torstai 28. kesäkuuta 2018

Lauren Graham: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)


Olen ollut Gilmore Girls -fani aina. Kun sarjaa esitettiin Ylellä 2000-luvun alussa, satuin joskus katsomaan sitä ja ihastuin heti. Opiskeluaikana ostin kaikki tuotantokaudet itselleni DVD:llä ja katsoin ne läpi monen monta kertaa. Sarja on ollut minulle aina tärkeä.  Netflix-kierroksiakin on viime vuosina tullut useampia. Odotin tietenkin innosta puhkuen uusia jaksoja. Osittain ne täyttivätkin odotukseni, osittain jäi asioita hampaankoloon. Sarjan parhaita puolia on tavattoman onnistunut roolitus ja näyttelijöiden kemia. Siispä kun huomasin, että Lorelaita näyttelevä Lauren Graham on kirjoittanut kirjan Gilmore Girls -vuosistaan, innostuin, sillä mikä sen parempaa kuin päästä kurkistamaan lempisarjan kulisseihin.

Graham kertoo kirjassaan lähtökohdistaan, aloittelevan näyttelijän töistä ja yksityiselämästään. Eniten tilaa saa tietenkin hänen uransa jättipotti, ura Lorelaina. Graham kirjoittaa eloisasti. Olen nähnyt hänen haastattelujaan ja tosiaan tuntuu, että monilta osin Lauren on kuin Lorelai. Tosin Laurenin luontainen puhetahti on sentään hitaampi. Kirjan parasta antia olivatkin yksityiskohtaiset kuvaukset siitä, miltä näytteleminen Gilmoren tytöissä tuntui. Hän käy läpi kauden kerrallaan, ja nostaa esiin jokaiselta kaudelta asioita liittyen tekniikan kehitykseen, muotiin ja juonenkäänteisiin. Rakastin tätä kirjan lukua! Voi kunpa hän olisi kuvaillut vaikka jokaisen jakson yhtä tarkasti!

Oli tavattoman kiehtovaa lukea sarjan kuvauksen yksityiskohdista, esimerkiksi cameo-rooleissa piipahtavista näyttelijöiden sukulaisista, puvustuksesta, josta osa oli peräisin Laurenin omasta vaatekaapista sekä tietenkin siitä, miten Lauren koki muut näyttelijät. Kaikesta tulee vaikutelma, että näyttelijät ovat itse saaneet vaikuttaa yllättävänkin paljon sarjan kulkuun ja että heillä on ollut hauskaa yhdessä.


Graham palaa myöhemmin kirjassaan kertomaan jatko-osien kuvaamisesta, mutta sitä ennen seuraa hänen romaaninsa Someday, Someday, Maybe markkinointia ja kuplivaa poukkoilua aiheesta toiseen. Jatko-osien kuvaaminen on selvästi ollut Grahamille hyvin tunteellista ja hän mainitseekin itkeneensä paljon. Hän kertoo  myös mahtavia anekdootteja siitä, miten taianomaisia asioita kuvauksissa tapahtui. Esimerkiksi miten hän valitsi kuvauksiin sattumanvaraisesti itselleen paidan puvustamon varastosta ja vasta jälkeen päin huomattiin, että paidan mallinimi oli Lorelei Two.

Gilmoren tytöt on älykäs, samaistuttava ja visuaalisesti riemastuttava sarja. Se kestää useammat katselukerrat, sillä siinä on niin paljon kaikkea, että joka kerta huomaa jotakin uutta. Olen kasvanut sarjaa katsellessa ja vanhetessa näen tarinan eri näkökulmasta. Nyt huomasin ensimmäistä kertaa samaistuvani usein enemmän Lorelaihin kuin Roryyn ja ymmärtäväni ensimmäistä kertaa myös kaiken sen Luke-hehkutuksen. Joitakin muutoksia siis tapahtuu, kun ihminen vanhenee 15-vuotiaasta kolmekymppiseksi, mutta Team Jess on ja pysyy aina ja ikuisesti!

