lauantai 20. kesäkuuta 2015

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Valtio vihaa sua - Suomalainen punk ja hardcore 1985-2015


Olen kaukana punkkarista. Anarkistikaan en ehkä voi sanoa olevani, se taitaisi olla hiukan ristiriidassa sen seikan kanssa, että palkkani maksaa Suomen valtio. Jos minun tekee mieli kiljua, tarkoitan huutamista. Olen kuitenkin sydämeltäni punk ja olen jo yli vuosikymmenen ajan ollut punk-rockin suurkuluttaja. Siksipä olin ihan valtavan innoissani, kun huomasin uutuuskirjan, joka kertoo suomalaisesta punkista ja hardcoresta vuodesta 1985 nykyaikaan. Kirjan taisin muuten alunperin bongata Pää Kiin facebook-sivuilta, kuinkas muutenkaan. Omat punk-suosikkini ovat 1990- ja 2000-luvuilta, jonka vuoksi tämä kirjan esittelemä ajanjakso oli kaikkein kiehtovin ja lisäksi aiemmin kirjoittamaton osa suomalaisen punkin historiaa.

Similä ja Vuorela ovat tehneet käsittämättömän hyvää työtä. Teos etenee jouhevasti kirjallisten lähteiden ja haastattelujen pohjalta ja rakenne on sopivan leikkaa&liimaa -henkinen kunnon punk-henkeen. 600 sivua on täyttä tavaraa ja valtavasta aineistosta huolimatta teos ei ole vähääkään sekava vaan sopivan kronologinen ja selkeä. Kirjan parasta antia on ehdottomasti haastattelut, jossa punk-skenen tärkeät vaikuttajat kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan. Skenessä vallitsevat ristiriidat, skismat ja toisaalta konsensus välittyvät upeasti eri näkökulmien eroavaisuuksista. Punkin ja hardcoren piirit ovat selkeästi aika pienet. Tärkeät tekijät tuntevat toisensa ja oli yllättävää havaita se, miten usein punkit soittavat samaan aikaan monessa eri bändissä ja miten bändien historiat limittyvät yhteen.

Kirja ei kaunistele ja kertoo punkin pimeämmästäkin puolesta rehellisesti. Toisinaan viina ja muutkin aineet virtaavat, elämä on kohellusta, örvellystä ja täyttä kaaosta. Työttömyysturvan avulla on hyvä ryypätä ja haistattaa pitkät kaikelle ja kaikille. Tosin päihteettömyys ei sekään ole avain onneen. Straight edge -porukka ei sekään ollut mitään puhtoista pyhäkoulupoikaa. Kaiken kaaoksen, tappeluiden, laittomuuksien ja hämärän meiningin ohella kirja nostaa oikeutetusti hienosti esiin punkin DIY-puolen. Sen, miten valtavasti punkit ovat tehneet töitä kulttuurinsa säilymisen ja leviämisen eteen täysin vapaaehtoisesti ja hartiavoimin. Levyjä julkaistaan ja myydään itse, keikoille lähdetään vaikka pahimmallekin perähikiälle, jos bändi sinne halutaan. Tiedotus hoidettiin ennen internetiä ja Punk in Finland -foorumia zineillä, joita toimitettiin ja alkuun käytännöllisesti askarreltiin paloista itse ja lähetettiin ympäri Suomea.

Valtio vihaa sua oli niin kiehtova matka suomalaiseen punkin historiaan, että olen ehtinyt hehkuttaa kirjaa monille, oikeastaan kaikille jotka ovat suostuneet minua kuuntelemaan. Vaikka punk-kulttuuri ja musiikki ei olisikaan mieleen, kirja tarjoaa mielenkiintoisen matkan myös Suomen historiaan. 90-lukua leimaavat lamavuodet näkyvät selvästi myös punkissa. Ajan muutos on nähtävissä muun muassa siinä, että alkuun ensimmäiset vegaanit olivat alakulttuurin kummajaisia, nykyisin ympäristö- ja terveystietoisia sivistyneitä kansalaisia. Ensimmäiset räväkästi eläinten oikeuksia puolustaneet olivat juuri punkkareita ja kirja porautuu muun muassa turkistarhaiskuihin ja esittelee aidot ja alkuperäiset kettutytöt.

