torstai 28. toukokuuta 2015

Enni Mustonen: Paimentyttö ja Lapsenpiika


Olen viettänyt nuorena monta yötä piikatyttönä kartanossa. Ihan vain siksi, että olen aina fanittanut Hovimäkeä, sekä sarjaa että kirjoja. Joskus vuosituhannen alussa yhtenä kesälomana ahmin kohtuuttomalla tahdilla Hovimäki-sarjaa yömyöhään ja sitten nukahdettuani päädyinkin piiaksi. Sen verran mukavia nuo yövuorot olivat, että herättyäni olin varma syntyneeni väärälle vuosisadalle. Tosin kuvani menneisyyden maaseudusta ja etenkin piikomisesta on melkoisen romantisoitu ja epärealistinen. Piian elämä ei  ollut helppoa. Vaikka en enää haaveilekaan aikamatkaamisesta 1800-luvulle, on Suomen menneisyyden maaseutu ja sen ihmiset niin lähellä sydäntäni, että paljon lähemmäs ei pääse.

Enni Mustonen (siis Kirsti Manninen, hänpä oli mukana myös Hovimäen kirjoittajakaartissa) on ehdottomasti maaseuturomaanien kuningatar. Lisäksi hän taitaa henkilöhahmojen luomisen ja näiden ihon sisälle soluttautumisen. Minulle olisi riittänyt jo pelkästään ihastuttava kuvaus orpotyttö Idan tarinasta ja häntä ympäröivästä maailmasta. Siitä ihastuttavasta maaseudusta, yksinkertaisemmasta elämästä, mutta kuitenkin aina vain samanlaisesta ihmisestä samoine ongelmineen, tunteineen ja epävarmuuksineen.

Tähän kasvukertomukseen Mustonen lisää kuitenkin niin ihastuttavan ja kuin minulle luodun elementin, että sukat lähestulkoon alkoivat pyöriä jaloissani. Ida nimittäin palvelee suomalaiselle hyvinkin tutuissa piireissä. Paimentytössä Idan tie vie Topeliuksen palvelukseen. Toisessa osassa Lapsenpiika tie vie kulttuuriperheestä toiseen, Sibeliuksen persoonalliseen ja haastavaankin perheeseen. Lapsenpiian viimeisessä luvussa annetaan vinkkiä siitä, että seuraavaksi Ida tulee siirtymään Edelfeltin talouteen. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja esittelee Suomen historiaa ja kulttuurin historiaa lisäten fiktioon faktaa. Täydellistä, minulle. Ehkä sinullekin! Jos haussa on kevyehkö kesälukeminen, tässäpä varma tärppi. Täydellinen vinkki myös Maalaismaisemia-haasteeseen. Minä pääsin vasta mäkitupalaiseksi, mites teillä sujuu?

Kirjailija: Enni Mustonen
Luetut kirjat: Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014)
Sivumäärä: 363 + 368
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

lauantai 23. toukokuuta 2015

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat



On vähän yli kaksi vuotta siitä, kun tutustuin ensimmäistä kertaa Sebaldiin. Valitettavasti tämä toinen kertakaan ei ollut kovin miellyttävä ja taidan odottaa useamman vuoden ennen kuin luen kaksi listalla vielä olevaa Sebaldin kirjaa (The Emigrants ja Vertigo. Mutta kuka tietää, ehkä ne ovatkin enemmän makuuni?).

Tuolloin toukokuussa 2013 totesin Austerlitzista näin:

"Mää vaan en tajunnu. Ja kun ei tajua, ei myöskään pysty syväanalyysiin tai edes pinta-analyysiin. Toivonkin, että joku fiksu tulisi nyt kertomaan minulle, mistä tässä oikein oli kyse. Toisaalta elämää isompi plussa ja arvostelun toinen tähti on annettava siitä, että tämä teos sisälsi kuvia! Siis ihan oikea kaunokirjallinen ja vakavastiotettava teos, joka oli kuvitettu! "

Ja ihan samat sanat voisin kirjoittaa näistä Saturnuksen renkaistakin. Teos on minämuotoista kerrontaa (jossakin vaiheessa paljastuu, että kertoja on mies nimeltä Sebald). Tyyppi vaeltelee pitkiä matkoja ja vaelluksensa lomassa poikkeaa jatkuvasti (siis oikeasti ihan jatkuvasti, noin 300 sivua) sivupoluille kertomaan Euroopan historiasta omalla kummallisen innottomalla ja kuivalla kertojanäänellään.

