Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!

Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Kirjat kolahtavat usein monista eri syistä: Yksi kirja on tavattoman kaunis, toisessa on hieno juoni ja kolmas sopii täydellisesti sen hetkiseen mielentilaan. Sitten on myös niitä, jotka kaivavat alitajunnasta unohtuneita asioita, porautuvat ytimiin ja muistuttavat jostakin jo kadonneeksi  luulemastaan. Ravisuttavat siis henkilökohtaisella ja yllättävällä tasolla. Tällainen kirja oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö.

Rakkaudenhirviössä päähenkilö on tavallinen maalaistyttö. Tai siis tavallinen siinä mielessä, että tytön äiti muistuttaa jatkuvasti, että tavallisuus on juuri se tärkein voima, jota elämässä tulee tavoitella. Tyttö ei kuitenkaan oikein sopeudu muottiin ja tarina onkin itsensähakemista ja kasvukertomusta. Minulle se oli kuitenkin samaan aikaan sekä ahdistava paluu että helpottava pakomatka omaan lapsuuteeni, omiin traumoihini ja kultaisiin muistoihini. Haukoin monesti henkeäni kertomuksen tarkoille yksityiskohdille, jotka olivat kuin suoraan elämästäni: tytön koulussa seinällä on "Hyvät tavat kaunistavat" juliste, ja kun tyttö muuttaa pois kotoa, hän heittää menemään seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot. Kuten totesin, asioita, jotka kaivoivat lukukokemuksen myötä tiensä ulos alitajunnastani. Katkeransuloisesti ja kivuliaasti.

Kirjan yksi tärkeimmistä puolista, johon myös kansikuva liittyy, oli minulle valitettavasit liiankin tuttu. Ja sen kuvaus oli tehty kirjassa niin että alkoi itkettää. Miksi tuo fiksu ja kiva tyttö näkee itsensä noin, hirveänä, toisista erottuvana ja aina alakuloisena lehmänä. Herättävä kokemus tämäkin. "Juoman pinta väreilee ja lasin pohjalta minua katsoo takaisin yksinäinen nauta. Nautaparka, se on pelokas ja toiveikas. Se toivoo, että joku katsoisi sitä ja ihailisi sitä, mutta samalla se toivoo olevansa näkymätön. Se haluaisi piiloutua, hävitä maan päältä kokonaan."

Kirja on myös tarkkaa, viisasta ja humorististakin analyysia Suomesta ja suomalaisuudesta. Sisäänpäin kääntyneestä ja sotatraumoja yhä kantavasta kansasta. "Hyviin tapoihin kuuluu esimerkiksi se, että kun opettaja astelee luokkaan, tulee nousta seisomaan pulpetin viereen ja lausua sotilaallisessa kuorossa muiden kanssa: Hyvää huomenta herra opettaja. Koulun ulkopuolella opettajaa eikä ketään muutakaan tarvitse tervehtiä. Riittää, kun tuijottaa maahan ja teeskentelee, ettei näe toista, niin tekevät kaikki kylän asukkaat. Tervehtijä herättää täällä epäilykset." Suomifanina minua kuitenkin lohdutti, että tyttö kaipaa myös ulkomailla asuessaan jäyhää maatansa ja sen tapoja.

Kirjan tarina oli varsin yksinkertainen, mutta sen kerronta vei minua alusta asti täysillä mukaansa. Huumori on avointa ja välillä mustaa, juuri parahultaista. Mielenkiintoista lisäjännitettä antoi myös se, että Teatterikorkeakoulussa tyttö tutustuu Lauraan ja Anttiin, jotka Hesarin arvion mukaan saattaisivat hyvinkin olla sukunimiltään Birn ja Holma.

Minua, maalaistyttöä, hävettävän huonon itsetunnon omaavaa palapelin palaa, joka ei tunnu sopivan minnekään, palaa, joka on aina tuntenut olevansa hiukan vääränlainen, liian toisenlainen, tämä kirja lohdutti paljon. Meitä palasia taitaa olla paljonkin. Rakastin ja samalla vihasin tätä kirjaa, sitä mitä se toi pintaan. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin lukeneeksi sen ja toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää.

Kirjassa myös juhlittiin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 17.

Kirjailija: Saara Turunen
Kirja: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★