torstai 15. elokuuta 2019

Christiane F.: Huumeasema Zoo


Kun luin vuosia sitten Deborah Spungenin Nancyn, useampi mainitsi blogikommenteissa sen yhteydessä vaikutuksen tehneeksi kirjaksi myös Huumeasema Zoon. Siitä asti kirja on ollut lukulistallani ja nyt lopulta luettu. Luin sitä pitkään, sillä olipa inhottava kirja.

Nancy teki minuun vaikutuksen sen psykologisen puolen vuoksi ja tietenkin Sex Pistols -yhteys kiinnosti ja toi kirjaan lisäarvoa. Huumemailma oli tietenkin Nancyssä myös vahvana esillä ja sen kuvaus oli epämiellyttävän yksityiskohtaista. Se jäi kuitenkin taka-alalle ja kirja oli oikeasti ansiokas. Huumeasema Zoon koin sen sijaan lähes pelkästään yhdeksi pitkäksi heroiinipäiväkirjaksi, kertomukseksi siitä, millä tavoin Christiane F. hankki ja käytti huumeita, ei niinkään miksi hän niitä käytti.

Olen lukenut 1001-listaltakin useamman huumehuuruisen kirjan ja todennut, että ne eivät vaan jaksa kiinnostaa minua. Ehkä ongelma on sama kuin toimintaleffoissa, liika tapahtumarikkaus uuvuttaa, toivon kerronnalta arkisuutta ja tavallisuutta, oivalluksia oikeasta elämästä enkä jostakin huumetripistä. Täysin ristiriitaisesti muuten yksi lempisarjoistani on Breaking Bad, jota katson juuri toistamiseen. Siinäkin tosin huumeet ovat vain lähtökohta valtavan herkulliselle ja koukuttavalle juonelle. En muistanutkaan miten visuaalisesti upea sarja on, miten sen intensiteetti vaihtelee ja miten hyvin juoni toimii. En muistanut sitäkään, että Hank alkaa onnettomuutensa jälkeen keräillä mineraaleja (They are not rocks, they are minerals!) ja miten autopesulan hankkimisessa edesauttoi se, miten sen väitettiin pilanneen ympäristöä. Niin sitä ihminen katsoo maailmaa omien kokemuksiensa kautta.


Huumeasema Zoo on tositapahtumiin perustuva Christiane F.:n muistelmateos, jossa hän kuvaa millaista oli berliiniläisnuorten huumehelvetti 70-luvulla. Kamalaahan se oli, vaarallista, sairasta. Ääneen pääsee myös aikuisia, mm. Christianen äiti, mutta jotenkin toteutus jää heikoksi. Nancyssä se toimii ihan eri tavalla. Ja kuten jo mainitsinkin, kertomuksessa toki yritetään avata taustoja sille, miksi näin kävi, mutta ainakin minä koin psykologisen puolen jääneen laimeaksi ja siksi oli vaikeaa edes olla myötätuntoinen. Huumemaailmaan ajautumisen syistä luin juuri hiljattain yhden oikeasti vaikuttavan kirjan, Mercedes Bentson tarinan.

Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mikael Jungner, mitä jos lukisit vaikka jonkin hyvän kirjan?


Kirjahyllyt ovat kuulemma rumia ja huonoja sisustuselementtejä?
Tänään ahdisti. Kesken hektisen työpäivän söin lounassalaattia ja selailin internetiä. Vastaan tuli Mikael Jungnerin tweetit. Niissä tuo jatkuvasti julkisuudessa oleva mies, Yleisradion entinen johtaja, vastasi eiliseen Hesarin kolumniin, että  kirja onkin ihan vanhentunut käyttöliittymä, että 300-sivuiset kirjat ovat yleensä aina liian pitkiä, että lukihäiriöiset siirtyvät ilolla eteenpäin, kun "Tarina kirjaimin on monelle yhtä luontevaa omaksua kuin musiikki pelkästään nuotteina. Joillekin toki onnistuu, mutta ei se siitä ideaalia tee."

