sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti


Rakastan tietoa, faktoja, tiedettä. Silti lempiasiani elämässä ovat usein sellaisia, että niihin liittyy jotakin selittämätöntä, sellaista jota ei voi järjellä ymmärtää. Oikeastaan se on loogista, sillä tieto ja tietämättömyys kulkevat käsi kädessä: mitä vaikeammin jokin on ymmärrettävissä, sitä pidempään mieli voi askarrella tuon pulman kanssa. Monesti selittämätön tunnelma on sellainen, että sitä ei edes halua sen tarkemmin oppia ymmärtämään tai eritellä. Sellaisten asioiden suhteen, olivat ne sitten musiikkia, kirjoja tai vaikkapa ihmissuhteita, on usein parempi, mitä vähemmän on sanoja. Sanoilla on taipumus avata asioita joskus liikaakin, vedellä mutkia suoriksi ja rikkoa taikaa.

Tuollaista taianomaista, tunnelmaltaan vahvaa ja selittämätöntä kirjallisuutta minulle edustaa ennen kaikkea Haruki Murakami. Muistan varmasti koko elämäni sen hetken, kun luin loppuun hänen romaaninsa Kafka rannalla. Istuin aikaisena aamuna bussissa matkalla Turusta Lahteen töihin. Kun suljin kirjan viimeisen sivun luettuani, minun oli pakko katsella bussissa ympärilleni: oliko tämä kaikki vain unta, luinko kirjaa unissani, ja jos en, niin miten on mahdollista, että nämä kanssamatkustajat eivät kokeneet juuri samaa kuin minä? Sitähän kirjallisuus parhaimmillaan on, matka pois omasta todellisuudesta, lomaa arkisista ajatuksista. Toisaalta tuo lomamatka suuntautuu niin syvälle omaan alitajuntaan, että lopulta ei tiedä, mikä osa lukukokemuksesta olikaan kirjailijan sanojen ja mikä omien aivojen luomaa.

Jotakin mystistä näissä japanilaistaustaisissa kirjailijoissa on, sillä vastaavaa murakamimaista tunnelmaa olen jo aiemmin löytänyt myös Kazuo Ishiguron kirjoista. Tänä syksynä (viimeinkin!) suomennoksena ilmestynyt Surullinen pianisti (The Unconsoled, Helene Bützowin huippusuomennos) edusti kaikkein surrealistisinta tähän asti lukemaani Ishiguroa: ja minä olin luonnollisesti myyty! Tiedättehän sen unen: teillä on jokin tehtävä suoritettavana tai paikka johon pyritte, mutta unen edetessä esteitä ilmaantuu koko ajan tielle ja päämäärä siirtyy vain kauemmaksi ja kauemmaksi siten, että uni saa aina vain omituisempia piirteitä. Juuri tällainen unenomainen matka tämä kirja oli.

Tästä kirjasta kirjoittaminen on niin vaikeaa, että en tiedä kannattaisiko minun edes vaivautua yrittämään. (Muutenkin tekstin tuottaminen tuntuu tänään jotenkin niin tahmealta, että kauhulla odotan huomenna koittavaa työpäivää, kun pitäisi saada taas sanoja peräjälkeen siten, että joku muukin ymmärtäisi mitä koitan sanoa. Olisiko kellään myydä toista viikonloppua tähän putkeen?). Surullinen pianisti oli tosiaankin enemminkin matka kuin kirja. Eihän siinä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vaikka sivuja on yli 650!

Kirjan juoni on melko yksinkertainen: Herra Ryder on kuuluisa pianisti, joka saapuu kaupunkiin esiintymään konsertissa. Hän majoittuu hotelliin eikä hänellä ole toiveena muuta kuin se, että ehtisi hiukan harjoitella ennen konserttia, jotta saisi päätettyä, mitä kappaleita esittää. Ryder ei tunnu muistavan juuri mitään, tietävän oikein sitäkään, kuka hän edes on. Hyvin nopeasti Ryderin tielle alkaa ilmestyä erikoisia hahmoja ja etenkin loputtomia vaatimuksia. Ryder etsii pianoa, jolla harjoitella soittamista, mutta vaatimukset kuljettavat häntä jatkuvasti eri suuntiin. Lopulta kun piano löytyy, se soikin täydellisesti, odottamattoman syvästi.

