Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Siri Kolu: Me Rosvolat (joulukalenterin 12. luukku)

Lumikuvat jatkuvat. Pikku-Esko keväällä 2013.

Olen nähnyt Siri Kolun muutaman kerran kirjamessuilla ja hänen kirjoihinsa ei ole oikein voinut olla törmäämättä, sen verran suosittuja ne ovat. En kuitenkaan ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa, joten kun Elisa Kirjasta sai jonkin tempauksen kunniaksi valita muutaman teoksen joukosta ilmaisen kirjan, en empinyt yhtään valita Me Rosvoloita äänikirjana. Kirja osoittautuikin ihan täydelliseksi iltalenkkejen piristykseksi, matkani Kolun kirjojen parissa ei varmastikaan jää tähän.

Tarina alkaa varsin dramaattisesti. Maantierosvoperhe rosvoaa mummolaan matkalla olleen perheen auton ja siinä sivussa takapenkillä siskonsa kanssa matkanneen Vilja-tytön. Hurja-Kaarlo on perheen isä, suuri rosvopäällikkö. Hilda on äiti, taitava autokuski ja perheessä on kaksi rosvolasta, Hele ja Kalle. Lisäksi rosvojengiin kuuluu Kulta-Pete. Rosvous on loppuun hiottua taidetta, jossa pysäytetään auto, varastetaan autossa olevat herkut, pelikortit tai barbit ja jatketaan matkaa. Vilja tarttuu mukaan Hurja-Kaarlon päähänpistosta. Aluksi tilanne herättää hämmennystä niin rosvoperheessä kuin Viljassakin, mutta pian kaikki alkavat nauttia tilanteesta ja Vilja elää elämänsä parhaan ja hauskimman kesän. 

Me Rosvolat oli hyväntuulinen, lämmin ja hauska. Ei ihme, että teos voitti junior-Finlandian 2010! Sen anarkistisuus ihastutti ja rosvoperheen jäsenet olivat kaikessa pöljyydessään herttaisia, etenkin Hurja-Kaarloon ihastuin pahasti. Kirjassa oli mahtava kesäloman tuntu ja se toi valoa ja lämpöä joulukuun alun säkkipimeisiin iltoihin. Rosvoloiden seikkailuja on monen kirjan verran ja aion jossakin vaiheessa lukea ne. Sitä ennen taidan kuitenkin tutustua Kolun nuortenkirjoihin, etenkin Kesän jälkeen kaikki on toisin kiinnostaisi.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Siri Kolu
Luettu kirja: Me Rosvolat (2010)
Lukija: Hannu-Pekka Björkman
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★

Uusintaluvussa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (joulukalenterin 5. luukku)

Kolme talvea sitten elin melko rankkaa vaihetta elämässäni. Olin viikot Vaasassa ja podin hirveää koti-ikävää, koin tehneeni vääriä valintoja ja olin ahdistunut. Tuohon aikaan luin myös ensimmäistä kertaa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksen. Bloggausta varten käytin varmaan tunnin elämästäni ottaen itselaukaisimella kuvia kitarastani ja kirjasta. Tuo kohta kolme vuotta (apua!!!) vanha bloggaus on täällä. Kuvaa pidän edelleen yllättävän onnistuneena ja se pääsi tämänkin jutun kuvitukseksi.

Nyt vuosia myöhemmin olen ylpeä itsestäni, että jaksoin tuon rankan vaiheen yli. Se siivitti minut siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Työssä josta nautin valtavasti ja jonka koen täysin omaksi jutukseni. Vaikka työ yhä on toisella paikkakunnalla, on se juuri sitä, mitä haluan tehdä ja etätyösopimuksen myötä en oikein ehdi potemaan koti-ikävääkään. Elämänvaiheet muuttuvat, mutta kirjallisuus ja musiikki säilyvät.

