keskiviikko 19. elokuuta 2020

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt - Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa. Se (ja yövalvomiset, joiden vuoksi olen vähän enemmänkin kuin korkeintaan vähän väsynyt...) tulee näkymään tämän kirjoituksen sekavuutena. Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt iski nimittäin poikkeuksellisen syvälle ytimeen, siihen mitä olen ja mitä ajattelen. Sellaista lukukokemusta on vaikeaa analysoida ja kuvailla. Kolu antoi sanat monelle sellaiselle asialle, joita olen usein ajatellut mutta myös herätti huomaamaan monta juttua, joita en ollut tajunnut ajatella. Kirjasta muodostui siis minulle tärkeä jo ensimmäisellä lukukerralla ja olen iloinen, että ostin sen omaan hyllyyni. Voisin poimia kirjasta satamäärin lainauksia, jotka ovat mielestäni valtavan osuvia. Ja samoin voisin osoittaa sieltä usempia kohtia, jotka melkein saivat minut itkemään, itkemään sitä, miksi (minäkin) olen itselleni niin hirveän ankara, miten minäkin koen lähestulkoon aina olleeni jotenkin vääränlainen, huonompi kuin muut ja miten se on edesauttanut sitä, että maailma on toisinaan aivan liian uuvuttava paikka.

Olen odottanut tätä kirjaa suunnilleen siitä asti, kun joskus kauan sitten (onkohan siitä jo kymmenen vuotta?) eksyin vahingossa Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogiin. Tai siis oikeastaan en ole osannut odottaa kirjaa, mutta olen halunnut lukea tarkalleen kaiken, mitä Kolu kirjoittaa. Kuten hän itse toteaa kirjassaan: "Minulle tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia. Siitä, että juttujani lukiessa joku saattaa ajatella: ah, en olekaan ainoa josta tuntuu tältä." Kun ihminen pyörittelee yksinään ajatuksiaan, jotka enemmän tai vähemmän kulkevat aina samoja polkuja, tulee helposti ajatelleeksi, että kukaan muu ei taatusti koe näin, olen yksin tämän asian kanssa. Silloin voi olla kultaakin kalliimpaa löytää joku, joka ajattelee samoin ja osaa pukea nuo tunteet sanoiksi lempeällä, humaanilla, älykkäällä mutta hyvin henkilökohtaisella tavalla.

Samaa henkilökohtaista linjaa jatkaa luontevasti myös Kolun kirja. Korkeintaan vähän väsynyt kertoo tarinan Kolun omasta uupumuksesta, useamman burnoutin (ja yhden vatsahaavan) tiestä, joka lopulta on johtanut merkittäviin oivalluksiin, mutta joka toisaalta on edelleen kesken. Teos ei anna valmiita vastauksia vaan avaa Kolun omien kokemusten kautta syitä siihen, miksi nykyään niin monia, etenkin naisia, vaivaa syvä uupumus ja mitä keinoja voisi olla siitä selviytymiseen ja kierteen välttämiseen. Oman kokemuspohjan lisäksi Kolu hyödyntää ansiokkaasti sitä, mitä uupumuksesta on aiemmin kirjoitettu. Sähköiset mediat ja populaarikulttuuri ovat luonnollisesti myös vahvasti läsnä.

Lähtökohta kirjalle on se, että Kolu jopa vähän raflaavasti kertoo, miten hän ei tunne yhtään kolmikymppistä naista, joka  ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä. Heti tekee mieli puolustautua, kuulunhan itse juuri tuohon ihmisryhmään. Että hei Eeva, nyt taidat vähän liiotella. Heti kun uskaltaa kurkistaa itsepetoksen vahvan suojamuurin taakse, huomaa kuitenkin, että Kolu on valitettavan oikeassa. Oma tuttavapiirini lienee aika samankaltainen kuin Kolulla: kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja kaupungissa asuvia naisia. Ehkä ihan varsinaisesta burnoutista ei voi puhua, mutta uupumusta on ilmassa vähän joka suunnalla. Ja kun hetkeksi pysähtyy miettimään, eihän se tosiaan nyt ole kovin terve tilanne. Heti tämä asetelma paljastaa siis sen, miksi Kolun kirja on merkittävä: ihminen on helposti niin syvällä omassa kummallisessa ja hektisessä elämässään, ettei välttämättä edes tajua olevansa uupunut tai mikä ihan oikeasti elämässä on tärkeintä. Nykyajan työelämää, sosiaalisen median luomia paineita ja muita aikamme ongelmia tulee helposti syytettyä, kun uupumukseen etsii syitä. Kolun kirjan merkittävin ansio oli se, että näiden lisäksi se pureutui paljon syvempiin syihin, siihen miten kulttuurimme on opettanut meitä nielemään tunteemme, olemaan ottamatta tilaa ja valitettavan usein myös inhoamaan itseämme.

