Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Maanantai oli Kirjan ja ruusun päivä ja tämän vuoden kylkiäinen - kaupanpäällinen, jonka sai yli 15 euron kirjaostoksen kaveriksi - olikin poikkeuksellisen kiinnostava. Olen suuri Maria Kallio -fani ja olenpa mm. kirjannut ylös kymmenen syytä, miksi kyseinen kirjasarja on niin loistava. Ostin hyllyyni Knausgårdin Kevään (Talvikin on odottanut lukemistaan jo kaksi talvea, apua!) ja ahmaisin Turmanluodin jo maanantai-iltana, viimeiset sivut silmät jo puoliksi kiinni.

Maria ja Antti ovat keski-ikäisiä, kahden teini-ikäisen lapsen Iidan ja Tanelin vanhempia. Hätkähdyttää oikein, mitä tässä on tapahtunut? Olen lukenut kaikki Kallio-kirjat niin nopeaan aikatauluun, että vasta tapaavat parikymppiset ja perhettä perustaneet kolmikymppiset Maria ja Antti ovat tuoreessa muistissani. Jotenkin tämä Turmanluoti tuntuikin aiempien tarinoiden yhteenvedolta, fanien palkitsemiselta. Siinä sivutaan paljon vanhoja tapahtumia, muun muassa Marian ja Antin kohtaamista Marian ensimmäisen murhan tiimoilta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nimittäin tilanne on jälleen sama kuin Marian ensimmäisen murhan kohdalla: Anttia epäillään syylliseksi. Antti on keski-iän kriisissään aloittanut uuden harrastuksen, metsästyksen. Eräs metsästysreissu päättyy ikävästi, kun  luoti eksyy ja yksi Antin metsästyskaveri tuupertuu kuolleena maahan. Kuolinsyyksi paljastuu sydänkohtaus, jonka saattoi aiheuttaa miehen päätä hipaissut luoti, mutta yhtäkaikki joku ampui väärään suuntaan ja syyllistä aletaan etsiä.

Lehtolainen on aina ollut mestari jännitteiden luomisessa ja niillä hän pallottelee nytkin. Marian perhe-elämä vaikuttaa vähän väljähtäneeltä ja parisuhdekin urautuneelta. Maria haluaisi tietenkin auttaa Anttia, mutta Antti ei ahdistuksessaan tiedä, miten olla ja koko perhe on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lopulta kriisitilanne kuitenkin muistuttaa perheen ja rakkaimpien tärkeydestä. Lyhyeen tarinaan ei nyt kovin kummoista dekkarijuonen kehittelyä mahdu, mutta ihan kelpo mysteeri kuitenkin.

Edellisen Maria Kallio -kirjan kohdalla pohdin, että pitäisiköhän Marian päästä jo eläkkeelle. Mutta nyt huomasin, miten ihanaa oli päästä taas mukaan Marian maailmaan, seurata hänen ja Antin parisuhdetta, Iidan ja Tanelin kasvamista ja istahtaa sohvalle tämän kissojen kanssa. En ehkä ole valmis luopumaan vielä tästä. Turmanluoti olikin juuri sitä, mitä Kirjan ja ruusun -päivän kampanjakirjalta odotan: sopivan kevyt ja sopivan viihteellinen välipala, joka tulee jatkossa muistuttamaan minua hyllyssäni tästä monin tavoin ikimuistoisesta keväästä.

Kirjan kannessa on mustan lisäksi myös valkoista ja punaista, mutta vapaasti soveltaen laitan kuitenkin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 9.

Kirjailija: Leena Lehtolainen
Luettu kirja: Turmanluoti (Tammi, 2018)
Sivumäärä: 127
Mistä hankittu: Kirjan ja ruusun -päivän kaupanpäälliskirja

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Bloggaamattomat kirjat vuodelta 2016

Lempileffan lempikohtaus.

