sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Messuraportti: Helsingin kirjamessujen perjantai ja lauantai


Niin vain on sitten kirjamessut ohi tältä vuodelta ja kohta on jo marraskuu. Käsittämätöntä. Kerroinkin, miten juhlistin nyt samalla uuden elämäni yksivuotissynttäreitä ja oli kyllä varsin onnistunut juhlaviikonloppu! Kiitos messukeskukselle bloggaripassista.


Perjantaina menin paikalle vähän ennen kahtatoista. Olen kahdesti ennenkin käynyt Helsingin messuilla (kaksi ja kolme vuotta sitten) ja olin taas messuhallissa ihan yhtä eksynyt. Jotenkin en osaa lainkaan hahmottaa sitä tilaa. Turun messut ovat paljon helpommin hallittavissa oleva tilaisuus. Ihmisiä oli paljon ja heti aulassa alkoi vähän ahdistaa. Onneksi kuitenkin löysin nopeasti tieni kirjojen luokse ja syke alkoi laskea. Suuntasin tiedetorin suuntaan Kruununhaka-lavalle, jossa Risto Isomäki kertoi kirjastaan Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. En ole lukenut vielä kirjaa, laitoin sen saman tien kirjastosta varaukseen. Eipä tullut mikään iloinen fiilis tuosta haastattelusta. Mielenkiintoista oli mm. keskustelun sivuama vaateteollisuus ja se miten suomalaisilla yrityksillä voi hyvin olla tärkeitä avaimia siihen, miten me selviäisimme tästä kriisistä. Isomäkeä olen fanittanut pitkään, hän on myös hyvä puhuja. Olisin kuunnellut häntä paljon pidempäänkin!

Risto Isomäki, haastattelija Leo Stranius
Isomäen jälkeen ehdin tehdä vähän ostoksia ja tankata energiaa (ihan hirveän bagelin) ja sen jälkeen tapasin maailman ihanimman Enemmän kirjoja -blogin Tiian. Internet-maailma on hassu, tuntuu kuin olisin tavannut ystävän, vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kuin näimme livenä. Seurasimme yhdessä pari Kruununhaka-lavan ohjelmaa. 

Ensin keskusteltiin Tiedenaisista (Maria Lähteenmäki, Johanna Ylipulli ja Riitta Korhonen). Tuokin kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta. Haastattelua kuunnellessani tuli taas mieleeni, miten ihanaa olisi olla tutkija, mutta miten kamalaa olisi olla jatkuvassa apurahan hakurumbassa. Mieleeni jäi erityisesti se, kun Ylipulli kertoi miten suunnittelumaailma on miehinen: autoilu on naisille vaarallisempaa, kun kolaritestinuket ovat miehisiä ja vaikkapa hengityssuojaimet on suunniteltu miehille sopiviksi.


Tuon jälkeen tasa-arvokeskustelu jatkui teemalla Eriarvoistuva maailma - tasa-arvoistava koulu? Keskustelussa oli mukana panelistit Minja Koskela, Tuomas Tervamäki ja Sonja Kosunen. Ihailen etenkin Koskelan taitoa puhua! Hän totesi, että suomalainen peruskoulu on historiallisen upea demokratiateko, mutta sitä ei pitäisi pitää itsestäänselvänä. Eriarvoistuminen ei näy Suomessa samalla tavalla kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, mutta vastaavat rakenteet ovat olemassa, vaikka ovatkin paremmin piilossa. Se onko perheillä varaa laittaa lapsensa harrastuksiin, voi vaikuttaa paljonkin näiden tulevaisuuteen. Jatkoimme tästä Tiian kanssa mielenkiintoista keskustelua ja messujen kiertelyä, kunnes minun oli aika lähteä hotellilleni päikkäreille ja vaahtokylpyyn (!!!) ennen illan Bloodred Hourglassin ja Insomniumin keikkaa. Aika etuoikeutettu olo.


Tässä varsin hämärässä kuvassa perjantain ostokset: Ei enää Eddyn aioin ostaa jo Turun messuilta, mutta se loppui kesken! Nyt ostin sen ja kaupanpäällisiksi sain kassin. Hetken hohtava valo on puuttunut aiemmin Itkonen-kokoelmastani, enkä ole siitä muuten koskaan lukenutkaan! Bukowskin Siinä sivussa oli aikamoinen löytö myös sen myyjän mukaan. Luotettava taho on suositellut minulle, että tämä on Bukowskin paras ja kun tuo kirja oli jotenkin niin hieno, niin pakkohan minun oli se ostaa.


Lauantaina oli messuväsymystä ilmassa ja jalat painoivat jo valmiiksi. Messuille menin vasta puolen päivän jälkeen - ja järkytyin tungoksesta ja melkein pakenin. Onneksi kuitenkin jäin, sillä päivän aikana tein paljon hyviä löytöjä ja tapasin Sivutiellä-blogin Sirrin sekä Hennan. 
Ohjelmia en jaksanut seurata ja messuhallissa oli niin täyttä, että oli välillä etsittävä rauhallisempi soppi, jossa sai hetken hengähtää. En voi kuitenkaan olla olematta iloinen siitä väenpaljoudesta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että kirjallisuus kiinnostaa! Juuri luin tiedotteesta, että kirjamyynti kasvoi neljänneksellä viime vuodesta, hurraa! Eikä nyt vedetä tästä mitään johtopäätöksiä siitä, että viime vuonna minä en päässyt mukaan... Kolme tuntia oli minulle ihan riittävästi myös lauantaina, enempää löytöjä en olisi ehkä jaksanut kantaa sieltä poiskaan.


