Samuel Beckett: Molloy & Malone kuolee

On hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään sellaisesta kirjasta, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vielä vaikeampaa on kirjoittaa kahdesta sellaisesta kirjasta. Vaasan kirjastossa oli joskus kevättalvella hyllyssä tyrkyllä Samuel Beckettin Malone kuolee. Muistin sen olevan listalla ja kun kirja oli hyvin lyhyt, nappasin sen luettavakseni. Vasta kun olin päässyt lukemisessa jo alkuun, huomasin että kirja olikin trilogian keskimmäinen osa. Siispä etsin käsiini trilogian ensimmäisen osan, Molloyn, joka myös on listallani. Listalla on myös trilogian viimeinen, The Unnamable, jota ei ilmeisesti ole edes suomennettu. Tulin siis lukeneeksi nämä kaksi ensimmäistä osaa väärässä järjestyksessä, mutta luulen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat.

Sekä Molloy että Malone kuolee koostui tajunnanvirtamaisesta monologista. Maailma on ahdistava, hahmot häiriintyneitä ja jokseenkin mielenvikaisen oloisia. Molloyssa kertoja selittää tapaansa imeskellä kiviä siten, että imettävät kivet kiertävät kehää taskusta toiseen. Pakkomielle, kummalliset tavat, ihmisen henkinen puoli suhteessa fyysisyyteen, nautinnonhalu, perheenjäsenten väliset suhteet ja koko elämä sekoitetaan kummalliseksi ja hyvin ahdistavaksi sopaksi. Molloyn alkupuoli, yli sata sivua, on yhtä kappaletta, putkeen kirjoitettua hengästyttävää, lähestulkoon kuristavaa, monologia, jonka rytmi tuntuu epätahtiselta ja luonnottomalta.

Malone kuolee on ehkä vähemmän ahdistava, vaikka se käsitteleekin elämän ja kuoleman kysymyksiä, samaan monologiseen tyyliin kuin Molloykin. Vanha mies Malone makaa alasti jossakin sairaalan kaltaisessa tilassa, jonka lukija mieluiten tulkitsee mielisairaalaksi. Kaikki on jokseenkin epäselvää ja Malonen monologissa mainitut henkilöt sekoittuvat keskenään ja henkilöiden rajat muokkautuvat häilyviksi ja omituisiksi.

Luulen ymmärtäneeni, että kirjat olivat oiva osoitus eksistentialistisesta kirjallisuudesta. Hahmot kokivat olemisen kriisiä, kuolema ja elämä sekoittuivat ja pelkkä olemassa oleminen ei vielä taannut sitä, että ihminen oikeasti eläisi. Mutta hyvänen aika, olivathan nämä nyt ihan hirvittävän tuskaisia luettavia. Pardon my French, mutta Beckettiä lukiessani päässäni pyöri koko ajan hirveä kirosana "tekotaiteellinen". Lukukokemukset olivat aika tuskaisia, mutta silti näiden lukeminen oli jotenkin antoisaa ja mielenkiintoista, vaikka en kirjoista pitänytkään. Kummallinen kirjailija ja kummallinen lukukokemus.

Beckett on joka tapauksessa hyvin arvostettu kirjailija ja hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Siksipä osallistun kirjoilla Jokken 14 nobelistia -lukuhaasteeseen ja olen taas asteen verran sivistyneempi.

Kirjailija: Samuel Beckett

Luetut kirjat: Molloy (suom. Raili Phan-Chan-Thé), Malone kuolee (suom. Caj Westerberg)

Alkuperäiset kirjat: Molloy, Malone meurt

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1951

Sivumäärä: 219 + 183 s.

Arvostelu: ★★

Oodi vanhoille kirjoille (Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus)

Hoi! Tänäänpä täällä on Jonathan Swift, joka lähestyy sua.
Ois mulla Ehdotus Vaatimaton, siis kuuntelepa mua!

On meitä pölyisiä vanhuksia täällä hyllyssä monta,

uudemmat vain luetaan pois, voi mua onnetonta.

Mä 1700-luvulla kirjoittelin mieletöntä juttua

ja jos totta puhutaan, on monet uudet kirjat huttua.

Kirjoittelin vaikkapa köyhien vauvoista,

että olisihan se varmasti auvoista,

jos nuo vaivaksi olevat lapsoset turhat

kokisivat hyödylliset murhat.

Ja päätyisivät muruksi rikkaiden rinnan alle,

näin eivät olisi haitaksi yhteiskunnalle.

Pataan vaan lapsoset somat,

kun sattuivat olemaan köyhiä, onnettomat.

On kirjojen elinikä paljon enemmän kuin muutama hetki,

ja pyydänkin siksi sinua, aloita kiintoisa retki:

On näitä vanhoja kirjoja täällä monia mainioita

ja älä suotta huoli - muitakin kuin klassikoita.