Hyvin vahvasti muistan ne tunteet, joita koin kolme vuotta sitten kirjaa lukiessani. Jotkin kirjat päätyvät elämässä merkittäviksi vain sen vuoksi, että ne tulee luettua jollakin tapaa merkittävässä elämänvaiheessa. Anna minun rakastaa enemmän olisi ollut ikimuistoinen lukukokemus joka tapauksessa, mutta se antoi minulle niin paljon voimaa tuolloin, että se ankkuroitui eräänlaiseksi kiintokohdaksi. Kirjan luettuani aloin voida paremmin.

Kirja oli minulle tärkeä siis monestakin syystä ja siksi siihen uudelleen tarttuminen hirvitti. Halusin kuitenkin ehdottomasti lukea teoksen uudelleen ennen kuin aloitan jatko-osan Palatkaa perhoset  lukemista. Elisa Kirja tarjosi syksyllä kirjaa ilmaiseksi ja luinkin sen puhelimesta syksyn kuluessa. Olin innoissani, kirja ei menettänyt yhtään taikaansa, päin vastoin rakastuin siihen uudelleen ja syvemmin. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin myös tarinan yksityiskohtiin, en vaan kulkenut vauhdilla lumoutuneena ja sokaistuneena eteenpäin.

En kuitenkaan osaa edelleenkään avata kirjaa sen kummemmin. Se on niin kaunis ja erikoinen, herkkä, täynnä tunnetta, musiikkia ja rytmiä. Toisella lukukerralla se ei ollut enää niin yllättävä, mutta kaunis se totta vieköön oli. Antti ja Suvi ovat jo valmiiksi ihoni alla, mutta nyt sinne pääsivät myös Suvin vanhemmat, joiden tarinaan en tainnut viime kerralla keskittyä yhtä paljon. Musiikki sykkii edelleen yhtä voimakkaana, brittipoppi alkaa soida korvissa ja hyväillä sielua.

Toinen lukukerta vahvisti kokemustani, Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Sen taika ei ole pelkästään sidottu lukuhetkeen vaan se iski samalla voimalla nyt kuin aiemminkin. Parasta tässä on se, että nyt minun ei tarvitse miettiä, että koska tapaan Suvin ja Antin jälleen. Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä. Jotakin uutta uskon sen kuitenkin minulle tarjoavan ja olen jo ennakkoon kuunnellut kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Hauskalla tavalla tunnen jo etukäteen tietäväni jotakin tarinasta, niin suuri on musiikin voima.

Kirjailija: Juha Itkonen
Luettu kirja: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja

Tommi Kinnunen: Lopotti (joulukalenterin 4. luukku)

Luin Tommi Kinnusen esikoisen Neljäntienristeyksen sykysllä 2014. Nautin kirjasta valtavasti, mutta en koskaan blogannnut siitä. Niin oli vähällä käydä teoksen jatko-osalle Lopotillekin, mutta nyt joulukalenterin ansiosta jo pitkä aikaa sitten lukemani Lopotti pääsee piipahtamaan blogiini.

Sain tämän vuoden maaliskuussa uuden, mahtavan työpaikan, ja sen kunniaksi siskoni antoi minulle lahjakortin Elisa Kirjaan, josta sain ostaa itselleni mieluisan kirjan ylitarkastajuuden kunniaksi. Valitsin helmikuussa ilmestyneen Lopotin äänikirjana. Paljon on siis virrannut vettä Aurajoessa sen jälkeen, kun olen kuunnellut kirjan.

Usein kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa, en muista niinkään yksityiskohtia, vaan tunnelman. Niin on käynyt nytkin. Muistan että Lopotin tunnelma oli vahva ja että se oli hurjan kaunis, kieleltään voimakasta ja selkeää. Ne yksityiskohdat, jotka muistan, liittyvät sokeaan Helenaan. Lopotti pureutuu siihen, millaista on olla sokea näkevien maailmassa. Sokealle sokeus on normaalia, näkevät tekevät siitä ongelman. Helenan sisäinen maailma on vahva, hän on päättäväinen, itsenäinen ja hauska nainen. Helenan lähettäminen lapsena yksin maailmalle sokeiden kouluun on riipaisevaa. Riipaisevaa on myös Helenan veljenpojan Tuomaksen kokema tuska ja lähtemisen pakko.