Kuvissa lauauntain ostokset. Rosebudin myyntipiste oli viedä minut turmioon... Löysin ihanan kokoelman erikseen irrotettavia Alice in Wonderland -kuvia, jotka on kai tarkoitettu värityskuviksi, mutta minä ajattelin laittaa niitä tauluiksi. Olen monesti kertonut, miten paljon rakastan tuota John Tennielin kuvitusta, se on kuin osa identiteettiäni. Ostin myös ihania kirjamerkkejä ja pari muistikirjaa (Minulla on paha, todella paha muistikirjariippuvuusongelma. Tarvitsen kai lisää muistikirjoja, että muistan jatkossa ettei minun enää pitäisi ostaa niitä). Ulla Donnerin Sontaa-sarjakuvan luin jo ja tykkäsin tosi paljon. Olin jonottanut sitä kirjastosta jo pitkään, mutta messuilla totesin, etten jaksakaan enää.

Böll,  Doctororow ja Kellokosken prinsessa olivat kympillä kolme -divaripöydän löytöjä. Böll ja Doctorow ovat 1001-listan kirjoja, Kellokosken prinsessa on ollut lukulistalla pitkään. Kent-kirja maksoi vain neljä euroa. Pakkohan minun oli se ostaa, kun olen haaveillut siitä omaan hyllyyn. Suomen rahvaan historia on ollut myös ostolistalla, nyt sain sen kympillä, joten en voinut vastustaa, vaikka sen kantelu ympäri Helsinkiä kävikin työstä.




Messujen plussat ja miinukset:

+ Mahtavat valikoimat sekä uusien että antikvariaattikirjojen myyntipisteissä. Ja jopa tosi edullisia kirjoja.
+ Nyt tuntui, että kirjat liikkuivat myös muualla kuin siellä 2 euron kirjojen osastolla. Mahtavaa!
+ Kiinnostava ohjelma, sieltä olisi löytynyt seurattavaa ihan valtavasti
+ Liukumäki oli superhauska idea!
+ Ruuhka, kirjat kiinnostaa!

- Lavat voisi olla merkittynä isoilla kylteillä katon rajaan. Helpottaisi kummasti suunnistamista.
- Ruuhka, alkoi ahdistaa
- Bagel oli aivan kamala, pahoitin mieleni
- Puhelinoperaattorimyyjät. Ei kiitos! Olen menossa katsomaan hullun kiilto silmissä lisää kirjoja! Minulla ei ole teille aikaa!

Nyt tuntuu, ettei koskaan enää, mutta veikkaanpa että ensi vuonna haluan taas myös Helsingin messuille. Kirjamessut ovat samaan aikaan sekä maailman ihanin että maailman kamalin paikka. Kyllä se taitaa enemmän kallistua ihanan puolelle, nyt kun ihailen ostoksiani. Olitko sinä messuilla, teitkö löytöjä?

torstai 24. lokakuuta 2019

Ajatuksia viimeisen vuoden ajalta


Puolisen vuotta sitten kirjoitin ajatuksiani siitä, miten koin elämäni muutama kuukausi suuren leikkauksen jälkeen. Koska tänään on tasan vuosi siitä, kun pakkasin sairaalakassiani, tuli tarve kirjoittaa taas. Ja minnepä muuallekaan kirjoittaisin kuin tänne julkiseen päiväkirjaani, vaikka edelleen välillä mietin, onko näin henkilökohtaisia juttuja järkevää jakaa näin avoimesti. (Ja aina vain palaan siihen, miten paljon olen saanut kiitosta siitä, että olen avoin. Joten jatkan.)

Leikkaukset (niihin johtaneista syistä olen kirjoittanut täällä) olivat niin rankkoja henkisesti ja fyysisesti, etten todellakaan tiennyt vuosi sitten, mihin lähdin. Hyvä niin. Toisaalta en tiennyt myöskään sitä, miten täysin elämäni voisi muuttua, vaikka siihen tietysti halusinkin uskoa. Jälkeen päin ajateltuna on oikeastaan mukava huomata, että uskoin oikeasti hyvään, siihen että kaikki muuttuisi paremmaksi. Pelkäsin, mutta ennen kaikkea olin toiveikas. Niin sitä kannattaa elämäänsä elääkin, ilman liikaa pessimistisyyttä. Se että juuri sairasloman päätyttyä sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, ympäristönsuojeluviran, jossa olen viihtynyt älyttömän hyvin ja jossa saan käyttää osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla, on saanut minut uskomaan ei nyt sentään kohtaloon mutta ainakin siihen, että kaikki oikeasti järjestyy. Joskus palaset loksahtelevat paikoilleen järjestyksessä sitten, kun ensimmäinen iso palanen on paikoillaan.

