Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kuva: Otava

Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.

Enni Mustonen: Sotaleski

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa

Raha ja terveys ovat siitä merkillisiä kavereita, että kumpaakin ajattelee eniten silloin, kun niitä ei ole. Raha on yhteiskunnassamme läsnä kaikkialla mutta suhtautuminen siihen ei ole arkista. Rahakeskusteluun liittyy aina arvolatauksia, ennakkokäsityksiä ja toisinaan jopa häpeää. Näitä syvälle juurtuneita asenteita ei usein edes tajua. Enpä minäkään ollut tajunnut ajatella koko asiaa ennen kuin luin Julia Thurénin (uuden voimaeläimeni!) kirjoittaman kirjan Kaikki rahasta. Otsikon perään on liitetty raflaava "Näin säästin kymppitonnin vuodessa", joka vaikuttaa vähän klikkiotsikolta, mutta jonka funktion toki ymmärrän mielenkiinnon herättäjänä.

Thurén aloittaa osumalla suoraan napakymppiin; avaa silmäni ymmärtämään omaa suhtautumistani rahaan. Hän nimittäin kertoo, miten on syntynyt vuonna 1987 (niin minäkin) ja eläneensä näin lapsuutensa keskellä syvintä lamaa. Meille lama-ajan lapsille kävi silleen myös aika hauskasti, että juuri kun meidän piti päästä mukaan työelämään, kun olimme valmistumassa tai pitkällä opinnoissamme, iski taas lama (lauantaina tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kun Lehman Brothers kaatui ja käytännössä lama alkoi). Monessa 90-luvun kodissa raha on ollut tiukilla, siihen on liittynyt kauhutarinoita ja niin suurta huolta, että olemme jo ennen kouluikää oppineet suhtautumaan rahaan vähän oudosti. Työelämän epävarmuus on omiaan kasvattamaan tätä mörköä. Thurén toteaa myös osuvasti: "Käsitin, että rahasta puhuminen on mautonta ja rahvaanomaista korskeilua tai rasittavaa valittamista." Aivan totta: nousukkaat, jupit ja osakemiljonäärit herättävät tunteita siinä missä velkakierteeseen joutunut tai kaikki rahansa kolikkopeleihin syöttävä eläkeläinenkin. Vain juntit kysyvät mitä tämä maksaa tai toteavat, että liian kallis, ei oo varaa. Parempi vain olla näistä raha-asioista ihan hiljaa.

Olen itse herännyt rahasta puhumisen vaikeuteen tämän vuoden aikana. Ostimme nimittäin helmikuussa 2017 tontin, jolla oli purkukuntoinen talo. Purimme talon ja rakennutimme tilalle uuden. Tähän kaikkeen tarvitsi tietenkin rahaa, tarkemmin ottaen lainarahaa. Tunnen oloni hirveän vaivaantuneeksi aina, kun joku keksii kysyä suoraan, paljonko talomme rakentaminen maksoi. Koen aina myös hirveää tarvetta selitellä miten paljon teimme itse, miten kaikki säästöt on revitty selkärangasta ja ihan kuin puolustella, että onnemme on kyllä ansaittua ja tämä on järkevä sijoitus, tämän saa varmasti tarvittaessa myytyä. Vaikka siis tosiaan ei ole ikinä tarkoitus myydä, tässä on tarkoitus asua hamaan loppuun asti ja iloisesti maksella lainaa oman katon alla.

Rahan lainaaminen ja sijoittaminen on omaksutun ajattelumallimme perusteella tyhmää tai vähintäänkin hiukan vaarallista. Ja sijoittaminen on vain oikeasti rikkaiden puuhaa. Moni elää säästeliäästi, mutta kun rahalleen ei hae sijoituskohdetta, se makaa tilillä kasvattamassa samalla pankin varallisuutta, vaikka sen voisi päästää maailmalle kasvamaan isommaksi korkoa korolle -periaatteella. Thurén perustelee vakuuttavasti, miksi jokaisen, jolla on mahdollisuus irrottaa tuloistaan vaikkapa vain 15 euroa kuukaudessa, kannattaisi aloittaa sijoittaminen. Sijoittaminen on lopulta melko yksinkertaista ja se voi olla jopa innostavaa. Thurénin sijoittamisfilosofia on: "budjetoi, automatisoi ja nauti". Kuulostaa aika mukavalta.

Thurénin oman tekstin lisäksi kirjassa on runsaasti asiantuntijoiden kommentteja sekä naisten, enimmäkseen kolmekymppisten, kokemuksia rahasta. Se että näkökulma on korostuneen naisellinen, sopi minulle luonnollisesti mainiosti, mutta uskon että jokainen saa kirjasta paljon irti iästä ja sukupuolessta huolimatta. Mukana on paljon tunnettuja ihmisiä ja erittäin mielenkiintoisia juttuja. Esimerkiksi jos olet aina halunnut tietää, miten paljon Salkkari-näyttelijä tienaa, kannattaa lukea tämä kirja! No, oli siellä paljon mielenkiintoisempiakin juttuja. Ainoastaan ärsytti, että nämä haastattelukommentit eivät erottuneet varsinaisesta tekstistä riittävästi, joka lienee BookBeatin tekninen ongelma.

