perjantai 16. toukokuuta 2014

Samuel Beckett: Molloy & Malone kuolee


On hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään sellaisesta kirjasta, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vielä vaikeampaa on kirjoittaa kahdesta sellaisesta kirjasta. Vaasan kirjastossa oli joskus kevättalvella hyllyssä tyrkyllä Samuel Beckettin Malone kuolee. Muistin sen olevan listalla ja kun kirja oli hyvin lyhyt, nappasin sen luettavakseni. Vasta kun olin päässyt lukemisessa jo alkuun, huomasin että kirja olikin trilogian keskimmäinen osa. Siispä etsin käsiini trilogian ensimmäisen osan, Molloyn, joka myös on listallani. Listalla on myös trilogian viimeinen, The Unnamable, jota ei ilmeisesti ole edes suomennettu. Tulin siis lukeneeksi nämä kaksi ensimmäistä osaa väärässä järjestyksessä, mutta luulen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat.

Sekä Molloy että Malone kuolee koostui tajunnanvirtamaisesta monologista. Maailma on ahdistava, hahmot häiriintyneitä ja jokseenkin mielenvikaisen oloisia. Molloyssa kertoja selittää tapaansa imeskellä kiviä siten, että imettävät kivet kiertävät kehää taskusta toiseen. Pakkomielle, kummalliset tavat, ihmisen henkinen puoli suhteessa fyysisyyteen, nautinnonhalu, perheenjäsenten väliset suhteet ja koko elämä sekoitetaan kummalliseksi ja hyvin ahdistavaksi sopaksi. Molloyn alkupuoli, yli sata sivua, on yhtä kappaletta, putkeen kirjoitettua hengästyttävää, lähestulkoon kuristavaa, monologia, jonka rytmi tuntuu epätahtiselta ja luonnottomalta.

Malone kuolee on ehkä vähemmän ahdistava, vaikka se käsitteleekin elämän ja kuoleman kysymyksiä, samaan monologiseen tyyliin kuin Molloykin. Vanha mies Malone makaa alasti jossakin sairaalan kaltaisessa tilassa, jonka lukija mieluiten tulkitsee mielisairaalaksi. Kaikki on jokseenkin epäselvää ja Malonen monologissa mainitut henkilöt sekoittuvat keskenään ja henkilöiden rajat muokkautuvat häilyviksi ja omituisiksi.

Luulen ymmärtäneeni, että kirjat olivat oiva osoitus eksistentialistisesta kirjallisuudesta. Hahmot kokivat olemisen kriisiä, kuolema ja elämä sekoittuivat ja pelkkä olemassa oleminen ei vielä taannut sitä, että ihminen oikeasti eläisi. Mutta hyvänen aika, olivathan nämä nyt ihan hirvittävän tuskaisia luettavia. Pardon my French, mutta Beckettiä lukiessani päässäni pyöri koko ajan hirveä kirosana "tekotaiteellinen". Lukukokemukset olivat aika tuskaisia, mutta silti näiden lukeminen oli jotenkin antoisaa ja mielenkiintoista, vaikka en kirjoista pitänytkään. Kummallinen kirjailija ja kummallinen lukukokemus.

Beckett on joka tapauksessa hyvin arvostettu kirjailija ja hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Siksipä osallistun kirjoilla Jokken 14 nobelistia -lukuhaasteeseen ja olen taas asteen verran sivistyneempi.

Kirjailija: Samuel Beckett
Luetut kirjat: Molloy (suom. Raili Phan-Chan-Thé), Malone kuolee (suom. Caj Westerberg)
Alkuperäiset kirjat: Molloy, Malone meurt
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Sivumäärä: 219 + 183 s.
Arvostelu: ★★

4 kommenttia:

  1. Ihan lapaan ei Beckett syötä, mutta minusta kirjat ovat olleet absurdeja ja hauskoja. Molloyn alkupuolta lukiessa nauroin ääneen, samoin Wattin sekä Mercierin ja Camierin kohellusta lukiessa. Syystä tai toisesta henkilöiden tavallinen oleminen ja eläminen muodostuu sekavalla tavalla vaikeaksi ja hahmojen kosketus ympäristöön menee rikki. Sitten päähenkilöt ovat itsensä kyydissä ja hätääntyneinä yrittävät ymmärtää muita ja rakentaa turvallisia alueita ja rutiineja. Kertoja tekee siihen vielä kaikenlaisia temppuja: esim. hän kuvailee komitean jäsenten vaihtamia silmäyksiä sivukaupalla ja samaan tapaan kirjoittaen auki lauselogiikan väittämiä disjunktiivisessa normaalimuodossa. Taulukoita! Hauskaa ja traagista.

    Beckettit eivät ole lukuromaaneja, mutta minusta niissä on vähän samanlaista hauskuutta tai nokkelaa "tekotaiteellisuutta" kuin Magritten maalauksissa tai Duchampin töissä.

    Piiritetyn huoneen novellit ja Sellaista on eivät auenneet. Ehkä pitää yrittää uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Minä yleensä kaivan huumorin näkyviin itselleni mustemmistakin tapuksista, mutta näissä jostakin syystä ei ollut mitään hauskaa. Koin vain ahdistavana tuon hahmojen elämän vaikeuden, ehkäpä se osui liiaksi omaan nilkkaan ;).

      Olipa muuten oiva vertaus tuo Magritte. Jos näistä kirjoista maalaisi taulun, se voisi näyttää juuri Magriten maalauksilta!

      Poista
  2. "Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat." Ah ja sydän! Kiteytit Beckettin :)

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!