Puoli vuotta sitten kirjoitin paljon siitä, mitä havaintoja olin tehnyt oman pääni sisäisessä maailmassa. Nyt minusta tuntuu, että olen vähän kyllästynyt oman napani tuijotteluun ja kiinnostus on siirtynyt toisiin ihmisiin. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä. Kaikissa (tai ainakin melkein kaikissa) on jotakin hyvää. Olen miettinyt paljon sitä lausetta, jonka Skamin Norakin oli teipannut huoneensa seinälle: "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always." Koska se on ihan totta. Harva taistelu näkyy ulospäin, harva kertoo niistä. Toisaalta omaa taistelua ei myöskään pitäisi ikinä käyttää syynä siihen, miksi on toisille ilkeä, eikä omaan taisteluun pitäisi jäädä vellomaan.

Niin, vellominen. Huomaan tulleeni hirveän allergiseksi turhalle valitukselle ja menneissä vellomiselle. Lopulta hyvin harva asia elämässä on sellainen, etteikö siihen voisi itse vaikuttaa tavalla tai toisella. Ja ne joihin ei voi, niistä ei myöskään kannata valittaa ja niihin ei kannata jumiutua ja tuhlata energiaa. Olen ehkä (huom. ehkä!) osannut kääntää omaa vellomisharrastustani ennemminkin siihen, että analysoin ajatuksiani ja menneisyyttä ja koitan oppia siitä tai mietin, miten voisin tehdä asioista parempia tulevaisuudessa. Tiettyjen asioiden (vaikkapa ulkonäköni tai sen miten puhun aivan liikaa ja tunnen käyttäytyväni tyhmästi tai nolosti) kanssa tulen varmasti kriiseilemään enemmän tai vähemmän loppuelämäni, mutta jotenkin osaan nykyään suhteuttaa asioita paremmin, myös nauraa itselleni.

Harva asia elämässä on myöskään sellainen, että se olisi saavutettavissa ilman vaivannäköä. Kun olen pakosta joutunut aloittamaan monta asiaa, oikeastaan koko elämäni, aika alusta, ja näkemään sen eteen paljon vaivaa, olen tajunnut miten helposti olen aiemmin todennut asioista, että en pysty, en osaa. On helppo tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta, tietenkin. Mutta jos ei ikinä tee epämukavilta tuntuvia asioita, ei myöskään pääse elämässä eteenpäin, ei koskaan opi tai koe mitään uutta. Huonoina päivinä on nykyisin paljon helpompaa katsoa taaksepäin ja nähdä, millaisen matkan on kulkenut. Asiat ovat tosiaan asettuneet mittasuhteisiin, monellakin tavalla.

Ja ne ihmiset. Vaikka viihdynkin hyvin yksin ja säännöllinen yksinolo on minulle lähes yhtä välttämätöntä kuin uni ja ruoka, olen onnellinen myös siitä, miten saan työssäni jatkuvasti kohdata uusia ihmisiä ja miten saan jatkuvasti laittaa sosiaaliset taitoni testiin. Olen myös hurjan onnellinen kaikista ympärilläni olevista ihanista ihmisistä, joista yksikään ei ole (ainakaan pahasti tai niin että olisin huomannut) suuttunut minuun, vaikka uuden elämäni myötä minusta on tullut suorapuheisempi ja kenties ihan terveellä tavalla itsekkäämpi.

Puhun uudesta elämästä, sillä siltä se tosiaan tuntuu. Olen kertonut puolittain vitsillä, että 25.10. eli huominen on suuri suolettomuussyntymäpäiväni, mutta on se oikeastikin minulle hurjan merkityksellinen päivä. Kun on niin pitkään ollut sairas, surullinen, väsynyt ja kaikesta huolestunut, on ollut upeaa kokea näin paljon hienoja asioita terveenä ja vielä upeampaa on ajatella, mikä kaikki minua vielä odottaakaan. Muistan hyvin, kun vuosi sitten sairaalassa luin blogeista ja Instagramista juttuja Helsingin kirjamessuilta. Itse makasin sairaalasängyssä letkuissa turtana ja peloissani. Sain hurjasti ihania viestejä, sieltä messuhulinoistakin. Siksi tuntuu erityisen merkitykselliseltä lähteä huomenna Helsinkiin, viettämään tätä uutta syntymäpäivääni ensin kirjamessuille ja sitten vielä illalla parin lempibändini keikalle. Kirjamessuille tulen myös lauantaina. Toivottavasti tapaan siellä myös teitä, tärkeät kirjahullut ystäväni!

lauantai 19. lokakuuta 2019

Antti Rönkä: Jalat ilmassa


Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista

perjantai 18. lokakuuta 2019

Voita lippu Helsingin kirjamessuille! (arvonta päättynyt)


Viikonloppu! Olipa uuvuttava työviikko. Ensi viikko on lähes yhtä uuvuttava, mutta onneksi pelastukseksi saapuu perjantain lomapäivä ja Helsingin kirjamessut, joilla aion kierrellä perjantain ja lauantain (kiitos Messukeskukselle bloggaajapassista!). Sain ilon arpoa myös teille kaksi messulippua, jotka oikeuttavat kertakäyntiin messuilla. Toisen lipun arvon täällä blogissani, toisen Instagramissa. Jos haluat tuplata mahdollisuutesi voittoon, tule osallistumaan myös Instagramiin (löydyn sieltä nimellä 1001kirjaa).