Opin myös, että kahdeksalla prosentilla suomalaisista aikuisista on maksuhäiriömerkintä. Se on ihan valtavasti ja on vaikea ymmärtää, miten ihminen päätyy tähän tilanteeseen puhumattakaan heistä, jotka joutuvat pikavippikierteeseen. Kirjan olikin erittäin hyvä lukukokemus myös siksi, että se jaksoi joka otteeseen muistuttaa, että kaikki eivät ole raha-asioiden suhteen tasa-arvoisia. Hyväosaisten on helppo huudella, että sen kuin alat sijoittaa tai hankit parempipalkkaisen työn. Huono-osaisuus kasaantuu helposti ja köyhyys ruokkii itseään. Samalla kirja kuitenkin muistuttaa, että myös silloin, kun rahaa ei ole, siitä kannattaisi uskaltaa puhua. Monet hankalat tilanteet voivat ratketa, kun ongelmistaan puhuu avoimemmin.

Parasta kirjassa oli kuitenkin sen suora konkretia. Esimerkiksi "älä osta mitään turhaa paskaa" kiteyttää aika pitkälti myös oman säästämisstrategiani. Thurénin kieli on ilmavaa ja suoraa ja se sopii täydellisesti tällaiseen teokseen, jossa monille vaikea asia tuodaan kansantajuiseen muotoon. Kerrankin rahasta kirjoitetaan kiinnostavasti, innostavasti ja käytännönläheisesti. Taustalla kupliva ihastuttavan kuiva huumori, selkeästi esitetyt ja toteuttamiskelpoiset vinkit ja tyylipuhdas kieli ovat täydellisesti toimiva yhdistelmä. Ahmin kirjan kuin parhaimmankin romaanin. Tämä kirja tosiaan kannattaa lukea.

Ihan vielä en puhu rahasta yhtä avoimesti kuin Thurén. Tajusin kuitenkin, miten haitallinen tämä nykyinen rahakulttuurimme on. Ehkä aika voisi olla otollinen muutokselle. Minä olen julistanut (ehkä jo rasittavuuteen asti) tämän kirjan sanomaa lähipiirilleni ja aion sitä jatkaa. Pienin askelin kohti avoimempaa rahakeskustelua!

Julia Thurénin mainiota blogia kannattaa myös seurata osoitteessa: https://www.lily.fi/blogit/juliaihminen

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 189
Mistä hankittu: E-kirja BookBeatista

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tämän kirjan kansi alkoi vilistä joka paikassa muutama viikko sitten. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään, mutta jotenkin se kai jäi alitajuntaani kummittelemaan. Alan ymmärtää, miksi nykyään jotkin asiat nousevat niin nopeasti ilmiöiksi, Instagram on hullu paikka! Heti siis, kun kirja ilmestyi BookBeatiin, aloin sen kummemmin miettimättä lukea sitä. Koko Suomi (no okei, tämä sosiaalisen median kirjakupla, jossa elän) tuntuu olevan kirjasta ihan täysin pähkinöinä. Minä kuitenkin olen pähkinöinä ehkä sellaisen hieman murentuneen suolapähkinäkourallisen verran, mutta en sen enempää.

Myönnettäköön, aihe on superhyvä! Päähenkilö on yli 30-vuotias nainen, joka on tyypillisillä yhteiskunnallisilla mittapuilla mitattuna epäonnistunut. Hän ei ole parisuhteessa (lapsista puhumattakaan), hänellä ei ole juurikaan töitä, hän ei jaksa pestä tukkaansa kovin usein ja hän on riippuvainen sipseistä ja Pirkan valkosipulidipistä. Ruokavalio koostuu sipsien lisäksi lähinnä thai-kuutioista ja ajatukset täyttää ex-poikaystävä. Hahmo on siis piristävän erilainen verrattuna tyypilliseen kirjallisuuden kolmekymppiseen naiseen ja näyttää elämän aidompaa puolta, sitä että kaikki ei tosiaan aina ole täydellistä.

Arkinen kuvaus viehätti, mutta tarkat yksityiskohdat muodostuivat myös ongelmaksi. En nimittäin päässyt yli siitä, että päähenkilö heitti käytetyn vanulapun vessanpönttöön! Toinen ärsytys koski homeista suklaata. (Käsittääkseni suklaa kun ei homehdu, vaan sen pinnalle kertyvä valkoinen kerros on pintaan kiteytynyttä rasvaa.) Kun tällaiset asiat alkavat ärsyttää, on vaikea keskittyä itse tarinaan. Kenties olen myös liian syvällä yhteiskunnan luomassa "jokainen pärjätköön omillaan" -paineessa, mutta kyllä minua ärsytti myös päähenkilön vastuuttomuus, se että hän pummaa rahaa läheisiltään ja lähtee silti New Yorkiin. Töiden saamisen vaikeuden toki minäkin ymmärrän, mutta tappiomieliala ja turha ruikutus ärsytti. Itsesääli on toisinaan varsin oikeutettua, mutta pysyvänä mielentilana ei kovin hedelmällinen.