Koska elän kuplassa kuten ennenkin olen todennut, otettiin nämä tweetit minun nettimaailma-ympyröissäni vastaan melkoisella inhonpuistatuksella. Ahdistavaksi tämän asian teki kuitenkin se, että noin korkeassa asemassa oleva ihminen voi ajatella näin ja että hän kokee nämä ajatuksensa julkaisukelpoisiksi. Jungner jotenkin myös tiivisti sitä ilmapiiriä, jota olen ollut aistivinani: kirjojen ja lukemisen arvostus on laskenut paljon. En ole lainkaan varma pitävätkö tuon jo mainitun kolumnin luvut paikkansa, mutta sen mukaan kolmannes suomalaisista lukee pari kirjaa vuodessa, viidennes viisi kirjaa ja vain 15 prosenttia suomalaisista lukee kymmenen kirjaa vuodessa tai enemmän. Todettakoon, että oma kuplani on sellainen, jossa tähän mennessä tänä vuonna lukemani 52 kirjaa on vielä melko vähän.

Mutta miksi sitten lukeminen on niin tärkeää, miksi kirjoja ja kirjallisuudesta nauttimista pitäisi arvostaa? Tärkeimpänä syynä tulee mieleen empatia. Lukeminen tutkitusti lisää kykyä myötäelää toisen tunteita. Mikä onkaan tärkeämpi taito ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin empatia? Jungner väittää, että lukihäiriöiset hurraten siirtyvät eteenpäin, minä väitän että Jungner ei ymmärrä lukihäiriöisen maailmaa. Lukeminen kasvattaa tunneälyä, näyttää meille erilaisia ihmisiä ja ajatusmaailmoja, haastaa ajattelemaan.

Tunneälyn lisäksi lukeminen kasvattaa tietenkin myös ihan tavallista älyä. Taito käyttää sanoja, ymmärtää tekstiä ja sen avulla oppia uutta on minusta itsestäänselvästi ihmisenä olemisen perustaa. Uteliaisuus ja halu oppia uutta on vienyt ihmistä eteenpäin ihmislajin alkuajoista alkaen, jos emme lue, olemme luovuttaneet kehittymishalun ja sivistyksen suhteen.

Olen itse täysin varma, että rakkaus kirjoihin on vienyt minut sinne, missä olen nyt. Olen aina lukenut paljon, ollut utelias ja kokenut kirjoittamisen minulle sopivaksi ilmaisumuodoksi. Minulla ei ollut samoja lähtökohtia elämään kuin monella muulla, mutta minulla oli kirjat. Samanlainen, tuohon maailman aikaan tietenkin vielä paljon harvinaisempi tarina on isosedälläni, jonka haastattelu löytyi vielä netistä. Kirjat vievät uusiin maailmoihin, mutta ne vievät lukijaansa kohti uutta myös ihan konkreettisesti

Jotakin nykymaailmasta ja suhtautumisesta lukemiseen kertoo myös se, miten iso juttu tuli siitä, kun jääkiekkoilija Kevin Lankinen kertoi lukevansa Hanya Yanagiharan Pientä elämää. Siis se, että nuori urheilijamies kertoi lukevansa kirjaa, oli niin iso juttu, että netti ja kirjastojen varaustilastot räjähtivät. Havaitsin sen blogissanikin, kyllä tuli liikennettä tuohon postaukseen. Se että mielikuva urheilijoista ja nuorista miehistä on se, että on erikoista jos he lukevat, kertoo surullista tarinaa. Minusta on itsestäänselvää, että parhaiten elämässä menestyvät ihmiset myös todennäköisesti lukevat. Älykkäimmät tuntemani ihmiset myös lukevat paljon. Ja onhan lukeva, älykäs ja omilla aivoillaan ajatteleva mies (tai nainen) nyt hyvänen aika seksikäskin! Mutta ei, lukijat ovat median ja valitettavan usein näkyvän yleisen asenteen mukaan epäsosiaalisia nörttityyppisiä vässyköitä, eivät todellakaan mitään viehättäviä menestyjätyyppejä.

Haluan uskoa ja toivoa, että lukemisen inflaatio on vain hetkellistä ja kirjojen arvostus on vain väliaikaisesti heikentynyt, kun vielä elämme tämän hullun nettimaailman suurta alkuinnostusvaihetta. Jungner paljasti ennen kaikkea oman junttiutensa, mutta osui myös ilmiselvästi arkaan paikkaan. Minä rakastan kirjallisuutta, siitä puhumista ja kirjallisuuden vaikutuksia ihmisissä. Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on ohjata häntä hyvän kirjallisuuden pariin. Joten Mikael hyvä, mitä jos tulisit pois sieltä netistä ja lukisit vaikka kirjan?

lauantai 3. elokuuta 2019

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä


Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö

Kävin eilen autioituneessa lapsuudenkodissani ja otin sinne mukaan Runotytön. Luonto valtaa ihmisen tilaa nopeasti, se on sekä surullista että lohduttavaa. Tuolla pihalla olen leikkinyt, lukenut, kasvanut, elänyt. Rakastan noita mäntyjä ehkä yhtä paljon kuin Emilia rakastaa Uuden kuun puita.
Syy-seuraussuhteiden jäljittäminen käy sitä mahdottomammaksi, mitä pidempään jokin asia on kulkenut elämässämme mukana. Esimerkiksi pitkissä ihmissuhteissa, oli se sitten ystävän, puolison tai sukulaisen kanssa, ei voi enää nähdä kuka omaksuikaan toisen tapoja tai ajatusmaailmaa. Sama koskee kaikkea muutakin mukanamme pitkään kulkenutta, harrastuksia, musiikkia, kirjoja.

Olen monesti ennenkin kertonut, miten lempikirjani lapsena (ja kenties edelleen) on Liisan seikkailut ihmemaassa ja siihen oleellisesti liittyvä John Tennielin synkän kiero fantastinen kuvitus. Se miten synkkyys lumosi minut on jättänyt voimakkaan muistijäljen. En kuitenkaan voi mitenkään sanoa, onko viehtymykseni kaikkeen synkkään saanut alkunsa tuosta kokemuksesta vai onko synkkyys enemmänkin sisäsyntyistä ja kirja vain sattui ensimmäisenä osumaan siihen oikeaan, jo olemassaolevaan hermoon.

Näille ajatuspoluille lähdin, kuin luin parin vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen lapsuuteni toisen suosikkikirjan, L. M. Montgomeryn Pienen Runotytön. Jos minun olisi pitänyt kuvata kirjan juoni, en olisi osannut sanoa siitä oikein mitään, tunnelman sen sijaan muistin vahvana. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin tajusin, että minähän muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Tunnelma sen sijaan oli muuttunut, se oli vähemmän taianomainen, arkisempi mutta hämmästyttävän tuttu. Se tuntui maadoittavan minut johonkin menneeseen, juuriini, jonnekin kauan sitten unohtuneeseen, mutta alitajunnassani hyvin elävään.

Emilia on runotyttö. Hän on herkkä, todella herkkä tyttö, jolla on kuitenkin voimakas oma tahto. Ihan kuin silloin lapsenakin, myös nyt kolmekymppisenä Emilia sekä ihastutti että ärsytti minua. Emilia tuntuu välillä olevan niin täynnä itseään, että häntä ei oikein jaksaisi. Sitten taas toisaalta samaistuin monessa asiassa häneen, siihen miten hän näkee kaikkialla kauneutta, toisinaan pakahduttavaa sellaista, miten hän prosessoi asioita sanojen kautta. Kirjan alkupuolella Emilia toteaa jostakin asiasta, että jos hän ei puhu siitä tai kirjoita siitä, tuo asia jää vaivaamaan häntä ikuisesti. Sellainen olen minäkin, sanojen on pakko päästä ulos tai ne jäävät sisälle ja kasvavat möykyksi.

Muistin että mystisillä teemoilla olisi kirjassa ollut paljon isompi osuus, se ehkä kertoo siitä, että aikuisena tulkitsin ne eri tavalla. Emilia saa "leimahduksiaan", saa tapetin kuviot tanssimaan ja näkee Tuulen tytön leikkivän puiden latvuksissa. Lapsena ehkä ajattelin ne selittämättömiksi asioiksi, nyt näin ne herkän lapsen mielikuvituksena. Emilia oli myös paljon vähemmän sellainen eteerinen kiltti runotyttö kuin muistin. Oikeastaan kirjan suomennos on huono, sillä runotyttö-sana kuvaa lopulta Emiliaa huonosti. Hän on vahva, yllättävänkin anarkistinen mutta kiltti hahmo. Todella samaistuttava.

Mielenkiintoisinta tällä pitkän ajan jälkeen tapahtuneella lukukokemuksella oli etenkin se, miten olen päässyt etääntymään Emiliasta sen verran, että pystyn tarkastelemaan häntä ulkopuolisena. Lapsena muistan kokeneeni Emilian itselleni tärkeäksi hahmoksi, mutta en oikein pystynyt näkemään miksi. Varmasti ajattelin jotakin sen suuntaista, että omat outouteni eivät ehkä ole niin outoja, kun on tuollainen kirjan (toki kuvitteellinen) tyttö, joka myös kokee asioita noin voimakkaasti. Nyt kuitenkin tajusin todella vahvasti, että Emilia on tarjonnut minulle tärkeää vertaistukea. Haavemaailmoissaan elävälle herkälle tytölle ei löytynyt koulumaailmasta samanhenkistä ystävää, joten alitajuntaisesti toisen samanlaisen löytäminen kirjasta on ollut varmasti todella tärkeää. Ja se syy-seuraussuhde: en voi mitenkään tietää, mitä tapojani ja ajatusmaailmaani olen lopulta omaksunut Emilian maailmasta.

Hieman hätkähtäen tajusin senkin, että kenties se, miten kirjassa kuvataan kuolemaa, on jotenkin auttanut minua siinä, mitä tapahtui muutama vuosi sen jälkeen kun lakkasin lukemasta kirjaa. Emilian tarinassa on vahvasti esillä se, että vaikka hänen isänsä onkin kuollut, isä on kuitenkin jollakin tavalla läsnä hänessä ja hänen tekemisissään. Emilia kirjoittaa hänelle kirjeitä, kertoo asioita kuten ennenkin. Kirjassa usein myös mainitaan, miten Emilia muistuttaa tiettyjä sukulaisiaan ja isäänsä. Näkökulma kuolemaan ja sukupolvien ketjuun onkin yllättävän luonnontieteellinen eikä pelkästään uskonnollinen, joka on aika poikkeuksellista tuon ajan kirjallisuudessa.

Olen puolivakavissani harkinnut, että mitä jos siirtäisi muutaman vanhan kotipihan kiven nykyiselle kotipihalle.
Aika näkyy kirjassa, valitettavasti ja onneksi. Tuon ajan luokkayhteiskunta, uskonnon voimakas läsnäolo ja naisen asema näkyvät kirjan sivuilla mutta toisaalta niin näkyy myös viehättävä vanhanajan maaseutuelämä ja verkkaisuus. Kirja on monilla tavoin vanhentunut ja vanhanaikainen mutta silti taas osin yllättävän moderni. En tiedä lukevatko nykyajan lapset enää näitä klassikko-tyttökirjoja, minuakin koulukaverit pilkkasivat 90-luvulla näiden lukemisesta, mutta Emilian tarinan soisi jatkuvan myös tulevien sukupolvien mielissä.