Siispä karista pölyt meidän päältä

ja hae meidät luoksesi hyllystä täältä!

Tänään on ympäri blogistaniaa vanhojen kirjojen juhlaa

Siirry siis muualle tutkimaan, älä täällä enää aikaasi tuhlaa!

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Gray-parka sai nyt vähän kärsiä siitä, että luin (tai oikeastaan kuuntelin) juuri äskettäin toisen 1800-luvun kauhuklassikon Frankensteinin. Lisäksi olen aika varma, että olen lukenut tämän joskus yläasteikäisenä englanniksi, mutta en ole ihan tajunnut kaikkea. Tuttuuden tunne vaivasi ehkä jo sen takia, että tarina on niin kovin kuuluisa. Tästä valituksesta voisi päätellä, etten erityisemmin pitänyt kirjasta, mutta näin ei asia suinkaan ole. Kirja oli loistava, lukijan mielentila ei niinkään.

Luin Dorian Grayn loppiaisena junamatkalla Turusta Vaasaan. Loma oli ihana ja paluu arkeen, etäsuhteiluun, reissaamiseen ja liiallisen yksinoloon tuntui musertavalta. Olotila oli niin negatiivinen, että olisi ehkä pitänyt keskittyä ulos tuijottamiseen, mutta Dorian Grayn seurassa matka sujui luultavasti nopeammin ja mukavammin. Sen taas opin, että matkakirjoja ei saa pakata rinkkaan paikkaan, josta niitä ei saa helposti. Viimeisen tunnin jouduin matkustamaan ilman lukemista, kun kirja loppui. Tosin käytin tuon ajan lukemalla netistä artikkeleita Oscar Wildesta, joka osoittautui lähes yhtä kiehtovaksi ajankuluksi kuin itse romaani.

Muistin vasta artikkeleita lukiessani, että minä olen tosiaan käynyt herra Wilden haudalla, jopa kahdesti. Oscar Wilde oli alunperin irlantilaissyntyinen ja uraansa hän loi Lontoossa. Hyvin hämärien käänteiden myötä Wildestä tuli epäsuosittu ja hän muutti Pariisiin, jossa hän kuoli unohdettuna vuonna 1900. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa minäkin siis olen käynyt vuonna 2005 ja joskus muutamaa vuotta myöhemmin (kauheaa, kun en oikeasti muista koska olin toista kertaa Pariisissa!). Wilden erikoinen hautamonumentti oli suudelmanjälkien peitossa ja pidin tuota silloin vähän ällöttävänä tai ainakin epähygieenisenä. Kirjaa lukiessani totesinkin, että jos kävisin nyt tuolla haudalla, voisin minäkin moiskauttaa siihen suukon ihan vain siitä hyvästä, miten hienon kirjan Wilde on kirjoittanut. Wikipedia kuitenkin kertoi minulle, että vuonna 2011 hautamonumentin eteen on asennettu pleksilasi estämään pussailua (kuva).

On mahtavaa tuuria (?) että niin häilyväinen, boheemi ja erikoinen persoona kuin Wilde oli, on saanut kansien väliin jotakin näin hienoa, kammottavaa ja ikimuistoista. Dorian Grayn tarina, jossa mies toivoo ikuista nuoruutta ja käykin niin, että mies ei vanhene, mutta hänestä maalattu taulu alkaa muuttua ja siinä näkyy kaikki Grayn sielun pimeimmät puolet ja rumuudet, on käsittämättömän kiehtova ja moderni. Gray elää välinpitämätöntä ja hyveetöntä elämää aiheuttaen tuhoa siellä, missä liikkuukaan. Hän on epämiellyttävä, irstas ja kammottava, mutta aina yhtä nuori ja kaunis. Taulussa tuo kaikki kuitenkin näkyy järkyttävänä irvokkuutena, kuoleman läheisyytenä ja hirvittävyytenä.

Tarina on upea, ajankohtainen ja kieli on kaunista, kuvailevaa ja viipyilevää (suomennoksesta kolme hurraa-huutoa Jaana Kapari-Jatalle!). Teoksen takana on nerokas mies, jonka haudalla lupaan käydä vielä kolmannenkin kerran, mikäli vielä satun tuolle kyseiselle hautausmaalle. Ja ainakin lisään kuvan haudasta tähän postaukseen, kunhan taas pääsen kotiin viikonloppuna. Tästäkin klassikosta voisin todeta, että jos et ole vielä lukenut, lue!

Kirjailija: Oscar Wilde
Kuunneltu kirja: Dorian Grayn muotokuva (suom. Jaana Kapari-Jatta)
Alkuperäinen kirja: The Picture of Dorian Gray
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1891

Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Turun pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junamatkalla 6.1.2014
Arvostelu: ★★★★