Kirja on vähän kuin labyrintti tai vaarallinen verkosto, jossa yksi suunta johtaakin jonnekin aivan muaalle kuin mihin luuli pääsevänsä. Ihan kuin usein unessa, ensikatsomalta täysin vieras hahmo muuttuukin rakkaaksi ihmiseksi tai entiseksi koulutoveriksi. Samoin huone tai maisema muutti jatkuvasti muotoaan, päähenkilö ja lukija löysivätkin itsensä aina uudesta absurdista tilanteesta. Mieleeni tuli Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, se taitaa olla kaikista maailman taideteoksista se, joka kuvaa kaikkein parhaiten sitä, millainen tunnelma voi unimaailmassa olla. Tämä kirja pääsi hyvin lähelle.

Ryderistä henkilönä ei oikeastaan kerrota kovin paljon. Hän on kaikkien tuntema, ja ihailtukin, mutta omasta elämästään hän on aivan pihalla, eikä hänellä ole siihen mitään hallintaa. Mielenkiintoista on sekin, miten hän pitkin kirjaa miettii sitä, miten kaikkein tärkeintä konsertissa on tehdä vaikutus omiin vanhempiin. Tämäkin jotenkin kuvasti sitä alitajunnan omistuista maailmaa. jota me kaikki kannamme sisällämme. Miten lopulta olemme sisäisessä maailmassamme vähän hukassa olevia, hyväksyntää hakevia lapsia. Samaa alitajunnan maailmaa edusti tietenkin kirjan pääjuoni, se miten Ryder koko ajan pyrkii jonnekin, koittaa päästä eteen päin, mutta aina hänen tielleen tulee jotakin, joka estää noiden asioiden saavuttamisen ja täyttymyksen.

Yritin analysoida asiaa: mikä ihmeessä Ishiguron varsin vaivattomassa ja arkisessakin tekstissä saa aikaan tuon omituisen unenomaisen tunnelman, mutta en päässyt siitä perille. Ja tosiaan hyvä niin! Kirjaa lukiessa olin lumoutunut, häkeltynyt ja ärsyyntynyt, kaikkia noita samaan aikaan. Olen ihan varma, että monelle tämä kirja näyttäytyisi ihan erilaisessa valossa ja myös aika varma siitä, että moni myös inhoaisi tätä. En ehkä myöskään suosittelisi tätä ensimmäiseksi Ishiguron teokseksi, jos häneltä ei ole aiemmin lukenut mitään. Onkin mielenkiintoista, miten sama kirjailija pystyy luomaan näin toisenlaisia maailmoja, ihan erilaisia tunnelmia. Voi veljet, miten Ishiguro onkin Nobelinsa ansainnut. Tämä matka oli kyllä niin hämmentävä ja kului lähinnä henkeä haukkoessa ja sivuja ahmiessa, että joskus on vielä palattava tuonne omituiseen labyrinttin ja katsoa, mitä sen käytävillä tulee vastaa toisella lukukerralla. En siis sano, että suosittelen tätä kirjaa, mutta sanon, että kannattaa kokeilla!

Luettu kirja: Kazuo Ishiguro, Surullinen pianisti (suom. Helena Bützow)
Kustantaja: Tammi 2019
Sivumäärä: 658
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

2 kommenttia:

  1. Kazuo Ishkuguroa tuntuu kiinnostava muisti. Ole luonani aina -romaani kertoo Kathysta, joka yrittää saada muistojensa avulla omituisesta lapsuudestaan järkevää kokonaisuutta. Unohdetussa jättiläisessä kaiken yllä taas leijailee kirjaimelline unohduksen sumu, joka saa päähenkilöt unohtamaan lähes kaiken. Pitkän päivän iltakin käsittelee muistoja - ehkä enemmänkin kollektiivisia muistoja englantilaisesta yläluokkaisesta elämäntavasta, joka alkaa olla murtumassa.

    Olen kiinnostunut tästä kirjasta, mutta en ole ihan varma, kumpaan kategoriaan tämä asettuu: Ole luonani aina -tyyliseen muisteluun vai Haudatun jättiläisen täydelliseen sumuun. Pidemmän päälle täysin ulalla olevista hahmoista lukeminen kävi raskaaksi. Mutta ehkä tälle kirjalle pitää antaa mahdollisuus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vielä Haudattu jättiläinen lukematta, olen säästellyt sitä hyllyssäni oikeaan hetkeen. Eli siihen en osaa verrata. Ehdottomasti suosittelen kokeilemaan tätä!

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!