Huomenna on vuoden viimeinen päivä ja luvassa on katsaus tänä vuonna lukemiini kirjoihin. Joulukalenterista huolimatta kirjoja jäi tänä vuonna bloggaamatta ennätysmäärä. Tässä lyhyesti tänä vuonna lukemistani kirjoista, jotka eivät ole päässeet blogiin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja - miehen työt

Ostin kirjan itselleni joululahjaksi Helsingin kirjamessuilta ja luin sen jouluyönä. Kirjassa ei ollut hirveästi lukemista, lähinnä kuvia, ja väkisinkin tuli mieleen, onko Kyrötuomas nyt koittanut päästä vähällä. Silti kirja oli hyvin sympaattinen ja siitä löytyi hyviä ohjeita elämässä selviytymiseen.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tämän kirjan luin muistaakseni kesällä lukumaratonin yhteydessä. Ei vahvinta Kyröä, mutta ihan positiivinen lukukokemus kuitenkin. Jäniksen vuosi on lempikirjojani ja sen idean käyttäminen tuntui jotenkin vähän loukkaukselta. Kyrön kieli on kuitenkin aina miellyttävää luettavaa.

J. M. Coetzee: Hämärän maat

Vetäisin yhden lyhyen Coetzeen, että sain Helmet-haasteen afrikkalaisen täytettyä (kyllähän etelä-afrikkalainen lasketaan...). Minulla on ennen ollut suuria ongelmia tämän kuivan ja valtavan arvostetun kirjailijan kanssa ja vaikeudet jatkuivat edelleen. En tykännyt. Seuraavaksi kun alan lukea Coetzeeta, koitan orientoitua tykkäämään ja ymmärtämään, ehkä se auttaisi. Monta kirjaa on vielä listalta lukematta, "jee".

Gabriel Garcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan

Tämänkin vetäisin haastetta varten. Sadan vuoden yksinäisyys oli vaikeahko, mutta hyvä. Tämä oli vaikeahko, mutta ihan ok. Ei oikein minun kirjani, oli vaikea pysyä innostuneena. Myönnettäköön että kirja kärsi siitä, että luin sen nopeasti, nautiskelu olisi kenties edesauttanut kirjasta pitämistä.

Jonathan Swift: Tynnyritarina

Helmet-haasteen 1700-luvulla luettu kirja. Tylsä kuin mikä. Vaatimaton ehdotus oli synkkyydessään paljon enemmän mieleeni.

Manninen ja Raivio: Punavuoren keisarinna

Mustos-Mannis-innoissani luin tämän äitini suosituksesta. Oli hyvä! Miksiköhän en ole lukenut vielä lisää? Pitää korjata tämäkin seikka ensi vuonna.

Christa Wolf: Erään naisen elämä

Ei. Niin. Mitään. Muistikuvaa. Tämän luin siksi, kun bongasin sen David Bowien lempikirjojen listalta.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Olin positiivisesti yllättynyt Härkösen terävyydestä. Melkein alkoi tehdä mieli lukea lisääkin! Ei kiitos oli niin epämiellyttävä kokemus, että oli mukavaa yllättyä positiivisesti.

Michael Ondaatje: Englantilainen potilas

Leffana tuttu. Kirjana tylsä mutta ihan hieno. Ärsytti, miksi naisen nimen täytyi olla Hana. Olikohan se englanniksi Tap? Ihan niin, juuri tämän halusin sanoa tästä suuresta klassikosta.

Helen Fielding: Bridget Jones, Vauvapäiväkirja

Yhyy mikä pettymys! Aiemmat Bridgetit ovat olleet tosi hyviä ja Mad About the Boy yllätti iloisesti, mutta tämä uusin tulokas oli aika heikko esitys. Leffa on tosin näkemättä, ehkä se toimisi paremmin. Tämä taisikin mennä niin päin, että kirja on tehty leffan jälkeen eikä toisin päin, se selittänee heikkouden.