Mikään ei oikein tunnu liittyvän yhteen ja se miten kertoja assosioi, tuntuu epäaidolta. En pitänyt jaarittelevasta ja sivupoluille eksyvästä kertojasta. Minua ei oikeasti yhtään kiinnostanut, mitä sanottavaa hänellä oli. Mietin jopa pariin otteeseen, että kuka kertoja oikein luulee olevansa, millä oikeudella hän näitä asioita kertoo ja miksi jonkun pitäisi tästä kaikesti kiinnostua, saati sitten innostua. Taistelua oli siis koko 345 sivua. 

Yleensä kun kirja lähestyy loppuaan, on lukijalla jonkinlaista mielenkiintoa siitä, miten kirja tulee loppumaan, onko teoksesssa vielä odotettavissa loppuhuipennus. Saturnuksen renkaiden viimeiset 30 sivua kertovat silkinviljelystä. Se siitä. Viime kerralla kuvat olivat uutuudenviehätystä ja lisäsivät arvosteluun yhden tähden. Nytpä otan senkin pois. Edelleen kaipaan jotakin viisaampaa kertomaan, että mitä häh? Jos haluan lukea Joseph Conradista tai vaikkapa sitten siitä silkinviljelystä, luen mieluummin faktaa kuin tällaista omituista faktan sekaista taiteellisuuteen pyrkivää fiktiota.

Kirjalija: W. G. Sebald
Luettu kirja: Saturnuksen renkaat (suom. Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Die Ringe des Saturn (1995)
Sivumäärä: 345
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tervehdys korvatulehduspotilaalta. Viime päivät olen viettänyt sängyn pohjalla kuumeisena ja puolikuurona. Edellisestä korvatulehduksestani on varmaan lähemmmäs 20 vuotta, enkä muistanutkaan miten viiltävää voi korvakipu olla. Tai sitten aikuisena kipukynnys on alempi. Elän nyt hiljaisessa, suhisevassa ja kaikuvassa maailmassa ja kovasti odotan sitä, koska tämä loppuu.

Onneksi tänään alkaa vuoden paras viihdeshow, Eurovision laulukilpailu ja tänään voi sohvan pohjalta hihkua Pertti Kurikan nimipäiviä. Toivon että Eurooppa ottaa bändin vastaan hyvin. Tänä vuonna biisikattaus on jotenkin tavanomaista latteampi, viime vuoden balladi- ja lempeä duetto-menestys on kirvoittanut lukuisia (huonoja) kopioita. Suomella on hyvät mahdollisuudet erottuvuutensa ja suuren mediahuomionsa perusteella, mutta en silti osaa veikata, miten poikien käy. Finaaliin mennään tänään, niin kuitenkin uskoisin.

Koko kisan voittajaksi en arvaa ketään ennakkosuosikeista (vaikka Ruotsin biisi on kieltämättä hyvä) vaan jotakin satunnaista balladia/duettoa joka onnistuu livenä kasvamaan ennakkovideotaan paljon hienommaksi ja jostakin syystä sytyttää Euroopan. Myös Israel saattaa pärjätä kivasti, sillä tällaiset perinteiset euroviisu-dance-biisitkin ovat tänä vuonna vähissä (valitettavasti!). Mustaksi hevoseksi voisin veikata myös Sloveniaa (laulajalla on erottuva ääni, tosin kuulokkeet päässä laulaminen taitaa olla liiankin erottuvaa). Lisäksi Australia tulee varmasti saamaan runsaasti ääniä, tosin vain siksi, että onhan se nyt eksoottista äänestää Australiaa euroviisuissa. Venäjä taas on ongelmallinen poliittisen tilanteen vuoksi. Saapa nähdä!

Jussi Valtonen, tuo ihmis- ja mäyräkoiraluonnon mestarillinen kuvaaja.
Korkeakulttuurista toiseen, euroviisuista takaisin kirjojen maailmaan. Luin joululomalla Jussi Valtosen Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät, johon ihastuin kovin. Valtosen kieli, tekstin keveys ja luettavuus mutta toisaalta painava asia upposivat minuun lukijana paremmin kuin mikään pitkään aikaan, jonka vuoksi tartuin innoissani Valtosen vuonna 2007 julkaistuun romaaniin Siipien kantamat, kun sen satuin kirjastossa huomaamaan.

Siipien kantamat voisi nopeasti ajateltuna olla aika luotaantyöntävä ja monesti nähty tarina, opettaja rakastuu oppilaaseensa. Juhani on keski-ikäinen, eronnut ja kahdestaan koiransa kanssa asuva äidinkielen opettaja. Marianne on nuori, ihana ja fiksu lukiolainen. Juhani ja Marianne ovat monella tavalla samanlaisia, he ovat kiinnostuneita samoista asioista, ovat samalla aaltopituudella ja rakastavat toisiaan. Taustalla on tarinalle tyypillisiä ainesosia, syyllisyyttä, yhteiskunnan aiheuttamaa painetta ja suuria moraalisia kysymyksiä.

