Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Aina kun luen oikein hyvän kirjan, en voi kuin ihmetellä sitä, miten niin monet pystyvät elämään elämänsä ilman kirjoja. Kirjat, etenkin hyvät kirjat, ovat maailman parasta stressinpurkua ja pään tyhennystä. Ne pakottavat keskittymään, ajattelemaan, tulkitsemaan. Aivossani risteilee jatkuvasti miljoona ajatusta, mutta kun luen kirjaa, suurin osa niistä ajatuksista kohdistuu lukemaani tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tulkitsemiseen oman kokemuspohjani ja maailmankatsemukseni kautta.

Torstaina istuin pitkästä aikaa paikallisbussissa ja ihan nenäni edessä oli valtava näyttö, jossa vilisi mainoksia ja uutisotsikoita. Koin jotenkin todella vahvana sen, että minuun yritetään vaikuttaa ja etenkin sen, etten itse voi valita sitä mitä näen. Oli pakko laittaa silmät kiinni. Samasta syystä sietokykyni radion kuuntelemisen suhteen on todella matala. Haluan itse päättää mitä kuulen tai katson. Lukeminen on aina tällaista nykymaailman harvinaista luksusta, se ei ole jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa ja valta ja myös tulkinnan vastuu on jatkuvasti lukijalla.

Margaret Atwoodin Nimeltään Grace oli tosiaan juuri sellainen kirja, joka sai minut ihmettelemään, miksi ihmeessä kaikki eivät lue romaaneja! Miksi tuhlata aikansa johonkin turhempaan, kun voi yhtä hyvin maata koko päivän sohvalla lukemassa (oikeasti olen aika ylpeä siitä, että tajusin että nyt on aika hidastaa, nyt on se hetki kun pitää antaa mielelle ja kropalle aikaa rauhoittua).  Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, ostin sen syksyllä 2014 Vaasan kirjaston poistomyynnistä. Jotenkin hetki sen lukemiselle ei ole ollut oikea, vaikka muutaman kerran sitä aloitinkin. Useimmiten siinä käy näin, sitten kun lopulta kirjaa alkaa lukea, huomaakin että se sopi tähän hetkeen ihan täydellisesti.

Kirja kertoo osittain tositarinan ja pääosin fiktiivisen tulkinnan Grace Marksin tarinasta. Grace oli 1800-luvun puolivälissä Kanadassa asunut nainen, joka tuomittin murhasta 16-vuotiaana ja myöhemmin armahdettiin. Graceen on yhdistetty hänen taipumuksensa mielisairauteen ja omituisuuteen ja hänestä on paljon kirjoituksia, joiden pohjalta Atwood on luonut tarinan. Atwoodin olen jo aiemminkin tajunnut olevan mestari hahmojen ja tunnelmien luomisessa ja myös Nimeltään Grace oli tällaista vahvojen hahmojen ja tunnelman kannattelemaa romaanikirjallisuutta parhaimmillaan.

Aluksi huomasin, että olin ajatuksissani kiinni Amanda Aaltosessa ja Seilin saaressa. Vietin aika tarkkaan vuosi sitten pari päivää Seilissä ja samaan aikaan luin Katja Kallion upean Yön kantajan, jossa samoin päähenkilönä on nuori, hulluna pidetty mutta lopulta ehkä vain vähän erikoinen nainen. Kun pääsin eroon liian voimakkaasta mielikuvasta, tuo assosiaatio taisi lopulta tuoda tarinaan vain lisää syvyyttä, jälleen yksi hyvä syy sille, miksi kirja kannatti lukea vasta nyt eikä vuosia sitten.

