmista ja tyypeistä.

Juti!
Tätä haastattelua kuunnellessani laitoin samalla O:n varaukseen kirjastosta.

Vexi Salmi on yksi suurista idoleistani ja Linkola on myös kiehtova hahmo.

Huomasin Matti Röngän ja kun käänsin päätäni oikealle...
..näin Antti Tuurin.
Varsinaisesti seurasin Suomen yleiskartta -kirjan keskustelua, joka harmi kyllä kärsi paljon siitä, että viereisellä lavalla oli samaan aikaan Jenni Haukio, joka oli melkoinen vetonaula. Kartat ovat kiinnostaneet minua aina ja olen niiden kanssa tekemisissä paljon työnikin puolesta, myös vanhojen karttojen. Myös tämän kirjan laitoin varaukseen kirjastosta, harkitsin sen ostamista, mutta hinta oli melkoinen, kuten karttoja sisältävillä kirjoilla ymmärrettävistä syistä on aina.


Karttojen maailmasta suuntasin KirjaKallio-lavalle, jossa oli alkamassa paneelikeskustelu itsensä rakastamisesta. Sitä ennen lavalla oli Koko Hubara, joka vaikuttaa olevan melkoisen suosittu ja sai suuret aplodit. Paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen, tosin meni rasittavan poliittiseksi välillä. Ihastelin myös lukiolaisten sujuvuutta haastattelijoina, itse en olisi pystynyt samaan. Laadukasta keskustelua tuntui olevan lavalla jatkuvasti ja yleisöäkin pilvin pimein.



Iltapäivän pyhitin tarjousten ja antikvariaattiherkkujen ratsaamiseen. Ohi mennen näin myös, että jossakin kaukana ihmismeren takana oli Kjell Westö. Myöhemmin myös signeerausjono oli niin pitkä, ettei tarvitse miettiä, kuka on tämän hetken ykköskirjailija Suomessa.


Saanen huomauttaa, että vaikka messusaalis kasvoi taas suuremmaksi kuin oli tarkoitus, niin jätin silti hirveän monta kiinnostavaa juttua ostamatta! Mm. tämän Mauri Kunnas -muistikirjan olisin halunnut. Messuilla kirjoja markkinoidaan monella tavalla, myös vessassa törmäsin mainokseen. En ole vielä googlannut, mitä tämän mainoksen takaa löytyisi.



Viimeiseksi suuntasin kuuntelemaan mielestäni päivän mielenkiintoisinta haastattelua. Hannu Linkola on kirjoittanut kirjan Kentistä ja Juha Itkonen haastatteli häntä siitä. Tässä keskusteluhetkessä oli niin monta asiaa, joita rakastan, että olo oli aika pöllämystynyt sen jälkeen. Eniten nautin siitä tunteesta, että en tosiaan ole ainut joka kokee näin, että musiikki voi olla niin tärkeää ja limittyä omaan elämään voimakkaasti. Erityisen mielenkiintoista oli kuulla myös siitä, että Linkola on taustaltaan maantieteilijä ja Itkosen mukaan tämä näkyy myös kirjassa. Keskustelussa sivuttiin musiikin paikkasidonnaisuutta, jota itsekin olen miettinyt paljon. Upea haastattelu ja uskon, että tämä on kirja, joka on kuin minulle tehty. Kotimatkalla junassa kuuntelin Kentiä. Sitä paitsi, viittasin äsken Yrjänän tapaamiseen kenties suurimpana fanityttöhetkenäni. Kenties siksi, että Itkoselta nimmarin pyytäminen pari vuotta sitten on aika kova kilpailija...


Vihoviimeisenä ennen junalle rientämistä ehdin bongaamaan vielä yhden idolini Arno Kotron. Saavuin KirjaKallio-lavalle hetkenä, jolloin Kotro sai raikuvat aplodit, syy jäi minulle ikävä kyllä pimentoon.


