Marko Hautala: Leväluhta

Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

Kuulumisia ja kirjoja lokakuulta

Anteeksi mitä, eikö juuri ollut kesä, miten nyt voi olla jo marraskuu? Lokakuu oli aika raskas. Lokakuussa hyvää oli:

- Kirjamessuviikonloppu Turussa ja Helsingissä
- Ystävät, vanhat ja uudet
- Meshuggahin Bleed, tarkemmin kohta 4:45
- Se miten älyttömän hyvää musiikkia maailmaan mahtuu
- Kuntosali, se että siellä saa pään tyhjäksi
- Työt, onpa harvinaisen innostavaa kun tajuaa, että vuosikausia erinäisiin hakemuksiin kirjoittamani korulauseet ovatkin ihan totta, olen kolutukseni, aiemman työkokemukseni ja sosiaalisten taitojeni vuoksi juuri oikea henkilö tähän tehtävään
- Yleinen innostus elämästä ja kaikesta ja se, että olo on ollut jotenkin luova. Eikä mikään taida lopulta tuntua yhtä hyvältä kuin se, kun suoriutuu sittenkin jostakin, jota piti mahdottomana.

Lokakuussa sontaa huonoa oli:
- Työt. Kun joka viikko ajattelee, että tämä on se pahin, tämän kun jaksan, helpottaa ja sitten huomaakin että jokainen viikko on edellistä pahempi ja kiireisempi, on aika vaikeaa jaksaa. Mutta nyt kalenterissa on oikeasti nähtävissä hiukan helpotusta. Ehkä se tästä.
- Huolet, muiden ihmisten, joille en voi mitään, mutta jotka painavat minuakin.
- Ärtyneisyys. Edellisistä johtuen en ole ollut parhaimmillani vaan huonoa seuraa muille ja myös itselleni.

Luin lokakuussa aika paljon, yksitoista kirjaa. Osaan tulen palaamaan myöhemmin tarkemmin, mutta tässä pikaisesti muistiinpanoja muutamasta.

Ulla Donner: Sontaa

Olen viime aikoina innostunut taas sarjakuvasta. Liv Strömquistin vanavedessä tuntuu nousseen esiin useampia nuoria yhteiskunnallisista aiheista kirjoittavia naissarjakuvataiteilijoita ja hyvä niin.

Sontaa-kirjan keskiössä on nuorekas, moderni ja muodikas mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agency, joka on nykyisen työelämän irvikuva. Töitä pitää painaa täysillä, työhän on koko elämä, tosin potkut saattavat tulla jo huomenna. Mitään huonekaluja ei tarvita, kuka nyt haluaisi sitoa luovuuteensa mihinkään niin rajoittavaan. Toimiston isoin proggis on Pekkara, perunaproteiinimakkara. Perunassa kun ei harmi kyllä juuri ole proteiinia, on hommaan valjastettu koloradonkuoriaiset.

Pidin tästä paljon. Pidin siitä, että Sontaa kyseenalaisti vähän kaiken. Pekkara-projektin eteen raatavat unelmiin ja parempaan maailmaan uskovat idealisti-työntekijät taisivat lopulta ollakin vain sitä samaa kapitalistista maailmaa - samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa, kuten takakannessakin sanotaan. Haluaisin ehdottomasti lukea lisää Ulla Donnerilta!

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Huomaan kuuntelemissani äänikirjoissa toistuvan tietyn kaavan: kuuntelen sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Usein aloitan jotakin kirjaa, mutta sitten tulee vahva tunne että tämä on erityinen, tämä on luettava itse. Seitsemän sisarta ei ollut niin erityinen, se oli sellaista kevyttä ja riittävän helppoa, että se sopi hyvin äänikirjaksi viihdyttämään kotitöitä ja koiralenkkejä. Tämä sarja on nyt ollut tavattoman suosittu, enkä kyllä ihmettele. Sarjassa seurataan seitsemän (tähdistön mukaan nimetyn) sisaren tarinaa. Heidät on kaikki adoptoitu ja kun heidän adoptioisänsä kuolee, hän jättää näille vinkkejä tytärten taustoista. Ensimmäisessä osassa seikkailtiin Brasiliassa ja kyllä minä taidan jatkaa myös jatko-osien parissa.

Niilo Sevänen: Winter's Gate

Minusta on vaihvikaa tullut Insomnium-fani, vaikka en oikein vieläkään ymmärrä miten se tapahtui. Insomnium on aina ollut minulle vähän tasapaksua, en saa siitä otetta, kunnes näemmä nyt yhtäkkiä saankin. Viikko sitten olleen keikan myötä päädyin lukemaan bändistä enemmänkin ja kävi ilmi, että keulahahmo Niilo Sevänen on myös ansioitunut kirjailijana. Ja senhän varmaan tiesittekin, että minun on kohtalaisen vaikea vastustaa kirjailija-rokkareita.

Insomniumin konseptialbumi Winter's Gate on yhden kappaleen, 40 minuuttisen taideteoksen, mittainen. Kun luin, että albumi on syntynyt novellin perusteella, oli minun tietenkin päästävä lukemaan tuo novelli. Se löytyi YouTubesta Seväsen itsensä lukemana äänikirjana. Tarinassa viikinkijoukko etsii mystistä saarta vaarallisen talven keskellä ja minulle tuli vahvasti mieleen Game of Thrones. Novelli oli sen veran hieno, että toivoisin tarinaa olleen kirjan verran.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie 1, Combray

Kauan siinä meni, yli kaksi vuotta, mutta nyt olen kuunnellut loppuun tämän ikuisuusprojektin ensimmäisen osan. Näitähän on jäljellä vielä kuusi! Yle Areenassa löytyy koko kirjasarja mahtavan Erja Mannon lukemana. Prousthan on kuuluisa poukkoilustaan, maalailustaan ja unitrippailustaan ja se selittää myös sen, miksi minulla on kestänyt niin pitkään. Olen kuunnellut kirjaa silloin, jos olen jaksanut keskittyä ja se on enemmänkin meditatiivinen, rauhoittava kokemus. Minulla taitaa olla aika harvoin sopiva mielentila tällaiseen puuhaan... Olen kuitenkin pitänyt Proustin kirjoitustavasta yllättävän paljon ja jotenkin samaistunutkin hänen kuvailutapaansa. Tiedän kuitenkin, että äänikirja on ainoa tapa, jolla ikinä saisin tämän sarjan luettua. Sehän on myös 1001-listallani joten kiitos Yle ja toivottavasti äänikirjat säilyvät palvelussa vielä 20 vuotta, niin kauan taitaa mennä ennen kuin olen päässyt loppuun.

Mutta tosiaan, nyt on jo marraskuu ja marraskuussa aion keskittyä pitämään itsestäni huolta. Voisin myös ottaa projektiksini lukea loppuun muutaman keskeneräisen kirjan. Asetin vuoden aluksi tavoitteekseni lukea sata kirjaa vuodessa, nyt olen lukenut vasta 70. Saa nähdä täyttyykö tavoite, siitä en sentään ota mitään stressiä! Tosin sain juuri sovittua, että pidän joulun aikaan kaksi viikkoa lomaa, silloinhan ehtii lukemaan vaikka mitä. Ja siihen on muuten aikaa enää seitsemän viikkoa!