Kieltämättä kirja kertoi jotakin hyvin oleellista tästä ajasta. Päähenkilö muistaa ulkoa kaikki naistenlehtien kauneusvinkit ja ne ovat oleellisesti osana hänen arkeaan. Yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jää helposti ulkopuolelle asioista ja syrjäytymisriski ei kosketa pelkästään nuoria miehiä. Ironinen sävy, joka korostui etenkin lukujen otsikoinnissa oli myös mieleeni. Silti kokonaisuus kääntyi enemmän ärsyttävän kuin viihdyttävän puolelle. Epämukavasti tunnistin välillä myös itseni, mutta ärsytys ei ainakaan kokonaan johtunut siitä. En ainakaan tunnusta.

Jotenkin minulla on myös olo, että tämä on kirja, josta olisi pitänyt pitää valtavasti. Kirjan arkinen ja täsmällinen ajankuva on niin poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa, etten yhtään ihmettele, miksi kirjasta on pidetty niin paljon. Vaikka kirja onkin periaatteessa kevyt, on sisältö yllättävänkin raskasta ja painavaa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että kirja voisi olla oivaa luettavaa vaikkapa yli 50-vuotiaille päättäjille. Kuva siitä, millainen Y-sukupolven nainen myös voi olla, saattaisi saada tarpeellista päivitystä.

Lisäksi minun on ihan pakko mainita, että Sisko Savonlahti on varmasti ihan mahtava tyyppi päätellen jo siitä, että hän omistaa ihan hurjan söpön mäyräkoiran! Tämänkin tiedän vain ja ainoastaan Instagramin vuoksi. Hullu maailma.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 141
Mistä hankittu: BookBeat

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Kesä 2018

Kesä 2018 alkaa vedellä viimeisiään. Se on ollut ikimuistoinen kesä. Kesä, jolloin rantakallio poltti jalkoja vielä puolilta öin. Kesä jolloin maali kuivui purkkiin ja pensseliin ja onneksi myös seinään. Kesä, jolloin kuulokkeissa pyörivät äänikirjat jatkuvana virtana.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa oikeita blogipostauksia aikoihin, vaikka tosiaan lukenut (tai siis kuunnellut) olen paljon. Sain eilen kuulla, että ensi torstaina tehdään tämän sairauteni suhteen iso päätös. Niin iso, että en pysty sitä oikein ajattelemaankaan, vaikka en tosiaan vielä ole varma lopputuloksesta. Kuitenkin olen helpottunut, että jotakin tapahtuu, tämä jatkuva epäselvä toivoton tilanne katkaistaan. Niin, kesä 2018 on ollut myös sairastelun kesä, mutta myös onnen kesä.

Rakastan taloamme, rakastan pihaamme, rakastan sitä, että tämä paikka on jo valmiiksi rakas, mutta nyt kun täällä saa asua, se tulee päivä päivältä rakkaammaksi ja enemmän omaksi (se on ehkä helppo uskoa myös, jos katsoo tämän jutun kuvia). Kesä 2018 on ollut myös luopumisen kesä, samaan aikaan kuin olen kasvanut uuteen kotiini, lapsuudenkotini on tyhjentynyt. Isoja juttuja, kummallinen vyyhti surua, innostuneisuutta ja helpotusta. Samalla olen joutunut käsittelemään käsittelemättömiä asioita, kokenut hirveää ikävää ja taas pohtimaan, miten toisin asiat olisivat voineetkaan mennä. Jos. Jos. Jos.

Mutta niin, kirjoihin. Niistä kai tämä blogi kertoo. Heinäkuussa rakastuin Elena Ferranteen ja aloin ymmärtää, mistä kaikki oikein ovat puhuneet koko ajan. Kaipasin kuulokkeisiini jotakin helppoa ja sen kummemmin ajattelematta valitsin Loistavan ystäväni. Jo ensimmäisistä sanoista jäin koukkuun. Napolin eräässä korttelissa asuu kertoja Elena. 1950-luvun Napoli on ankara paikka. Elanto on tiukassa, rikollisuus yleistä ja miehet hakkaavat vaimonsa ja lapsensa säännöllisesti. Elenan naapurissa asuu kiehtova tyttö, Lila. Lila on itsenäinen, rohkea ja suunnattoman älykäs. Tytöt ystävystyvät ja alkaa elämänmittainen ystävyyssuhde. Vaativa, kummallinen ja epätasa-arvoinen suhde. Tähän ystävyyssuhteeseen perustuu koko Ferranten Napoli-sarja, joka jatkuu osissia Uuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

