maanantai 14. tammikuuta 2013

916. The Fall of the House of Usher – Edgar Allan Poe

Edgar Allan Poen Usherin talon tuho oli ehkä vähän liiankin kammottava minulle. Vain kaksikymmentäsivuinen novelli tuntui rankalta, sillä sen tunnelma oli niin vahva. Novelli on rakennettu hienosti niin, että jännitys kasvaa ja säilyy aina tarinan viimeisille sivuille asti.

Novelli käsittelee ihmismielen järkkymistä, mielen syvimpiä sopukoita. Siinä on yliluonnollisia sävyjä, joiden sekoittuminen ihmisen pimeään puoleen saa aikaan uhkaavan tunnun. Tarina tuntui lähes hämmästyttävän ajankohtaiselta ja Poen vaikutus vielä nykyiseenkiin kauhukirjallisuuteen ja sen teemoihin on selkeä.


Kirjailija: Edgar Allan Poe
Luettu kirja: Usherin talon tuho (Kootut kertoumkset, suom. Jaana Kapari)
Alkuperäinen kirja: The Fall of the House of Usher
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1839
Sivuja: 20
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 14.1.2013
Arvostelu: ★★★

lauantai 12. tammikuuta 2013

237. Oranges Are Not the Only Fruit – Jeanette Winterson

Tämä kirja valikoitui seuraavaksi lukulistallani erikoisen ja mieleenpainuvan nimensä vuoksi. Kun sattumalta kirjastossa käydessäni huomasin hyllyssä ilahduttavan sanatarkan käännösversion, Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, muistin heti, että tämä teos löytyy listalta, ja enempiä miettimättä lainasin sen mukaani. Kirjasta minulla ei siis ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä, joka osaltaan sai aikaan myös sen, että kirjan lukeminen tapahtui ilman ennakkoluuloja ja oletusta siitä, mitä tuleman pitää. En ole koskaan ennen edes kuullut kirjailijasta nimeltä Jeanetta Winterson, eli taas viisastuttiin hiukan enemmän.

Huomasin että ilman ennakkoluuloja tai -käsityksiä lukeminen on pitkästä aikaa hyvin piristävää. Tähän saakka olen lukenut listalta enemmän tai vähemmän ennestään tuttuja teoksia, jolloin lukemiseen on jo etukäteen suhtautunut tietyllä tavalla. Pahin mahdollinen tilanne on se, että on etukäteen lukenut kirja-arvosteluja, jolloin lukukokemus muokkautuu väistämättä näiden muiden ihmisten mielipiteiden mukaan, kun tulee kiinnittäneeksi arvosteluissa mainittuihin asioihin liiallista huomiota. Mikäli olisin etukäteen tiennyt, mistä Ei appelsiini ole ainoa hedelmä kertoo, en varmaankaan olisi lukenut sitä kovin suurella innolla. Se olisi ollut vahinko, sillä teos osoittautui varsin mainioksi lukukokemukseksi.

Kirjan päähenkilö on, ilmeisen omaelämäkerrallisesti, nuori Jeanette-tyttö, joka on kiltti, pidetty ja tärkeä osa yhteisöään, uskonnollista pikkukaupunkia. Jeanetten asema yhteisössä kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun hän rakastuu tyttöön. Uskonnollisessa perheessä ja yhteisössä, jossa on vain yksi tapa elää ja ainoa hedelmä on appelsiini, Jeanette joutuu kohtaamaan tämän tuomittavan tekonsa seuraukset ikävällä tavalla. Vähitellen kuitenkin myös tilanteeseen jyrkimmin suhtautuvan Jeanetten äidin on todettava, että ei appelsiini ole ainoa hedelmä, että myös omissa asenteissa voi olla uudelleenarvioinnin ja joustamisen varaa.

Kirja on mielenkiintoinen tutkielma ihmisten asenteista ja tiukan uskonnon aiheuttamista yhteiskuntanormeista. Taidokkaan teoksesta tekee se, että välillä synkistäkin tapahtumista huolimatta kerronan pohjasävy on positiivinen. Traagisten tapahtumien koomisuus korostuu välillä niin, että naurahdin pari kertaa kirjaa lukiessani jopa ääneen. Yllätyin että kirja, jonka aihe ei ole mielestäni kovinkaan kiinnostava, voi loppujen lopuksi olla hyvinkin mukava lukukokemus. Tulinkin siihen lopputulokseen, että kirjoja pitäisi useammin lukea ilman ennakkokäsityksiä, jolloin lukeminen on yllätyksellisempää ja mieli on avoimempi.