Totta puhuakseni en ole kaiken tämän työhulluuden keskellä ehtinyt perehtymään messulehteen, mutta tässä pari nopeaa tärppiä noilta päiviltä, jolloin itse olen paikalla:

Perjantai 25.10.

11-11:30: Heikki Salo ja Mikko Lundell
Miljoonasade
Rakastetun yhtyeen värikäs tarina.  
(olen fani!)

12-13: Antti Heikkinen, Karoliina Timonen, haastattelija Esa Lilja
Kalle Päätalo 100 vuotta
Timosen kirja odottaa lukemistaan ja lainasin hiljattain Iijoki-sarjan ensimmäisen kirjan, jospa ehtisin aloittamaan sen tänä viikonloppuna.

Lauantai 26.10.

10:30-11 Mercedes Bentso, Kallion lukion opiskelijat haastattelevat
Mercedes Bentso
Bentson kirja oli vaikuttava, tämä kiinnostaa paljon.

13:30-14 David Nicholls
Suloinen suru
Fanitan Sinä päivänä -kirjaa. Nicholls taitaa olla tämän vuoden isoin stara.

Mutta siis, se arvonta! Osallistu lippuarvontaan kertomalla kommentilla, oletko ollut ennen Helsingin kirjamessuilla. Arvonta-aikaa on sunnuntai-iltaan 20.10. kello 18 asti, jonka jälkeen arvon voittajan, yhden blogissa ja yhden Instagramissa. Jätä kommenttiisi sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni, jos voitto osuu kohdalle. Lipun toimitan pdf-tiedostona sähköpostitse.

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT ja voittaja on arvottu random generattorilla, joka arpoi voittajaksi kommentin numerolla kaksi. Onnea nimimerkki Samoilija, laitan sinulle kohta sähköpostia.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti


Rakastan tietoa, faktoja, tiedettä. Silti lempiasiani elämässä ovat usein sellaisia, että niihin liittyy jotakin selittämätöntä, sellaista jota ei voi järjellä ymmärtää. Oikeastaan se on loogista, sillä tieto ja tietämättömyys kulkevat käsi kädessä: mitä vaikeammin jokin on ymmärrettävissä, sitä pidempään mieli voi askarrella tuon pulman kanssa. Monesti selittämätön tunnelma on sellainen, että sitä ei edes halua sen tarkemmin oppia ymmärtämään tai eritellä. Sellaisten asioiden suhteen, olivat ne sitten musiikkia, kirjoja tai vaikkapa ihmissuhteita, on usein parempi, mitä vähemmän on sanoja. Sanoilla on taipumus avata asioita joskus liikaakin, vedellä mutkia suoriksi ja rikkoa taikaa.

Tuollaista taianomaista, tunnelmaltaan vahvaa ja selittämätöntä kirjallisuutta minulle edustaa ennen kaikkea Haruki Murakami. Muistan varmasti koko elämäni sen hetken, kun luin loppuun hänen romaaninsa Kafka rannalla. Istuin aikaisena aamuna bussissa matkalla Turusta Lahteen töihin. Kun suljin kirjan viimeisen sivun luettuani, minun oli pakko katsella bussissa ympärilleni: oliko tämä kaikki vain unta, luinko kirjaa unissani, ja jos en, niin miten on mahdollista, että nämä kanssamatkustajat eivät kokeneet juuri samaa kuin minä? Sitähän kirjallisuus parhaimmillaan on, matka pois omasta todellisuudesta, lomaa arkisista ajatuksista. Toisaalta tuo lomamatka suuntautuu niin syvälle omaan alitajuntaan, että lopulta ei tiedä, mikä osa lukukokemuksesta olikaan kirjailijan sanojen ja mikä omien aivojen luomaa.

Jotakin mystistä näissä japanilaistaustaisissa kirjailijoissa on, sillä vastaavaa murakamimaista tunnelmaa olen jo aiemmin löytänyt myös Kazuo Ishiguron kirjoista. Tänä syksynä (viimeinkin!) suomennoksena ilmestynyt Surullinen pianisti (The Unconsoled, Helene Bützowin huippusuomennos) edusti kaikkein surrealistisinta tähän asti lukemaani Ishiguroa: ja minä olin luonnollisesti myyty! Tiedättehän sen unen: teillä on jokin tehtävä suoritettavana tai paikka johon pyritte, mutta unen edetessä esteitä ilmaantuu koko ajan tielle ja päämäärä siirtyy vain kauemmaksi ja kauemmaksi siten, että uni saa aina vain omituisempia piirteitä. Juuri tällainen unenomainen matka tämä kirja oli.

Tästä kirjasta kirjoittaminen on niin vaikeaa, että en tiedä kannattaisiko minun edes vaivautua yrittämään. (Muutenkin tekstin tuottaminen tuntuu tänään jotenkin niin tahmealta, että kauhulla odotan huomenna koittavaa työpäivää, kun pitäisi saada taas sanoja peräjälkeen siten, että joku muukin ymmärtäisi mitä koitan sanoa. Olisiko kellään myydä toista viikonloppua tähän putkeen?). Surullinen pianisti oli tosiaankin enemminkin matka kuin kirja. Eihän siinä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vaikka sivuja on yli 650!