En niinkään ihastunut kirjan hahmoihin tai sen kuvaamaan maailmaan, joka monille on ollut tämän kirjasarjan tärkein lumo. Elenan riippuvaisuus Lilasta ärsytti kovin. Lila kohtelee ystväänsä niin huonosti, että ei sellaista tarvitsisi kestää. Sen sijaan rakastuin kirjan arkiseen pikkutarkkuuteen. Aivan kuin ihmiselämä olisi tallennettu filmikelalle, jokainen pienikin hetki, keskustelun pätkä, tunnelma, ja kelattu auki kirjan sivuille. Niin, Knausgårdhan tästä tuli mieleen. Miksi arkisuus kiehtoo minua niin paljon, sopisi miettiä. Ehkä toisten ihmisten elämään pakeneminen auttaa hahmottamana omaa elämää, rauhoittaa mieltä. Jotakin meditatiivista tässä Napoli-sarjan kuuntelukokemuksessa ainakin oli. Syksyllä tulee sarjan neljäs ja viimeinen osa, sitä odotellessa.

Toinen äänikirjoina ahmimani sarja on George R.R. Martinin Game of Thrones. Se on itse asiassa vielä hiukan kesken, sillä kyllästyin. Ja löysin tilalle Elena Ferranten... Game of Thrones -televisiosarja on varmasti yksi tv-historian upeimmista. Olen katsonut sen useampaan kertaan, enkä lakkaa hämmästelemästä, miten upea se on. Rakastan ennen kaikkea sen yllätyksellisyyttä. Melkein aina televisiota katsellessaan voi olla varma, että hyville tyypeille ja lemppareille ei käy  mitään pahaa, mutta Game of Thronesissa siihen ei tosiaan voi luottaa. Ja hyvä niin!

Tarina oli siis minulle valmiiksi tuttu ja tiesin myös sen, että jossakin vaiheessa televisiosarja lähtee eri suuntaan kuin kirjat. Alussa kaikki menikin yksi yhteen, näin kirjan tapahtumat kuvina sarjasta. Toki kirja antaa lisää syvyyttä ja esimerkiki Jonin äpäryys korostui, se kaikki mitä siihen liittyy ja miten Jon asian kokee. Yleensäkin sisarusten väliset suhteet saivat jotenkin enemmän painoarvoa kirjassa kuin sarjassa. Toki minun olisi pitänyt saada lukea kirja ennen sarjan katsomista. Näyttelijöiden kasvoja kirjan henkilöillä ei voi välttää, kun mielikuva on niin vahva. Valtaistuinpeli ja Kuninkaiden koitos olivat hyvin koukuttavia ja hienosti rakennettuja, mutta sitten alkoi jo iskeä vähän kyllästyminen. Nyt olen jumittanut Lohikäärmetanssissa ja pitkään. Ehkä ongelmana on se, että henkilöitä on liikaa ja tarina ei juuri etene, kun se nähdään vain eri hahmojen näkökulmasta uudelleen. Mahtaako itse George R.R. Martinkaan tietää, mihin suuntaan hän haluaa hahmojaan viedä? No, televisiosarjan on kerrottu saavan pian päätöksensä, jokin loppuratkaisu voisi olla kirjallekin ihan kiva.

Lisäksi olen kuunnellut monta yksittäistä äänikirjaa. Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia oli kuin alkusoitto Elena Ferrantelle. Aika raju alkusoitto tosin. Berlin esittelee novelleissaan rumia ja onnettomia ihmisiä, alkoholismia ja synkkyyttä. Toisaalta taustalla on myös huumoria ja ilonpilkahduksia. Aitous ihastutti ja nautin novelleista paljon.

Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen kuuntelin vähän puolella korvalla, mutta se taisikin olla ihan riittävästi. Mielikuvituspoikaystävässä ote tuntui tuoreelta, nyt vähän itsensä toistamiselta. Ja sitä paitsi, kyllä me jo ymmärsimme, että Rönkkönen uskaltaa puhua ulosteista. Ei niistä tarvitsisi puhua ihan jokaisessa jutussa.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta kuuntelin pitkään. Se oli mielenkiintoinen matka kirjailijan mielenterveyteen. Tunnistin tässä pikkutarkassa itsensä analysoinnissa itseni. Ehkä ihminen itse pääsisi vähän helpommalla, jos ei koko ajan ajattelisi niin paljon? Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ajatuksia introverttiydestä. Muiden voi olla vaikea ymmärtää ihmisen tarvetta saada olla täysin yksin, edes joskus.

Mielenterveyttä käsitteli myös Anni Saatamoisen Depressiopäiväkirjat. Ote oli huomattavasti ronskimpi kuin Vanhatalon kirjassa, mutta teemat olivat aika samanlaisia. Saastamoinen keskittyy käsittelemään paljon sitä, miten vaikea ihmisen lopulta on saada oikeaa apua. Terapiaan pääseminen (jos siis ei ole valmis maksamaan suuria summia yksityisille terapeuteille) on melkoisten paperisulkeisten takana. Saastamoinen käsittelee paljon myös mielenterveysasioihin liittyvää stigmaa ja se jos jokin on tärkeätä.