Bloggaamattomat äänikirjat:

Lehtolainen: Ennen lähtöä
Lehtolainen: Veren vimma
Lehtolainen: Rivo satakieli
Lehtolainen: Väärän jäljillä
Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Lehtolainen: Rautakolmio
Lehtolainen: Surunpotku
Utrio: Vaitelias perillinen
Simukka: Punainen kuin veri
Lehtolainen: Henkivartija
Jokinen: Kuolevaksi julistettu
Jokinen: Mustat sydämet

Auki kirjoitettuna kuuntelemieni dekkareiden määrä tuntuu hurjalta! Ahmin alkuvuodesta putkeen loput Maria Kalliot ja tyhjiö on ollut suuri niiden loputtua. Henkivartija-trilogian ensimmäinen osa oli vaisu verrattuna Kallio-sarjaan, mutta olen jatkanut nyt jo toisen osan parissa, lopulta kuitenkin Hiljankin seikkailut ovat taattua Lehtolaista. Lisäksi kuuntelin pari Koskis-dekkaria, niiden parissa voisin jatkaa ensi vuonnakin.

Kuuntelin ensimmäisen Utrioni ikinä ja olin aika pettynyt, Vaitelias perillinen oli suorastaan tylsä. En kuitenkaan aio luovuttaa Utrion suhteen, jotakin lupaavaa kirjassa oli ja äitini mukaan tämä kuuntelemani kirja oli tosiaan sieltä tylsimmästä päästä.

Simukan suhteen sen sijaan taidan luvuttaa, Lumikki-trilogian ensimmäinen osa ei ollut yhtään mieleeni ja taidan antaa muiden osien olla.


Bloggaamattomat e-kirjat, hyvin lyhyesti:

Flynn: Paha paikka
(Hirveän synkkä ja jotenkin kökkö, en tykännyt)

Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
(tykkäsin, vaikka en kehtaa sitä tunnustaa)

Onkeli: Ilonen talo
(MITÄ! Ihan hirveän ahdistava kirja! Minulta on mennyt ihan kokonaan ohi tämän klassikon sisältö. Mutta tykkäsin, vaikka ahdistuinkin)

Auer: Murhalesken muistelmat
(en kommentoi! Syytän BookBeatin ilmaiskokeilua siitä, että tulin lukeneeksi tämän. Ja mielestäni syyllinen on ihan selvä, vaikka siis en kommentoikaan)

Vermes: Täällä taas
(Tämä oli hauska! Hitler herää nykyajan Sakasasta. Hirveintä oli välillä se, että samaistun Hitleriin!)

Lehtolainen: Maria Kallio -novelli
(lyhyt ja kiva Maria Kallio -kaipuuseen, kun äänikirjat oli kuunneltu. Tässä seikkailtiin mm. Provinssirockissa!)

Bloggaamattomat sarjakuvat:, vielä lyhyemmin

Kuusismurffinen huilu
Tintti Amerikassa
Tintti ja Faaraon sikarit
Koirapuistojen nainen
Kirjaston kissat, Gogolin nenä
Asterix Olympialaisissa
Asterix Britanniassa

Muut näistä olen lukenut ennenkin, mutta Tintit luin ensimmäistä kertaa. En vaan millään saa innostuttua sarjasta, mutta koitan ensi vuonna jatkaa niidenkin lukemista, että saisi sarjan vedettyä yli Keskisuomalaisen listalta. Kirjaston kissat ja Asterix Olympialaisissa luin Helmet-haastetta varten. Tänä vuonna löysin uuden sarjakuvasuosikin, JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjan. Minulle vieraisiin sarjakuviin tutustumista pitää ehdottomasti jatkaa myös ensi vuonna, välillä voi löytää helmiä.

Kymmenen syytä, miksi Maria Kallio -sarja on niin loistava

Huhuu, onko täällä enää ketään? Elämä on hektistä, ihanan hektistä! Kirjallisiakin juttuja on sentään tapahtunut, olen seikkailut ihanan Seinäjoen kirjaston syövereissä ja ostanut sohvatyynyille Muumi-sarjakuvatyynyliinat. Huhtikuukin on ihan kohta puolessa välissä, pitääkin viikonloppuna elvyttää kuivahtanut kirjahyllyn aarteet -sarja. Kohtapuoleen pitäisikin aloitella myös jo klassikkohaasteeseen luettavaa kirjaa eli Sota ja rauhaa. Mites te muut haasteeseen osallistuvat, joko klassikot on aloitettu vai jätättekö myöhempään?