Ehdin nähdä ja kuulla päivän aikana valtavasti. Se että aikaa oli rajatusti, vaikutti niin että ohjelmia seurasin lähinnä sattumalta ja sillisalaattimaisesti. Jotenkin tällainen keskittymätön hengailu kuitenkin sopi minulle nyt erityisen hyvin. Messupäivä oli ihana, vaikkakin taas hyvin rankka. Kotimatkalla Kentiä kuunnellessani analysoin, miksi kirjamessuista tulee minulle niin hyvä olo. Totesin että taika piilee siinä, että koen olevani omien joukossa. Muutkin tuntevat, kokevat tarvetta itsensä ilmaisemiseen ja ovat herkkiä, ihan julkisesti. Yhteenkuuluvuudesta tulee hyvä olo. Lisäksi kirjamessuista nousee aina into lukea lisää ja myös kirjoittaa lisää. Kiireinen elämä jatkuu edelleen (tänään maalasin talon katkaisurimoja työpäivän verran) mutta aikaa kirjallisuudelle ja myös blogille saa luvan löytyä aikaa, se on niin tärkeä osa elämääni.

Kiitos Helsingin kirjamessut, oli ihana päivä! Luulenpa, että ensi vuonna palaan ja mahdollisesti pidemmän kaavan mukaan. Päivä oli liian lyhyt lähinnä sen vuoksi, etten ehtinyt olla sosiaalinen ja istahtaa Booknäsin osaston kirjabloggajien sohvallekaan, kun piti mennä pää kolmantena jalkana. Viimeisenä vielä messujen kirjamessusaalis, alimpana pinossa arvostelukappaleet ja niiden päällä itse ostamani kirjat. Cobain-kirja maksoi peräti viisi euroa, muut korkeintaan kolme euroa. Voihan houkutukset, ei pysty  heikko kirjanystävä vastustamaan. Lisäksi ostin Yöpöydän kirjat -blogin Niinalta tuon hienon rintamerkin. Sen kanssa kelpaa edustaa seuraavissa kirjatapahtumissa, niitä odotellessa.




lauantai 21. lokakuuta 2017

Voita lippu Helsingin kirjamessuille (arvonta päättynyt)


Lisäys maanantaina klo 18:05:
Arvonta on päättynyt, osallistujia oli 35 ja random.org arpoi vastaajien joukosta kuudennen ja kymmenennen  kommentin:

Ursula: "Ystävien tapaaminen, kirjaostosten teko ja tunnelmasta nauttiminen."
Minna: "Parasta perinteiset painetut kirjat ja kirjailijavieraat."

Laitan liput teille tulemaan heti. Onnea voittajille ja kaikille mukavia messuja!
 
Lokakuu on usein ankea ja synkkä, mutta onneksi kuukautta piristävät kirjamessut. Pari viikkoa sitten messuiltiin Turussa ja ensi viikolla on Helsingin vuoro. Itse junailen Helsinkiin lauantaina, luvassa on monenlaista ohjelmaa, joihin palaan myöhemmin.

Minulla on ilo ja kunnia arpoa lukijoilleni kaksi messulippua, jotka oikeuttavat kertapääsyyn messuille. Messuohjelmaan ja aikatauluihin voi tutustua täällä.  Liput ovat sähköisiä. Lähetän lipun voittajalle sähköpostitse ja lipussa olevan koodin voi näyttää älypuhelimen näytöltä tai sitten printata lipun paperille.

Arvon siis kaksi voittajaa tätä postausta kommentoineiden joukosta. Arvontamenetelmänä toimii random.org. Kumpikin voittaja saa sitten sähköpostiinsa yhden kertakäyntiin oikeuttavan messulipun. Kerro siis kommentissasi, mikä on parasta kirjamessuissa tai mitä erityisesti odotat Helsingin kirjamessuilta. Muista lisätä kommenttiisi myös toimiva sähköpostiosoitteesi.

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy maanantaina 23.10. klo 18. Sen jälkeen arvon voittajat ja laitan saman tien heille palkintoliput tulemaan. Onnea arvontaan ja mukavia messuja kaikille, ehkä tavataan siellä!

Viime vuoden Helsingin messujen (Eskonkin mielestä herkullinen) saalis.