Olen nyt menossa uusintakierroksella alkuperäisen sarjan vitoskaudella. Olen tehnyt muutamia huomioita, joista tässä muutama:

- Dean on niin ärsyttävä! Oli jo alusta asti ja vielä ärsyttävämpi Lindsay-kuvion jälkeen. Kohtaukset joissa ärsyyntynyt Dean työntää päätään etukenoon alaviistoon saavat verenpaineeni nousemaan. Ja oikeasti, mitä väliä, jos toinen hukkaa jonkun kämäisen nahkarannekkeen?
- Vihaan juonenkäänteitä, joissa ihmiset (yleensä Lorelai) päättää salailla jotakin asiaa, joka aina kuitenkin käy ilmi ja pilaa niin kaiken. Oikeastaan koko juonen kehitys perustuu tällaiseen salailuun vitoskaudelta alkaen. Ja koko April-kuvio (joka on taas kohta edessä). Aaargh! April on yksi inhokkihahmoistani kautta tv-sarjojen historian.
- Samaan ärsyttävään salailukuvioon menee Christopher myöhemmillä kausilla. Christopher on myös ärsyttävä.
- Kuinka ihana voi Jess olla?!
- Skid Row'n Sebastian Bach Hep Alienin Gilinä! Sydänsilmähymiö!
- Richard ja Emily ovat ihania, sekä yhdessä että erikseen. Ja aina kun alan ihmetellä, miksi Lorelai on heille niin ilkeä, he tekevät jotakin ihan käsittämätöntä ja ymmärrän taas Lorelain näkökulman.
- Mitä on se kaikki fat- ja slut-shaming? Siis oikeasti! Kertyviä kiloja pelätään, toisten naisten reisien paksuutta arvostellaan ja slut-kommentteja heitellään omituisen tiuhaan. Valitettavasti muistaakseni uudet jaksotkaan eivät tehneet tässä poikkeusta. Kaksi höyhenenkevyttä naista ahmii uskomattomat määrät roskaruokaa pysyen höyhenenkevyinä ja samaan aikaan läskikommentteja heitellään suuntaan ja toiseen. Aika mautonta, kun tarkemmin asiaa ajattelee.
- Liz ja T.J., hohhoijaa onpa turha juonenkäänne.
- Ymmärrän leffa-, kirja- ja musiikkiviittauksista noin sataprosenttia enemmän kuin ymmärsin ensimmäistä kertaa sarjaa katsoessani.

Ja vielä muutama lempikohtaus kausilta 1-5:

- Koko maratontanssi-jakso.
- Festival of Living Art. Niin hieno!
- Lorelain ja Luken puhelinkeskustelu. Lorelai istuu komerossa, jossa vieressä Michelin koira syö Taylorin kenkää.
- Emilyn paniikkihuoneen (tai siis kaapin) ostaminen.
- Koko Spring Break -jakso.
- Dragonfly Innin avajaiset ja Luken ja Lorelain ensisuudelma.
- "You jump, I jump, Jack" (en tosin tykkää edelleenkään Loganista)
- "Luke can waltz".


No niin no, tästähän tuli ihan kunnon fanityttöpostaus, vaikka kirjasta piti kirjoittaa. Tosiaan siis pidin kirjasta paljon. Kenties parasta oli se, että olen aina miettinyt, miltä Lorelain näyttelijä on näyttänyt nuorena (sillä mielestäni häntä yhdessä jaksossa näyttelevä tyttö on ihan vääränlainen) ja nyt näin kirjassa Lorelain tai siis Laurenin nuoruuskuvia! Ymmärrän vähän paremmin tuon nuoren Lorelain castingin.

Kesälomani on alkanut flunssalla ja pahoilla vatsavaivoilla. Taidan siis ehtiä lomani (vielä kolme ja puoli viikkoa!) aikana katsomaan loputkin kaudet sekä uudet jaksot. Stars Hollow'n väki on hyvää seuraa, korvike oikealle maailmalle. Siihen sarjan viehätysvoima taitaakin perustua.