Lopotti on romaani juurista, joukkoon kuulumisesta ja sopeutumisesta. Se on romaani pärjäämisestä, elämän eteen päin menosta. Lopotti oli lopulta varsin arkinen ja siinä piilikin sen viehätys. Kinnunen kuvaa tavallista ihmistä ilmiömäisesti. Se on täynnä lohtua, suomalaista sisua ja tunnetta. Lopottia on luettu paljon, voittipa se historian ensimmäisen Finlandian yleisöäänestyksenkin. Kirjasta on myös blogattu paljon ja hieno bloggaus on esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa. Siellä on myös tämä lainaus kirjasta, jota näkyi monessa paikassa kirjan ilmestymisen jälkeen, eikä syyttä, on se niin hieno:

"On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät olet rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita."

Entinen kuusamolainen Kinnunen on nykyisin turkulainen. Lopotissakin liikutaan myös Turussa. Jutun kuvat otin eilen ja tunnelma kaupungilla oli taianomainen, Teatterisillalle (toinen kuva) oli tuotu kuusia ja siellä kuului joulun kuiskauksia. Kirjastosillalla (ensimmäinen kuva) soi kuvaa ottaessani mieskuoron En etsi valtaa loistoa. Vanha suurtori (alin kuva) oli tulvillaan joulun tuoksuja ja iloisia ihmisiä. Ihan pian tuolta Brinkkalan parvekkeelta julistetaan joulurauha koko maahan.

Loppuun vielä yksi muisto tältä vuodelta. Joskus syksyllä istuin pitkässä jonossa laboratoriossa odottamassa verikokeisiin, väsyneenä ja huonovointisena. Törmäsin tähän juttuun jossakin vanhassa naistenlehdessä, hymyilytti.

Kirjailija: Tommi Kinnunen
Luettu kirja: Lopotti (2016)
Mistä hankittu: Elisa Kirja, lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

Sekalainen seurakunta bloggaamattomia kirjoja

Olen taas lukenut niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava määrä. Ensi viikolla alkaa taas työt (jee!), joten lukeminen vähenee radikaalisti, sitä ennen koitan saada tätä kirjasumaa purettua. Helmikuun lukemisiin on sisältynyt hienoja ja mielenkiintoisia kirjoja.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen

Kovasti tekisi mieleni kertoa, miten me vasenkätiset joudumme kärsimään tässä oikeakätisten maailmassa, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa. Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi. Tarinassa nainen toteaa, että haluaa olla yksin ja jättää aviomiehensä. Teos käsitteleekin yksinäisyyttä, sitä miten yksin oleminen on ihmisen perusoikeus ja miten ympäristö suhtautuu usein ongelmallisesti toisen ihmisen yksin olemiseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Handke: Vasenkätinen nainen (suom. Outi Nyytäjä)
Alkuperäinen kirja: Die linkshändige Frau (1981)
Kustantaja: Weilin+Göös
Sivumäärä: 92
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: 1001 kirjaa
Helmet-haaste: Kohta 48: kirjassa alle 150 sivua


J. G. Ballard: Uponnut maailma

Uponnut maailma oli pelottavan ajankohtainen tänä aikana, kun ilmastonmuutos puhuttaa jatkuvasti. Tavallista voimakkaammat aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan jättimäisiä geofyysisiä muutoksia, joiden ansiosta maan keskilämpötilat ovat nousseet. Trooppiset alueet ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kansakunnat ovat vaeltaneet pohjoiseen. Maata peittävät trooppiset laguunit, joissa asustaa alligaattoreita. Kirjan luonnontieteellinen puoli oli (tietenkin!) valtavan kiehtova, mutta muuten korkealentoinen ja filosofinen tarina ei ollut mieleeni.