Punk-fanille kirja oli ennen kaikkea mainio kuka on kukin punkissa -hakuteos. Löysin uusia bändejä ja muistin uudelleen vanhoja suosikkeja. Kirja toteaa, että punk ei koskaan kuollut eikä näytä olevan kuolemassa vieläkään, mutta hieman huolestuneena toteaa sen, että nykyinen punkin nuori sukupolvi on jo päälle parikymppistä. Alaikäistä punk-sukupolvea ei tällä hetkellä näytä olevan kasvamassa, mutta toisaalta punk on enemmän pinnalla kuin aikoihin vaikkapa Teemu Bergmanin ja Pertti Kurikan nimipäivien ansiosta. Perinteisiä punkkareita keeseeineen ei enää juuri näy katukuvassa, mutta itse uskon että punk-asenteelle on ja tulee aina olemaan tilausta ja punk ei todellakaan koskaan kuole.

Kirjailija: Ville Similä ja Mervi Vuorela
Kirja: Valtio vihaa sua. Suomalainen punk ja hardcore 1985 - 2015.
Kustantaja: LIKE
Kannen piirrokset: Jyrki Nissinen
Julkaisuvuosi: 2015
Mistä hankittu: Turun kirjasto
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kuva: Elisa Kirja
Kirjallisuus on parhaimmillaan sellaista, että se käy luihin ja ytimiin, tunkeutuu ihon alle ja sydämen sopukoihin. Ihastuin viime vuoden keväällä Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teokseen. Rakastuin sen paikallishistoriaan, monipuolisuuteen ja -tasoisuuteen sekä uskomattoman herkkään, surumieliseen kauneuteen. Olen tuosta saakka ajatellut, että pitää lukea Westöltä muutakin ja kun Älä käy yöhön yksin oli kerran Elisa kirjan tarjouksessa tarjolla muutamalla hassulla kolikolla, ostin sen oitis omakseni. En olisi uskonut, että Missä kuljimme kerran -kirjasta olisi helppo pistää paremmaksi, mutta Älä käy yöhön yksin oli jackpot, täydellinen uusi kirjarakkaus, joka pääsi kertaheitolla yhdeksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Älä käy yöhön yksin kertoo nuorista helsinkiläisistä. Jouni, Ariel ja Adriana ovat kultaisen 60-luvun nuoria. He haaveilevat, rakastavat ja elävät osana poliittisesti haastavaa ja musiikillisesti innostavaa aikakautta. Musiikki onkin tarinassa voimakkaasti läsnä. Läsnäolo on oikeastaan hyvin aliarvioiva ilmaisu. Teos on musiikkia, sen tarina limittyy oikeisiin ja kuvitteellisiin musiikkikappaleisiin ja siinä on oma kiihkeän haaveileva rytminsä. Oikeista musiikkikappaleista tärkeänä tarinaa kuljettaa Simonin ja Garfunkelin The Sound of Silence, laulu joka on niin merkittävä osa omaa elämänhistoriaani, että olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun laulu tuli mukaan kertomukseen.

Kuvitteelista musiikkia teoksessa edustaa Arielin sanoittama ja säveltämä ja ystävysten yhdessä esittämä Älä käy yöhön yksin. Kaunis ja surumielinen folk-laulu sitoo yhteen koko kirjan tarinan ja siirtyy vuosikymmeneltä toiselle ja liittyy myös seuraavan sukupolven nuorien, tempoilevan 1970-luvun Frankin ja Evan elämään. Tarina kulkee 60- ja 70-lukujen kautta aina 2000-luvulle asti. Kolmannen sukupolven eräs edustaja syntyy vuonna 1987, sattumalta juuri samana vuonna kuin olen itse syntynyt. Talvi kuvaillaan hyytävän kylmäksi ja Westö tuntuu kertovan samalla myös minun historiaani, kun hän kuvailee päähenkilöidensä elämää.

Sukupolvet seuraavat toisiaan, mutta ihminen ei sinänsä muutu. Nuoret kasvavat aikuisiksi läpi omien sekä koko maailman kriisien ja epävarmuuden läpi. Ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa, pienilläkin teoilla voi olla suuret seuraukset ja näennäisen mitättömät hetket voivat paisua jälkikäteen katsellen valtaviin mittasuhteisiin. Toisilla haaveet kantavat pitkälle, jotkut sortuvat elämässään ja menettävät suunnan ja toiset taas elävät läpi elämänsä tietämättä mitä oikeastaan lopulta haluavat. Kauneimpia hetkiä ei usein tajua arvostaa sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Teos on täynnä pakahduttavia ja kylmät väreet aiheuttavia hetkiä, ajatuksia ja tunnelmia.