Kirjan juoni on melko yksinkertainen: Herra Ryder on kuuluisa pianisti, joka saapuu kaupunkiin esiintymään konsertissa. Hän majoittuu hotelliin eikä hänellä ole toiveena muuta kuin se, että ehtisi hiukan harjoitella ennen konserttia, jotta saisi päätettyä, mitä kappaleita esittää. Ryder ei tunnu muistavan juuri mitään, tietävän oikein sitäkään, kuka hän edes on. Hyvin nopeasti Ryderin tielle alkaa ilmestyä erikoisia hahmoja ja etenkin loputtomia vaatimuksia. Ryder etsii pianoa, jolla harjoitella soittamista, mutta vaatimukset kuljettavat häntä jatkuvasti eri suuntiin. Lopulta kun piano löytyy, se soikin täydellisesti, odottamattoman syvästi.

Kirja on vähän kuin labyrintti tai vaarallinen verkosto, jossa yksi suunta johtaakin jonnekin aivan muaalle kuin mihin luuli pääsevänsä. Ihan kuin usein unessa, ensikatsomalta täysin vieras hahmo muuttuukin rakkaaksi ihmiseksi tai entiseksi koulutoveriksi. Samoin huone tai maisema muutti jatkuvasti muotoaan, päähenkilö ja lukija löysivätkin itsensä aina uudesta absurdista tilanteesta. Mieleeni tuli Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, se taitaa olla kaikista maailman taideteoksista se, joka kuvaa kaikkein parhaiten sitä, millainen tunnelma voi unimaailmassa olla. Tämä kirja pääsi hyvin lähelle.

Ryderistä henkilönä ei oikeastaan kerrota kovin paljon. Hän on kaikkien tuntema, ja ihailtukin, mutta omasta elämästään hän on aivan pihalla, eikä hänellä ole siihen mitään hallintaa. Mielenkiintoista on sekin, miten hän pitkin kirjaa miettii sitä, miten kaikkein tärkeintä konsertissa on tehdä vaikutus omiin vanhempiin. Tämäkin jotenkin kuvasti sitä alitajunnan omistuista maailmaa. jota me kaikki kannamme sisällämme. Miten lopulta olemme sisäisessä maailmassamme vähän hukassa olevia, hyväksyntää hakevia lapsia. Samaa alitajunnan maailmaa edusti tietenkin kirjan pääjuoni, se miten Ryder koko ajan pyrkii jonnekin, koittaa päästä eteen päin, mutta aina hänen tielleen tulee jotakin, joka estää noiden asioiden saavuttamisen ja täyttymyksen.

Yritin analysoida asiaa: mikä ihmeessä Ishiguron varsin vaivattomassa ja arkisessakin tekstissä saa aikaan tuon omituisen unenomaisen tunnelman, mutta en päässyt siitä perille. Ja tosiaan hyvä niin! Kirjaa lukiessa olin lumoutunut, häkeltynyt ja ärsyyntynyt, kaikkia noita samaan aikaan. Olen ihan varma, että monelle tämä kirja näyttäytyisi ihan erilaisessa valossa ja myös aika varma siitä, että moni myös inhoaisi tätä. En ehkä myöskään suosittelisi tätä ensimmäiseksi Ishiguron teokseksi, jos häneltä ei ole aiemmin lukenut mitään. Onkin mielenkiintoista, miten sama kirjailija pystyy luomaan näin toisenlaisia maailmoja, ihan erilaisia tunnelmia. Voi veljet, miten Ishiguro onkin Nobelinsa ansainnut. Tämä matka oli kyllä niin hämmentävä ja kului lähinnä henkeä haukkoessa ja sivuja ahmiessa, että joskus on vielä palattava tuonne omituiseen labyrinttin ja katsoa, mitä sen käytävillä tulee vastaa toisella lukukerralla. En siis sano, että suosittelen tätä kirjaa, mutta sanon, että kannattaa kokeilla!

Luettu kirja: Kazuo Ishiguro, Surullinen pianisti (suom. Helena Bützow)
Kustantaja: Tammi 2019
Sivumäärä: 658
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Turun kirjamessujen sunnuntai


Tässä perinteistä ruokamessuleipäjuustoa iltapalaksi mutustaessani päätin, että kootaanpa nyt tämäkin messupäivä blogiin, vaikka väsyttää ja vaikka ajatukset ovat kovin hajanaisia. Kolme päivää messuhulinassa uuvutti ja aloin olla aika ärsyyntynyt ja kaipasin yksinäisyyttä, rauhaa, musiikkiin upottautumista ja kirjan lukemista. Lienee aika yleinen kokemus kirjamessuvieraalle, kontrasti lukuharrastuksen kanssa on melkoinen.

