torstai 30. toukokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Minulle kävi Instagramin kanssa täsmälleen samoin kuin blogille aikoinaan: Perustin blogin ainoastaan siksi, että halusin jättää itselleni muistijäljen kirjoista, joista minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Perustin Instagram-tilin, koska blogin myötä kirjojen kuvaamisesta oli tullut minulle tärkeä harrastus, ja halusin paikan, johon voisin julkaista myös ne kuvat kirjoista, joista en kirjottaisi.

Hyvin nopeasti blogin perustamisen jälkeen totesin, että hei, täällähän on muitakin. Instagramissa kokemus oli vielä huomattavasti voimakkaampi, yhtäkkiä ympärilläni oli satoja kirjaystäviä, joista joku on aina paikalla ja valmiina keskustelemaan kirjoista ja kaikesta muistakin. Olen ollut Instagramissa nyt hiukan yli vuoden ja tuona aikana olen vähitellen huomannut, millaisessa ihanassa kirjakuplassa siellä eletäänkään. Nyt ymmärrän miksi sosiaalinen media voi olla  niin koukuttava: siellä on ihan mahtavia tyyppejä, joista osa tuntuu jo ystäviltä.

Kun viettää paljon aikaa porukassa, joka innostuu samankaltaisista asiosta ja ajattelee monesta asiasta samalla tavalla, on itsestään selvää että syntyy kupla. Kupla-sana on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, useimmiten negatiivissävytteisissä keskusteluissa. Yksi asia, johon en varmaan koskaan olisi törmännyt ilman Instan kuplaa, kirjaporukkaa, on ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvat.

Tehdään ensi yksi asia selväksi: rakastan Strömquistin sarjakuvia! Hän on älykäs, hauska, raadollinen, radikaali, feministi. Strömquist ravistelee yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, herättää ajattelemaan, kyseenalaistaa ja on huumoriltaan ihastuttavan musta. Sarjakuva yhdistelee erilaisia tehokeinoja ja on paikoin visuaalisestikin järisyttävää. Strömquist on hyvä esimerkki Insta-yhteisön hehkuttamasta kirjailijasta, hänen töihinsä ei voi olla törmäämättä, jos käyttää hetken selaamalla suomalaisia kirjatilejä - minä nyt siellä muiden joukossa olen usein hehkuttanut häntä!

Strömquistin lukemisessa ja Strömquist-hehkutuksessa olen kuitenkin kokenut jonkinlaista vaikeasti määriteltävää epämukavuuden tunnetta, josta kirjoittaminen totta puhuen hirvittää minua. Havahduin tähän asiaan vasta, kun kehuin ystävälleni Strömquistin sarjakuvia ja siinä samalla tunnustin, että oikeastaan vähän ahdistaa. Osittain ahdistus on ehkä sitä, että olen perinteinen vastarannalta huuteleva kiiski, joka luki Potteritkin vasta paljon myöhemmin kuin suurin huuma oli hälventynyt. Jos kaikki tykkää ja etenkin hehkuttaa, haluan olla periaatteesta eri mieltä.

Tässä tapauksessa tämä lievä ahdistus kaiken ihastuksen taustalla johtuu kuitenkin pääosin siitä kuplasta, jonka kautta olen sarjakuvat löytänyt. Taas tahdon sanoa, että ehdottomasti Strömquistin kaltaisia taiteilijoita tarvitaan lisää ja feministinen liike kaipaa lisää äänenkannattajia, sitä en halua missään tapauksessa kritisoida. Mutta koen, että vallitsevat mielipiteet ovat tuolla kuplassa niin hallitsevia, että mikään kritiikki tai poikkipuolinen ajatus ei mahdu sinne. Se että itse tietää olevansa oikeassa ei kai kuitenkaan oikeuta siihen, että kritisoi aggressiivisesti niitä jotka "ajattelevat väärin". Tuomitseva, vastakkainasetteleva ilmapiiri on vaarallinen ja myrkyllinen. Kyllä minunkin lähipiiriini mahtuu ihmisiä, jotka ajattelevat paljon ahtaammin, konservatiivisemmin, mutta ei minulla ole mitään oikeutta haukkua heidän mielipiteitään tai ajatusmaailmaansa, taustalla on aina asioita, kasvatusta, opittuja asenteita, erilaisia kuplia, joista minä en tiedä mitään ja joita minulla ei sen vuoksi ole kanttia arvostella. Tämä on vaikea ja vaarallinen keskustelunaihe, sillä tässähän minä taas kritisoin muita. Kaikilla pitää olla sananvapaus ja vapaus kertoa mielipiteensä ja tämä ei tosiaan ole kritiikki yksittäisille Instagram-tilien ylläpitäjille, vaan huomio yleisestä ilmapiiristä, jonka tunnen aistineeni.

Jotakin oleellista taitaa kertoa se, miten paljon minua pelottaa kirjoittaa tämä teksti, pelkään että minut ymmärretään väärin, että minut tuomitaan. Suvaitsevaisuus on vaikeaa, sillä mielestäni suvaitsevaisuuteen kuuluu myös suvaitsemattomien ihmisten suvaitseminen, muuten koko ajatus kääntyy itseään vastaan. Tähän 32 ikävuoteen mennessä en ole oppinut paljon, mutta sen olen oppinut, että harva asia on mustavalkoinen ja ikinä emme voi tietää, mitä toinen ihminen oikeasti ajattelee, miksi hän käyttäytyy tai ajattelee tietyllä tavalla, jos emme kysy sitä häneltä. Olen ennenkin kirjoittanut Strömquistin sarjakuvista, että jokaikisen pitäisi lukea niitä ja sitä kautta oivaltaa asioita elämästä, ihmisestä ja yhteiskuntarakenteista ja sitä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Meidän Strömquist-kuplassa elävien taas soisin muistavan, että ymmärtäisimme myös sitä, miksi kaikki eivät ajattele näin. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, mutta ehkä olemme matkalla kohti parempaa, kun tällaisia tekijöitä on olemassa.

Niin, voisin kai yhtä hyvin lopettaa teeskentelyn, että tämä on kirjablogi, kun viime aikoina tekstini ovat olleet ihan kaikkea muuta kuin sitä kirjaa, josta muka otsikon mukaan kirjoitan. Einsteinin vaimo oli vahvaa Strömquistia ja taisi kiilata lempparilistani kakkospaikalle heti Kielletyn hedelmän jälkeen. Suosittelen siis - samoin kuin suosittelen omilla aivoilla ajattelua, avarakatseisuutta, avartavia keskusteluja, rauhaa ja rakkautta.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi


Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.

Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).

Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.

Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.

No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.

Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.

Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.

Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.

Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."

Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.

Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649

lauantai 4. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.