Kirja on persoonallinen, taianomainen ja jollakin tavalla mystinen. Se on samalla kevyt ja äärettömän painava. Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää. Kaiken kauneuden ja kuin minulle suunnattujen teemojen ohella kirja oli upean sujuva, helppolukuinen ja koukuttavasti rakennettu. Westö piti yllä mystiikkaa ja salaisuuksia, joita hän raotti vähitellen sellaisella rytmillä, että kirja oli pakko ahmia. Älä käy yksin oli minulle niin täydellinen kirja, että ainakin tässä ajassa, paikassa ja mielentilassa minun on hyvin vaikeaa keksiä montakaan yhtä vahvaa lukukokemusta. Rakastan palavasti musiikkia ja paikallishistoriaa ja yhtä palavasti rakastin tätä kirjaa.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Älä käy yöhön yksin (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Gå inte ensam ut i natten (2009)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Sivumäärä: 595
Arvostelu:  ★★★★★

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Charles Kingsley: Vellamon lapset


Vellamon lapsiinkaan en olisi ikinä tutustunut ilman listaprojektiani. Water babies oli nimenä niin kiinnostava, että tulin selvittäneeksi mikä kirja onkaan kyseessä. Suomennoksen nimi Vellamon lapset olikin jopa vielä kiehtovampi ja melkoisen kiehtovaksi osoittautui koko kirjakin. Kiehtovuudestaan huolimatta toisinaan myös aika pitkäveteiseksi, mutta rehellinen mielipiteeni on että hyvä satukirja onkin vähän tapahtumaköyhä. Maailma on pullollaan virikkeitä ja tällaiset tilaa mielikuvitukselle jättävät viipyilevät tarinat tulevat varmasti nykylapsillekin tarpeeseen.

Vellamon lapset on merkittävä osa Iso-Britannian kirjallista perinnettä. Sen on kirjoittanut 1800-luvun puolessa välissä englantilainen pappi Charles Kingsley. Vellamon lapset on saanut alkunsa samoin kuin monet muutkin satukirjat, kirjailijan lasten pyynnöstä. Kingsley oli satuillut pojalleen ja kirjoittanut hetkessä kirjan alun ja tarinan mukaan koko (pitkä) kirja syntyi samanlaisella vaivattomuudella. Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka nimi on Tom ja kertoja puhuttelee kuulijaansa siten, että kirjassa on hyvin kuultavissa suoraan Kingsleyn ääni pojalleen.

Tarinassa Tom, pieni nokipoika, kauhean likainen ja kamalan kaltoinkohdeltu, pääsee pakenemaan ihmisten pahuutta ja astuu toisenlaiseen, vedenalaiseen maailmaan. Hänestä tulee vesilapsonen, vedessä asuva ja muiden vesieliöiden kanssa vuorovaikuttava lapsi. Tom kohtaa monenlaisia otuksia, kummallisia asioita, onnenpotkuja ja vastoinkäymisiä. Siinä samassa hän (totta kai!) oppii paljon hyvyydestä ja hyveellisyydestä. Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän on kirjan kantavana teemana.

Nopeasti ajatellen kirjaa voisi pitää tylsänä sarjana saarnaavia opetuksia. Se oli kuitenkin yllättävän vähän puhtoisen kristillinen ja yksipuolinen, vaikka teoksen kirjoittaja olikin 1800-luvulla elänyt pappismies. Vellamon lapset nimittäin käsitteli ilahduttavasti muun muassa luonnontieteellisen tutkimuksen peruskysymyksiä. Kertoja muistutti kuulijaansa usein siitä, että vaikka ihminen ei olisi koskaan nähnyt jotakin, se ei silti tarkoita, etteikö tuota asiaa voisi olla olemassa. Kuten vaikka vesilapsosia. Kingsley käsitteli myös olettamisen problematiikkaa, sitä miten se johtaa vääriin johtopäätöksiin. Vesieläinten ja -kasvien kavalkadi oli monipuolinen ja varsin sivistävä.

Hämmästelin myös Kingsleyn tapaa käsitellä luonnon suhdetta uskontoon. Voisin kuvitella, että 1800-luvulla hänen näkemyksensä eivät olleet kovin muodikkaita. Tarinassa esimerkiksi mainitaan kylä, joka eli tulivuoren äärellä. Kyläläiset kehittivät uskomuksia tulivuoreen liittyen mm. maan alla asuvista olioista eivätkä hyväksyneet luonnontieteellisiä tosiasioita. Kertoja mainitsee tässä yhteydessä, että jos ihmiset ovat tuollaisessa selittelyn tilassa, on heille turha puhua järkeä. Mahtava piikki! Toinen yllättävä asia oli lapsen kuoleman suorasukainen käsittely. Oli vaikeaa olla ymmärtämättä Tomin siirtymistä vesilapseksi rajan toiselle puolelle muuna kuin viittauksena kuolemaan. Tämä tulkinta mielessä pitäen kirjan lukeminen on entistä syvempi ja myös hämmentävämpi kokemus.