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. Voi itku! Menin ja kuuntelin viimeisimmänkin Maria Kallion loppuun. Mitä ihmettä minä nyt kuuntelen? Samankaltainen tunne iski viimeksi, kun luin Potterit loppuun. Siitäpä nousi idea listata tuon Potter-postaukseni tapaan kymmenen syytä sille, miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on niin käsittämättömän koukkuunnuttava ja loistava.

1) Yllätyksellisyys

Ahmin (jotenkin äänikirjojen ahmiminen kuulostaa oudolta, tosin onko korvien kautta ahmiminen yhtään sen oudompaa kuin silmien kautta?) kaikki kolmetoista Maria Kallio -dekkaria puolen vuoden aikana. Käytännössä aloitin kuuntelemaan seuraavaa, kun olin juuri saanut edellisen kuunneltua. Silti arvasin syyllisen vain parissa kirjassa. Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa.

Kuva: Elisa Kirja

2) Feminismi

Feminismi pitää tietenkin mainita. Se ei ole mitenkään ylikorostettua, mutta on tärkeä osa kirjoja. Marialla on enemmän munaa kuin monilla miehillä yhteensä, silti hän saa olla myös pehmeä ja herkkäkin.

3) Ajankuva

Ensimmäiset kirjat sijoittuvat 90-luvulle, viimeisimmät 2010-luvulle. Silti aina vaan on valtio köyhä, kaikesta säästetään ja tilanne on epävarma. Ajankuva ja aikojen muuttuminen oli minun Maria Kallio -matkani parhaita puolia. Samaistuin vahvasti nuoren (valtiolla työskentelevän) naisen urapyrkimyksiin ja tilanteen epävarmuuteen.

4) Hahmot 

Maria itse on tietenkin ihana, mutta niin on hänen miehensä ja monet työkaverinsakin. Ikävä tulee! Hahmot kasvavat samalla, kun aika etenee. Kirjasta toiseen vaikkapa Puupposesta ja Koivusta paljastetaan uusia piirteitä. Maria itsekin kasvaa aidontuntuisesti vuosien vieriessä.

5) Arkisuus

Kirjojen viehätys piilee siinä, että niissä on niin paljon muutakin kuin rikosten ratkomista. Marian arjen seuraamiseen jää pahasti koukkuun.

6) Arpikylä

Olen käynyt Outokummussa ja sen kaivosmuseossa, muuta en sano. Lehtolainen kuvaa ilmiömäisesti sitä, millaista on olla kotoisin pieneltä paikkakunnalta.

7) Poliisin työn kuvaaminen

Minusta on aina kiehtovaa lukea hyvin kirjoitettua kuvausta jonkin ammattiryhmän työstä. Ja näissä dekkareissa oli ihan yhtä kiehtovaa lukea hektisistä ja vaarallisista pidätystilanteista kuin tylsistä paperitöistäkin.

8) Monipuoliset teemat

Kolmeentoista kirjaan mahtuu melkoinen seurakunta erilaisia teemoja taitoluistelusta prostituutioon. Teemoissa hienointa on se, miten koko kirjan kieli heijastelee teemaa. Kuparisydämessä malmin kovuus ja kaivoksen käytävien synkkyys heijastuivat kieleen, Kuolemanspiraalissa taas hohkaa jään kylmyys ja kiiltää luistinten teräs. Meri on dekkareiden kantavia teemoja. Moni teos sijoittuu meren äärelle ja siellä Kallio viettää paljon vapaa-aikaansakin.

9) Huumori

Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin.

10) Musiikki

Säästin parhaan viimeiseksi. Kuten aina kun musiikki on vahvasti läsnä kirjallisuudessa (tai missä tahansa)  minä olen myyty. Maria Kallio on kunnon punkkari, soittanut nuorena Arpikylässä Rotanmyrkky-nimisessä punkbändissä. Moneen tarinaan musiikki liittyy voimakkaasti ja monesti poliisiauton radiosta soivat kappaleet lohduttavat, itkettävät tai innostavat Mariaa.