Päivän aloitin, niin kuin eilen lupailin, kuuntelemalla Petri Tammisen haastattelun. Tamminen osoittautuikin miellyttäväksi esiintyjäksi. Parasta oli kun hän intoutui kertomaan kirjastoista, miten hän rakastaa niitä. Kirjassahan kirjailijan vaimo listaa asioita, joiden takia kannattaa elää: kakut, kirjastot, lentopallo. Tamminen kertoi silmät loistaen, miten kirjasto on paratiisi maan päällä, samaan aikaan sekä jännittävä että turvallinen paikka. Ja miten kirjasto on ainoa paikka, jonne voi mennä ilman että kukaan odottaa mitään, ilman että on kuluttaja. Hieno luonnehdinta ja tosiaan, kirjastoja ei pitäisi pitää itsestäänselvyytenä. Minulle selvisi haastattelussa myös että kesällä esikoiskirjansa Jalat maassa julkaissut Antti Rönkä on Tammisen poika. Päätin että minun on luettava lisää sekä isää että poikaa.


Myöhemmin seurasin Agricola-lavalla kirjabloggarikollegani Kirsin ansiokkaasti moderoimaa dekkarikeskustelua. Se keskittyi käsittelemään millaista on kirjoittaa moniosaista dekkarisarjaa ja millaisia haasteita siinä voi olla. Keskusteluun osallistuivat Matti Remes, Arttu Tuominen ja Timo Sandberg. En ole lukenut heiltä yhtäkään kirjaa, mutta tuli sellainen olo, että pitäisi kyllä. Mielenkiintoista oli kuulla siitä, miten kirjoihin ammennetaan omaa elämää ja joskus myös persoonaa ja miten paljon kirjoittava saattaa unohtaa, mitä on vuosia sitten kirjoittanut ja saattaa sekoittaa jopa eri sarjojen hahmot keskenään. Haastatteluun oli varattu mukavasti aikaa, 40 minuuttia, mutta silti se kului äkkiä. Se on messujen ongelma, kiinnostavaa ohjelmaa on paljon, mutta aika ohjelmaa kohti on lyhyt. Tosin olin kyllä ihan valmis lähtemään kotiin puoli neljältä.


Kiitokset siis Turun Messukeskukselle, kun sain taas kierrellä messuja bloggaripassin voimin! Kiitos myös messuseuralle ja teille (harvoille) joiden kanssa kohtasimme. Helsingin messuilla ajattelin panostaa sosiaalisuuteen, jospa vaikka ehtisin sitä ennen vähän toipumaan tästä. Yksi ilta ei riitä millään akkujen täyteen lataamiseen, joten hieman kauhulla odotan taas huomenna alkavaa työviikkoa. Lopulta messuista jäi kaikesta uuvuttavuudesta huolimatta päällimmäisenä inspiroitunut olo: miten ihania kirjoja maailma on täynnä ja miten ihana olisi itsekin kirjoittaa!

Ensimmäisessä kuvassa päivän messusaalis, joka onneksi sentään jäi edellisiä päiviä pienemmäksi: ruotsalaista nykysarjakuvaa ja saksalainen 1940-luvun klassikko. Ihan hirveän vaikea klassikko, jonka kuitenkin aion lukea, sillä se on sekä keskisuomalaisen sadan kirjan, että 1001 kirjan listalla. Harrastuksensa kullakin, mutta kirjamessuilla muistaa, että on niitä kirjahulluja sentään aika paljon muitakin!

Kirjamessukuulumisia perjantailta ja lauantailta


Aiempina vuosina olen kirjamessuilla seurannut tiiviisti ohjelmia, kantanut kameraa mukana ja kuvannut innokkaasti ja raportoinut jokaisesta messupäivästä erikseen pitkästi. Nyt  huomaan, että puhelimessa on muutama julkaisukelvoton suhruinen räpsy, ohjelmiakaan en nähnyt kovin montaa, mutta ostettujen kirjojen pino sekä yleinen messupöhinä ovat tehneet oloni onnelliseksi. Onnelliseksi mutta väsyneeksi! Viime yönä nukuin kevyet yhdentoista tunnin yöunet, juuri sellaiset, joita olen viikkokausia kaivannut, mutta joihin en ole pystynyt yrityksestä huolimatta. Vaikka tuntuu, että messut eivät lievitä kaikessa stressaavuudessaan työstressiäni, ovat ne jotenkin kuitenkin rentouttaneet. En ole koskaan tainnutkaan mainita, että rakastan kirjoja!

Kirja-alan muutoksesta ja jopa kuolemasta on puhuttu pitkään. Tänä vuonna en voinut olla  miettimättä, onko messujen selvä pieneneminen nyt merkki siitä. Joka vuosi halpakirjaosasto kasvaa ja siellä on enemmän ihmisiä ja muita näytteilleasettajia on vähemmän. Ruokamessupuolikin tuntui kuivahtaneelta. Mielenkiinnolla menen loppukuusta Helsingin messuille, jotka ovat tuntuneet aiempiin Turun messuihin tottuneesta uuvuttavan suurilta. Niillä olisi nimittäin vähän varaakin pienentyä...