Mutta tosiaan, kaikesta kiehtovuudestaan ja yllätyksellisyydestään huolimatta kirja oli toisinaan kuollettavan tylsä. Sen 300 sivua olisi voinut helposti tiivistää sataan sivuun. Tosin sitten olisi jäänyt aika monta elukkaa esittelemättä ja pohdintaa pohtimatta. Uskon että olisin pitänyt lapsena tästä kovastikin, jos minulle olisi luettu kirjaa iltasatuna vähän kerrallaan. Omatoimiseen lukemiseen ei lapsena olisi riittänyt hermot, kun ne eivät meinanneet riittää nytkään. Tosin olisin rakastanut yli kaiken kirjan kuvitusta, jossa on vähän vastaavaa synkkyyttä kuin Liisan seikkalut ihmemaassa -kirjassa, lievempänä versiona. Joka tapauksessa kirja oli hieno ja en ihmettele sen klassikkoasemaa.

Luettu kirja: Vellamon lapset (suom. Lyyli Vihervaara)
Alkuperäinen kirja: The Water-Babies (1863)
Sivumäärä: n. 300
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Anja Snellman: Parvekejumalat

Luin kirjan, jota inhosin alusta loppuun. Usein jos inhoan jotakin kirjaa, näen kuitenkin sen positiivisetkin puolet ja koen hetkittäin valoisia pilkahduksia takkuavankin lukemisen lomassa. Anja Snellmanin Parvekejumalat oli kuitenkin joka lauseellaan minulle vastenmielinen. Saattaa herätä kysymys, miksi sitten en jättänyt kirjaa kesken. No tietenkin siksi, että kirja on äänestetty Hesarin 2000-luvun suomalaiset suosikit listan sijalle 78. Ja siksi, että maksoin kirjasta kokonaiset kolme euroa, enkä tietenkään halunnut tunnustaa virheostosta.

Nyt kun tunnustan inhonneeni kirjaa, tuntuu vielä vaikeammalta myöntää, että kirja käsitteli hurjan tärkeää aihetta, maahanmuuttajien elämää ja sopeutumista Suomeen ja suomalaisten asenteita heitä kohtaan. Kirjan päähenkilö Anis F. Muumin on somalityttö, jonka perhe on muuttanut kylmään Suomeen. Anis elää niin normaalia nuoren tytön elämää kuin se on mahdollista kahden hyvin erilaisen kulttuurin ristitulessa. Vapauden kaipuu ja halu olla samanlainen kuin Suomi-tytöt sekä uskonnon ohjaama tiukka, jopa julma kotikasvatus johtavat pahoihin yhteentörmäyksiin. Tarinassa on myös täysin päinvastaista vapaudenkaipuuta. Suomalaissyntyinen Alla-Zahra, joka on aiemmin tunnettu nimellä Alla Pohjola, pakenee liiankin vapaata, rankkkaa ja sekavaa elämäänsä burkhan alle, toisenlaiseen vapauteen. Alla-Zahran pikkusisko Wanda ja Anis tutustuvat ja Wandan kautta Anis pääsee yhä lähemmäs sellaista elämää, josta haaveilee. Hinta on kuitenkin kova.

Kirja käsittelee monipuolisesti erilaisuutta ja sen sietämistä. Sen sanoma oli merkittävä ja monella lailla herättelevä. Koko kirjan hieno, tärkeä ja ajankohtainen viesti hautautui kuitenkin mielessäni valtavat mittasuhteet saaneeseen ärsytykseen. Inhosin kirjan henkilöiden typerää nimeämistä. Aniksen perheen tytöt olivat kaikki mausteita ja pojat haukkoja. Inhosin kirjan töksähtelevää rakennetta, lyhyitä lukuja ja liikaan hienosteluun sortuvia lauseita. Inhosin kirjan päämäärättömyyttä ja sekavuutta. Kirja tuntui koko lukukokemuksen ajan ilkeältä ja pahansuovalta, toisaalta lapselliselta ja hiomattomalta.

Oikein harmittaa mollata kirjaa näin, etenkin kun tiedän teoksen vedonneen moniin. En tiedä onko syy siinä, että minä ja Anja Snellman emme vain sovi yhteen. Ajattelin ottaa selvää asiasta ja palaan vielä tämän vuoden aikana johonkin toiseen Snellmanin teokseen, ehkäpä toiseen listalta löytyvään, Lemmikkikaupan tyttöihin tai sitten Snellmanin (silloin Kaurasen) esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä. Oletteko te pitäneet Snellmanin kirjoista? Olenko yksin tämän ärsyyntymiseni kanssa?