Viimeisin dekkari Surunpotku julkaistiin viime vuonna. Silloin liikkui arvailuja, saako Maria Kallion seikkailut enää jatkoa. En ehkä kestä, jos eivät saa. Tämän fanituspostaukseen loppuun sopiikin mainiosti eräs kirjassa mainittu kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina ahkerasti, Luonteri Surfin Peruskallio. Siinä lauletaan näin: "Jotenkin on niin tavattoman vahva olo. Turha töniä, mä olen peruskallio".

Blogissa olen aiemmin  kirjoittanut näistä Maria Kallio -dekkareista:
Ensimmäinen murhani
Kuparisydän
Luminainen
Kuolemanspiraali
Tuulen puolella

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma

En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen

Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 

 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, Luminainen & Kuolemanspiraali

Äänikirjaseikkailuni Maria Kallion seurassa jatkuvat. Kolmas, neljäs ja viides osa on julkaistu vuosina 1995, 1996 ja 1997 ja kirjojen tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin. Dekkarit ovat samalla siis ihastuttava aikamatka 20 vuoden takaiseen Suomeen, aikaan jolloin itse oli juuri aloittanut koulutaipaleeni. Kovin samankaltaiselta kuulostaa 90-luvun puolivälin maailma kuin nykyinenkin. Lama vaivaa ja kaikessa säästetään.

Olen lukenut ja etenkin kuunnellut tänä vuonna valtavan määrän dekkareita. Maria Kalliot ovat kuitenkin dekkareista ykkösiä sen vuoksi, että olen äärettömän kiinnostunut päähenkilön elämästä. Kallio on suunnilleen ikäiseni nainen eikä sille vain voi mitään, että samaistun aika paljon paremmin häneen kuin vaikkapa Sakari Koskiseen, Jussi Varekseen tai Kari Takamäkeen. Dekkareissa kuvaillaan paljon Kallion elämää ja tuntemuksia, joka tekee kirjoista kevyempiä. Siksi aionkin kohta taas aloittaa seuraavan osan, kunhan saan pari keskeneräistä äänikirjaa ensin alta pois. Äänikirjat ovat jälleen pelastaneet yhden synkän syksyn. Kolme hurraahuutoa äänikirjoille!

Kuparisydän (1995) on tähänastisista Kallio-dekkareista suosikkini. Siinä Kallio muuttaa kesäksi kotikuntaansa Arpikylään toimiakseen nimismiehen sijaisena. Olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja Marian ongelmallinen suhde lapsuuden kotipaikkaan kuulostaa erittäin tutulta. Lisäksi ihailin Lehtolaisen kykyä kuvata vanhan kaivoskaupungin tunnelmaa. Arpikylä sijaitsee Pohjois-Karjalassa, alueella on aiemmin ollut vilkasta kaivostoimintaa, mutta kun malmivarat ovat ehtyneet, on kaupunki hiljentynyt. Kaivokseen avataan kuitenkin kaivosmuseo, jonka toivotaan tuovan uutta eloa ja turisteja. Sivumennen sanoen olen käynyt Outokummussa ja kummasti Arpikylästä tuli muistoja mieleen...

Avajaisjuhlien jälkeen tornin juuresta löytyy ruumis ja Kallio on taas selvittämässä murhaa, jonka epäiltyjen joukossa on hänen tuttaviaan mukaan lukien nuoruudenihastus Johnny. Tarina on vetävä, jännittävä ja upeasti rakennettu. Rakastan Lehtolaisen tapaa kuljettaa teemaa läpi kirjan. Kupari, kylmyys ja malmin kovuus ovat tarinassa atkuvasti läsnä.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 8 h 19 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★★


Luminainen (1996) taas oli tähänastisista vähiten mieluisa Kallio-dekkari. Koin tarinan vähän liian ahdistavana, enkä vähiten sen vuoksi että juuri dekkaria kuunnellessani uutisoitiin laajasti Nuuksion metsään kadonneesta tshekkinaisesta. Luminaisessa nimittäin tapaninpäivänä löydetään kyseisestä metsästä hengiltä paleltunut nainen. Nainen on Elina Rosberg, joka pitää naisten terapiaryhmää Nuuksiossa Rosbergan kartanossa.

