Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Olen blogannut Stieg Larssonin uskomattoman koukuttavan Millenium-trilogian aiemmista osista täällä. 

Tämän viimeisen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelin aiemmista lukukokemuksista poiketen äänikirjana. Työmatkani on 3,5 kilometriä pitkä ja taitan sen kävellen. Kävelen siis päivittäin melkein puolitoista tuntia, joka toisinaan käy vähän tylsäksi. Tammikuun alussa iskeneiden paukkupakkasten myötä käveleminen kävi entistä raskaammaksi, joten totesin kaipaavani kävelymatkoille jotakin piristystä. En tiedä missä tylsässä ideaköyhässä tilassa aivoni ovat olleet. Olen nimittäin monesti kävellessäni miettinyt, että harmi kun kävelessä ei oikein pysty (turvallisesti) lukemaan, kun siinä olisi hyvää aikaa. Hei haloo, äänikirjat, huudahdtivat aivoni lopulta, samoihin aikoihin kun keksin että myös palapeliä tehdessä voi mukavasti kuunnella äänikirjoja.

No, tammikuiden kylmien aamujen ja iltojen piristykseksi aloin kuunnella Stieg Larssonia. Pilvilinna joka romahti osoittautui mitä parhaimmaksi työmatkakuunneltavaksi. Se oli sopivan mukaansatempaava, mutta tarpeeksi kevyt, että siihen jaksoi keskittyä. Kuunnellessa kun oli ihan hyvä myös havannoida ympäristöä, ettei esimerkiksi kävellyt auton alle.

Pilvilinna oli trilogian kirjoista hitain, selittelevin ja vähiten koukuttava, mutta silti nerokas ja hienosti trilogian päättävä teos. Pilvilinna jatkuu siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella jäi. Lisbeth Salanderia on ammuttu päähän ja hän makaa sairaalassa. Häntä syytetään muutamasta murhasta ja muista hirveyksistä. Lisbeth onkin teoksessa aiempia kirjoja vähemmän toimivassa roolissa, vaikka hän sairaalasta käsin vaikuttaakin paljon tapahtumien kulkuun ja on toki teoksen keskushahmo. Enemmän vauhdissa ovat Millenium-lehden Mikael Blomkvist sekä Erika Berger, joka on siirtynyt Svenska Morgon Postenin päätoimittajaksi. Tärkeitä rooleja on myös poliiseilla sekä Milton securityn tutkijoilla.

Pilvilinna joka romahti oli yllättävänkin poliittinen. Siinä purettiin Zalachenko-vyyhtiä ja ratkaistiin siihen liittyneitä asioita. Kirja valotti samalla Lisbethin taustaa, jonka kaikki hirveydet alkavat vähitellen paljastua yhä suuremmalle piirille ja kaikki kytkeytyy monimutkaiseksi verkostoksi hämäriä ja erittäin hämäriä juttuja, jotka johtavat aina Ruotsin hallitukseen asti.

Larsson kirjoittaa ihailtavan helposti ja rennon oloisesti. Dialogi on loistavaa ja sitä olen tainnut kehua aiemmissakin teksteissäni. Dialogi toimi myös yllättävän hyvin äänikirjassa. Kari Ketonen (muutama sydän tähän) luki niin taitavasti, että ei ollut yhtään vaikeuksia seurata sitä, kuka milloinkin oli äänessä. Rakastan Larssonia myös siksi, että hänen naishahmonsa ovat vahvoja, koviksia, itsenäisiä ja ihailtavia tyyppejä. Tarinassa on hirviömäisiä miehiä, jotka eivät pidä naisia minkään arvoisina ja käyttävät heitä hyväkseen ja näiden miehien karmivia salaliittoja. Mistään kevyestä tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Joka tapauksessa Millenium-trilogia oli hieno ja ainakin jossakin määrin ikimuistoinen lukukokemus, jota minun tulee ikävä. Pilvilinna joka romahti oli hieno tilinpäätös hienolle sarjalle, mutta vakavampi ja ei aivan niin vauhdikas kuin sarjan aiemmat osat.