Pidän paljon kirjoista, jotka ovat unenomaisia, joissa on jotakin selittämätöntä, jotakin jota ei ihan voi ymmärtää järjellä. Tällaisten kirjojen kanssa käy usein niin, että itse lukukokemus on niin vahva, että kirjan tunnelma siirtyy omaan maailmaan ja lopulta on hiukan epätietoinen olo sen suhteen, oliko koko lukukokemus edes totta. Sellaisia kirjoja ovat mm. lapsuuteni suosikit Runotyttö-sarja sekä Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa sekä tuoreempi rakkauteni Murakami. Nimeltään Gracessa liikutaan myös paljon unimaailmoissa. Grace itse sekä häntä haastatteleva, totuutta etsivä tohtori Jordan kokevat hämmentäviä asioita unissaan, joista ei lopulta voi olla edes ihan varma oliko se unta lainkaan. Epätodellinen, hiukan paha maailma on myös 1800-luvun lääketiede, jossa mielen heikkouteen taipuvaa hoidetaan omituisin keinoin ja hänestä pyritään saamaan totuus esiin vaikkapa hypnoosilla.

Gracen oma näkökulma, kertomukset Jordanille ja edelleen Jordanin kertojanääni vuorottelevat kirjassa ja tämä vuoropuhelu toimii tavattoman hyvin. Lukija näkee lääkärin Gracen silmin sekä Gracen nuoren lääkärin näkökulmasta ja alkaa jo odottaa lääkärin tavoin sitä, että Grace jatkaa tarinaansa. Gracen kertomus on hurja, se kuvastaa aikaa ja naisen asemaa (siitähän Atwood on viime aikoina ollut hurjan tunnettu Handmaid's talen myötä). Kertomus laivamatkasta Euroopasta Kanadaan oli karmaiseva, mutta aistivoimainen. Kirja haisi kokonaisuudessaan hiukan tunkkaiselta: mätänevältä puulta, vanhoilta vaatteilta, kostealta kiviseinältä ja jopa oopiumilta, vaikka minulla ei oikeasti kyllä ole hajuakaan, miltä oopium haisee.

Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon.

Luettu kirja: Nimeltään Grace (Otava, suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Alias Grace, 1996
Sivumäärä: 646

Margaret Atwood: Ryövärimorsian

Luin ensimmäisen Atwoodini kesällä ja nyt talven  syksyn pimeydessä mieleni teki lisää. Kirjastosta löytyi Ryövärimorsian, kirja jonka nimi herätti heti kiinnostukseni. Kansi oli yllättävän hömppähenkinen, kun taas sisältö paljastui melko rankaksi ja synkäksi.

Atwoodin tarinan päähenkilöinä toimii kolme naista, Tony, Charis ja Roz. He ovat ystävykset, jotka kokoontuvat yhteiselle lounaalle Toxique-ravintolaan silloin tällöin. Lounailla keskustellaan ennen kaikkea yhteisestä vihollisesta, Zeniasta, entisestä yliopistoaikaisesta ystävästä. Zenian elämä on kohdannut naisten elämien kanssa kohtalokkaasti ja naista luullaan pitkään kuolleeksi, kunnes hän eräänä päivänä ilmestyy takaisin naisten elämään.

Tarina etenee takaumina päähenkilöiden elämään ja jokainen nainen pääsee vuorotellen tapahtumien valokeilaan. Heidän elämistään paljastuu rankkoja asioita, jotka selittävät naisten rikkonaisuuden ja inhimillisyyden. Zenia on palannut kaikkien elämään siten, että vaikutukset ovat tuhoisia. Zenia kertoo kaikille erilaisia valheita ja saa naisten aviomiehet pois tolaltaan kauneudellaan ja viekkaudellaan.

Kirja on rakenteeltaan hieno ja se, miten Zenia tuo naiset yhteen on hämmentävän surkuhupaisaa. Koitin jatkuvasti kaivaa tarinasta piilomerkityksiä ja vertauskuvia, mutta loppujen lopuksi en saanut tarinasta kovinkaan paljon irti. Miesten ja naisten voimasuhteet, naisten välinen ystävyys ja toisaalta nainen on naiselle susi -asetelma olivat toki kiinnostavia, mutta kirja ei ollut ihan minun juttuni. Atwood kuitenkin on melkoinen taituri ja hänen tekstiään on ilo lukea, vaikkei tarina itsessään niin innostaisikaan. Seuraavaksi taidankin etsiä käsiini Orjattaresi-dystopian, jota Annami on kovasti suositellut!