Kuvakaappaus BookBeatista

Viime viikolla eräällä iltalenkillä kaipasin jotakin oikeasti hauskaa ja siksi valitsin kuunteluun Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, sarjansa ensimmäisen. Nopolat ovat kesympää kamaa kuin Parkkinen siinä mielessä, että aikuiselle suunnatut vitsit lastenkirjassa eivät ole ihan niin yliampuvia. Mutta oikein hyvin nämä sopivat myös aikuiselle luettavaksi. Kieli on raikasta ja tarina sopivan hyväntahtoinen. Taidan jatkaa sarjan parissa, BookBeatissa kun näytti olevan melkoinen määrä Heinähattuja ja Vilttitossuja. 

Helmet-haasteeseen laitan näitä kirjoja seuraavasti:
3. Kirja aloittaa sarjan: George R. R. Martin: Valtaistuinpeli 1-3
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Depressiopäiväkirjat
25. Novellikokoelma: Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Uuden nimen tarina 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Heinähattu ja Vilttitossu
29. Kirjassa on lohikäärme: George R. R. Martin, Kuninkaiden koitos
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Loistava ystäväni
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Keskivaikea vuosi

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.

Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.

Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.

Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Jukka Parkkinen: Osku- ja Suvi Kinos -sarjat

Rakastan Jukka Parkkista, olen rakastanut jo neljännesvuosisadan. Lapsuudessani kirjastosta kannettiin kotiin aina uudelleen Suvi Kinoksia ja Korppeja niin kasetteina kuin kirjoinakin. Teininä Kalle Yrjänä ja Viekas mies tuli taloon ihastuttivat, samoin Parkkisen ainoa aikuistenromaani Vaivautunut seikkailija. Sittemmin Karhukirjeet ovat vieneet sydämeni tyystin, niitä olen hihitellyt moneen otteeseen.

Olen kuitenkin jostakin syystä sivuuttanut tämän parkkis-historiani aikana Osku-kirjat kokonaan. Muistan katselleeni niitä usein kirjaston nuortenkirjahyllyssä, mutta ajatelleeni että ne ovat jotenkin "poikakirjoja". Mielikuvani on, että ymmärsin jotenkin väärin, että kirjat kertovat nuoresta jalkapalloilijapojasta Oskusta, eikä se kuulostanut yhtään kiinnostavalta. Miten väärässä olinkaan ja mikä menetys, etten ollut näitä lukenut aiemmin. Kuuntelin kirjat nimittäin tänä kesänä BookBeatista ja ne olivat taattua Parkkista. Kesällä tulin lukeneeksi myös vuosien tauon jälkeen uudelleen Suvi Kinokset. Parkkis-pitoinen kesä siis.

Oskua ei tosiaan voi luonnehtia jalkapalloilijapojaksi, hah mikä erehdys. Hän on miehenalku, joka vähät välittää sovinnaisuuden ja tavanomaisuuden säännöistä. Hän pukeutuu pukuun arkena, jos siltä tuntuu, käyttää sivistyssanoja ja viihtyy erinomaisesti itseään huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Toisaalta hän on hyvä ja lojaali ystävä, neuvokas ja vauhdikas tyyppi, joka saa paljon hyvää aikaan.

Osku-kirjojen maailma on ihanan idyllinen. Ensimmäisessä osassa (Osakkeet nousussa, Osku) Osku viettää kesää maaseudulla isäpuolensa äidin hoivissa ja myöhemmin hän on muuttanut maalle pysyvästi. Parkkisen kuvaama maaseutu on romanttinen, elävä, aito ja juuri sellainen, millaiseksi miellän oman lapsuuteni kasvuympäristön.

Parkkinen on ennen kaikkea nerokas ihmiskuvaaja. Vieläkin naurattaa kuvaus maalaistalon isännästä ja emännästä, jotka keskustelevat kiivaaseen sävyyn siitä, että minäs vuonna se ja se juttu tapahtuikaan ja mikäs sen hevosen nimi olikaan  ("No ei varmana ole niin kuin sinä muistat vaan näin!") vieraasta vähät välittämättä. Ihan kuin minun sukuni, voi että! Aino Koistinen, Oskun mummopuoli, on myös mitä mainioin tyyppi. Hän karruttaa eläkekassaansa pajatsoa pelaamalla eikä sylje lasiin, suora esikuva Karhukirjeiden Amalia-tädille kaikessa mainiossa elämänmyönteisyydessään.

Osku-kirjat olivat niin erinomaista viihdettä, että oikein harmittaa, miksi en ole näitä lukenut aiemmin. Ne kuitenkin todistavat taas sen, että Parkkinen on mitä täydellisin kirjailja myös sen suhteen, että hänen kirjansa sopivat kaikenikäisille. Lapsena olisin keskittynyt eri asioihin, mutta nyt nautin niistä varmasti yhtä paljon.

