torstai 30. toukokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Minulle kävi Instagramin kanssa täsmälleen samoin kuin blogille aikoinaan: Perustin blogin ainoastaan siksi, että halusin jättää itselleni muistijäljen kirjoista, joista minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Perustin Instagram-tilin, koska blogin myötä kirjojen kuvaamisesta oli tullut minulle tärkeä harrastus, ja halusin paikan, johon voisin julkaista myös ne kuvat kirjoista, joista en kirjottaisi.

Hyvin nopeasti blogin perustamisen jälkeen totesin, että hei, täällähän on muitakin. Instagramissa kokemus oli vielä huomattavasti voimakkaampi, yhtäkkiä ympärilläni oli satoja kirjaystäviä, joista joku on aina paikalla ja valmiina keskustelemaan kirjoista ja kaikesta muistakin. Olen ollut Instagramissa nyt hiukan yli vuoden ja tuona aikana olen vähitellen huomannut, millaisessa ihanassa kirjakuplassa siellä eletäänkään. Nyt ymmärrän miksi sosiaalinen media voi olla  niin koukuttava: siellä on ihan mahtavia tyyppejä, joista osa tuntuu jo ystäviltä.

Kun viettää paljon aikaa porukassa, joka innostuu samankaltaisista asiosta ja ajattelee monesta asiasta samalla tavalla, on itsestään selvää että syntyy kupla. Kupla-sana on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, useimmiten negatiivissävytteisissä keskusteluissa. Yksi asia, johon en varmaan koskaan olisi törmännyt ilman Instan kuplaa, kirjaporukkaa, on ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvat.

Tehdään ensi yksi asia selväksi: rakastan Strömquistin sarjakuvia! Hän on älykäs, hauska, raadollinen, radikaali, feministi. Strömquist ravistelee yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, herättää ajattelemaan, kyseenalaistaa ja on huumoriltaan ihastuttavan musta. Sarjakuva yhdistelee erilaisia tehokeinoja ja on paikoin visuaalisestikin järisyttävää. Strömquist on hyvä esimerkki Insta-yhteisön hehkuttamasta kirjailijasta, hänen töihinsä ei voi olla törmäämättä, jos käyttää hetken selaamalla suomalaisia kirjatilejä - minä nyt siellä muiden joukossa olen usein hehkuttanut häntä!

Strömquistin lukemisessa ja Strömquist-hehkutuksessa olen kuitenkin kokenut jonkinlaista vaikeasti määriteltävää epämukavuuden tunnetta, josta kirjoittaminen totta puhuen hirvittää minua. Havahduin tähän asiaan vasta, kun kehuin ystävälleni Strömquistin sarjakuvia ja siinä samalla tunnustin, että oikeastaan vähän ahdistaa. Osittain ahdistus on ehkä sitä, että olen perinteinen vastarannalta huuteleva kiiski, joka luki Potteritkin vasta paljon myöhemmin kuin suurin huuma oli hälventynyt. Jos kaikki tykkää ja etenkin hehkuttaa, haluan olla periaatteesta eri mieltä.

Tässä tapauksessa tämä lievä ahdistus kaiken ihastuksen taustalla johtuu kuitenkin pääosin siitä kuplasta, jonka kautta olen sarjakuvat löytänyt. Taas tahdon sanoa, että ehdottomasti Strömquistin kaltaisia taiteilijoita tarvitaan lisää ja feministinen liike kaipaa lisää äänenkannattajia, sitä en halua missään tapauksessa kritisoida. Mutta koen, että vallitsevat mielipiteet ovat tuolla kuplassa niin hallitsevia, että mikään kritiikki tai poikkipuolinen ajatus ei mahdu sinne. Se että itse tietää olevansa oikeassa ei kai kuitenkaan oikeuta siihen, että kritisoi aggressiivisesti niitä jotka "ajattelevat väärin". Tuomitseva, vastakkainasetteleva ilmapiiri on vaarallinen ja myrkyllinen. Kyllä minunkin lähipiiriini mahtuu ihmisiä, jotka ajattelevat paljon ahtaammin, konservatiivisemmin, mutta ei minulla ole mitään oikeutta haukkua heidän mielipiteitään tai ajatusmaailmaansa, taustalla on aina asioita, kasvatusta, opittuja asenteita, erilaisia kuplia, joista minä en tiedä mitään ja joita minulla ei sen vuoksi ole kanttia arvostella. Tämä on vaikea ja vaarallinen keskustelunaihe, sillä tässähän minä taas kritisoin muita. Kaikilla pitää olla sananvapaus ja vapaus kertoa mielipiteensä ja tämä ei tosiaan ole kritiikki yksittäisille Instagram-tilien ylläpitäjille, vaan huomio yleisestä ilmapiiristä, jonka tunnen aistineeni.

Jotakin oleellista taitaa kertoa se, miten paljon minua pelottaa kirjoittaa tämä teksti, pelkään että minut ymmärretään väärin, että minut tuomitaan. Suvaitsevaisuus on vaikeaa, sillä mielestäni suvaitsevaisuuteen kuuluu myös suvaitsemattomien ihmisten suvaitseminen, muuten koko ajatus kääntyy itseään vastaan. Tähän 32 ikävuoteen mennessä en ole oppinut paljon, mutta sen olen oppinut, että harva asia on mustavalkoinen ja ikinä emme voi tietää, mitä toinen ihminen oikeasti ajattelee, miksi hän käyttäytyy tai ajattelee tietyllä tavalla, jos emme kysy sitä häneltä. Olen ennenkin kirjoittanut Strömquistin sarjakuvista, että jokaikisen pitäisi lukea niitä ja sitä kautta oivaltaa asioita elämästä, ihmisestä ja yhteiskuntarakenteista ja sitä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Meidän Strömquist-kuplassa elävien taas soisin muistavan, että ymmärtäisimme myös sitä, miksi kaikki eivät ajattele näin. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, mutta ehkä olemme matkalla kohti parempaa, kun tällaisia tekijöitä on olemassa.

Niin, voisin kai yhtä hyvin lopettaa teeskentelyn, että tämä on kirjablogi, kun viime aikoina tekstini ovat olleet ihan kaikkea muuta kuin sitä kirjaa, josta muka otsikon mukaan kirjoitan. Einsteinin vaimo oli vahvaa Strömquistia ja taisi kiilata lempparilistani kakkospaikalle heti Kielletyn hedelmän jälkeen. Suosittelen siis - samoin kuin suosittelen omilla aivoilla ajattelua, avarakatseisuutta, avartavia keskusteluja, rauhaa ja rakkautta.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi


Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.

Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).

Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.

Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.

No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.

Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.

Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.

Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.

Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."

Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.

Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649

lauantai 4. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ajatuksia viimeisen puolen vuoden ajalta


Kirjoitin lokakuussa ennen suurta suolistoleikkausta siitä, miltä suolistosairaus tuntuu. Olen käsitellyt tätä IBD-asiaa paljon Instagramissa ja koska tämä on elämässäni niin iso ja merkittävä asia, totesin että haluan kirjoittaa nyt uuden tekstin lähinnä itselleni muistiksi myös blogin puolelle - nyt kun pahin on ohi ja olen aloittelemassa uutta elämää monessakin mielessä. Jos suolijutut kirjablogissa ovat liikaa, suosittelen siis siirtymään nyt muualle!

Lokakuun 25. päivä minulta tosiaan poistettiin pahasti tulehtuneet paksusuoli ja peräsuoli ja ohutsuolen loppuosasta rakennettiin j-pussi eli j-kirjaimen muotoinen säiliö, jonka tehtävänä on säilöä ulostetta vähän paksusuolen tapaan. Tämä mahdollistaa sen, että voin elää suunnilleen kuin terveet ihmiset, vaikka minulta puuttuukin melkoinen määrä suolistoa. Tiesin jo etukäteen, että leikkaus tultaisiin tekemään kahdessa vaiheessa ja minulla tulisi olemaan vähintään pari kuukautta väliaikainen avanne, jotta j-pussin leikkaussaumat saavat toipua rauhassa.

Koska en ole ennen ollut leikkauksessa, edes pienessäkään, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ensimmäinen leikkaus kesti kahdeksan tuntia. Olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon menin, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, en vain osannut varautua siihen henkisesti. Olin sairaalassa melkein kolme viikkoa. Kamalinta oli ehkä myöntää se, että on avuton, että ei pystykään kaikkeen itse ja joutuu ottamaan rauhallisesti. Kipua minulla ei juuri ollut, mutta suolisto ei vetänyt ja avanteen kanssa oli hankaluuksia. Sairaala-aika ja monta ensimmäistä viikkoa kotonakin kuluivat kuin paksussa sumussa. Alkuun en jaksanut kävellä juuri lainkaan. Halusin vain nukkua, mutta mielessä takoi "liike on lääke" ja miten valtavaan ilman määrään vatsassa ja kuvotukseen auttaisi vain kävely. Kävelin öisin ympäri taloamme kuin sairas eläin hakeutuen välillä sohvannurkkaan nukkumaan valveunta. Ehdin ihan tosissani katua koko leikkausta, niin kauhea olo minulla oli sekä henkisesti että fyysisesti.

Jotenkin kuitenkin selvisin, päivä kerrallaan. Tuntui että joka toinen päivä oli todella huono ja joka toinen hiukan parempi. Tsemppasin itseäni lukemalla Facebookin vertaistukiryhmissä muiden leikattujen kokemuksia siitä, että hirveä olo kuuluu monesti asiaan, avanne on usein henkinen shokki, mutta miten lopulta helpottaa. Niin vain selvisin ja vähitellen aloin huomata asioita, miten päässäni alkoi kasvaa hurjasti lisää tukkaa, miten onnellinen olin siitä, että minun ei tarvinnut enää juosta vessaan, miten jaksoin joka päivä kävellä vähän kauemmas, miten lääkkeettömyys alkoi tuntua kropassa. Juuri kun alkoi tuntua siltä, että avanteen kanssa voisi ehkä pärjätäkin, sain jo varmistuksen leikkausajalle. Joulukuun 19. päivä avanne suljettiin, pääsin jouluaatonaatoksi kotiin ja voin heti hämmästyttävän hyvin. Toipuminen ei alkanut alusta, toisin kuin olin pelännyt ja kun nestetasapainon ylläpitäminen oli helpompaa, vahvistuin kovasti.

Tammikuun lopussa nostokiellon päätyttyä pääsin salille. Alkuun varovasti ja nyt teen jo ihan kunnon treenejä. Hölkkäsin maaliskuun lopussa kympin, ensimmäistä kertaa vuosiin. J-pussi on toiminut siis paremmin kuin olisin ikinä uskonut. En tietenkään ole täysin terveen veroinen, käyn usein vessassa ja tarvitsen paljon nestettä ja suolaa, mutta minulla ei ole kertaakaan ollut kiire vessaan, kivut ovat kokonaan poissa ja voin syödä mitä tahansa. Se tuntuu uskomattomalta kaiken kokemani jälkeen. Ennen leikkausta olin todella skeptinen niiden tarinoiden suhteen, joissa ylistettiin miten j-pussi antoi elämän takaisin. Nyt olen itse valmis lähtemään saarnaamaan j-pussin ihanuutta ja sen elämän pelastavaa voimaa vaikka heti!

Instagram-muistoja kuluneilta kuukausilta.
Minulla kävi vielä niin onnellisesti, että onnistuin saamaan elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, täysin omaa koulutustani ja työkokemustani vastaavan viran, noin kuukausi sen jälkeen kun sairaslomani oli päättynyt. Kaikki loksahtaa ihmeellisesti paikoilleen. Melkein pitäisi alkaa uskoa kohtaloon. Siis melkein, olenhan sentään paatunut skeptikko. Ylihuomenna palaan työelämään lähes puolen vuoden tauon jälkeen ja se tuntuu hurjan hyvältä. Minulla on nyt aivan eri voimat kuin ennen leikkausta vuosien sairastelun jälkeen.

Mutta sitten lopultakin siihen, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Leikkaus muutti paljon, se oikeasti antoi minulle elämäni takaisin, olen terveempi kuin koko aikuisikäni aikana olen ollut, onnellisempikin. Osa tästä on varmasti alkuhuumaa, mutta haluan kirjoittaa ylös ne konkreettiset asiat, jotka leikkaus on saanut minut huomaaman, sen mitä ajattelen nyt.

