maanantai 24. huhtikuuta 2017

Muutamia havaintoja junamatkustamisesta

Elämässäni on tapahtumassa nyt todella suuria. Olen täällä blogissani suoraan ja enemmän tai vähemmän rivien välissä tuonut monesti ilmi sen, että matkustan paljon junalla. Olen turkulainen ja vähän ennen kuin sain maisterin paperit keväällä 2013, onnistuin saamaan työpaikan Vaasasta. Junamatka kesti 4,5 tuntia ja ensimmäisiä noilla matkoilla lukemiani kirjoja olivat muun muassa Bernhard Schlinkin Lukija ja Bret Easton Ellisin Alta Nollan. Pääsin nopeasti sellaiseen yksi kirja per junamatka tahtiin.

Puolen vuoden työpätkä venähti. Syksy 2013 oli yksi elämäni rankimmista vaiheista. Koin että olen tehnyt elämässäni pelkkiä vääriä päätöksiä, kaikki on pilalla. Jälkeen päin voin kuitenkin todeta, että onneksi en luovuttanut, onneksi jaksoin jäädä Pohjanmaalle. Pitkien junamatkojen myötä luin hirveästi, kuusi kirjaa kuukaudessa. Pitkän pitkiä pimeitä matkoja halki neljän maakunnan. Junakirja(useimmiten kirjat) lisäsi rinkan painoa entisestään, mutta onneksi kevensi matkoja henkisesti.



Tuli vuosi 2014 ja sitten vielä 2015. Työtehtävät muuttuivat aina paremmiksi ja päästyäni yli ahdistuksesta, toisinaan nautin myös junamatkoista. Vietin jopa yhden lukumaratonin raiteilla.


Kesän 2015 jälkeen palasin Turkuun, hengähdin ja toivuin. Kunnes muutamaa kuukautta myöhemmin aiemmasta työpaikastani tarjoutui minulle sellainen mahdollisuus, etten voinut siitä kieltäytyä. Siispä keväällä 2016 aloitin työn ylitarkastajana ja samalla taas junamatkustamisen, tällä kertaa tosin vain Seinäjoelle kolmen tunnin päähän ja myös kahden päivän etätyösopimus kevensi matkustamisentuntua paljon. Kirjoja kuitenkin kului (juna on oikeastaan ainut paikka, jossa olen ehtinyt viime vuoden aikana lukemaan) ja niin  kului kahviakin.


Kirjoja ja kirjallisuutta on siis pitkälti kiittäminen siitä, että junamatkat eivät ole koskaan tuntuneet hukkaan heitetyltä ajalta. Kun on hyvä kirja kesken, matkaa voi jopa odottaa. Sillä onhan totta, että joka viikkoinen matkustaminen on tavattoman raskasta, väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukumatkojen lisäksi vierailla paikkakunnilla asumista helpottivat tietysti myös kirjastot, jotka sekä Vaasassa että Seinäjoella ovat ihan huippuluokkaa. Koen myös että romaaninen lukeminen on vienyt minua juuri siihen suuntaan, jonne olen aina halunnutkin. Saan työkseni lukea kriittisesti ja kirjoittaa virallisesti mutta mahdollisimman ymmärrettävästi. On turha väittää, etteikö lukuharrastukseni olisi auttanut minua työssäni.

Junassa olen myös blogannut paljon. Vaihtelevasti toimiva VR-junaverkko tai oman puhelimeni jaettu netti apunani on syntynyt paljon tekstejä etenkin viimeisen vuoden aikana. Junassa syntyi mm. idea lempibändieni listaamisesta ja junassa olen tehnyt kaikkein aikaa vievimmät juttuni. Sillä missä muualla voi istua kolmeksi tunniksi (no joo, junan vaihto välissä mutta kuitenkin) paikalleen ja keskittyä vain harrastamiseen. Kotimatkojen väsyneen onnellinen fiilis on perinteisesti saanut minut luovaan tilaan. Joskus vielä kirjoitan kirjan, jota olen miettinyt lukemattomilla junamatkoillani.

Olen käynyt myös mukavia ja hämmentäviä kirjallisuuskeskusteluja junassa ja rautatieasemilla. Olen vakoillut muiden lukemia kirjoja ja jäänyt kiinni ja samoin huomannut, että minun kirjaani koitetaan vilkuilla. Lukeva ihminen kiinnittää toisen lukevan ihmisen huomion. Yleisesti ottaen junassa on nykyisin hämmästyttävän vähän lukijoita. Tuntuu että junamatkustamiseni alkutaipaleella heitä oli vielä paljon enemmän.