Unelmien aika -blogin Johanna luki Pienen Runotytön samaan aikaan kuin minä, heinäkuun lukumaratonilla. Minua sekä huvitti että hiukan järkytti, kun hän totesi Instagramissa, että lukemisesta oli pakko pitää hiukan taukoa, sillä "Emilian maailma oli niin avoin ja tarkkanäköinen. Hän koki kaiken suurilla tunteilla." Niin, tässä ehkä se syy, miksi Runotyttö-sarja on ollut minulle niin tärkeä. On ihanaa, kun löytää jonkun yhtä vahvasti elävän, vaikka hän onkin fiktiivinen. Todellisessa elämässä me suurten tunteiden ihmiset taidamme olla vähän raskaita lähipiirille. Onneksi on kuitenkin kauneutta, luontoa, musiikkia, kirjallisuutta, haavemaailmoja, joihin upputua ja joissa riittää loputtomasti ihasteltavaa ja seikkailtavaa meille runotytöille. Emilian tarina jatkuu vielä kahden jatko-osan verran, odotankin mielenkiinnolla miten tulen kokemaan nuo kirjat, joissa Emilia on vanhempi.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (päivittyvä postaus)

Lauantai klo 20:00

Myöhään meni, mutta nyt on satavuotisjuhlat juhlittu ja lukumaraton pääsee starttaamaan! Kuvan nappasin ennen juhliin lähtöä, lahjaksi vein tuon maljakon ja kotipihalta kerätyt kukat. Päivä on ollut yhtä menoa joten saa nähdä nukahdanko heti, kun hetkeksi rauhoitun. Aloitan Idiootilla, joka on nyt sivulla 720. Tavoitteena on lukea se loppuun.

Klo 22:39

Luin Idiootin loppuun, 165 sivua. Se oli kyllä hyvä kirja mutta olisi voinut olla huomattavasti tiiviimpi. Kahvitankkaus, jonka suoritin heti ensimmäisellä lukutunnilla, näemmä toimi. Ainakaan nyt ei väsytä. Aloin oikein miettiä, miten silloin lapsena / nuorena jaksoin lukea aamuyöhön asti? Nyt Korpisoturi houkuttelee minua, kokeilen seuraavaksi kirjaksi sitä.

Klo 1:03 (sunnuntai)

Luin Korpisoturia 80 sivua. Tähän mennessä olen vaikuttunut, onpa ihan minun kirjani! Päässä soi Mokoma: raja tulee vastaan / tässä omani ja tahdon levätä / tahdon silmät ummistaa. Palaan siis huomenna, ehkä muutaman sivun jaksan vielä lukea. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 245

Sunnuntai klo 8:07


Taitaa olla niin, että jos haluaisin lukea koko yön, minun pitäisi ensin nukkua koko päivä. Aamu on niin kaunis, että ehkä kunnon yöunet olivat kuitenkin oikea ratkaisu. Tulin terassille aamupalalle Korpisoturin kanssa. Yhteiskunnan tuhoon varautua Ahma on oikein mainiota seuraa ja kirja ahmittava.

Klo  10:23

Luin Korpisoturin loppuun, se oli hyvä! Seuraavaksi jatkan kesken olevalla Coraline-sarjakuvalla, jossa olen nyt sivulla 98.

Sivuja luettuna: 422

Klo 11:37

Luin loppuun Coralinen, olipas se hieno. Tarina on Neil Gaimanin, joten mitäpä muuta siltä voisi odottaa. Kuuntelin myös aamulenkillä puoli tuntia äänikirjaa, Keskusteluja ystävien kesken. Kohta taitaa tulla elämä väliin, rautakauppareissu odottaa, mutta ehkä aloitan vielä vähän Runotyttöä. Maratonin tavoite on nyt hyvin saavutettu, olen lukenut loppuun kaksi kirjaa ja yhden kokonaan.

Sivuja luettuna: 510
Äänikirjaa kuunneltu: 29 min

Klo 13:30

Luin 50 sivua Pientä runotyttöä. Ihmettelen miten hyvin muistan tämän! Kuuntelin myös puoli tuntia lisää äänikirjaa. Nyt sinne asioille, saattaa olla että en pahemmin enää ehdi lukea tänään, mutta varsin onnistunut maraton on jo nyt!

Sivuja luettuna: 560
Äänikirjaa kuunneltu: 60 min


Yhteenveto lukumaratonista (muokattu 15.7.)

Sivuja luettu: 612
Äänikirjaa kuunneltu: 3 h 50 min

Maratonilla loppuun luetut kirjat:
Dostojevski: Idiootti
Gaimab & Russell: Coraline (sarjakuva)

Maratonilla kokonaan luetut kirjat:
Gustafsson: Korpisoturi

Maratonilla aloitetut kirjat:
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
Montgomery: Pieni Runotyttö

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hulluuden rajamailla: Blogistanian lukumaraton 13.7.2019


Blogini alkuvuosina, tarkemmin elämäni ajanjaksona, joka tunnetaan pimeinä ja synkkinä Pohjanmaan vuosina, osallistuin erilaisiin lukumaratoneihin ahkerasti, pari kertaa vuodessa. Edellisen kerran olen näemmä osallistunut tällaiseen 24 tuntia kestävään lukusuoritukseen yli kaksi vuotta sitten. Aiemmat suoritukseni löytyvät täältä.

Olin kyllä noteerannut, että kirjabloggaajien perinteinen blogistanian lukumaraton lähestyy, mutta en ajatellut osallistuvani siihen. Jokin kuitenkin naksahti päässä ja huomasin kerääväni kirjapinoa, katselevani hyllyä vähän sillä silmällä. Haastetta emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Johanna. 

Oikeastaan idea osallistumisesta tuli siitä, kun yksi asia, jonka haluaisin vielä tehdä kesälomallani, on lukea koko päivä tai kaikkein mieluiten läpi yön, ihan kuin lapsuuden kesäloman parhaina hetkinä. Nyt kun olen lomalla, miksi siis en toteuttaisi tätä ajatusta maratonin  merkeissä. Huomenna iltapäivällä on juhlittavana yhdet 100-vuotisjuhlat (kuinka usein sellaisille pääsee osallistumaan!), mutta illaksi ei ole mitään suunnitelmia, joten aloitan maratonin juhlista kotiuduttuani ja jatkan sitten 24 tuntia siten, että lukuaika päättyy sunnuntai-iltana.

Elämäni on viime aikoina ollut aikamoista ex tempore -seikkailua, joten en mene takuuseen, etteikö jotakin yllättävää voisi ilmaantua, jolloin maraton jää toteutumatta tai ainakin typistyy. Joskus aiemmin olen oikeasti suorittanut lukumaratonia niin, että olen asettanut kovia tavoitteita, nyt enemmänkin ajattelin katsoa, ehtisinkö lukemaan ja miten paljon.

Kuvassa olevista kirjoista Idiootti on kesken noin sadan sivun verran, Coraline-sarjakuva on puolessa välissä. Tavoitteena on ainakin lukea ne loppuun. Pieni runotyttö on ollut tarkoitus lukea pitkästä aikaa uudestaan, muut kirjat (Huumeasema Zoo, Jeppis 2 ja Korpisoturi) kiinnostavat paljon ja ovat keskenään tarkoituksella aika erilaisia. Lisäksi minulla on käytössä BookBeat ja sen loputtomat äänikirjavalikoimat sekä lähes yhtä loputtomat kirjahyllyni, joista saattaa löytyä jotakin houkuttelevampaa. Saa siis nähdä, miten minun käy! Päivitän lukumaratonkuulumisia myös blogiin eli palaan asiaan huomenillalla, jos/kun maraton silloin starttaa.