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Ryövärimorsian (suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: The Robber Bride
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 608
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu: ★★★

Margaret Atwood: Yli veden

Margaret Atwood tuntuu olevan blogimaailmassa hyvin arvostettu kirjailija. En ole perehtynyt hänen tuotaantoonsa tarkemmin, mutta kun kirjastossa näin tutunnimisen nimen hyllyssä, nappasin kirjan mukaani. Yli veden ei ollut mikään maailmoja mullistava ja ikimuistoinen kokemus, mutta se antoi uskoa siihen, että Atwood saattaisi olla minulle hyvinkin mieluinen kirjailija, joka pystyy suorastaan taikatemppuihin. Yli veden on kirjailjan varhaistuotantoa ja odotankin innolla, millaisiin suorituksiin hän on pystynyt kehittyessään kirjailijana vaikkapa kirjojen Orjattaresi ja Ryövärimorsian, joista muistan kuulleeni ylistystä, kohdalla. Ehkäpä minun on tunnustettava myös, että omasta kirjahyllystäni löytyy Atwoodin Sokea surmaaja, jonka olen ostanut kirjamessuilta puhtaasti upean kannen vuoksi sekä Nimeltään Grace, jonka ostin pari viikkoa sitten Vaasan pääkirjaston poistomyynnistä. Kaikki edellytykset kirjailijan tuotantoon tutustumisen jatkamiseen ovat siis olemassa.

Tuosta omasta kirjahyllystä pääsenkin aasinsillan kautta sellaiseen asiaan, että heinäkuussa lukemisaikani tulee vähenemään radikaalisti. Ensinnäkin junamatkustaminen vähenee heinäkuun ajaksi (hip hip hurraa!) ja toiseksi meille tulee mukava yllärimuutto elokuun alussa ("ollaan jo vuokrattu teidän asunto eteenpäin, hups!"). Ihan positiivisia juttuja toisaalta, mutta hieman kauhulla jo suhtaudun siihen, tulenko löytämään lainkaan aikaa lukemiseen. Kirjahyllykin pitää pakata (ja salaa haaveilla siitä, josko muuton yhteydessä olisi hyvä tekosyy käydä vähän tutkailemassa huonekalukauppojen kirjahyllyvalikoimaa...). Lukemisen vähenemisen myötä blogikin tulee siis mitä luultavammin hiljenemään, mutta elokuussa palaan sitten taas kertarytinällä. Silloin minulla on kesälomaakin ja kyllähän sitä pitää ensi tilassa päästä lukumaratoonaaman myös uudella asunnolla ;)

Elämän väliintulosta huolimatta nyt pari sanaa Atwoodistakin. Yli veden on varsin lyhyt, mutta syvällinen kertomus naisesta, joka palaa omaan menneisyyteensä keskellä Kanadan jylhää luontoa mökkeillessään yhdessä ystäviensä kanssa. Kudelmaan liittyy muistot naisen parisuhteesta, isästä sekä naisen minuudesta. Vanhojen kalliomaalausten etsiminen limittyy naisen oman lähihistorian kanssa ja kaiken taustalla on vahvasti luonto, joka tuo sekä turvaa että arvaamattomuuta. Tarinaan yhdistyy erikoisesti myös ihminen vastaan luonto- sekä amerikkalainen vastaan kanadalainen -asetelmat.

Yli veden oli jokseenkin vaikea kirja sen kaikkien sivuhaarojen, mutta silti varsin yksinkertaisen tarinan vuoksi. Jotakin lumoavaa siinä kuitenkin oli ja taidankin haluta lukea lisää Atwoodia vielä tämän vuoden aikana. Mitä Atwoodin kirjoista suosittelisitte minulle seuraavaksi?

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Yli veden (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: Surfacing
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1972
Sivumäärä: 240
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★