Olen ärsyyntynyt lukemattomia kertoja seuraavista matkustajatyypeistä:

- Sulloutuja, joka tunkee asemalle pysähtyvään vaunuun, vaikka sieltä pitäisi päästä ensin noin vaunullinen ihmisiä ulos.
- Hermoilija, jonka pitää päästä vaunuun ensimmäisenä (saattaa olla siis tyypiltään myös sulloutuja) ja myös poistua sieltä ensimmäisenä eli jonottaa ovella jo puoli tuntia ennen määräasemaa ja tukkii käytävän.
- Tönijä, joka on yleensä yhdistelmä sulloutujaa ja hermoilijaa. Tönijä luulee, että edessä oleva jono kulkee nopeammin, jos liimautuu edellä olevan rinkkaan kiinni ja tekee pientä tönivää liikettä.
- Roikkuja, jonka mielestä jalkalihasten käyttäminen on yliarvostettua. Roikkuja nappaa edessä istuvan penkistä tiukan otteen (jos mukana on tukkaa, sen parempi) ja vetää itsensä ylös pelkillä käsilihaksilla.
- Juoppo, jonka tavaratelineelle nostetussa kassissa olevat kaljat on hajonneet ja valuvat kanssamatkustajan päälle (true story).
- Laulaja, joka kuuntelee musiikkia (suomipop) kuulokkeilla ja laulaa kovaa mukana (tositarina tämäkin, valitettavasti!)

Olen kerran ollut kolme tuntia myöhässä VR:n takia ja muutaman kerran noin tunnin, mutta oikeasti en voi allekirjoittaa valtion rautateiden kovasti parjattua mainetta. Eräänä keväisenä päivänä tosin olin valmis liittymään kuoroon, kun juna hajosi Laihian asemalle ja juuri samalla viikolla VR oli uutisoinut vähentävänsä kunnossapitoaan paljon. Tosin silloinkin oli kirja mukana, joka pelasti kaiken.



Pikaisten laskutoimitusten perusteella olen viime vuosien aikana matkustanut junalla yhteensä noin 54 vuorokautta. Siis jos nyt jatkaisin tätä junamatkaani yötä päivää, istuisin tässä melkein juhannukseen asti. Hurraa siis kirjoille jälleen kerran! Hurraa sille, että en ole koskaan yksin, kun minulla on kirja, eikä mikään matka ole hukkaan heitettyä aikaa.

Yksi etappi päättyy tänään. Istun nyt junassa matkalla Turusta Seinäjoelle viimeistä kertaa näissä merkeissä. Viikon päästä tiistaina aloitan työt Turussa, kotikaupungissani, jossa olen asunut vuodesta 2006 ja jonne aina kaipaan, jos olen poissa. Saan tehdä siellä unelmatyötäni, eikä minun tarvitse lähteä rakkaitteni luota enää minnekään. Pohjanmaa oli minulle hyvä ja ikävä tulee maailman parasta työtä ja ihmisiä. Junamatkustamista ja jatkuvaa pakkaamista (sitä maakuntien läpi kuskattua kirjojen määrää!) sen sijaan ei tule ikävä. Mutta uskon silti, että kun joskus lähden viikonloppumatkalle vaikkapa Tampereelle, otan kaiken irti junamatkojen lukuhetkistä.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44. 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Sata maailmahistorian parasta bändiä, osa 6 (sijat 50.-41)

Paremmalla puoliskolla ollaan, bändilistaus jatkuu ja hehkutus lisääntyy. Osa 5, jossa on myös linkit aiempiin osiin, löytyy  täältä. Juttusarja on ollut kesken niin pitkään, että tässähän alkaa jo ensi kesän festarikeikat lähestyä. Ja olen ehtinyt löytää muutaman uuden suosikkibändin. Niistä lisää sitten viimeisessä osassa.

50. Flogging Molly

 

Flogging Mollya olen kuunnellut vasta pari vuotta. Näin bändin viime kesänä livenä Provinssissa kaatosateessa. Ihmiset pomppivat vesilätäköissä ja lopulta aurinko kurkisti pilvien takaa. Maagista. Yhtye edustaa hyvää tuulta ja pilkettä silmäkulmassa. Bändi oli oikein kunnon bilebändi livenä. Pääsisipä joka kesä heidän keikalleen, mielellään muutoinkin kuin kaatosateessa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: Drunken Lullabies (2002)
Poiminta tuotannosta: Drunken lullabies

49. YUP

Kolme sanaa: Jarkko Martikaisen ääni. Ei lisättävää.