Kirjassa tosiaan viitataan populaarikulttuuriin, Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan 22.

Kirjailija: Lauren Graham
Kirja: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Virago 2016
Sivumäärä: 209
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 14. kesäkuuta 2018

Eno Raud: Näpsäkäävät


Tämän vuoden Helmet-haasteen minulle vaikeimpiin kohtiin kuuluu kohta kahdeksan, balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos. Myönnän suoraan, en lue kovin monipuolisesti maailmankirjallisuutta ja keskityn liiaksi amerikkalaiseen tai Amerikka-keskeiseen kirjallisuuteen. Siitä saan lähestulkoon aina kritiikkiä, kun kerron listaprojektistani. Mutta mitä sitten? Haittaako, jos keskityn siihen, joka minua eniten kiinnostaa? Tervettä on toki tehdä tutustumismatkoja myös muualle, kuten nyt vaikka eteläiseen naapuriimme.

Löysin vinkin tuon Helmet-haasteen kohdan täyttämiseen jostakin Facebookin kirjallisuusryhmästä. Lastenkirja luonnonsuojelullisella näkökulmalla kuulosti juuri täydelliseltä. Ja etenkin lyhyeltä, hah. Yllätyin iloisesti, Näpsäkäävät oli jos ei nyt riemukas, niin ei ainakaan lainkaan tylsä lukukokemus. Pidin sen absurdista meiningistä.

Alussa kolme näpsäkääpää tapaa sattumalta jätskikioskilla. Leikkokengällä näkyy varpaat kengänkärjistä, Muhvi on pukeutunut suureen muhviin ja Sammalparralla on komea naavaparta,  josta löytyy tarpeen vaatiessa jos jonkinnäköistä tarvekalua. Kellään heistä ei ole kotia eikä ystäviäkään. Muhvilla on kuitenkin pakettiauto, johon uudet ystävät lastautuvat ja aloittavat seikkailunsa.

Pian selviää, että kaupungissa on suuri ongelma. Kaikki maito ja kala menevät kissoille. Edes vauvoille ei riitä maitoa, sillä eräs vanha rouva ruokkii valtavaa kissalaumaa. Jatkuvat rekka-autojonot kuljettavat kissoille kalaa ja maitoa. Käy ilmi, että vanha rouva haluaisi ruokkia vain lemmikkikissa-Albertiaan, mutta sana on kiirinyt ja nyt rouva ruokkii koko kaupungin kissoja. Näpsäkäävät pelastavat tilanteen johtamalla kissat pois leluhiirellä harhauttamalla, mutta tulevat napanneeksi näin mukaan myös Albertin. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin, kaupungin kala- ja maito-ongelmat ratkaistu ja ennen niin yksinäiset näpsäkäävät ovat saaneet toisistaan parhaat ystävät.


Jokin tässä vinksahtaneessa maailmassa tosiaan vetosi minuun. Pidin siitä, että hahmot eivät olleet nättejä ja pehmoisia vaan aika kummallisia, jopa rujoja. Kissojen aiheuttama ongelma on söpö, mutta helposti verrattavissa isompiin ympäristöongelmiin. Siihen, miten viljelykasvit syötetään karjalle, joka johtaa moninkertaisiin ympäristövaikutuksiin ja paikoin nälänhätään. Koiraihmistä piristi myös se, että kerrankin kissat esitettiin pahiksina, jollaisia ne tosiaan luontoon päästessään ovat!

Näpsäkäävät täyttävät tosiaan Helmet-haasteen kohdan kahdeksan.

Kirjailija: Eno Raud
Luettu kirja: Näpsäkäävät, suom. Eva Lille, Otava 1986
Alkuperäinen kirja: Naksitrallid, 1972
Sivumäärä: 129

torstai 7. kesäkuuta 2018

Emmi Valve: Armo


Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.



Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★