Ballard: Uponnut maailma (suom. Mika Renvall)
Alkuperäinen kirja: The Drowned World (1962)
Kustantaja: Jalava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 176
Lista: 1001 kirjaa


Johanna Sinisalo: Kätketyt

Rakastan Johanna Sinisaloa ja rakastan geokätköilyä, joten tämä pieni kirja oli minulle aika täydellinen. Hetken jo luulin lukevani Sinisalon kirjoittamaa romanttista rakkauskertomusta ja olin vähän hämmentynyt, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt... Loistava pieni kirja!

Johanna Sinisalo: Kätketyt (2006)
Kustantaja: Radian Words
Sivumäärä: 52
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listojen ulkopuolelta

Jan Guillou: Pahuus

 
Kirjan alku oli niin ahdistava, että lähestulkoon jätin kirjan kesken. Siinä nimittäin päähenkilö Erikin isä pahoinpitelee poikaansa rajusti ja toistuvasti. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä vaikka tarinassa väkivalta näyttelee pääroolia, on siinä paljon muutakin. Sisäoppilaitoksessa vallitsee omat lait ja tarkka nokkimisjärjestys. Silti Erik kohtaa myös toveruutta ja rakkauttakin. Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus.

Jan Guillou: Pahuus (suom. Veijo Kiuru)
Alkuperäinen kirja: Ondskan 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 338
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: Keskisuomalainen
Helmet-haaste: Kohta 15: kirjan kansi on ruma


Andy Weir: Yksin Marsissa 

Yksin Marsissa on tullut suurempaan kuuluisuuteen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Itse en ole leffaa nähnyt, mutta julisteessa oleva Matt Damon tuli jo nyt kummittelemaan mukaan lukukokemukseeni, ei hyvä. Kirja oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin. Astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen avaruuspukunsa vaurioituu hiekkamyrskyssä. Muu miehistö luulee, että Watney on kuollut ja poistuu paikalta ja alkaa Watneyn taistelu aikaa ja kylmää planeettaa vastaan. Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti.

Andy Weir: Yksin Marsissa (suom. Kaj Lipponen)
Alkuperäinen kirja: The Martian. A Novel (2011)
Kustantaja: Into Kustannus Oy
Sivumäärä: 387
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 35, kirjassa ollaan avaruudessa

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Syötäväksi kasvatetut on kirja, jonka jokaisen lihaa tai kananmunia syövän sekä maitoa juovan kansalaisen, tulisi lukea. Se kerää yhteen suomalaisen eläintuotannon hyvät ja huonot puolet. Maatilan kasvattina ja maataloustuottajien innokkaana puolestapuhujana olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ollut saarnaava ja se esitteli hyvin erilaisia näkökantoja, myös tuottajien perspektiivin. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa jatkuvasti tuotiin esiin se, miten moni asia on huomattavasti paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Saksassa hämmästellään sitä, kun suomalaiset possut saavat pitää saparonsa. Tehotuotantoon liittyy järkyttäviä asioita ja eläinten yksilöarvo on hyvin kyseenalainen. Mielestäni nämä asiat tulee olla valmis kohtaamaan, mikäli lihaa syö. Kaikenkaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (2012)
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 355
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 1, ruuasta kertova kirja

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma

En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen

Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 

 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjahyllyn karsiminen KonMari-mentelmällä olisi äärimmäisen helppoa. "Tämä kirja tekee minut iloiseksi. Ja tämä ja tuo ja tuo..."

KonMari-menetelmää on hehkuteltu ympäri world wide webbiä vähän siellä sun täällä. Menetelmän on kehittänyt japanilainen Marie Kondo, lempinimeltään KonMari. Menetelmä perustuu tavaroiden karsimiseen ja sillä luvataan olevan pysyviä vaikutuksia kodin siisteyteen ja jopa koko elämään. Kodin järjestämisestä kuntoon voi seurata jopa laihtumista, uusia työpaikkoja, parempia ihmissuhteita ja niin edelleen. Suhtauduin tapani mukaan epäluuloisesti, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että kun kirja oli sähköisenä hyvässä tarjouksessa Elisa Kirjassa, nappasin sen itselleni. Tässä yhteydessä on myös todettava, että uusi puhelin ja sen iso näyttö ovat melkoista luksusta e-kirjojen aktiivilukijalle. Vietin viime viikonloppuni Tampereella (viikonloppu sisälsi myös mahtavan Sugar - Piukat paikat -teatteriesityksen, suosittelen!) ja käytin bussimatkani kirjan lukemiseen.

No miten kävi? Koenko että saan KonMari-menetelmällä kotini järjestykseen ja elämäni mullistuu siinä sivussa? No en todellakaan. Mutta en silti väitä, että menetelmä ja kirja siinä sivussa olisi täyttä huuhaata. Itse asiassa siinä oli paljon hyviä pointteja, jotka ajattelin ottaa kokeiluun pyrkiessäni hallitsemaan kodin kaaosta. Meillä asuu kolmiossa kaksi hamsteria (tunnetaan myös nimityksellä ihminen) ja yksi koira. Tavaraa on paljon ja asunnossamme on hyvin näkyvissä erillisen varaston tai vaatehuoneen puute. Säilytystilaa on yksinkertaisesti liian vähän tavaran määrään verrattuna. Kaapit näyttävät yläriville asti täyttyneeltä tetris-peliltä.

Kondo kehottaa käymään kaikki kodin tavarat läpi tavaratyypeittäin, siis vaatteet, paperit, sekalaiset ja niin edelleen. Jokainen tavara tulee ottaa yksittäin käteen ja tunnustella sitä tunnetta, jonka esine tuo. Perusideana on se, että jos esine ei tee sen omistajaa onnelliseksi, se pitää heittää pois. Kondo puhuu kirjassaan asiakkaista, jotka ovat heittäneet jätesäkittäin tavaraa pois. Hän myös suosittelee heittämään pois asioita, jotka perinteisesti koetaan säästettäviksi, käyttöohjeita, lahjoja, jopa valokuvia. Kirjoista puhumattakaan. (Jouduin skippaamaan kohdan, jossa puhuttiin kirjojen karsimisesta, alkoi ahdistaa liikaa koko ajatus). Karsimisen myötä ihmiselle jää ympärilleen vain tavaroita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, kaikelle on oma paikkansa ja asunto säilyy siistinä jatkossakin.

On surkuhupaisaa, että länsimaalaisen ihmisen korkea elintaso ja kyky hankkia tavaroita saattaa aiheuttaa pahaa oloa, kun tavaravuoret kasvavat. Koko kirja oli oikeastaan siis aika paradoksaalinen. Käytännössä jokainen tietää, että tavaramäärää voi vähentää ainoastaan luopumalla tavarasta, mutta luopumisen vaikeus on se perimmäinen ongelma. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve hamstraamiseen, sillä "eihän sitä koskaan tiedä, millainen pula-aika vielä tulee". Toisaalta tavaroihin saattaa myös kehittää turhan vahvoja tunnesiteitä. KonMari-menetelmässä kehotetaan unohtamaan nämä tunteet ja rohkeasti luopumaan tavaroista.

Kirjasta löytyi myös erittäin kummallinen hihhulointipuoli. Kondo kehottaa suhtautumaan tavaroihin kuin elollisiin olentoihin. Kun hän tulee töistä kotiin, hän purkaa laukkunsa ja tavaransa niille kuuluville paikoille ja kiittelee niitä hyvin tehdystä päivän työsä. Puhuttelua hän suosittelee käyttämään myös poisheittovaiheessa:

"Lähetä tavara ilomielin matkaan sanomalla esimerkiksi: 'Kiitos kun löysit minut' tai 'Hyvää matkaa. Nähdään pian!' Heitä pois tavarat, jotka eivät enää tuota iloa. Pidä läksiäiset, joissa hyvästelet ne uudelle matkalle. Juhli tätä hetkeä niiden kanssa. Uskon todella, että kun päästämme irti tavaroista, ne ovat onnellisempia ja eloisampia kuin silloin, kun hankimme ne."