Maa: Suomi
Vuodet: 1987-2009
Paras albumi: Normaalien maihinnousu (1999)
Poiminta tuotannosta:Meitä odotellaan mullan alla

48. Mindless Self Indulgence

Mindless Self Indulgence on sinänsä poikkeus listallani, sillä siitä taitaa olla vain noin vuosi, kun löysin bändin sattumalta Spotifystä. Se oli kerrasta poikki. Tie sydämeeni käy häiritsevän oudon musiikin kautta.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: You'll Rebell To Anything (2005)
Poiminta tuotannosta: Shut me up

47. Apulanta

En ole koskaan ollut kova Apis-fani toisin kuin monet ikäiseni. Uusi Apulanta ei ole mistään kotoisin, mutta vanha on senkin edestä. Apulannasta tulee myös aina mieleen DBTL ja tuskaisen hikinen teltta. Mikä siinäkin on että aina DBTL-viikonloppuna ukkostaa?

Maa: Suomi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Kolme
Poiminta tuotannosta: Mato

46. Smashing Pumpkins

Lista-ohjelma, jälleen minun on palattava siihen. Ava Adore julkaistiin 1998 (piti googlata). Hiukan yli 10-vuotias meikätyttö istui naulittuna telkkarin vieressä, kun tuo häiritsevän kiehtova musiikkivideo pyöri telkkarissa viikosta toiseen. Pakko oli tuijottaa, vaikka vähän jopa pelotti tuo häiriintyneiden kuvien kavalkadi.

Unohdin yhtyeen pitkäksi aikaa, kunnes kerran, ehkä kymmenen vuotta myöhemmin, kaivelimme siskoni kanssa netin syövereistä vanohja musiikkivideoita. Muistin videon, mutta en kappaletta enkä bändiä. Google tuli apuun ja vanha rakkaus elpyi välittömästi uudelleen. Edelleen Ava Adore on paras ja tärkein, mutta Smashing Pumpkins on tehnyt tuhottoman määrän upeaa musiikkia. Ikimuistoinen oli toki myös bändin Simpsonit-vierailu, jossa on yksi lempivitseistäni:



Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1988-2000 ja 2006-
Paras albumi: Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995)
Poiminta tuotannosta: Ava Adore

45. Johnny Cash

Pitääkö tätä selittää? Cash oli ihmemies. Sitä osoittaa jo se, että hän on tehnyt maailmahistorian onnistuneimman coverin (Nine Inch Nailsin Hurt-biisistä). Elämää suurempi ääni lohduttaa aina, kun lohdulle on tarvetta. Yksi musiikkihistorian uskomattomimmista albumeista on Cashin San Quentinin vankilassa taltioitu livealbumi.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1955-2003
Paras albumi: At San Quentin
Poiminta tuotannosta: Hurt

44. Pendulum

Pendulum on myös rakkaus Spotify-ajalta. Suuri rakkaus onkin! Pendulum oli kerran DJ-keikalla Turussa Caribiassa ja asuin silloin melkein naapurissa. Pendulum ei ole sellaista "tekee mieli tanssia raivokkaasti koko yö" -musiikkia vaan enemmän silmät kiinni fiilistelyyn sopivaa. Vulture on maailman paras biisi juoksulenkeille.

Maa: Australia/Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Immersion
Poiminta tuotannosta: The Island, pt 1. Dawn

43. Franz Ferninand

Minulla ei ole lainkaan mielikuvaa siitä, miten tutustuin Franz Ferdinandin musiikkiin. Bändin nimi jäi kuitenkin heti mieleen ja samoin jäi sen omantakeinen tyyli. Franz Ferdinandin yhdistän vuosiin 2005-2006. Kaipa sitä tuli silloin kuultua erityisen paljon.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Franz Ferdinand
Poiminta tuotannosta: Take Me Out

42. Zen Café

Zen cafe oli hurjan iso juttu, kun olin lukioikäinen. Silloin en kuunnellut bändiä sen erityisemmin, mitä nyt radiosoitossa olleilta kappaleilta ei voinut välttyä. Ja Piha ilman sadettajaa pyöri telkkarissa, varmasti upein ikinä Suomessa tehty musiikkivideo!

Yliopistotaipaleeni alkuaikoina bändi ilmestyi soittolistoilleni. Ja iski kovaa. Olin tuohon aikaan hyvin väsynyt, ahdistunut, hukassa ja uupunut. Zen Cafe auttoi siihen mielentilaan. Eipä tiennyt tyttö on yksi suomalaisista suosikeistani, päädyttyäni viime vuosiksi Pohjanmaalle töihin, kauaksi kotoa, sen asema vain voimistui. Putro on nero. Kukaan ei maalaile tuokiokuvia ja perisuomalaisia hahmoja paremmin. Ja tähänkin voisin sanoa ne kolme sanaa: Samuli Putron ääni.