Joku kuitenkin selvästi ostaa kirjoja, sillä muutama kirja joiden ostamista suunnittelin perjantaina, oli lauantaihin mennessä myyty. Mikä tragedia! Taisin kuitenkin löytää tilalle ihan riittävästi lohduketta. Jotenkin alitajunta käskee potea huonoa omaatuntoa kirjojen ostamisesta, mutta toisaalta ehkä jokaisella saa olla se yksi hulluuden alue, jossa toteuttaa itseään ja pitäähän minun tehdä osani siinä, että kirjamyynti säilyisi edes jotenkin hengissä. Koska minulla ei ole nyt oikein kerrottavaa muusta (kaikki ohjelmat, jotka näin olivat kyllä todella mielenkiintoisia), kerron noista uuden kirjapinoni kirjoista.

Westön Älä käy yöhön yksin ja Itkosen Kohti metsästin perjantaina divaripuolelta. Molemmat ovat lempikirjailijoitani, joiden kaikki kirjat haluaisini hyllyyni. Kohti on muuten vielä lukematta! Miesten haastattelu eilen oli ihana. Sitä olisi kuunnellut vielä paljon pidempäänkin.

Samoin pinon päällimmäinen Minä, Ozzy on perjantain ostoskierroksen löytö. Kirjastokaistan mainiossa sarjassa Löytöretki musiikkiosastolla idolini Marko Annala  kehuu sitä ja kiinnostuin. Se on ollut lukulistalla jo aiemmin, viimeistään siinä vaiheessa kun luin The Dirtin.

Pajtim Statovcin Bolla on ollut syksyn lukulistalla ja nyt löysin sen valmiiksi signeerattuna (tänä vuonna signeerausjonot tuntuivat liialliselta sosiaaliselta ponnistukselta). Noora Vallinkosken Perno Mega City kuuluu henkilökohtaisella samaistumisen tasolla valtavan vaikutuksen tehneisiin kirjoihin ja se on ollut tarkoitus ostaa omaan hyllyyn, jos tulee jossakin vastaan, nyt tuli ja varsin edullisesti. Nämä ovat siis molemmat uusia kirjoja.

Keltaisen kirjaston kirjathan haluaisin hyllyyni vaikka kaikki. Perinteisesti en voinut vastustaa Tammen osaston tarjousta kolmesta keltsistä 25 eurolla, ostin Ishiguron, Saramagon ja Stridsbergin. Ishiguroon ja Saramagoon olen ihastunut aiempien kirjojen perusteella, Strdisbergistä olen lukenut paljon hyvää. Kokonaan en voinut vastustaa keltaisten kutsua divaripuolellakaan, mukaan tarttui Bellow.

Ajattelin jo, että en osta tänään enää kirjoja, mutta onhan tässä nyt edessä pitkä talvi. Talven horroskauteen kun parasta varautumista on täyttää kotinsa hyvillä kirjoilla. Edessä on siis vielä kolmas messupäivä ja sitten muutama viikko lepoa ennen Helsingin messuja (varasin muuten juuri hotellin, jee!).

Kiitos Turun Messukeskukselle bloggaajapassista.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Petri Tamminen: Musta vyö


Luin Petri Tammisen Mustan vyön, koska joku kehui sitä Facebookin kirjallisuusryhmässä mainiten tumman huumorin sävyttämän kertomuksen kuolemasta. Se kuulosti minun kirjaltani ja siksi tartuin siihen, vaikka viime aikoina minulla on ollut niin kiire elää, etten ole ehtinyt miettimään kuolemaa.

Nyt kyllä heilahtaa taas vahvasti henkilökohtaisen puolelle mutta heilahtakoot. Henkilökohtaisuutta olenkin miettinyt viime aikoina paljon etenkin Instagramin puolella, jossa seuraajamääräni lähenee tuhatta. Instagram, kuten tämä blogikin on alusta asti ollut vähän kuin päiväkirjani, paikka jossa voin purkaa päätäni sen ihmeemmin miettimättä, kuka sitä lukee tai mitä tulkintoja hän minusta tekee. Motiivini ovat varsin itsekkäät, oman olon helpottaminen ja tapa ilmaista itseäni. Kaikki tämä (positiivisesti yllättänyt!) sosiaalisuus joka näiden sangen yksinäisten harrastusten ympärillä pyörii, on tullut minulle yllätyksenä.

Olen ihan oikeassakin elämässä varsin avoin, liiankin. En osaa oikein suodattaa sitä, mitä haluan jakaa itsestäni. Ehkä se on sitä, että olen niin täysillä mukana aina kaikessa, ihmissuhteissakin. Samaa avoimuutta harrastan myös netissä. Omituinen ristiriita on syntynyt siitä, että kun blogiani ja etenkin Instagram-tiliäni on päätynyt seuraamaan myös koko joukko puolituttuja, sellaisia, joiden kanssa en arkielämässä ole niin paljon tekemisissä, että jakaisin heille tämän kaiken muutenkin, tuntuu todella oudolta jakaa se netissä. Jotenkin ne sadat kasvottomat seuraajat eivät kuitenkaan haittaa, vaikka mistäpä minä tiedän, keitä niiden nimimerkkien takaa oikeasti löytyy. Joten siis, te oikean elämäni tutut, kivaa kun olette siellä. Ja hei vaan teille stalkkereillekin! Koitan ajatella asiaa niin, että kukaanhan ei pakota seuraamaan juttujani ja toisaalta en jaa netissä mitään sellaista, mitä en voisi kertoa kasvokkainkin. Avoimuutta on helppo harrastaa, sillä olen saanut siitä vain ja ainoastaan positiivista palautetta ja kokemukseni mukaan avoin ilmapiiri helpottaa kaikkien oloa.