Kirjailija: Jeanette Winterson
Luettu kirja: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Suom. Raija Mattila)
Alkuperäinen kirja: Oranges are not the only fruit
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1985
Sivuja: 230
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona, 9. - 11.1
Arvostelu: ★★★

maanantai 7. tammikuuta 2013

13. Cloud Atlas – David Mitchell

Kirjoja on kahdenlaisia: Niitä, joita voi lukea lyhyissä pätkissä silloin tällöin siten, että juonen seuraaminen ja kirjan tapahtumiin eläytyminen ei juuri vaikeudu. Kun tällaisen kirjan lukemista jatkaa, on helppo palauttaa mieleen, mihin viimeinen lukutuokio päättyi ja mitä aiemmin on tapahtunut. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten David Mitchellin Pilvikartasto.

Minua suorastaan harmittaa, etten malttanut siirtää Pilvikartaston lukemista johonkin myöhempään, enemmän vapaa-aikaa sisältävään, ajankohtaan. Muutaman sivun lukeminen aina ennen nukahtamista iltaisin ei ollut omiaan tuomaan ilmi tämän kirjan parhaita puolia. Kirjan lukemisen jälkeen iskikin halu lukea se heti uudestaan. Tosin saattaa olla niinkin, että vastaava halu olisi tullut myös, vaikka kirjan olisi lukenut yhdeltä istumalta. Kirjan rakenne on nimittäin niin erikoinen ja yllättävä, että sen nerokkaimmat jipot alkoivat aueta vasta kirjan loppupuolella.

Kirja koostuu näennäisesti erillisistä, mutta kuten kirjan edetessä havaitaan, yllättävän paljon toisiinsa limittyvistä tarinoista. Tarinat poikkeavat toisistaan niin ajallisesti  (1800-luvulta aina pitkälle tulevaisuuteen) kuin tyylillisestikin. Hauskaa ja mielenkiintoista teoksessa on se, että kunkin tarinan kerrontatyyli vaihtelee ajan mukaisesti niin, että esimerkiksi 1800-luvun tarina on kerrottu päiväkirjamuodossa, 1900-luvun alkupuolen tarina kirjeromaanin muodossa ja niin edelleen siten, että tyylilaji heijastelee kyseiselle ajalle ominaista kaunokirjallisuutta. Tämän tyylilajien vaihtelun vuoksi romaanista muodostuukin voimakkaat assosiaatiot Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -teoksen suuntaan. Toisin kuin Calvino, Mitchell kuitenkin punoo tarinansa yhteen ja näin luo vaihtelevista aikakausista ja tyylilajeista jatkuvan yhteyden.

Pilvikartaston lukija joutuu väistämässä hämmennyksen valtaan useammin kuin kerran etenkin, mikäli lukemiseen ei ehdi keskittyä tarpeeksi pitkäksi aikaa. Paikoin tarina ei tunnu etenevän minnekään ja on myönnettävä, että keskimmäisen, kauimmas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan lukeminen tuotti minulle paikoin melkoista tuskaa. Tämä johtui siitä, että tarina kerrottiin eräänlaisella cockney-kielellä, joka suomennettuna tuntui hyvin raskaalta ja töksähtelevältä. Hieman säälin suomentajaa, sillä tehtävä ei ole ollut helpoimmasta päästä ja tekstin rasittavuuden vika ei olekaan suomentajan vaan sen, että suomen ja englannin kielet eivät toimi samalla tavalla. Etenkin tämän tarinan vuoksi tulin siihen lopputulokseen, että seuraavalla kerralla Pilvikartasto tuleekin lukea alkuperäiskielellä englanniksi. Lainaus kirjan sivulta 317 kuvaa hyvin, miten raskaslukuista tämä käännetty tulevaisuuden cockney on:


"Mäolin onnessani, kummeiän kieru vieraanpertana oli opettanu jokahista varoon askeleitaan ja olemaan luottamatta häneen kirpustaan, eikä; muttmä en nukkunu yhtään sinä yönä siksku sääsketja yölinnutja rupikonnat pauhas, ja semmonen salaperäinen joku kolisteli hissunhiljaa meiän talon läpi ja noukki tavaraa yhdestä paikasta ja laski sen kädestän toiseen ja sen salaperäsen jonkun nimi oli Muutos."