Maa: Suomi
Vuodet: 1992-2008
Paras albumi: Idiootti (1998)
Poiminta tuotannosta: Eipä tiennyt tyttö

41. Marilyn Manson

Kesä 2008. Kesätyö Muumimaailmassa oli hikoilua, hymyilyä, kättelyä ja halailua päivästä toiseen. Kotimatkalla hikisenä ja väsyneenä bussissa laitoin soimaan Marilyn Mansonin Golden Age of Grotesque -levyn valkoisesta yhden gigan mp3-soittimestani ja koitin palautua. (Myös eräs toinen levy oli tuolloin kovassa kuuntelussa, siitä myöhemmin). En ole niinkään innostunut Mansonin hahmosta, mutta hänen musiikkinsa teki vaikutuksen ensikuuntelulla. Kovasti tekisi mieli lähteä Qstockiin katsomaan, miten hullun shown mies pystyy laittamaan pystyyn.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1989-
Paras albumi:  The Golden Age of Grotesque (2003)
Poiminta tuotannosta: Tainted Love


No niin, tältä listalta löytyi jo aika main streamia vai kuinka? Miten on, uppoaako?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet


Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Aurinkoista pääsiäislauantaita! Elämässä on taas tapahtunut hurjasti ja lukeminen on ollut vähäistä. Viime bloggaukseni jälkeen on tapahtunut mm. sellaista, että sain työpaikan kotikaupungistani Turusta. Neljän vuoden reissaaminen Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen väliä loppuu nyt. Haikea olo siitä, että jätän taakseni mahtavan työpaikan ja ihanat työkaverit, mutta onnellinen olo siitä, että jatkossa saan herätä joka aamu kotoa, ei tarvitse lähteä minnekään perheeni luota. Ja työkin on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Taas se nähdään, haaveidensa eteen kannattaa nähdä vaivaa, sillä kun ne lopulta toteutuvat, se tuntuu melkoisen hyvältä.

Yksi harvoista kirjoista, joita olen viime aikoina ehtinyt lukemaan, on Eve Hietamiehen Yösytötön ja Tarhapäivän  jatko-osa Hammaskeiju. Luin kaksi ensimmäistä osaa vuosi sitten ja kaipasin heti lisää. Siksi Hammaskeiju ilmestyikin kuin juuri minua varten tänä keväänä. Ja miten ihana jatko-osa se olikaan!

Antti Pasanen on taas uuden edessä, kun Paavo-poika on kasvanut kouluikäiseksi. Wilma-viestit, iltapäiväkerhot, kouluun lähdöt ja aikatauluongelmat täyttätävät Pasasten päivät. Isä-Pasasen pitäisi jossakin välissä tehdä myös työnsä ja elää aikuisen elämää. Naissuhteetkin aiheuttavat harmaita hiuksia, omat ja veljen.

Hammaskeiju on samaan aikaan järjettömän hauska, hurjan herkkä ja pohjattoman surullinen. Vesi valuu silmistä vähän väliä, eri syistä. Hietamiehen tapa kirjoittaa on ihailtavan suoraviivainen mutta tunteikas. Kirjaan jää pahasti koukkuun ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Sekä Paavo että Antti ovat vallan ihastuttavia, heidät haluaisi istuttaa kotisohvalleen ja antaa kummallekin kunnon halauksen.

Hammaskeiju nousi ohi Yösyötön ja Tarhapäivän ehdottomaksi sarjan suosikikseni. Harmitti että se loppui niin pian ja jatko-osaa ei ilmeisesti ole tulossa. Onneksi Pasas-ikävää voi vähän lievittää jo syksyllä, kun Yösyöttö-elokuva tulee ensi-iltaan. Odotukseni ovat korkealla etenkin, kun Anttia näyttelee suosikkini (Studio Julmahuvi ja monta sydäntä!) Petteri Summanen.

Tällaisia kirjoja pitäisi olla maailmassa enemmän. Kirja on tehnyt tehtävänsä täydellisesti, kun lukemisen jälkeen olo on lämmin, onnellinen ja ihastunut. Kirjassa käsiteltiin myös kehitysvammaisten oikeuksia kauniilla tavalla, vedänpä siis Helmet-haasteesta yli kohdan 20.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Michel Faber: Lihaa ja verta


Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.




Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja


Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään