sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Minusta tuntuu kuin minua olisi dipattu lähes tuhannen sivun ajan suruun ja tuskaan. Juuri kun luulin, että en kestä enempää, minut nostettiin ylös. Kuitenkin riemu oli ennenaikainen. Edellinen kerros ehti hädintuskin kuivua ennen kuin minut upotettiin taas kärsimyksen liemeen, joka vyöryi silmiini, korviini ja sydämeeni.

Niin, luin tosiaan viime aikoina paljon ylistystä saaneen Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Kokemus oli vähintäänkin karu. Ahmin lähes tuhatsivuisen kirjan nopeasti, mutta vaikka osittain kyse oli siitä, että jäin koukkuun, suurimmaksi osaksi taisin vain haluta kirjasta eroon mahdollisimman nopeasti.

Kirja on täynnä pahuutta ja väkivaltaa. On se tietenkin kertomus myös ystävyydestä ja hyvyydestä ja niin edelleen, mutta en olisi uskonut, miten näin raskas kirja on voinut olla monille niin upea lukukokemus. Hirvittävän raakaa pahoinpitelyä, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, viiltelyä, onnettomuutta, kuolemaa. Ei siinä kaunis tarina ystävyydestä juuri auta.

Ehkä ongelma on se, että tiedän jo ihan tarpeeksi siitä, miten maailmassa voi olla raskaita asioita (kaikeksi onneksi en toki sentään tällä kirjan kuvaamalla tasolla!), miten kaikki on epävarmaa, miten asiat voivat mennä pieleen, miten elämä voi olla hiuskarvan varassa. En kaipaa siitä muistutusta romaanin muodossa. Ehkä minun olisi pitänyt lukea kirja parempana aikana, en isosta (ja pelottavasta) leikkauksesta toipuessani ja seuraavaa leikkausta odottaessani. En tosin usko, että sillä oli lopultakaan paljon vaikutusta. Kirja oli vain ihan liikaa.

Huomasin kyllä, miten poikkeukselliset kertojanlahjat Yanagiharalla on. Hänen luomansa hahmot, neljä opiskelijanuorukaista, jotka kasvavat kirjan aikana aikuisiksi ja edelleen keski-ikäisiksi, tuntuivat niin aidoilta, että huomaan heidän kummittelevan päässäni vieläkin. Kieli on pakottamatonta, dialogi aitoa ja jotenkin teos oli kokonaisuudessaan todella elokuvamainen. Se kenties teki lukemisesta vielä raskaampaa, kun tapahtumat tuntuivat niin eläviltä.

Eräs ystäväni on kieltänyt minua maksimoimasta kurjuutta. Tämä kirja edusti tuota termiä täydellisesti. Kun luuli jo, että kaikki muuttuu paremmaksi, pistettiinkin vielä hiukan pahemmaksi. En halua kokea tällaisia tunteita, jos ei ole ihan pakko, enkä tosiaan olisi uskonut kirjan olevan näin rankka kokemus. Entä sitten, jos rakkaus ja hyvät aikeet eivät riitäkään, mihin tässä pienessä elämässä sitten enää kannattaa uskoa?

Nyt haluaisinkin kuulla teiltä, jotka olette nauttineet kirjasta, miten ihmeessä kestitte sen raakuuden? Olivatko kirjan ansiot kuitenkin niin suuret, että ne peittivät kaiken sen pahan?

Kirjailija: Hanya Yanagihara
Luettu kirja: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus, Tammi 2017
Alkuperäinen kirja: A Little Life, 2015
Sivumäärä: 939
Mistä hankittu: Oma ostos

tiistai 27. marraskuuta 2018

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


Sairastuvasta päivää! Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän raskasta. Oikeastaan vasta tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa kokenut oloni suhteellisen inhimilliseksi. Ehkä sen ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta kun kaikki on uutta, en osannut varautua tähän. Iso leikkaus on aikamoinen stressi keholle ja myös mielelle. Tilanteen väliaikaisuus myös vaikuttaa. Kun toinen leikkaus on tulossa jo vuodenvaihteessa, ei mieli oikein tiedä miten paljon sen pitäisi sopeutua avanteeseen, joka on aiheuttanut melkoista päänvaivaa. Nyt tosiaan alkaa jo helpottaa, mutta odotan silti toista leikkausta eli j-pussin käyttöönottoa ja avanteen sulkua kuin kuuta nousevaa.

En siis ole ajan kulumisesta huolimatta hirveästi lukenut, niin poikki olen ollut. Sain kuitenkin ensimmäisen tiiliskiven jo luettua, aloittelin sitä jo sairaalassa ja jäin heti koukkuun. Tapaus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, josta on ihan mahdotonta kirjoittaa siten, ettei paljasta liikaa. Siinä mielessä se muistutti yhtä lempikirjaani, Agatha Christien Roger Ackroydin murhaa. Jotakin Christiemäistä oli tunnelmassa muutenkin, hyvin modernilla tavalla tosin.

Kirja on valtavan runsas, polveileva ja pitkä. Se ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa tylsä. Välillä jo ehdin miettimään, että näinkö ennalta-arvattava tämä tosiaan oli, mutta ei sitten kuitenkaan. Juonenkäänteitä ja yllätyksiä riitti ihan alusta aivan loppuun ja kirja oli ovelasti kirjoitettu niin, että  lukija jäi saman tien koukkuun.

Tarinassa liikutaan sekä nykyajassa, jossa päähenkilö-kirjailija Marcus Goldman koittaa etsiä insipiraatiota uuteen kirjaan että menneisyydessä, vuodessa 1975. Goldmanin ystävä, kirjallinen esikuva ja opettaja Harry Quebert on kokenut hirveän tragedian pienessä Auroran kaupungissa. Hän on rakastunut 15-vuotiaseen (puolta nuorempaan) Nola-nimiseen tyttöön. Pian tämän jälkeen tyttö katoaa jäljettömiin. Vuonna 2008 kaikkien järkytykseksi Nolan luuranko löydetään Aurorasta, Quebertin entisen talon pihamaalta. Salapoliisityö, niin virkavallan kuin Goldmaninkin osalta, pääsee vauhtiin.

Juonenkäänteiden valtavasta määrästä huolimatta kirja ei ollut sekava. Jopa tällainen hieman keskittymiskyvytön lukija pysyi hyvin kärryillä ja pidin siitä, että tapahtuma-ajat oli esitetty selkeästi. Juoni oli myös ihan riittävän uskottava, ainoastaan tuli olo, että Dicker ei ole koskaan tuntenut ketään 15-vuotiasta tyttöä. Nolan käytös ja ilmaisutapa oli kuin 50-luvun kotimaisesta leffasta.

Tämä kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään. Innostuin lukemaan sen, kun ennen sairaslomaani kyselin Instagramissa vinkkejä kunnon mukaansatempaavista lukuromaaneista. Vinkki kyllä oli täysi napakymppi, sillä Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielettömän hyvin kirjoitettu, poikkeuksellisen taitava ja juoneltaan ensiluokkainen romaani. Juuri täydellinen sairaslomani ensimmäiseksi kirjaksi. Tämä voisikin olla erinomainen valinta myös joulunpyhiksi, siihen hetkeen kun on kerrankin aikaa heittäytyä hyvään tarinaan.

Kirjailija: Joël Dicker
Luettu kirja: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014)
Sivumäärä: 809
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

tiistai 23. lokakuuta 2018

Miltä suolistosairaus tuntuu?



Tänään havahduin siihen, että haluaisin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu sairastaa kroonista tulehduksellista suolistosairautta. Hetken mietin, että minne minä siitä muka voisin kirjoittaa, kunnes tajusin, että blogiini tietysti. Olen elänyt colitis ulcerosa -diagnoosin kanssa nyt yli kaksi vuotta. Jälkiviisaana voin todeta sairastaneeni tätä kroonista haavaista paksusuolentulehdusta jo yli kaksikymmentä vuotta. Pitkäikäinen kaveri siis.

Lääkehoidon koko tie on nyt käyty läpi ja törmäsin umpikujaan. Kahteen vuoteen mahtuu tolkuton määrä kortisonia, purkkikaupalla sytostaatteja ja suoraan suoneen infuusiona annettua biologista lääkettä, jonka tarkoitus oli estää tiettyjen viestinviejien toiminta kehossa - ei toiminut. Kun mikään (paitsi kortisoni, joka ei ole myrkyllisen luonteensa vuoksi pysyväisratkaisu) ei auttanut, jäljelle jäi yksi vaihtoehto: leikkaus. Torstaina minulle siis leikataan TYKSissä niin sanottu j-pussi ohutsuolesta, paksusuoli poistetaan ja minulle tulee väliaikainen avanne. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen vaikkapa kaksi vuotta sitten, kun sain diagnoosin, olisin järkyttynyt. Nyt kun asia on ajankohtainen, tuntuu ihmeen normaalilta. Oikeastaan minua ärsyttää sen kaltaiset kommentit, että olenpa vahva ja miten oikein jaksan. Kun ei ole vaihtoehtoja, kuka tahansa on vahva.

Kohta joka sadas suomalainen sairastaa tulehduksellista suolistosairautta, IBD:tä (Crohnin tauti tai haavainen paksusuolitulehdus). Silti sairaus on monille vieras. Silti tätä kirjoittaessani edelleen mietin, että voiko tällaisia sanoa ääneen. Voiko näin noloja asioita tunnustaa, miten suhtaudutte kun kerron vaikkapa tuosta avanteesta? Juuri siksi haluan kirjoittaa tästä, ja juuri siksi minusta on loistavaa, että yhä useampi puhuu IBD:stä avoimesti (mm. jääkiekkoilija Teemu Ramstedt ja fitnessmallina tunnettu Mari Valosaari, joka usein myös bloggaa koliitista). Leikkaus on valtavan iso asia elämässäni, miksi en kirjottaisi siitä, kun kirjoitan niin paljon kaikesta muustakin? Haluan myös kirjata ylös, mitä tunnen nyt, ennen leikkausta. Eli siis, miltä suolistosairaus tuntuu?

Se tuntuu pelottavalta. On pelottavaa, kun keho vuotaa verta ja vessakäynti muistuttaa Slayerin biisiä. On pelottavaa  havannoida lääkkeiden sivuvaikutuksia, menettää tukkaa, lihoa, pelätä luidensa puolesta. On pelottavaa käydä tähystyksissä, leikkauksesta puhumattakaan. Usein joutuu pelkäämään ehtiikö ajoissa vessaan ja mitä sitten, jos ei ehdikään.

Se tuntuu turhauttavalta. On turhauttavaa, kun ei voi mennä minnekään miettimättä, missä on lähin vessa. Ja pääseekö leffassa istumaan rivin reunimmaiseksi niin, että voi tarvittaessa juosta vessaan. On turhauttavaa, kun on juuri lähdössä kotoa ja joutuukin palaamaan vessaan. On turhauttavaa, kun lääkkeet, joiden piti parantaa sinut, tekevät vain entistä sairaammaksi ja väsyneemmäksi. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin käyttää kymmeniä euroja vuodessa lääkkeisiin, joilla saa suolistonsa tyhjäksi ennen tähystyksiä. On turhauttavaa kokea sattumalta pari vähän parempaa päivää ja sen jälkeen romahtaa takaisin pohjalle.

Se tuntuu ärsyttävältä. On todella ärsyttävää kuluttaa elämänsä vessassa, keskeyttää arkensa vessajuoksuun. On ärsyttävää kuunnella, kun ihminen, joka ei selvästikään tiedä tästä sairaudesta mitään, antaa hyviä neuvojaan.

Se tuntuu toivottomalta. Kun mikään ei auta, kierre tuntuu jatkuvan ikuisesti. Huonoina päivinä koko päivä menee vessassa, joskus yökin. Vielä huonompina päivinä kipu vie järjen ja lamauttaa, toivottomuus valtaa mielen.

Se tuntuu nololta. Kun omaa paksusuolta on tähystetty niin, että iso joukko kandeja tuijottaa vieressä, ei minkään enää luulisi nolottavan. Vaan kyllä se vain edelleen nolottaa. Ilman kunnon ala-astetason kakkahuumoria olisi aika paljon rankempaa. Mutta edelleen, tämänkään suhteen ei juuri ole vaihtoehtoja, ilman ronskia asennetta sitä romahtaisi aika nopeasti. Ja edelleen tuntuu nololta puhua suoraan. Että hei vaan, minulla on kolme vuotta ollut ripuli. Ja en ehdi olemaan tässä seurassassi kovin pitkään, sillä kohta juoksen päivän kymmenettä kertaa kakalle.

Se tuntuu turruttavalta. Lopulta sitä tottuu kaikkeen. Siihen, että jokaisen suupalan jälkeen joutuu juoksemaan vessaan. Siihen, että vatsa on aina kipeä ja etenkin silloin, jos erehtyy hengittämään normaalisti, syvään. Ja myös siihen, että menetän jatkuvasti verta ja sen vuoksi tunnen oloni useimmiten hyvin uupuneeksi. Olen tottunut siihen, että en voi harrastaa samoin kuin muut, en voi käydä pitkillä kävelylenkeillä (joita rakastan yli kaiken), juosta, tehdä oikein raskaita treenejä. En voi syödä kaikkea mitä haluaisin joko lääkitykseni vuoksi tai siksi, että suolistoni ei sulata juuri mitään. Mutta tähän kaikkeen olen turtunut, siitä on tullut arkeani. Siksi odotan leikkausta myös innolla, uuden paremman elämäni alkua.

Joskus se tuntuu kuitenkin myös hyvältä. Tai siis elämäni on oikein mukavaa sairaudesta huolimatta. En ole yhtä kuin sairauteni, minulla ei ole edelleenkään sairaan ihmisen identiteettiä. Tässä kahden vuoden aikana olen myös mm. rakennuttanut omakotitalon ja aloittanut työt uudessa, ihan mahtavassa, työpaikassa. Saanut uusia ystäviä ja matkustellutkin, vaikka toki vähemmän kuin ennen. Olen sairauteni myötä saanut myös huomata, miten paljon minulla onkaan ihania ihmisiä ympärilläni. Katkeroituiminen on tyhmintä, mitä ihminen voi tehdä ja huumori auttaa pitkälle. En ole mitenkään erityisen vahva tai rohkea, tämä nyt vain sattuu olemaan elämääni. Ei ollut myöskään rohkeaa kirjoittaa tätä tekstiä, se oli normaalia sekin, kerronhan arjestani ja tunteistani muutenkin täällä varsin avoimesti.

Torstaina minusta vedetään metri tavaraa pihalle ja pääsen lopullisesti eroon kroonisesta tulehduksestani. Ja sitten minulla ei muuta olekaan kuin aikaa, toipilasaikaa! Tämän jutun kuvassa on pino kirjoja, jotka olen varannut sairaslomaani varten, osa on omasta hyllystäni ja osa kirjastosta. Kaikki ne ovat vinkkejä Instagram-seuraajiltani - jälleen esimerkki ihanista ihmisistä. Sitten minulla on aikaa myös blogata ja muutenkin kirjoittaa, jos vain jaksan. Ensisijaisesti panostan toipumiseen ja aion tehdä juuri sitä, mikä kulloinkin tuntuu parhaalta. Palaan siis blogin pariin myöhemmin, kun alkaa taas tuntua siltä. Ei muuten hullumpi vuodenaika leikkaukselle, synkät ja sateiset aamut (ja päivät) voi skipata ihan mielellään.

Ihanaa syksyn jatkoa siis kaikille, palailen blogin pariin sitten entistä ehompana! <3

maanantai 22. lokakuuta 2018

Katja Kallio: Yön kantaja

En ollut lukenut Yön kantajaa vielä Seilille päästessäni, mutta otin sen mukaan saarelle ihan vain, jotta saisin kuvattua sen aidossa ympäristössään. Tietenkin otin.
Olen kertonut täällä miten paljon rakastan paikkojen historiaa ainakin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut jonkin paikkaan vahvasti sitoutuvan kirjan. Lapsena muistan miettineeni metsässä kävellessäni, kuka minua ennen on astunut juuri tähän samaan kohtaan. Vai onko kukaan? Olinko minä ensimmäinen? Ja miettisikö joku joskus tulevaisuudessa samaa tietämättä, että juuri minun jalkani tallasi samaa kohtaa aiemmin.


Minulle riittää mieltä kiehtovaksi ajatusleikiksi siis jo vähän vähäisempikin historiallinen tieto, joten voitte vain kuvitella, mitä kaksi päivää Seilin saarella teki mielelleni. Turun edustalla Nauvossa sijaitseva saari on yksi Suomen kuuluisimmista. Siellä on toiminut spitaalihospitaali 1600- ja 1700-luvuilla ja sen jälkeen mielisairaala aina 1960-luvulle asti. Seili tunnetaan surullisista ihmiskohtaloistaan, karkotetuista sieluista. Sinne joutuneet eivät päässeet koskaan pois ja heidät haudattiin saarelle (tosin opin vierailullani, että spitaaliin kuolleiden hautapaikkaa ei ole vieläkään löydetty). Vietin nuo kaksi päivää saarella työkavereideni kanssa, pääsin aistimaan saaren tunnelmaa ja sain myös taas huomata, miten saan työskennellä käsittämättömän upeiden ihmisten kanssa. Tulen varmasti muistamaan nuo kaksi päivää aina ja haluan joskus vielä palata saarelle.



Vielä merkityksellisemmän vierailustani Seiliin teki se, että luin heti kotiin palattuani Katja Kallion Yön kantajan. Kirja on ollut minulla jo tovin, mutta hukkasin sen hetkeksi tehdessäni muuttoa Pohjanmaalta Turkuun. Ehkä se oli hyväkin, sillä en olisi voinut lukea kirjaa osuvampana hetkenä. Yön kantajan päähenkilö on todellinen, Amanda Aaltonen, turkulainen nainen joka joutui Seiliin vuonna 1891. Hänen diagnoosinsa oli "epileptinen kuukautishulluus". Käytännössä Aaltonen eli kuten itse halusi, oli köyhä irtolainen, joka oli helpompi pistää talteen. Seilissä opas luki meille Amandan diagnoosin (tuolloin en vielä tiennyt, että diagnoosi oli juuri Yön kantajan päähenkilön) ja järkytyin, kun tajusin miten vähän aikaa tuosta kaikesta on. Vaikka vieläkin naisen asema tuntuu joskus kovin takapajuiselta, on viimeisen vuosisadan aikana menty sentään aimo harppauksin eteenpäin.



Kallio kirjoittaa kauniisti, leijuvasti. Leijuvia ovat myös unenomaiset jaksot, joissa Amanda lentää kuumailmapallolla Euroopan yllä. Kallio on kertonut haastattelussa, että juuri tästä kuumailmapallolentelystä hän ylipäätään kiinnostui Aaltosesta. Kiehtovaa on myös se, että vaikka puheet tällaisista lentomatkoista vaikuttavat heti alkuunsa hourailulta, ne olisivat myös voineet tapahtua historiantietojen valossa. Aaltonen on mielenkiintoinen päähenkilö. Lukija ei saa selvää, onko hän lintu vai kala ja kenen puolella oikeastaan haluaisi olla. Amandaa käy sääliksi, mutta toisaalta hänen käytöksensä on välillä ärsyttävää. Tämä kertoo toki siitä, että Kallio on herättänyt Amandan henkiin taitavasti, hän vaikuttaa aidolta ihmiseltä, hyvine ja huonoine puolineen.


Päivitin Instagramiin kuvia Seilistä ja lainauksia kirjasta sitä mukaa kuin luin sitä. Ne toimivat tämän jutun kuvituksena ja kertovat kirjan upeasta kielestä ja tunnelmistani paljon enemmän kuin tämä tekstini. Ja kuten myös kuviin kirjoitin, Seili tuli uniini. Seilin maisemat ja menneisyyden kaiut kietoituivat hurjan vahvasti kertomukseen. Kallio on asunut kirjaa kirjoittaessaan myös saarella ja se totta kai näkyy kirjassa autenttisuutena niin paikkojen kuin tunnelman suhteen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta muutenkin, mutta tämä yhdistelmä meni ihon alle ja teki tästä taianomaisen lukukokemuksen. Kallio antoi hienosti äänen yhdelle unohdetulle ja kadotetulle sielulle.



Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
Sivumäärä: 380
Mistä hankittu: Omas ostos
Helmet-lukuhaaste 2018: Kohta 38, kannessa on kulkuneuvo

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen sunnuntai


Tänään sunnuntai-iltana, kolmen päivän kirjamessuilun jälkeen, pohdin monenlaista. Pohdin, että taidan olla aika onnekas tyttö. Messuilla jaettiin männyn siemeniä, ideana on istuttaa kirja ja kompensoida luonnonvarojen käyttöä. Minä unohdin asian koko viikonlopuksi, kunnes tänään muistin lähteä siementen metsästykseen. Ja sain vihonviimeisen siemenkassin! Siemenet pääsevät kasvamaan kotipihallemme, toivottavasti onnekkuus siivittää niiden elämää ja meidän muiden pihapiirin eliöiden elämää siinä sivussa.

Pohdin myös sitä, miten elämämme koostuu pienistä sattumuksista, miten nopeatkin kohtaamiset voivat kasvaa koko elämän mittapuulla hyvin merkittäviksi. Miten kuusi vuotta sitten graduahdistuksen sivuprojektiksi noussut kirjojen listaaminen nettiin kasvoi yhdeksi elämäni tärkeimmistä harrastuksista, joka johtaa jatkuvasti ikimuistoisiin hetkiin ja kohtaamisiin. Mietin miten tärkeitä sanat voivat joskus olla, niin kirjoitetut kuin sanotut. Miten ihmiskunta voisi paremmin, jos se käyttäisi enemmän sanoja, haluaisi ymmärtää eri näkökannat, pohdiskelisi. Mietin, miksi niin usein emme sano suoraan, jos jokin on tehnyt meihin suuren vaikutuksen, vaan vain silloin jos jokin asia on pielessä. Kiitos ja kehu voivat olla yllättävän tärkeitä, kukaan ei osaa lukea ajatuksia.

Sellaistakin mietin, miten tärkeää on, että jokainen löytää ne omat ihmisensä, oman piirinsä. Minä elin yli kaksikymmentä vuotta siinä uskossa, että olen jotenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen, kun en tunnu kuuluvan mihinkään joukkoon. Omien ihmisten löydyttyä olen löytänyt myös jonkinlaisen itseni hyväksymisen. Ja myös ymmärryksen, löydän jatkuvasti lisää itseni kaltaisia ihmisiä, kun tiedän mistä etsiä. Kirjamessuilla on valtavasti ihmisiä, mutta siellä on myös aistittavissa kirjaihmisten samankaltaisuus, kyky rakastua tekstiin, samaistua kertomuksiin, taitoon imeä sanoista voimaa elämään. Vaikka lauantaina tungos ahdistikin paljon, ei voinut olla ihailematta sitä, miten paljon kirjat yhä vetävät ihmisiä puoleensa. Kirjoitettu teksti ei ole kuolemassa, mutta lukutaidon polarisoituminen huolestuttaa minua. Tuntuu hirveän pelottavalta ajatukselta, että tulevaisuudessa vaikkapa työmarkkinoilla hyvä lukutaito voi olla kilpailuvaltti, ei itsestäänselvyys.

Ja sitäkin mietin, niin kuin aina kirjamessujen jälkeen, että haluan kirjoittaa enemmän, purkaa pääni sisäisen jatkuvan sanatulvan paperille. Jokin estää minua tekemästä sitä. En ole varma, onko se laiskuutta, pelkoa, häpeää vai jotakin muuta. Nyt aion kuitenkin ottaa selville, mikä se syy on ja päästä siitä yli. Syksyni tulee kulumaan enemmän tai vähemmän toipilaana tämän kuun lopulla koittavan ison leikkauksen jälkeen, joten tekosyyksi ei tule kelpaamaan ainakaan ajan puute.

Perjantain ja lauantain messuraporttini olivat hyvin lyhyitä eikä tämä sunnuntainkaan varsinainen raporttiosa ole pitkä. Tänä vuonna en juuri jaksanut kaivaa kameraa laukusta ja tavoitteeni olivat varsin maltilliset, rauhallinen kiertely ja vain pari ohjelmaa joka päivä. Tämä oli hyvä tapa, ja jalat sai silti kipeäksi, kassin täyteen kirjoja ja mielen täyteen muistoja.

Aamulla kuuntelin ensin Minna Rytisalon haastattelua hänen uudesta romaanistaan Rouva C. Olen ostanut kirjan aiemmin ja nyt sain siihen omistuskirjoituksen. Fanitan Minnaa (niin Rytisaloa kuin Canthiakin) todella paljon. Häntä kuunnellesani mietin, kunpa itsellänikin olisi ollut hänen kaltaisensa opettaja! Aloitan kirjan lukemisen jo pian, odotan siltä paljon ja uskon rakastuvani siihen. Rytisalo on mestari kuvaamaan tunteita ja pieniä, merkityksellisiä hetkiä.


Koko viikonlopulta eniten odottamani haastattelu alkoi puoli yhdeltä Kallas-lavalla. Mies Mokoman lyriikoiden ja kahden upean romaanin, Värityskirjan ja Paaston takana, pääsi ääneen. Marko Annala on mahtava ja karismaattinen esiintyjä niin rokkiklubin kuin kirjamessujenkin lavalla. Ihailen valtavasti hänen tapaansa käyttää sanoja. Tiivis ilmaisu karsii pois turhan ja jättää jäljelle olennaisen ja tämä on taito, jota en lainkaan hallitse (kts. mikä tahansa jaarittelupostaukseni). Haastattelun jälkeen pääsin tapaamaan miestä nimmarijonoon, ja se olikin koko messujen huippukohta. Kohtaaminen lämmittää mieltäni vielä pitkään! Sen jälkeen kuuntelin vielä äidinkielen opettajien pisteen haastattelun ja hämmästelin, miten taitavia haastattelijoita lukiolaiset ovatkaan. Mokoma on seuraavan kerran Turussa itsenäisyyspäivän aattona, toivon tosiaan että olen tarpeeksi hyvässä kunnossa päästäkseni sinne. Erittäin hyvä uutinen oli se, että Annalalla on jo idea seuraavaan kirjaan, uusia merkityksellisiä sanoja ja mieltä lämmittäviä lukukokemuksia siis odotellessa.



Kaikessa onnellisuudessaan raskas viikonloppu oli hyvä päättää näihin tunnelmiin. Kirja- ja leipäkasseineni suuntasin kotiin ja suoraan päiväunille. Kiitos Turun kirjamessut, kiitos Turun messukeskus bloggaaja-passista, kiitos te kaikki ihanat ihmiset, joita sain kohdata viikonlopun aikana. Kirjakasojen kanssa on hyvä vetäytyä syksyn viettoon. Näin olen todennut monesti, mutta totean taas: onneksi on kirjat, kirjallisuus ja kirjaihmiset! <3

Päivän saalis. Kaksi omistuskirjoitusta, Hatka City ja kaksi Liv Strömqvistin sarjakuvaa <3

lauantai 6. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen lauantai

Toinen päivä on pulkassa. Ihmisiä oli paikalla aivan hirveästi, liikaa, ahdisti. Kuvittelisi, että kirjaihmiset olisivat fiksuja, mutta kyllä mahtui ruuhkaan täysurpojakin. Tämä oli hyvien keskustelujen päivä. Seurasin Mitä Minna (Canth) tekisi -paneelikeskustelua, jota oli katsomassa aika moni muukin. Jenni Haukio moderoi keskustelua, jossa loistivat Elina Knihtilä, Jouko Jokinen ja Minna Rytisalo. Tätä olisin halunnut kuunnella ainakin pari tuntia pidempään!

Myöhemmin seurasin toista varsin mielenkiintoista keskustelua, jossa keskusteltiin kirjablogeista. Paikalla olivat kirjabloggaaajt Tuomas Aitonurmi, Kirsi Hietanen, Arja Korhonen, Tuija Takala, Airi Vilhunen, Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja kirjailija Pajtim Statovci.

Raskas päivä painaa, joten tällä kertaa en kirjoita tämän enempää vaan tyydyn (huonoihin) kuviin. Huominen vielä jäljellä, silloinkin on luvassa paljon mielenkiintoista ohjelmaa ja toivottavasti kohtaamisia. On tämä vaan ihan parasta, kaikesta ruuhkasta ja hälinästä huolimatta <3



 
Päivän saalis ja väsynyt mäyräkoira.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Turun kirjamessujen perjantai

Minä rakastan kirjamessuja! Niiden tunnelmaa, kohtaamsia, ohjelmaa ja tietenkin kirjoja. Turun kirjamessut on jo perinne, rakas sellainen, enkä voisi kuvitellakaan jättäväni niitä väliin. Tänäkin vuonna sain bloggaajapassin Turun Messukeskukselta, kiitos siitä! Se pääsee tehokäyttöön, sillä suuntaan messuille myös lauantaina ja sunnuntaina.