Yleisesti ottaen Pilvikartasto on ovelaa, oivaltavaa ja uudenlaista scifiä, jossa lukija joutuu itsekin pohtimaan, mikä erottaa tulevaisuutta menneisyydestä ja mitä aika oikeastaan on. Teoksen idean ja rakenteen kuvastaa hienosti oivallus, jonka eräs kirjan hahmoista kirjoittaa muistivihkoonsa (sivu 485):


"Eräs ajan malli: loputon, maalatuista hetkistä koostuva maatuskanukke, jokainen "kuori" (nykyisyys) koteloituna "kuorista" muodostuvaan, toistensa sisään sopivaan sarjaan (aikaisemmat nykyisyydet), jota minä kutsun todelliseksi menneisyydeksi, mutta jonka me tajuamme virtuaalimenneisyytenä. "Nykyhetken" nukke sulkee samaten sisäänsä tulevaisuudessa tapahtuvien nykyisyyksien sisäkkäisen sarjan, jota minä kutstun todelliseksi tulevaisuudeksi, mutta jonka me tajuamme virtuaalitodellisuudeksi."


Kuten tästä lainauksesta on nähtävissä, Mitchell ei päästä lukijaansa kovin helpolla ja Pilvikartasto vaatiikiin poikkeuksellisen paljon älyllistä pohdintaa, jotta sen syvin sanoma tulee ilmi. Yli 600 sivun lukeminen osoittautuu kuitenkin kaiken vaivan arvoiseksi niinä hetkinä, kun tarinat limittäytyvät toisiinsa yllättävillä tavoilla ja lukijan valtaa jollakin tapaa uskomattoman lohduttava ajatus siitä, että mikään ei loppujen lopuksi ole katoavaista. Vaikka yksittäisen ihmisen elämä tuntuisi hyvin pieneltä ja mitättömältä, pisaralta valtameressä, se on silti arvokas, osa historiaa, nykyhetkeä ja tulevaisuutta:


"Mitä valtameri kuitenkaan muuta on kuin pisaroiden paljoutta." (sivu 624)


Kirjailija: David Mitchell
Luettu kirja: Pilvikartasto (suom. Vesa Suominen)
Alkuperäinen kirja: Cloud Atlas
Julkaisuvuosi: 2004
Sivuja: 624
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä luettu: Kotona
Arvostelu: ★★★

lauantai 5. tammikuuta 2013

911. The Pit and the Pendulum - Edgar Allan Poe

(Minulla on vaikeuksia päättää, miten otsikoin nämä jutut: sillä nimellä, jolla olen kirjan lukenut, listan nimellä vai kenties alkukielen mukaisesti. Päädyin nyt kuitenkin siihen, että on selkeintä noudattaa otsikoinnissa listan mukaisia nimiä ja sitten erikseen mainita, millä kielellä teos on luettu).

Kaiken kiireen ja opiskelustressin keskellä on mukavaa lukea lyhyitä tarinoita, joihin voi syventyä kokonaan ilman, että aika on pois jostakin tärkeämmästä. Tähän tarkoitukseen soveltuvat erinomaisesti Edgar Allan Poen novellit, joista ilokseni kolme sisältyy 1001-listaan. Olen lukenut tämän lähes tuhatsivuisen novellikokoelman (kuvassa) joskus ennenkin. Tästä on varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta aikaa, joten muistikuvia yksittäisistä novelleista ei juuri ollut. Ensimmäisenä päätin lukea kiinnostavasti nimetyn Kuilu ja heiluri -kertomuksen (The Pit and the Pendulum), josta totta puhuakseni minulla oli melko selvä ennakkokäsitys hiljattain näkemäni The Raven -leffan vuoksi (jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille Poe- ja John Cusack -faneille).

Tyypilliseen tapaansa Poe maalailee minäkertojansa avulla niin ahdistavia tilanteita ja tunnelmia, että lukija lähestulkoon unohtaa hengittää. Novellista en halua kertoa kovin tarkkoja yksityiskohtia, sillä sitä vahvempi lukukokemus on, mitä vähemmän teoksesta tietää etukäteen. Novellin nimen mukaisesti kuilu ja heiluri ovat tärkeässä osassa ja tapahtumat liittyvät Espanjan inkvisitioon (tähän  kohtaan jokainen voi kuvitella mielessään sen perinteisen Monty Python -lainauksen). Toivottomuus, kuolemanpelko, pimeys, toinen toistaan huonommat vaihtoehdot ja epätietoisuus kuvaillaan niin elävästi, että lukija tuntee olevansa mukana tapahtumissa, näkevänsä, haistavansa ja tuntevansa tapahtumat. Kauhistuttava mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia, ihmisluonto on kummallinen) riemastuttava novelli. Ja hyvä puoli on se, että novelli ei ollut kovin pitkä, pidempi hengittämisen unohdus olisi saattanut olla jo vaarallista.


Kirjailija: Edgar Allan Poe
Luettu kirja: Kuilu ja heiluri (Kootut kertoumkset, suom. Jaana Kapari)
Alkuperäinen kirja: The Pit And the PendulumKieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1843
Sivuja: 17
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä luettu: Kotona
Arvostelu: ★★★★