Kirjalija: Stieg Larsson
Kuunneltu kirja: Pilvilinna joka romahti
Alkuperäinen kirja: Luftslottet som sprängades
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Missä kuunneltu: Valtavan kylminä tammikuun päivinä työmatkoilla
Arvostelu: ★★★

Stieg Larsson - Tyttö joka leikki tulella (listan ulkopuolelta)

"Lisbeth Salander on nainen, joka vihaa miehiä jotka vihaavat naisia"

Millenium-trilogian ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia oli syyskuun ja oikeastaan koko syksyn koukuttavin lukukokemus. Kun olin lukenut kirjan loppuun, suuntasin heti kirjastoon hakemaan trilogian toista osaa, Tyttö joka leikki tulella. Harmikseni se oli kuitenkin juuri tuolloin lainassa, mutta onneksi palautui pian kirjastoon. Luin tämän toisenkin osan yhtä suurella innolla kuin ensimmäisen. Lähes 700-sivuisen kirjan lukemiseen ei kulunut montaa päivää, vaikka siinä ohella pitikin taas (miten tylsää!) hoitaa arkielämän velvollisuuksia. Pari sataa sivua luin kirjasta myös lukumaratonilla, johon kirja toi kaivattua piristystä.

Kakkososa alkaa siitä, mihin ykkösosa jäi. Naistenmiehenä tunnettu fiksu toimittaja Mikael Blomkvist ja epäsosiaalinen hakkerinero Lisbeth Salander ovat yhdessä selvittäneet Harriet Vangerin katoamistapauksen. Kumpikin on saanut tapauksen johdosta mukavat summat rahaa. Lisbeth on kuitenkin kadonnut Blomkvistin elämästä ja viettänyt elämää kierrellen ulkomaita.

Millenium-lehdelle tulee juttuvinkki laajasta seksikaupasta, jota ovat selvitelleet Dag Svensson ja hänen avovaimonsa Mia, joka on julkaisemassa aiheesta väitöskirjaa. Millenium-lehti aloittaa yhteistyön Dagin kanssa, joka haluaa julkaista aiheesta kansantajuisemman kirjan. Äveriästä, mutta vähän tylsää, elämää viettävä Lisbeth tulee sekaantuneeksi aiheeseen tutkiessaan Blomkvistin koneen kovalevyä. Juoni rullaa hienosti eteenpäin ja kärjistyy siihen, että Dag ja Mia ammutaan ja samaan aikaan ammuttuna löydetään myös Lisbethin huoltaja, limainen ällötys, asianajaja Nils Bruman. Kummaltakin tapahtumapaikalta löytyy jälkiä Lisbethin käynneistä ja hänestä tulee jutun pääepäilty. Alkaa Lisbethin ajojahti, jonka päävetäjinä toimivat media ja poliisi.

Pidin tästä trilogian toisesta osasta vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Ensimmäisen osan päätähtenä seikkaili Mikael Blomkvist, mutta kakkososan päähenkilönä pääsi loistamaan ihanan ristiriitainen Lisbeth Salander. Lisbeth on kuvailtu todella taitavasti ja uskottavasti. On oikeastaan hämmästyttävää, että Lisbeth ei ärsytä yhtään ja hänen motiivinsa ja toimintatapansa tuntuvat aidoilta ja ymmärrettäviltä. Ihanan symppistä oli tietenkin se, että Lisbeth tajuaa olevansa vähäsen rakastunut Mikaeliin. Tuskinpa sarjan kolmannessa osassa kuitenkaan tanssitaan häitä, vaikka sen Mikaelilla ja Lisbethille mielelläni soisinkin.

Mahtavaa oli myös tärkeäksi teemaksi noussut median tuomitsevuus ja asioiden levittäminen. Lisbeth nimettiin heti vaaralliseksi kolmoismurhaajaksi, taustansa takia luultavasti hulluksi ja arvaamattomasti käyttäytyväksi psykopaatiksi, josta yhdessä yössä tuli Ruotsin vihatuin ja etsityin henkilö. Hänen kuvaansa alettiin heti levitellä raflaavien otsikoiden kanssa iltapäivälehtien kansissa, vaikka hänen syyllisyydestään murhiin ei ollut mitään vedenpitäviä todisteita. Tämä on nykypäivänä valitettavan yleinen ilmiö. On hyvä, että tiedotus on nykyisin niin tehokasta, mutta siitä seuraa myös ikäviä lieveilmiöitä. Suomenkin historiassa on useampi tapaus, jossa media on tehnyt syyttömistä syyllisiä, hirviöitä, jotka saavat koko kansan vihat niskoilleen.