En ollut messuilla niin aikaisin kuin alun perin suunnittelin, mutta ihan hyvä niin, jalat sai väsymään näinkin. Ehdin sopivasti paikalle Kuisti-lavalle, jossa A.W. Yrjänä ja Janne Halmkrona kertoivat uudesta CMX, Ad nauseam -kirjasta. Siihen on koottu CMX:n verkkosivujen kysymyspalstan kysymykset vastauksineen. Jonotan kirjaa kirjastosta ja mielenkiinnolla odotan sen lukemista. Minulla on muistikuva, että olen joskus kirjoittanut ko. palstalle jotakin. Ehkä se selviää, kun pääsen lukemaan kirjaa.


Päivän toinen ohjelma oli Jouni Hynysen haastattelu. Muistikuvia on kirja, jossa Hynynen kertoo laulujensa taustoja. Ostin sen ja pyysin nimmarin ja selfien. Melkoinen fanityttöhetki, sillä olen fanittanut Kotiteollisuutta aina, jo alkuajoista tai varsinkin silloin. Satu peikoista mainittiin haastattelussakin ja kirjassa on kuulemma siitä enemmän. En malta odottaa tämän kirjan lukemista! Hynysen kynästä on syntynyt muutama elämäni tärkeimmistä lyriikoista. Oli muuten hauskaa seurata Hynysen poseerauksia! En nähnyt yhtäkään identtistä.



Lopuksi suuntasin Fiore-lavalle kuuntelemaan Saara Turusen, kirjallisen idolini, haastattelua. Sekä Rakkaudenhirviö että Sivuhenkilö olivat minulle täysosumia. Uskaltauduin pyytämään Sivuhenkilööni nimmaria ja pääsin kuvaankin Saaran kanssa. Seuraavaa kirjaa saa kuulemma tovin odotella. Mutta hyvää toki kannattaa odottaa! Ihan mahtava kohtaaminen tämäkin.


Aivan viimeisenä kuuntelin vielä hetkisen äidinkielen opettajien osastolla Ines Lukkasen haastattelua. Hän on nainen, joka vastaa valtavan suosituista taidevandalismi-meemeistä, jotka ihastuttavat minua huumorillaan, ajankohtaisuudellaan ja myös yleistiedon laajuudella. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo sen verran poikki, että keskittyminen oli mahdotonta ja päätin lopettaa tältä päivältä.


Päivä oli mahtava, tosin sairas olo vei mieltä alas ja muutti välillä suunnitelmiani. Helsingin kirjamessut jäävät tänä vuonna väliin, sillä lähden kirurgin puukon alle juuri messutorstaina, siihen on alle kolme viikkoa. Pitää siis ottaa kaikki ilo irti vielä kahdesta Turun messupäivästä. Huomenna on luvassa mm. kirjabloggaaja-ohjelmaa, jee!

Tämä päivä oli kaikkea sitä, mitä messut parhaillaan ovat. Yllättäviä ja iloisia kohtaamisia niin omien tuttujen kuin kirjailijoidenkin kanssa, hyvää tunnelmaa ja paljon paljon kirjoja. Kirjallisuus yhdistää ja on hienoa että tällaisia tapahtumia järjestetään vielä nykymaailmassakin. Tosin olin huomaavinani, että etenkin divariosastolla oli vajausta aikaisempiin vuosiin. Liekö syynä kahden euron kirjaosasto, joka on saapunut nyt Turkuunkin, vai yleisesti se, että kirjoja ostetaan vähemmän.

Minunkaan ei toki pitänyt ostaa mitään, tässä kuitenkin päivän saalis. Huomenna ajattelin käydä vähän hipelöimässä paria divariosastolle jäänyttä, mieltä kaihertavaa kirjaa...