Vaikka en ollutkaan mitenkään myyty tai ajatuksiltani mullistettu, toi kirja silti jotakin uutta ajatuksiini. Esimerkiksi ylipursuileva vaatekaappi olisi oikeasti hyvä käydä läpi siten, ettei sinne jäisi vaatteita, joita ei kuitenkaan aio käyttää, mutta silti ei raaski heittää pois. Samaten minua kiinnostaisi käydä läpi kaikki kodin paperit niin, että jäljelle ei jäisi mitään turhaa. Vaikka en halua hävittää jätesäkeittäin tavaraa, tulee lievemmästäkin karsimisesta kumman hyvä olo.

Kirjan parasta antia taisi olla kuitenkin Kondon ohjeet tavaroiden säilytyksestä. Hänen mukaansa esimerkiksi sukat kannattaisi säilyttää taiteltuina eikä "perunoina" eli pallolle kierrettynä. Taidanpa siis joulusiivouksen yhteydessä antaa KonMarille tilaisuuden ja kokeilla, miten toimisi taiteltu sukkalaatikon sisältö. Kenties sukat sitten kiittävät minua, kun ne eivät kuulemma voi yhtään hyvin, jos niitä säilyttää palloiksi kierrettyinä. Sukkaparat. Olenkin ihmetellyt, mikä on se vaimea ääni, jonka aina välillä kuulen. Se taitaakin olla kaikkien väärin ja ahtaasti säilytettyjen tavaroideni tuskainen valitushuuto. Onneksi kuitenkaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa...

Graeme Simsion: Vauvatesti

Kuva: Elisa Kirja

Syyskuun lukemistoni on koostunut Pottereista, dekkareista ja hömpästä. Olen siis kaivannut helppoa ja mukavaa luettavaa, joka viihdyttää, mutta ei vaadi suurta aivotyöskentelyä. Tällaiseen tarpeeseen luin möys Graeme Simsionin (maailman vaikein nimi!) Vauvatestin, joka on jatko-osa keväällä lukemaani mainioon Vaimotestiin.

Vaimotestissä sosiaalisesti rajoittunut Don Tillman sai itselleen vaimon. Toisessa osassa Don on uuden haasteen edessä, sillä vaimo Rosie kertoo olevansa raskaana. Tietenkin Don suhtautuu asiaan aivan omalla tavallaan, analyyttisesti, tieteellisesti ja älyllisesti. Ei ole mikään yllätys, että tämä johtaa väärinymmärryksiin ja konflikteihin Rosien kanssa.

Vaimotesti oli hauska, raikas, oivaltava ja söpö. Sen vuoksi odotinkin, että Vauvatesti jatkaisi samaa linjaa ja olinkin aika pettynyt, kun kirja oli lähinnä surullinen. Donin kyvyttömyys normaaliin kommunikointiin on aika masentavaa luettavaa. Kirjan henkilöillä tuntuu kaikilla menevän enemmän tai vähemmän huonosti ja vaikka lopputulos on luonnollisesti onnellinen, ei kirja ole mitään hauskaa luettavaa. Ehkäpä on niin, että Donin sinänsä loistava hahmo ja kirjan hauska idea ei kanna yhtä kirjaa pidemmälle. En tiedä aikooko Simsion jatkaa Donin elämästä kirjoittamista, mutta toivon tosiaan että mahdollinen jatko-osa olisi taas vähän hauskempi ja onnelisempi.

Kirjailija: Graeme Simsion
Luettu kirja: Vauvatesti (The Rosie Effect, 2014)
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Inka Parpola
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Sivumäärä: 311
Arvostelu: ★★