Mieleeni tulee pari pysäyttävää hetkeä elämässäni, sellaista, jolloin itsekin tajusin että kaikki ei ehkä ole ihan kunnossa. Vuonna 2011 olin häämatkallani Thaimaassa. Istuin aurinkotuolissa varjon alla upealla hiekkarannalla lukemassa kirjaa. Oikeasti en pystynyt keskittymään kirjan lukemiseen, sillä pohdin koko ajan, mitä muuta pitäisi tehdä, mitä matkalla vielä pitäisi ehtiä tekemään, kokemaan. Kuinka kauan voisimme olla siellä rannalla, koska olisi lähdettävä, mitä ja missä syötäisiin ja niin edelleen. Jostakin takaraivosta pisti tuolloin esiin ajatus, että hetkinen, eikö tuo olisi juuri sellainen täydellinen hetki, jolloin pitäisi pystyä vain olemaan ja nauttimaan hetkestä. Ja toki sitten sitä ajatusta seurasi stressi ja ahdistus siitä, miksi en osaa olla suorittamatta, miksi en osaa nauttia hetkestä. Toinen, paljon karumpi, hetki oli jonakin syystalvena vuoden 2014 paikkeilla. Pilkkopimeässä ja sateisessa aamussa töihin kävellessäni mietin ihan vakavissani, miten ihanaa olisi, jos jäisi auton alle sillä tavalla, että voisi vain muutaman viikon maata sairaalassa. Ei siis loukkaantuisi mitenkään pysyvästi, mutta siten että ei pystyisi töihin, ikään kuin kohtalo puuttuisi peliin ja päättäisi puolestani, että nyt on levättävä, kun oma mieli ei antanut periksi luovuttamiselle, totuuden tunnustamiselle.

En ole näitä tapauksia miettinyt mitenkään aktiivisesti, jatkanut vain samaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän uuvuttavaa elämääni, mutta Kolun kirja toi vastaavilla esimerkeillään nämä hetket mieleeni. Kun Kolu listaa asioita, jotka uuvuttavat, voisin todeta jokaisen niistä kohdalla että jep, niin minullakin. Esimerkiksi uuvuttavia asioita ovat:

"Itseinho. Itsekriittisyys."

"Tukahdetut tunteet - aggressio ja suru etupäässä."

"Se, ettei tiedä missä omat rajat kulkevat. Ei osaa piirtää niitä itselleen, eikä varsinkaan muille."

"Suorittaminen, joka ei lopu."

"Se että pelkää itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan niin paljon, että koko elämä kuluu niiden väistelemiseen."

Niin, kuten totesin, tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa. Mieleni tekisi lainata se tähän kokonaisuudessaan. Kolu on pistänyt itsensä likoon täysin ja olen hänen avoimuudestaan ja aitoudestaan kiitollinen. Lohtua antaa myös se, että kirjan ajoittaisesta selfhelpmäisyydestä huolimatta se ei tosiaan ollut sellainen "oivalsin nämä, koin valaistuksen ja nyt olen ikuisesti onnelinen ja zen" -teos. Asioiden sisäistäminen on jo alku, aikaa matkalle on koko elämä. Uskon, tai oikeastaan tiedän, että monet kohtalotoverini (no, ne kolmekymppiset naiset) kokevat kirjan samoin, hurjan samaistuttavana ja tärkeänä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten sen kokevat muut, etenkin he jotka helposti tuomitsevat nykyisestä "helposta elämästä valittajat". Olisikin hyvä, jos kirja päätyisi luettavaksi myös muille kuin kohderyhmään kuuluville, se saattaisi avata silmiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa. Ja ehkäpä sen luettuaan yksikään toimittaja ei enää kirjoittaisi juttuja siitä, miten mukavuudenhaluiset milleniaalit vain nauttivat helposta ja kivasta elämästään eivätkä sen vuoksi vaikkapa tahdo tai muista (!) lisääntyä.

Tosiaan, suosittelen kirjaa kaikille. Se saattaa herättää voimakkaita tunteita - tai vähintään aiheuttaa niskalihasten kipetymyistä kaiken sen "juuri näin" -nyökyttelyn lomassa. Kiitos siis Eeva Kolu, että kirjoitit tämän tärkeän kirjan ja avasit siihen koko sielusi. Jään odottamaan lisää luettavaa ja siinä sivussa jatkan omaa matkaani vähemmän uuvuttavaan elämään, kenties nyt hieman vähemmän suorittaen ja enemmän matkasta nauttien - taitava suorittaja tosiaan kun kykenee tekemään mistä tahansa, myös uupumuksesta toipumisesta, suorituksen.