Tämä erilainen lukukokemus eri ikäisenä tuli todettua Suvi Kinosten uudelleenluvun kohdalla. Mielikuvani kirjoista oli se, että ne ovat valtavan hauskoja, hulvattomia ja iloisia. Olinkin aika järkyttynyt, millaisen määrän synkkyyttä ne kätkivät sisälleen. Masennusta, alkoholismia, kuolemaa, riitoja ja myös nykylukijan silmin vähän liian rasistiselta kalskahtavia juttuja. Mutta silti, aivan hirveän hasukojahan ne olivat edelleen. Lisäksi kiinnitin erityistä huomiota enojen tutkimusaloihin, nykyisin itsekin korkeastikoulutettuna luonnontieteilijänä yliopistomaailman kuvaus oli hauskaa luettavaa.

Tästäkin olen vaahdonnut monesti ennenkin, mutta en edelleenkään käsitä, miten Jukka Parkkisen kirjoihin on onnistuttu hankkimaan niin hirvittävän rumat kannet. Olen ihan varma, että nämä kammotukset ovat karsineet Parkkiselta paljon lukijoita (niin kuin minä karsin ennakkoluuloistani johtuen Oskut pois lukulistaltani lapsena) ja sen vuoksi kirjailijan maine ei ole niin suuri kuin sen ehdottomasti pitäisi olla. Sillä onhan se nyt selvä, että Jukka Parkkisen luomat hahmot ja ikimuistoiset maailmat, ovat ehdottomasti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historian parhaimmistoa. Ja edelleen mikä parasta, ne ovat relevantteja lukijan iästä riippumatta. Jos osaa samaan aikaan naurattaa ja itkettää sekä lasta että aikuista, on käsissä jotakin ainutlaatuista.

Osku-kirjat kuuntelin BookBeatista. Suvi Kinos -kirjat lainasin äidiltäni, jolle olen hankkinut ne lahjaksi. Trilogian olen lukenut monesti ennenkin, mutta bonusosan isoisän salatusta elämästä luin nyt ensimmäistä kertaa.

Osakkeet nousussa, Osku (1989)
Voittoa kotiin, Osku (1989)
Suku on pahin, Osku (1990)

Suvi Kinoksen seitsemän enoa (1995) (Helmet-haaste kohta 18) 
Suvi Kinos ja puuttuva rengas (1998)
Suvi Kinos ja elämän eväät (1999)
Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (2006)

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (joulukalenterin 11. luukku)

Kuvituksena tänään luminen kuva viime talvelta. I'm dreaming of a white christmas... Turussa on kylmää, mutta lunta ei ole senttiäkään.

BookBeat-kokeilun aikana ahmimieni e-kirjojen esittely jatkuu tällä kertaa ihastuttavalla tuttavuudella. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja oli kaunis pieni helmi. Matematiikan professori kärsii muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan korkeintaan 80 minuuttia kerrallaan, sen jälkeen kaikki katoaa.

Professorin taloudenhoitajan tehtävä on ymmärrettävistä syistä haastava. Uusi taloudenhoitaja onnistuu kuitenkin pääsemään osaksi professorin omalaatuista maailmaa. Taloudenhoitajan 10-vuotias poika muodostaa professoriin erityisen, lämpimän ja tasa-arvoisen suhteen. Professori antaa pojalle lempinimeksi Juuri, sillä pojan päälaki on tasainen kuin juurimerkissä. Katoava muisti aiheuttaa haasteita, mutta professori kiinnittää pukuunsa muistilappuja, joista hän voi aina tarkistaa, keitä hänen kodissaan olevat ihmiset ovat, juuripoika ja taloudenhoitaja.

Matematiikka on tärkeä osa kirjaa, mutta kauniisti, ei tippaakaan teknisen kuivasti. Luvut ovat professorille kaikki kaikessa. Aina uuden ihmisen tavatessaan, jota siis tapahtuu ihan jatkuvasti hänen lyhyen muistinsa vuoksi, hän haluaa kuulla tämän syntymävuoden, jotta voi etsiä luvuista merkityksiä. Matematiikka totta vie voi olla kaunista, vaikka minulle se on aina ollut jotenkin ongelmallista. Olin kooulussa hyvä matematiikassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että olen aina ollut hyvä oppimaan asioita ulkoa. Kun olisi tarvittu syvällisempää ymmärrystä ja sovellustaitoa, käsitykseni matematiikan kauneudesta loppui siihen. En koskaan oppinut integroimaan...

Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus. Hahmojen väliset suhteet olivat koskettavia, pakahduttavia. En tiedä mikä siinä on, mutta vastaavaa tunnelmaa olen tavoittanut aiemmin vain ja ainoastaan japanilaisista kirjoista. Professori ja taloudenhoitaja muistutti paljon tunnelmaltaan kesällä lukemaani Kokoroa.

Kirjaa on luettu ahkerasti ja siihen on myös laajasti ihastuttu. Yksi ihastuneista on Krista.