Luminaisessa on paljon pohdintaa naisen asemasta muun muassa voimakkaan uskonnollisuuden sekä erään stripparina toimivan hahmon kautta. Dekkari oli jälleen hieno juonellisesti ja sisällöllisesti mutta teemojensa vuoksi turhan raskas.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

Kuolemanspiraalissa (1997) hallitsevana elementtinä on jää. Nuori lupaava taitoluistelijatyttö löydetään kuoliaaksi pahoinpideltynä. Käy ilmi, että tappovälineenä on ollut tytön omat luistimet. Kuparisydämessä kuparimalmi oli läsnä monella tavalla ja vastaavasti Kuolemanspiraalissa luistelu ja jää on sovitettu tarinaan hienosti konkreettisesti ja kielikuvin.

Raaka oli tämäkin tarina, mutta teoksessa oli paljon pehmeämpikin puoli, sillä Kallio odottaa kirjassa lasta. Odotusaika on tietenkin kalliomaisesti melkoisen rempseää ja sisältää muun muassa pohdintaa siitä, miten hän tulee soveltumaan äidiksi voimakkaan temperamenttinsa vuoksi. Lisäksi jännitettä aiheuttaa mahdolliset tulevat uudet nimityskuviot ja kilpailuasetelma Pertti Strömin kanssa. Kirjan lopussa Kallio synnyttää lapsensa ja odotankin kovasti, mitä tulevat osat tuovat tullessaan. Tuskinpa Maria kovin kauaa jaksaa äitiyslomalla istuskella. Toteanpa taas, että onneksi olen vasta alussa tällä Maria Kallio -taipaleellani!

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 28 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani & Seppo Jokinen: Vihan sukua

Äänikirjainnostus jatkuu! Dekkarit toimivat loistavasti äänikirjoina, niin kuin olen ennenkin monesti todennut. Olen kuunnellut äänikirjana aiemmin yhden teoksen sekä Jokiselta että Lehtolaiselta ja nyt tuntuikin siltä kuin olisin palannut vanhojen ystävien seuraan.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareihin tutustumisen aloitin kakkososasta Harmin paikka ja nyt kuuntelin ensimmäisen osan, Ensimmäinen murhani. Tämä esikoinen oli jos mahdollista vielä kakkososaakin kiehtovampi. Maria Kallio on kova, uskottava ja kaikinpuolin mieletön roolihahmo. Ensimmäisessä dekkarissa hän tekee viransijaisuutta poliisilaitoksella ja saa ratkaistavakseen ensimmäisen murhatapauksen. Itäsuomalaisen osakunnan yliopistokuoro on ollut harjoittelemassa mökilä ja kun aamu valkenee, yksi kuoron miehistä löytyy kuolleena rannalta. Lisämakua murhatapaukseen tuo se, että osa kuorolaisista on Marialle ennestään puolituttuja.

Lehtolainen on niin taitava hahmonluoja ja tarinankertoja, että odotan innolla mitä seuraavat Maria Kallio -dekkarit tuovat tullessaan. Onneksi minulla onkin kolme seuraavaa osaa odottamassa äänikirjoina!

Kirja: Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani (1993)
Kustantaja: Tammen äänikirjat
Lukija: Erja Manto
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Seppo Jokiselta olen aiemmin kuunnellut Koskinen ja raadonsyöjä -dekkarin, joka on julkaistu jo vuonna 1997, kun taas Vihan sukua on vuodelta 2013. Paljon on siis ehtinyt tapahtua, kun välissä on ilmestynyt viitisentoista Koskis-dekkaria, mutta kunnon dekkarisarjan tapaan eivät nuo väliin jääneet kirjat häirinneet lainkaan.