Siitäkin olen kertonut täällä monesti, miten isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Hän kuoli auto-onnettomuudessa, täysin yllättäen ja karulla tavalla elämältä putosi pohja, täynnä elämää ja suunnitelmia ollut terve mies lakkasi yhtäkkiä olemasta.  Sitä oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on toisinaan yhä vieläkin. Vieläkin, melkein 17 vuotta möyhemmin, tulee hetkiä, kun alitajuntaisesti huomaan ajattelevani, että se olikin vain painajaista. Tai että tästä pitää kertoa isälle.

Myös Petri Tammisen Mustassa vyössä kertojan on vaikea hyväksyä sitä, että hänen isänsä, vahva, urheileva peruskallio, yhtäkkiä lakkaa olemasta. Kertojalle tulee kriisi, hän toteaa että sairaalasta tuleva viesti isän kuolemasta on oikeastaan hänen oma kuolinviestinsä, sillä hän joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Kirjallisuusryhmästä lukemani analyysi osui oikeaan, rakastin sitä, miten vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan taustasävy on humoristinen. Kertoja tiedostaa oman naurettavuutensa, sen miten synkän hullua elämä joskus on. Hän syyllistää itseään isän kuolemasta ja siitä, miten huonosti kohteli isäänsä, vaikkapa kirjoittamalla tästä ilkeitä asioita romaaneihinsa. Kertojan kuvaus siitä, miten lähipiiri suhtautuu hänen eksistentiaaliseen kriisiinsä on mainio: teinejä ei oikein kiinnosta ja parhaimmillaankin he ovat lähinnä kiusaantuneita, vaimo Liisa on ikuinen tsemppari ja järjen ääni, jota päähenkilö pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka saa kirjan loppupuolella ansaitsemansa hetken (ehkä kirjan paras kohtaus), jossa hän paljastaa, ettei se jatkuva kannustus todellakaan tule itsestään.

Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin.

Oikeastihan läheisensä menettänyt joutuu kokemaan menetystä koko loppuelämänsä. Kuolema on vasta se ensimmäinen suuri, totaalinen menetys, mutta menetystä kohtaa jatkuvasti muulloinkin. Etenkin nuorena, kun elämässä tapahtuu paljon, on vaikea hyväksyä sitä, että asioita ei voi jakaa sen rakkaan ihmisen kanssa, siinä menettää paljon. Olen menettänyt mahdollisuuden jutella isäni kanssa asioista. Etenkin suren sitä, miten innoissaan hän olisi ollut tästä urapolustani jolle päädyin, miten paljon minulla olisi hänelle kerrottavaa. Menetyksen tunne on ikuinen kumppani, sitä joutuu kokemaan arjessa jatkuvasti. Menetykseen limittyy kateus, ihan hiljattain emme voineet mieheni (joka on menettänyt molemmat vanhempansa nuorena) kanssa kuin nauraa sille, että huomasimme kaikkein eniten elämässä tuntevamme kateutta toisten vanhemmista.

Pidin kirjan arkisuudesta, siitä että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa, Turun TYKSissä, Lemussa, Lounais-Suomen peltoaukeilla. Kieli oli myös arkista, napakkaa ja tehokasta. Tiiviit lauseet osuivat usein ytimeen: "Jos on tottunut vähättelemään itseään, vähättelee helposti myös surujaan." Kuolemaan suhtautuminen oli myös piristävän arkista, mystisyydestä riisuttua:

"Kaikki tuonpuoleisuuteen liittyvät käsitykset ovat syntyneet jonkun sellaisen mielikuvituksessa, jolta on juuri läheinen kuollut. Kun joku, joka on aina ollut, onkin nyt poissa, se ihme pitää selittää, ja järjettömimmätkin selitykset ovat silloin järkeenkäypiä. Siinä mielessä kaikkien uskontojen kaikki käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat totta. Ne ovat jonkun todellisen ihmisen todellisia tunteita ja ajatuksia."

Mustassa vyössä käsitellään lempeästi myös sitä, miten kuollut ihminen tavallaan jatkaa elämää meissä, geenien ja sen kautta, että hän on ollut aiemmin niin tiivis osaa elämäämme. Tuota olen itsekin miettinyt. Tuntuu jotenkin hurjan lohduttavalta toisinaan nähdä peilissä selviä piirteitä isästä. Isä oli myös suurten tunteiden ihminen, hän innostui kaikesta ja kaikista. Ja hänen tärkeimpiä oppejaan oli, että koskaan ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole edes yrittänyt. Vaikka olen menettänyt, olen siis myös saanut.

Petri Tamminen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen kielensä ja lakonisen huumorinsa myötä totesin, että on pakko jatkossakin lukea häneltä lisää kirjoja. Tamminen näyttää huomenna olevan Turun kirjamessuilla, taidankin mennä kuuntelemaan hänen haastattelunsa. Kirjamessuille suuntaan tietysti tänäänkin, on tämä vaan vuoden paras viikonloppu!