Minulla on kaksi isosiskoa, joiden kummankin mielestä matematiikka on kaunista, siksi Helmet-haasteessa viivaan yli kohdan 28.
Sain kirjalla pitkästä aikaa suorituksen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Kirjailija: Yoko Ogawa
Luettu kirja: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)
Alkuperäinen kirja: Hakase no ai shita sūshiki (2003)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa työ (joulukalenterin 9. luukku)

Kuva täältä

BookBeatin kuuden viikon aikana ehdin lukea paljon kaikennäköistä, myös puhtaasti viihteellistä. Viihdettä edusti tämä Pasan ja Atpon korkeakulttuurinen teos, jossa pureudutaan työn ytimeen ja siihen, mikä työssä ottaa päähän. Mikäli kirjaa on uskominen, työssä pännii ihan kaikki. Ja sehän tämän sarjan idea onkin, kaikki ottaa niin kovaa päähän, että lopulta alkaa jo naurattaa. Joskus tekee ihan hyvää nähdä kaikista asioista vain niiden nurjat puolet.

Hirveän tarkkanäköistä analyysiä en tästä hienosta ja älykkäästä kirjasta osaa kirjoittaa, joten puhukoon muutama lainaus puolestaan. Näistä arvostan etenkin ensimmäistä, joka osuu ja uppoaa tähän geokätköilevään geologiin paremmin kuin hyvin. Tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tunnen tosi monta geologia, mutta en yhtään geokätköilevää geologia itseni lisäksi. Että kyllä sekin nyt vähän v*ituttaa, kun noin yleistetään pelkän geo-etuliitteen takia.

"Geologi: Koulussa me vihattiin maantietoa, nämä tyypit ihastuivat siihen. Ei siis liene mikään ihme, ettei me pidetä tätä kivilajienkeräilijäporukkaa juuri minään. Lähinnä me toivottaisiin, että nämäkin potentiaaliset geokätkennän harrastajat piilottaisivat itsensä ja jäisivät löytymättä."

Luvussa "Toimimattomat tilat" sekä avo- että umpikonttorit saavat osansa:

"Avokonttorit: PÄÄ KIINNI SAATANAN LERPPAKULLIT, MÄ YRITÄN TEHDÄ DUUNIA!!!"

"Umpikonttorit: Onpa todella tehokasta ja sosiaalisuuteen kannustavaa tilankäyttöä, että jokaisella perussihteerilläkin on oma umpikoppinsa. Tai jollakin myyntireiskalla, joka ei edes ikinä ole paikalla."

Hieno ja osuva on myös luku "Pilipaliprojekteja" ja siinä kuvatut IT-projektit:

"Ensin duunataan kolme vuotta tuhatsivuista määrittelydokumenttia, sitten kilpailutetaan seuraavat kolme vuotta ja lopuksi valitaan toimittajaksi joku TietoLogica, 'kun se on toimittanut meille ennenkin'. Tässä vaiheessa alkavat myös ongelmat: alkaa loputon 'tää määrittely ei nyt oikein toimi käytännössä, joten meidän pitää vähän muuttaa tätä toteutusta... lisätöitähän siitä toki aiheutuu, mutta nehän te varmasti olette ottaneet jo etukäteen huomioon'. Kolmen vuoden jälkeen todetaan, että budjetti on ylittynyt moneen kertaan ja lopputulos on keskeneräinen kasa purkkaa, joka ei palvele ketään. 'Mutta ehkä noin vuoden lisätöillä voisimme saada toimimaan ne ominaisuudet, joiden vuoksi tätä kilkettä alun perin alettiin rakentamaan.' KUOLKAA KAIKKI NÖRTIT SINNE SERVERIHUONEISIINNE, ME DUUNATAA NÄÄ HOMMAT TÄSTÄ LÄHIN EXCELILLÄ!"

Sellaista. Kirja sopii parhaiten luettavaksi huonon (työ)päivän jälkeiseen mielentilaan. Eikä kovin herkille sieluille.

Kirjaa googlaillessani löysin muuten tällaisen kalenterin. Ehkä pakko saada! Minulla on tänä vuonna Mielensäpahoittaja-joulukalenteri, joka on osoittautunut aivan mahtavaksi tavaksi aloittaa joulukuun päivät. Tuo kalenteri olisi mielensäpahoittaja potenssiin sata.

Mukavaa viikonloppua kaikille, sujui se sitten töissä tai vapaalla!

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

 
Minulla on kunnia olla jälleen osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Kaikki tänä vuonna mukana olevat blogit löytyvät täältä Hyllytontun höpinöitä -blogista. Eilinen luukku aukesi Aarrekirjasto-blogissa ja huomenna vuoron saa Pieni kirjasto.