Vihan sukua sijoittuu minulle hyvin tuttuun paikkaan, Tampereen rautatieaseman läheisyyteen. Eräänä tavallisena arkiaamuna tapahtuu junaonnettomuus. Pian selviää, että onnettomuuden aiheuttaa pommi, joka on räjähtänyt junaradan viereisessä talossa juuri sillä hetkellä, kun juna on ohittanut talon. Juoni muotoutuu yllättävän monitahoiseksi ja jännittäväksi ja samoin kuin Leena Lehtolaisen kohdalla, myös Seppo Jokisen kirjoittajantaitoja täytyy ihmetellä. Loistavaa! Myös Koskisen seikkailuja on saatavilla laajasti äänikirjoina joten voin ja aion jatkossakin lenkkeillä, siivota ja kokata kuuntelemalla hienoja suomalaisia dekkareita.

Kirja: Seppo Jokinen, Vihan sukua (2013)
Kustantaja: CrimeTime
Lukija: Ola Tuominen
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★★

Kaksi loistavaa dekkaria äänikirjoina: Christien Sininen juna ja Lehtolaisen Harmin paikka

Kuvassa raiteet, joilta sininen juna lähtee.

Olen taas ollut kovin innoissani äänikirjoista, joita olen kuunnellut niin työmatkoja kävellessäni kuin koiraa lenkittäessäni. Erityisen hyvin äänikirjoiksi soveltuvat dekkarit, jotka koukuttavat mukavasti ja houkuttelevat kiertämään vielä yhden korttelin. Kesällä minua ovat ilahduttaneet Agatha Christien Sininen juna, jonka sain VR:n Veturi-klubin kautta ilmaiseksi sekä Leena Lehtolaisen Harmin paikka, jonka ostin Elisa Kirjan tarjouksesta parilla hassulla eurolla.

Sininen juna oli hauska VR:n lahjoittamaksi kirjaksi, kun ottaa huomioon sen, miten paljon olen tässä viime vuosien aikana istunut sinisissä vanhoissa pikajunissa. En ole muutamaan vuoteen lukenut mitään Christieltä ja nyt hämmästelin, että miksi ihmeessä en. Miten mieltänostattava vaikutus voikaan kunnon murhamysteerillä olla!

Sinisessa junassa tapahtuu murha, mutta onneksi samassa junassa sattuu olemaan myös ihastuttava herrasmies Hercule Poirot. Christielle ominaiseen tapaan juonenkehittely on taitavaa ja tarina on täynnä kiinnostavia hahmoja, joilla aika monella tuntuu olevan hyvä motiivi. Spoilasin itseäni vähän, kun kirja oli vielä kesken, luin uutisen kaavasta, jolla saa Christien syylliset selvitettyä. Siksipä olin aika varma murhaajasta, vaikka sitä olisin ollut ehkä ilman kaavaakin. Silti juoni oli yllätyksellinen ja tarina vetävä. Taidan etsiä lisää Christietä äänikirjoina syksyn piristykseksi!

Christien lisäksi aion ehdottomasti hankkia kaikki mahdolliset Maria Kallio -dekkarit äänikirjoina! En ole aiemmin lukenut mitään Leena Lehtolaiselta ja jostakin syystä Maria Kallio ei ole liiemmin kiinnostanut minua romaanihahmona. Mitä olenkaan menettänyt! Harmin paikka oli yksi parhaista dekkareista, joihin olen törmännyt. Pidin sen hahmoista, heidän aitoudestaan, juonen käänteistä ja jännittävyydestä ja ennen kaikkea itse Maria Kalliosta. Harmin paikka on sarjan toinen osa, joten pitää aloittaa etsimällä jostakin ensimmäinen osa.

On mahtava tunne, kun tietää että jännittävää ja hienoa lukemista riittää roppakaupalla! On mahtavaa löytää uusia kirjallisia aarteita sekä löytää uudelleen vanhat suosikit.