Siipien kantamat on kuitenkin paljon enemmän kuin osiensa summa. Hyvin pian lukijalle selviää, että kyse on paljon suuremmasta. Kirja kertoo kuolemasta niin terävästi ja koskettavasti, että siihen pystyy vain harva. Ihmissuhteiden vaikeuden kuvaaminen vaikuttaa olevan Valtosen ominta alaa. Oli hänen hahmonsa nuori tai vanha, kerronta avaa henkilöä aidolla ja raikkaalla tavalla.

Kiinnostavana kuriositeettina lainaus kirjan sivulta 73. Valtonen on käyttänyt myöhemmän romaaninsa nimeksi päätynyttä lausetta aiemminkin:

"Marianne veti minut keittiöön ja kaatoi molemmille Glenlivetit. Jäin katselemaan baarikaappia, kun Marianne laittoi pullon pois. Valikoima oli vaikuttava.
 -Isä saa näitä lahjaksi. Se ei juo.
Katsoimme toisiamme silmiin, kun maisotimme viskiä. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät."'

Toinen kiinnostava lainaus (s. 104), joka vie Valtoselle viimeisetkin pisteet kotiin. Upea syväluotaavaa kuvaus ei ulotu ainoastaan ihmisluontoon vaan se yltää myös mäyräkoiriin:

"Kotimatkalla vastaan tulee kaksi mäyräkoiraa. Ne heiluttavat häntää, yrittävät teputtaa eteenpäin kovempaa kuin makkaramaisilta vartaloiltaan pääsevät, nuuskuttavat ristiin rastiin maha hangessa ja aivastelevat kevyttä puuterilunta. Koirat vetävät eri suuntiin ja hirttävät talutushihnoihin emäntäänsä, joka yrittää ohjata niitä toiselle puolelle katua. Mäyräkoirat löytävät jäisestä ojasta jotakin eivätkä suostu millään lähtemään.
- Irti, nainen hihkuu koirille. - Nyt heti irti Juuso."

Jussi Valtonen on totta tosiaan kirjailija minun makuuni!

Kirjailija: Jussi Valtonen
Luettu kirja: Siipien kantamat (2007)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 193
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

tiistai 12. toukokuuta 2015

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus & Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Siis anteeksi nyt vaan, mutta miten voi olla jo toukokuu? Ja varsinkin miten voi olla, että toukokuuta on eletty jo melkein puolet? Aika juoksee hullun nopeasti ja töissäkin riittää kiirettä. Etenkin nyt, kun lumet ovat lopultakin sulaneet, pääsee tämäkin konttorigeologirotta toisinaan jopa maastoon. Mikäpäs sen hienompaa. Kevät on usein niin kiireistä aikaa, että kesä pääsee yllättämään ja niinpä taitaa käydä tänäkin vuonna. Viime vuonna ensimmäiset puistolukemiset suoritin toukokuun puolen välin paikkeilla. Odotan innolla koska tuo päivä koittaa tänä vuonna, lähipenkkejä olen jo katsellut sillä silmällä. Asun nyt niin upeilla seuduilla, että taidan viettää mahdollisuuksien mukaan suurimman osan kesäilloista ulkona, luvassa siis kirjakuvia merimaisemissa. Odottakaahan vain kun minä ja kesä pääsemme vauhtiin.

Höpöhöpöillä voi peittää hyvin sen, että ei oikein osaa kirjoittaa mitään lukemistaan kirjoista. Lukeminenkin on ollut vähäisempää, mutta pari varsin mainiota listani kirjaa lueskelin huhti-toukokuun vaihteessa.


Ian McEwan on ollut minulle kummallisen ristiriitainen kirjailija.Vieraan turva ja Amsterdam olivat minulle vähän vastenmielisiä, Sovitus sen sijaan loistava ja Sementtipuutarha näiden kahden lajityypin risteytys, vastenmielisyydessään loistava. Olen sekä inhonnut että rakastanut McEwania, joten hänen kirjojensa lukeminen on aina hiukkasen hirvittävää. Pelko oli kuitenkin turhaa Ikuisen rakkauden kohdalla, tämä oli upea kirja!