Viime vuoden luukussani fiilistelin jouluista Turkua ja joulurauhan julistusta. Tällä kertaa sain itsenäisyyspäivän luukun ja rauhaisissa tunnelmissa mennään tälläkin kerralla. Itsenäisyyspäivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä ja nyt minulla on esiteltävänä myös yksi syksyllä lukemani erityinen ja erityisen hyvin tähän päivään sopiva kirja: Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Itsenäisyyspäivässä on ollut minulle aina täysin ainutlaatuinen tunnelmansa. Arvokasta juhlavuutta, jota monikaan muu juhla ei tavoita. Lapsuudessani iltakuudelta sytytettiin ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsottiin televisiota, linnan juhlia ja tietenkin Tuntematon. Olin ehkä noin kymmenvuotias, tai ehkä jopa nuorempi, kun ensimmäistä kertaa katsoin itsenäisyyspäivänä televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Nopeasti elokuvan katsomisesta tuli itsenäisyyspäivän perinne. Katsoin sen joka vuosi, useimmiten koko perheen kanssa ja aina vähintäänkin isäni kanssa.

Isäni kuoli tammikuussa 2003, mutta perinne elokuvan katsomiseen jatkuu, seuranani on nykyisin mieheni. Itsenäisyyspäivänä muistelen isääni, mutta myös minulle vieraiksi jääneitä isoisiäni (toista en koskaan tavannut ja toisesta on vain pikkulapsen muistoja), jotka ovat kumpikin olleet osa Tuntemattoman kuvaamaa maailmaa. He ovat nuorena joutuneet sotaan, puolustamaan itsenäistä Suomea. Ja viimeksi sunnuntaina istuin teräskuntoisen 97-vuotiaan mummuni tuvassa ja juttelumme sivusi muun muassa mummuni lotta-aikoja ja sitä, miten niukkaa oli elämä sodan jälkeen, mutta miten hyvältä tuntui saada viimeinkin koti ja olla kotona, yhdessä ja turvassa. Siellä samassa kotipihassa minäkin olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä noin 15-vuotiaana, silloin olin nähnyt elokuvan jo niin monesti, että sen hahmot ja tapahtumat olivat hyvin tuttuja. Kului lähes viisitoista vuotta siitä, kun luin kirjan uudelleen. Syy miksi tartuin Tuntemattomaan sotilaaseen tänä syksynä on se, että kirja oli äänikirjana BookBeatissa. Ehdin kuuntelemaan siitä noin kolmanneksen ennen ilmaisen kokeilun päättymistä ja sen jälkeen jatkoin hyllystä löytyvää kirjaa (kierrätyspistelöytö vuosien takaa). Tapahtumat olivat tietenkin hyvin muistissa, mutta sitä en muistanut, että elokuva noudattaa kirjaa niin tarkkaan. Äänikirjan lukija Veikko Honkanen on oivallinen, hän näyttelee roolit ilmiömäisesti ja selviytyy jopa murteiden nuoteista täydellisesti. Hahmot ovat niin voimakkaasti päässäni, että muutos äänikirjasta tavalliseen kirjaan ei oikeastaan tuntunut missään, hahmot jatkoivat puhettaan samaan tapaan.

Väinö Linna on ollut itsekin sodassa ja onkin päivänselvää, että kirjan ainutlaatuinen tunnelma ja aitous saa voimansa juuri siitä. Lukija ei jää tarkkailemaan ulkopuolisena miesten matkaa vaan hän joutuu heidän keskelleen niin hyvässä kuin pahassa. Lukija tuntee miehiin osuvat luodit, niskaan satavan veden, täin puremat, hyytävän pakkasen, kurjuuden, kaipuun ja epätietoisuuden. Toisaalta hän pääsee myös osaksi miesten välisiä hauskoja juttuja, lentävää huumoria, toverillisuutta ja todellista, mittaamatonta ystävyyttä. Etenkin kaksi miestä ovat ikuisia suosikkejani: Antero Rokka, suora ja pokkuroimaton mies, joka on taitava siinä mitä tekee ja myös tietää sen. Urho Hietanen, johon samaistun jo murteen vuoksi, urhea mutta herkkä mies, joka tarkastelee maailmaa ainutlaatuisella optimismilla. Aika velikultia.

Tuntematon sotilas on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Ihan Pohjantähden tasolle se ei yllä, mutta hyvin korkealle kuitenkin. Se on suomalainen, tärkeä teos, joka on täynnä ainutlaatuista kerrontaa, historiaa, pohjatonta tuskaa, sodan raakuutta ja käsittämättömyyttä, mutta myös sellaista aitoa lämpöä, jota on harvinaista tavoittaa. Mikään päivä ei sovi paremmin kirjan esittelyyn kuin itsenäisyyspäivä. Tänään rauhoitun juhlimaan itsenäistä Suomea kiitollisena menneiden sukupolvien työstä. Kello 12 avaan television ja lähden jälleen Rokan, Hietasen ja muiden ystävieni matkaan.

Hyvää ja rauhaisaa itsenäisyyspäivää kaikille!

 Tässä vielä linkit jo julkaistuihin ja tuleviin joulukalenteriluukkuihin:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 

Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.

 

Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.

 

Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 

Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:

 

"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★