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kuva: Elisa Kirja

Kirjallisuus on parhaimmillaan sellaista, että se käy luihin ja ytimiin, tunkeutuu ihon alle ja sydämen sopukoihin. Ihastuin viime vuoden keväällä Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teokseen. Rakastuin sen paikallishistoriaan, monipuolisuuteen ja -tasoisuuteen sekä uskomattoman herkkään, surumieliseen kauneuteen. Olen tuosta saakka ajatellut, että pitää lukea Westöltä muutakin ja kun Älä käy yöhön yksin oli kerran Elisa kirjan tarjouksessa tarjolla muutamalla hassulla kolikolla, ostin sen oitis omakseni. En olisi uskonut, että Missä kuljimme kerran -kirjasta olisi helppo pistää paremmaksi, mutta Älä käy yöhön yksin oli jackpot, täydellinen uusi kirjarakkaus, joka pääsi kertaheitolla yhdeksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Älä käy yöhön yksin kertoo nuorista helsinkiläisistä. Jouni, Ariel ja Adriana ovat kultaisen 60-luvun nuoria. He haaveilevat, rakastavat ja elävät osana poliittisesti haastavaa ja musiikillisesti innostavaa aikakautta. Musiikki onkin tarinassa voimakkaasti läsnä. Läsnäolo on oikeastaan hyvin aliarvioiva ilmaisu. Teos on musiikkia, sen tarina limittyy oikeisiin ja kuvitteellisiin musiikkikappaleisiin ja siinä on oma kiihkeän haaveileva rytminsä. Oikeista musiikkikappaleista tärkeänä tarinaa kuljettaa Simonin ja Garfunkelin The Sound of Silence, laulu joka on niin merkittävä osa omaa elämänhistoriaani, että olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun laulu tuli mukaan kertomukseen.

Kuvitteelista musiikkia teoksessa edustaa Arielin sanoittama ja säveltämä ja ystävysten yhdessä esittämä Älä käy yöhön yksin. Kaunis ja surumielinen folk-laulu sitoo yhteen koko kirjan tarinan ja siirtyy vuosikymmeneltä toiselle ja liittyy myös seuraavan sukupolven nuorien, tempoilevan 1970-luvun Frankin ja Evan elämään. Tarina kulkee 60- ja 70-lukujen kautta aina 2000-luvulle asti. Kolmannen sukupolven eräs edustaja syntyy vuonna 1987, sattumalta juuri samana vuonna kuin olen itse syntynyt. Talvi kuvaillaan hyytävän kylmäksi ja Westö tuntuu kertovan samalla myös minun historiaani, kun hän kuvailee päähenkilöidensä elämää.

Sukupolvet seuraavat toisiaan, mutta ihminen ei sinänsä muutu. Nuoret kasvavat aikuisiksi läpi omien sekä koko maailman kriisien ja epävarmuuden läpi. Ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa, pienilläkin teoilla voi olla suuret seuraukset ja näennäisen mitättömät hetket voivat paisua jälkikäteen katsellen valtaviin mittasuhteisiin. Toisilla haaveet kantavat pitkälle, jotkut sortuvat elämässään ja menettävät suunnan ja toiset taas elävät läpi elämänsä tietämättä mitä oikeastaan lopulta haluavat. Kauneimpia hetkiä ei usein tajua arvostaa sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Teos on täynnä pakahduttavia ja kylmät väreet aiheuttavia hetkiä, ajatuksia ja tunnelmia.

Kirja on persoonallinen, taianomainen ja jollakin tavalla mystinen. Se on samalla kevyt ja äärettömän painava. Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää. Kaiken kauneuden ja kuin minulle suunnattujen teemojen ohella kirja oli upean sujuva, helppolukuinen ja koukuttavasti rakennettu. Westö piti yllä mystiikkaa ja salaisuuksia, joita hän raotti vähitellen sellaisella rytmillä, että kirja oli pakko ahmia. Älä käy yksin oli minulle niin täydellinen kirja, että ainakin tässä ajassa, paikassa ja mielentilassa minun on hyvin vaikeaa keksiä montakaan yhtä vahvaa lukukokemusta. Rakastan palavasti musiikkia ja paikallishistoriaa ja yhtä palavasti rakastin tätä kirjaa.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Älä käy yöhön yksin (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Gå inte ensam ut i natten (2009)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Sivumäärä: 595
Arvostelu:  ★★★★★

Katja Kettu: Kätilö

Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.