Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.
Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).
Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.
Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.
No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.
Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.
Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.
Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.
Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."
Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.
Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!