Ikuinen rakkaus alkaa hurjalla toiminnalla, järkyttävällä kuumailmapallo-onnettomuudella. Onnettomuudessa kuolee henkilö ja se tuo yhteen satunnaisen joukon miehiä, jotka sattuvat olemaan onnettomuuspaikalla ja pyrkivät auttamaan. Päähenkilö Joen elämään jää onnettomuuspäivältä harmittava jäänne. Yksi paikalle sattuneista miehistä saa Joesta itselleen pakkomielteen ja uskoo, että näiden välillä on rakkautta ja jotakin suurta, huolimatta siitä, miten lyhyt ja sattumanvarainen tuo kohtaaminen olikaan. Tarinassa on vahvasti läsnä myös Joen naisystävä Clarissa. Tyypilliseen mcewanmaiseen tapaan ihmismielen synkistä syövereistä löytyy kammottavia asioita ja psykologinen kuvaus on häkellyttävää. Ikuinen rakkaus oli helppolukuinen, mutta kaikkea muuta kuin helppo.

Ian McEwan, Ikuinen rakkaus (Enduring love, 1997)
Suom. Juhani Lindholm
Sivumäärä: 313


Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz oli melko rankka lukukokemus. Tämä saksalaisen kirjallisuuden klassikko oli selkeästi ihan omaa lajityyppiään, poukkoileva, hengästyttävä ja polveileva, kenties kuin itse Berliini. Franz Biberkopf vapautuu tarinan alussa vankilasta ja palaa takaisin yhteiskuntaan. Paluu ei ole helppo, Berliini on täynnä houkutuksia, ongelmia ja vaikeuksia.

Berlin Alexanderplatzin lukeminen vaati täyttä tarkkaavaisuutta, lueskeleminen ei tullut kysymykseen vaan kirjaa piti nimenomaan lukea. Rankahko lukukokemus oli jokseenkin palkitseva. Kirjan alkupuolella jaksoin olla innostunut erikoisesta kerronnasta ja persoonallisesta kertojaäänestä, mutta puolen välin paikkeilla väsyin. Ei siis mikään napakymppi, mutta sanoisin, että kyllä kirja kannatti lukea. Persoonallisuudessaan se oli kuitenkin ikimuistoinen ja kovin kiinnostava.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz (1929)
Suom. Aarno Peromies
Sivumäärä: 448

lauantai 2. toukokuuta 2015

Paul Auster: Mr Vertigo

Junakirjan seikkailut. Veturi hajosi Laihian asemalle ja Ihmepoika Walt joutui odottamaan seuraavaa junaa.
Ensimmäisestä ja ainoasta kokeilustani Paul Austerin kirjallisuuden parissa oli kulunut lähes kaksi vuotta, kun heräteostin Mr Vertigon kirjakaupasta jonkin kurjan päivän piristykseksi. Pari junamatkaa ahmin tuota kummallista kirjaa ja lopulta olin aika lumoutunut. New York -trilogiaa en ihan täysin ymmärtänyt ja niin kävi myös Mr Vertigon kanssa, mutta nyt siitä ymmärtämättömyydestä seuraa vain ihan positiivinen olo. Eihän elämässäkään voi kaikkea ymmärtää.

Kun kirja alkaa sanoilla "Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä" voi olla varma, että ollaan jonkin erikoisen äärellä. Mr Vertigo on Ihmepoika Waltin tarina. Aluksi Walt on vain tavallinen pieni orpopoika, mutta kummallinen ja vähän karmaiseva mestari Yehudi löytää hänet ja alkaa opettaa poikaa levitoimaan. Waltista tulee viihdetaitelija, jonka tuntee koko maa.

Waltin ja Yehudin tarina on samalla 1920- ja 30-luvun Yhdysvaltojen tarina. Kertomus vilisee viittauksia tuon ajan musiikkiin, urheiluun, tapahtumiin ja koko maailman kuvaan. Kirja on kummallinen sekoitus realismia ja Yhdysvaltain historiaa, mutta samalla käsittämättömien tapahtumien vyöryvää sarjaa, surrealismia ja yliluonnollisuutta. Lyhyehköön kirjaan on mahdutettu niin paljon ajallisesti kuin tapahtumallisestikin, että väkisinkin mietin, olisiko vähempikin riittänyt.

Kirja oli viihdyttävä ja kummallisuudessaan lumoava. Napakympiksi se ei muodostunut, vaikka on todettava että kirjan viimeinen sivu sai minut siihen ihastuttavaan tilaan, jossa huokaillaan elämän hienoutta, kirjallisuuden kauneutta ja sanojen mahtia. Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea, sillä luvassa on loppuhuipennus, joka ei ihan heti unohdu. Ymmärrys on vain pieni osa tunnetta ja sen puuttumisen voi helpoksi antaa anteeksi. Aion jatkossakin nauttia siitä, että Auster on kirjailija, jota en vaan ymmärrä.

Kirjailija: Paul Auster
Luettu kirja: Mr Vertigo (suom. Jukka Jääskeläinen)
Alkuperäinen kirja: Mr. Vertigo (1994)
Sivumäärä: 316
Mistä hankittu: Suomalainen kirjakauppa
Arvostelu: ★★★