- Tajusin että selviän oikeasti mistä vain, kun selvisin tästäkin. Ehkä vähän surullista, että tarvitsen jotakin näin radikaalia kasvattaakseni astetta terveemmän itsetunnon, mutta pääasia on kuitenkin se, että luotan itseeni ja myös arvostan itseäni nyt huomattavasti enemmän. Minä olen vahva ja minä ansaitsen hyvää. Aika karua elää yli kolmekymppiseksi ja menettää kokonainen elin ennen kuin lopulta uskoo siihen, ettei olekaan aivan paska (pun intended). Mutta silti, iloitsen tästä muutoksesta ehkä kaikkein eniten, sillä se vaikuttaa ihan kaikkeen.
- Huomasin, että olen todella hyvä viihdyttämään itseäni. En ole kokenut tylsyyttä vaikka olen ollut yksin kotona todella paljon. Kuluneesta puolesta vuodesta toki olen ollut suurimman osan todella sairas tai toipilas, mutta hyviäkin päivä on ollut jo paljon, sairasloma loppui helmikuun puolessa välissä ja sen jälkeen olen viettänyt työttömän elämää kotona, edelleen tästä kaikesta toipuen. Saan päiväni kulumaan yllättävän hyvin pääni sisäistä elämää ihmettelemällä, lenkkeilemällä koiran kanssa, salilla, musiikkia kuuntelemalla, kirjoja lukemalla ja tv-sarjoja katsomalla. Tämän puolen vuoden aikana olen katsonut muun muassa yksitoista kautta Big Bang Theorya, kymmenen kautta Frendejä, viisi kautta Solsidania, neljä kautta Nuoria ja lupaavia sekä viimeisimpänä Areenasta M/S Romanticin neljä jaksoa ja Aikuset-sarjan kymmenen jaksoa. Ihan kiva palata töihin!
- Musiikin tärkeys korostui. Ainahan se on ollut minulle tärkeää, mutta nyt se pääsi nostamaan taas minua pohjamudista, luomaan toivoa. Kaksi tärkeintä kappaletta, jotka tulevat muistuttamaan minua aina tästä ajasta, ovat Kentin Dom andra ja Mokoman Hei hei heinäkuu. Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut kuunnella pitkästä aikaa paljon myös iloista musiikkia, Offspringia esimerkiksi, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja se kertoo suoraa tarinaa voinnistani.
- Herkkyys on välillä raskasta, mutta nyt kun työstressi on ollut pois sotkemasta aivojani, olen jopa nauttinut siitä millaista on olla minä, miten maailma on täynnä mielenkiintoisia, kauniita ja jännittäviä asioita. Olen kaivellut alitajuntastani vanhoja unohtuneita asioita, tehnyt havaintoja itsestäni ja muista. Sairaalassa sain monesti palautetta siitä, miten jaksoin olla niin iloinen ja ystävällinen, vaikka voin todella - siis todella - kurjasti. Ymmärsin, että ilo lisää iloa ja hymy voi ihan oikeasti pelastaa päivän. Olen saanut todella paljon hyvää palautetta myös avoimuudestani, niin oikean elämän tutuilta kuin virtuaali-ihmisiltäkin. Lähtökohdat avoimuudelleni olivat varsin itsekkäät, halusin lisätä tietoutta, jotta minua ymmärrettäisiin ja voin paremmin kun minun ei tarvitse salailla mitään. Nyt koen kuitenkin, että monet muutkin ovat hyötyneet avoimuudestani ja se on mahtavaa. Puhumattomuuden ilmapiiri saa luvan loppua ja minä en jaksa enää hävetä mitään, olen sitä tehnyt ihan koko elämäni.
- Kaiken positiivisen rinnalla ymmärsin kuitenkin myös jotenkin todella kirkkaasti ensimmäistä kertaa, että jokainen ihan oikeasti lopulta on todella yksin, omillaan. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, mutta heihin ei kannata ripustautua, he eivät voi auttaa siinä kohtaa, kun oksennat sisuskalujasi ulos viidettä päivää putkeen ja itket peloissasi koko yön, he eivät vie toivottomuutta ja pelkoa pois. Olen oma yksikköni, vastuussa itsestäni ja minun ei pitäisi olla täällä miellyttämässä muita, vaan elää omaa, kaunista elämääni.
- Toisaalta sitten taas osaan arvostaa elämäni ihmisiä enemmän kuin ennen, olen onnekas miten paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, miten moni oli tukenani tavalla tai toisella. Huomasin myös, että kävi niin että osa heistä, joiden ajattelin olevan eniten läsnä, olivatkin sitä vähemmän ja osan kanssa taas lähenin ja heidän tukensa muodostui paljon tärkeämmäksi kuin olisin uskonut. Aloin myös itse ajatella sitä, miten tärkeä voi yksikin viesti joskus olla, miten paljon se voi piristää, miten se että minut muistetaan, voi pelastaa koko päiväni. Tämä pitäisi muistaa jatkossakin, toimeenpanna tätä oivallusta elämäni ihmisten kanssa. Tähän kohtaan kuuluu myös se koko joukko ihania (kirja)ihmisiä Instagramissa, johon olen saanut tutustua. Aina viestin ei tarvitse tulla tutulta ihmiseltä, joskus vieraan ihmisen tuki voi olla ihan yhtä merkityksellistä.
- Väkisinkin tällainen kokemus laittaa arvojärjestystä uusiksi. Vaikka aivan varmasti hetken kuluttua on taas hurja työstressi ja kriisi vaikka mistä, osaan kuitenkin suhteuttaa asiat paremmin. Ja ihan oikeasti tajusin, että kerranhan me täällä vain eletään, siitä kannattaa ottaa kaikki irti ja murehtia vähemmän. Olla paljon rakkaiden ihmisten kanssa, olla rohkea, olla onnellinen ja tehdä asioita onnellisuuden eteen.

Niin, siinä se mitä päällimmäisenä päässäni on liikkunut. Noin miljoona muutakin ajatusta näiden lisäksi, mutta ihmettelen jo nyt ihan todella kovasti, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Sen vielä haluan todeta, että koen että kirjat, kirjablogi- ja Instagram-yhteisö ovat yhtenä merkittävänä tekijänä siihen, että jaksoin niinkin hyvin järjissäni tämän kaiken. Nyt aikaa näille jää vähemmän (Instagramista vierottautuminen tulee olemaan vaikeinta!) mutta on mahtavaa tietää, että minulla on aina pakokeino todellisuudesta kirjoihin ja aina on joku ystävällinen ihminen yhden viestin päässä, jos kaipaan ystävää. Se on todella hieno juttu se.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään


Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★