Sekä Molloy että Malone kuolee koostui tajunnanvirtamaisesta monologista. Maailma on ahdistava, hahmot häiriintyneitä ja jokseenkin mielenvikaisen oloisia. Molloyssa kertoja selittää tapaansa imeskellä kiviä siten, että imettävät kivet kiertävät kehää taskusta toiseen. Pakkomielle, kummalliset tavat, ihmisen henkinen puoli suhteessa fyysisyyteen, nautinnonhalu, perheenjäsenten väliset suhteet ja koko elämä sekoitetaan kummalliseksi ja hyvin ahdistavaksi sopaksi. Molloyn alkupuoli, yli sata sivua, on yhtä kappaletta, putkeen kirjoitettua hengästyttävää, lähestulkoon kuristavaa, monologia, jonka rytmi tuntuu epätahtiselta ja luonnottomalta.
Malone kuolee on ehkä vähemmän ahdistava, vaikka se käsitteleekin elämän ja kuoleman kysymyksiä, samaan monologiseen tyyliin kuin Molloykin. Vanha mies Malone makaa alasti jossakin sairaalan kaltaisessa tilassa, jonka lukija mieluiten tulkitsee mielisairaalaksi. Kaikki on jokseenkin epäselvää ja Malonen monologissa mainitut henkilöt sekoittuvat keskenään ja henkilöiden rajat muokkautuvat häilyviksi ja omituisiksi.
Luulen ymmärtäneeni, että kirjat olivat oiva osoitus eksistentialistisesta kirjallisuudesta. Hahmot kokivat olemisen kriisiä, kuolema ja elämä sekoittuivat ja pelkkä olemassa oleminen ei vielä taannut sitä, että ihminen oikeasti eläisi. Mutta hyvänen aika, olivathan nämä nyt ihan hirvittävän tuskaisia luettavia. Pardon my French, mutta Beckettiä lukiessani päässäni pyöri koko ajan hirveä kirosana "tekotaiteellinen". Lukukokemukset olivat aika tuskaisia, mutta silti näiden lukeminen oli jotenkin antoisaa ja mielenkiintoista, vaikka en kirjoista pitänytkään. Kummallinen kirjailija ja kummallinen lukukokemus.
Beckett on joka tapauksessa hyvin arvostettu kirjailija ja hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Siksipä osallistun kirjoilla Jokken 14 nobelistia -lukuhaasteeseen ja olen taas asteen verran sivistyneempi.
Kirjailija: Samuel Beckett
Luetut kirjat: Molloy (suom. Raili Phan-Chan-Thé), Malone kuolee (suom. Caj Westerberg)
Alkuperäiset kirjat: Molloy, Malone meurt
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Sivumäärä: 219 + 183 s.
Arvostelu: ★★
Ihan lapaan ei Beckett syötä, mutta minusta kirjat ovat olleet absurdeja ja hauskoja. Molloyn alkupuolta lukiessa nauroin ääneen, samoin Wattin sekä Mercierin ja Camierin kohellusta lukiessa. Syystä tai toisesta henkilöiden tavallinen oleminen ja eläminen muodostuu sekavalla tavalla vaikeaksi ja hahmojen kosketus ympäristöön menee rikki. Sitten päähenkilöt ovat itsensä kyydissä ja hätääntyneinä yrittävät ymmärtää muita ja rakentaa turvallisia alueita ja rutiineja. Kertoja tekee siihen vielä kaikenlaisia temppuja: esim. hän kuvailee komitean jäsenten vaihtamia silmäyksiä sivukaupalla ja samaan tapaan kirjoittaen auki lauselogiikan väittämiä disjunktiivisessa normaalimuodossa. Taulukoita! Hauskaa ja traagista.
VastaaPoistaBeckettit eivät ole lukuromaaneja, mutta minusta niissä on vähän samanlaista hauskuutta tai nokkelaa "tekotaiteellisuutta" kuin Magritten maalauksissa tai Duchampin töissä.
Piiritetyn huoneen novellit ja Sellaista on eivät auenneet. Ehkä pitää yrittää uudestaan.
Voi ei! Minä yleensä kaivan huumorin näkyviin itselleni mustemmistakin tapuksista, mutta näissä jostakin syystä ei ollut mitään hauskaa. Koin vain ahdistavana tuon hahmojen elämän vaikeuden, ehkäpä se osui liiaksi omaan nilkkaan ;).
PoistaOlipa muuten oiva vertaus tuo Magritte. Jos näistä kirjoista maalaisi taulun, se voisi näyttää juuri Magriten maalauksilta!
"Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat." Ah ja sydän! Kiteytit Beckettin :)
VastaaPoistaHihi, kiitos ihana HeidiBee :)
Poista