Kirjailija: Anja Snellman
Luettu kirja: Parvekejumalat (2010)
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu: ★

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Kuva: Elisa Kirja
Äänikirjojen kuunteleminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, kun työmatkani on lyhentynyt puoleen (junamatkat sen sijaan eivät). Tuntuu vähän omituiselta, kun työmatkakävelyihin ei enää kulukaan lähes 1,5 tuntia päivästä. Asia oli ihan niin kuin ajattelinkin, on paljon kivampaa mennä illalla erikseen lenkille hienompiin maisemiin kuin kävellä päivästä toiseen aina samaa, toki kaunista mutta jo liian tutuksi tullutta, reittiä. Äänikirjaparat tosin ovat nyt syrjäytyneet, ressukat.

Hehkutan Turku-rakkauttani aina ja kaikkialla, luonnollisesti myös töissä Vaasassa. Kaikille työkavereilleni lienee selvää, mikä kaupunki on minusta maailman paras. Ei siis ole ihme, että kun eräs työkaverini oli lukenut Eppu Nuotion kirjan, Mutta minä rakastan sinua, hän suositteli sitä minulle innoissaan. Kirja nimittäin sijoittuu Turkuun ja kuvaa sitä kauniisti, tunnelmallisesti ja turkulaisesti.

Mutta minä rakastan sinua alkaa asuntonäytöstä Portsassa. Kaksi keski-ikäistä, toinen on mies ja toinen on nainen, tapaavat sattumalta. Kyseenalaistamiselle ei jätetä sijaa, kohtaamisessa on taikaa, rakkautta ensisilmäyksellä. Kun näyttö on ohi, mies juoksee naisen perään. He alkavat kävellä yhdessä, kävelevät ympäri Turkua, nauttivat sen herkästä kauneudesta, historiasta ja Aurajoen taiasta.

Rakkaus ei kuitenkaan ole rypytöntä, tietenkään, eihän se muuten olisi aitoa. Väärinymmärryksiä, epävarmuutta ja väärin tulkittuja ja tulkitsemattomia viestejä mahtuu maailmaan, mutta tosirakkautta ne eivät pysty kaatamaan. Naisen aikuinen tytär tuo naiselle päänvaivaa, samoin entinen aviomies. Rakkauteen lomittuu kuolemaa, pelkoa, ystävyyttä ja vähän myös katkeruutta. Katkeruudesta pitää huolta mieheen ihastunut kolmekymppinen työkaveri. Pakkomielteinen rakkaudessaan.

Mutta minä rakastan sinua ei oikeastaan ollut kovin suuri, hieno tai kaunis romaani. Se oli kuitenkin niin lohdullisen pehmeä, elämää, kuolemaa ja tietenkin sitä suurta rakkautta niin lohduttavasti ja aidosti kuvaavaa, että kuuntelukokemus oli miellyttävä. Eppu Nuotion kuvaava suuri rakkaus ei ole räiskyvää, ei maailmaa järisyttävää, ei kovinkaan intohimoista eikä ikimuistoista. Se on arkista, lämmittävää ja hymyilyttävää. Eli sellaista, mitä rakkaus parhaimmillaan, kestävimmillään ja aidoimmillaan on. Mutta minä rakastan sinua oli poikkeuksellisen lämmin, lohduttava ja jotenkin armollinen lukukokemus.

Tänään aamupalaa syödessäni satuin katsomaan kolmoselta Studio55-ohjelman kirja-arvosteluosiota. Siinä kirjavinkkaajamies nosti esiin erityisenä asiana sen, että Mutta minä rakastan sinua kertoo keski-ikäisten henkilöiden rakkaudesta, joka kirjallisuudessa on aika harvinaista. Vähäsen hämmästyin, en ollut tajunnu ajatella koko asiaa. Rakkaus on universaalia, se ei ole ainoastaan nuorten ihmisten etuoikeus. Arvostelija suositteli kirjaa iältään 40-70 vuotiaille naisille. Minä en kuulu tähän joukkoon, mutta itse suosittelisin kirjaa ihan kaikille. Etenkin turkulaisille.

Kirjailija: Eppu Nuotio
Kuunneltu kirja: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava
Kirjan pituus: 9 h 31 min
Lukija: Kirsti Valve
Arvostelu: ★★★★