Tyttö joka leikki tulella oli jännittävä, yllättävä ja ehdottomasti viihdyttävä. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, näyttäisi olevan paikalla kirjastossa, mutta en taida lainata sitä aivan heti. Pidän siitä tunteesta, että vielä on yksi mahdollisuus kuulla, mitä Mikaelille ja Lisbethille tapahtuu.

Kirjailija: Stieg Larsson
Luettu kirja: Tyttö joka leikki tulella (suom. Marja Kyrö)
Alkuperäinen kirja: Flickan som lekte med elden
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 691
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Marraskuun alkupäivinä, osaksi lukumaratonilla
Arvostelu: ★★★★

Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia (100 kirjaa -listalta)

Dramaattisesta ilmeestä huolimatta tämä muppe ei suinkaan
vihaa naisia. Varsinkaan sellaisia, joilta saa rapsutuksia tai herkkuja.

Olenkohan lukevista, aikaansa seuraavista ihmisistä viimeinen, joka lukee tämän kirjan? Muutamia vuosia sitten kaikki, siis oikeasti ihan kaikki, puhuivat Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta ja etenkin sen ensimmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia nostatti valtavan mylläkän. Puhumattakaan siitä mylläkästä, jonka saivat aikaan trilogian pohjalta tehdyt elokuvat. Kaiken sen mylläkän keskellä minä vaivuin taas itselleni tyypilliseen "en varmasti lue, kun se on nyt muodissa"-itsepetokseen. Kuluikin siis lähes kymmenen vuotta ennen kuin minä päädyin sattumalta lainaamaan tämän teoksen kirjastosta ja, kuinka ollakaan, pidin siitä ihan valtavan paljon.

Mikael "Kalle" Blomkvist (Astrid Lindgren -viittaus alussa sai minut heti uskomaan, että tämä taitaakin olla hyvä kirja) on fiksu ja sympaattinen mies, toimittaja joka heti teoksen alussa kuitenkin tuomitaan herjauksesta ja kunnianloukkauksesta. Ennen vankilatuomionsa alkamista hän saa toimeksiannon Henrik Vangerilta, iäkkäältä vaikutusvaltaiseltaVangerin sukufirman entiseltä johtajalta. Mikaelin näennäinen tehtävä on kirjoittaa Vanger-suvun historiikki, mutta todellinen tehtävä on selvittää Vangerin sukulaistytön Harrietin katoaminen. Henrik uskoo, että Harriet on murhattu, sillä tyttö oli mystisesti kadonnut vuonna 1966 ja kaikki merkit viittaavat henkirikoksen todennäköisyyteen.

Näistä lähtökohdista kehittyy mielettömän taitavasti etenevä, jännittävä, hirvittävä ja henkeäsalpaava tapahtumaketju, johon liittyy muun muassa poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, sosiaalisesti onneton hakkerinero Lisbeth Salander. Sekä tietenkin joukko niitä miehiä, jotka vihaavat naisia. En ole ihan hiljattain koukkuuntunut mihinkään muuhun kirjaan yhtä voimakkaasti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia herätti tietyssä mielessä myös ärtymystä, nimittäin ärtymystä siitä, miten oli pakko hoitaa myös oikeaan elämään liittyvät velvoitteet, eikä vain voinut uppoutua kirjan maailmaan ja saada lopultakin selville, mitä tapahtui Harretille. Aion ehdottomasti lukea trilogian loputkin osat, tämä oli yksinkertaisesti loistava!


Kirjailija: Stieg Larsson
Kirja: Miehet jotka vihaavat naisia (suom. Marja Kyrö)
Alkuperäinen kirja: Män som hatar kvinnor
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 611
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Syyskuun loppupuoli 2013
Arvostelu: ★★★★