keskiviikko 28. elokuuta 2013

Joyce Carol Oates - Black Water


Am I going to die? - like this?

Havaitsin jo Blondin luettuani, että Joyce Carol Oates on rohkea, poikkeuksellinen, kirjailija. Tässä kirjassa, vuonna 1992 julkaistussa pienoisromaanissa nimeltä Black Water Oates osoittaa rohkeuttansa kirjailijana tarttumalla karmivaan aaiheeseen. Hän aloittaa romaaninsa heittämällä vuokra-Toyotan ja kaksi sen matkustajaa kylmään, mustaan veteen ja jättää lukijansa selvittämään, mitä tapahtuu, selviävätkö matkustajat ja etenkin mitä he ajattelevat upotessaan, mahdollisesti hukkuessaan. Hirvittävän ahdistavaa. Ja vielä ahdistavamman teoksesta tekee se, että lukija joutuu itsekin pohtimaan, millaisia ajatuksia omassa päässä liikkuisi vastaavassa tilanteessa. Vähän kuin ne "selvästi vesillä" -radiomainokset - mitä sinun mustasta laatikostasi kuuluisi?

Toyotan matkustajina ovat Senaattori, merkittävä, hieman vanhempi, hieman humalainen, hieman ärtynyt mies sekä hänen matkustajanaan Kelly Kelleher, nuori, kaunis, älykäs ja seikkailunhaluinen nainen. Senaattori ja Kelly ovat tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa samana päivänä, itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa, on nimittäin heinäkuun neljäs päivä, keskikesä. He ovat lähteneet yhdessä juhlista, suuntaavat vuokra-autolla kohti lauttaa, mutta mutkaisella tiellä auto ajautuukin jostakin syystä pois tieltä, päätyy tummaan veteen ja alkaa upota  nopeasti. Senaattori pääsee pakenemaan autosta, Kelly ei, ja teos onkin kokoelma Kellyn ajatuksia, muistoja, havaintoja ja ennen kaikkea pelkoa ja ahdistusta.

Vesi on kylmää, mustaa ja läpitunkevaa, ihan niin kuin Joyce Carol Oatesin tekstikin. Hukkumisen pelko on niin primitiivinen tunne, että tällaiseen teemaan paneutuminen osoittaa kirjoittajan rohkeutta.Olin vaikuttunut, mutta enemmän kuitenkin ahdistunut. Taitavaa kerrassaan, mutta en suosittele tätä herkille tai liian voimakkaaseen eläytymiseen kykeneville.


Kirjailija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Black Water
Alkuperäinen kirja: Black Water
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992
Sivuja: 154
Mistä hankin: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja äidin luona lomailemassa 25.-27.8.2013
Arvostelu:  ★★

perjantai 23. elokuuta 2013

John Irving - Garpin maailma

Luin ensimmäisen Irvingini, Oman elämänsä sankarin, helmikuussa ja olin myyty. Irving on hämmästyttävä kirjailija, sillä hän onnistuu olemaan samaan aikaan hauska, herkkä, syvällinen ja jopa groteski. Oman elämänsä sankari oli jo heti sen luettuani mielestäni hyvä kirja, mutta omituisella tavalla se nousee arvoasteikollani koko ajan ylöspäin, vaikka lukemisesta on jo aikaa. Sen hahmot, värikkyys ja syvä herkkyys ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja mitä enemmän kirjaa ajattelen sitä paremmalta ja jopa minulle rakkaalta se tuntuu. Garpin maailma oli vähintään yhtä puhutteleva lukukokemus kuin Oman elämänsä sankari ja voin hyvin kuvitella että myös tämä teos tulee säilymään mielessäni ja nostamaan arvoansa hyvin pitkään.

Garpin maailma on kokoelma hyvin persoonallisia hahmoja ja näiden hahmojen elämäntarinoita. Tarinan alussa esitellään hyvin persoonallinen sairaanhoitaja Jenny Fields. Hän on nainen, joka on suuren luokan feministi, olematta kuitenkaan feministi. Hän ei halua aviomiestä mutta lapsen hän mielellään ottaisi, joten hän päätyy melko moraalisesti arveluttavaan ratkaisuun ja hankkii lapsen hoitamansa sodassa pahasti loukkaantuneen sotilaan kanssa, joka ei pysty juuri muuhun kuin toistelemaan nimeä Garp. Hän pystyy kuitenkin antamaan Jennylle lapsen, jonka Jenny nimeää T. S. Garpiksi (T ja S tarkoittavat ihan vain T:tä ja S:ää, eivät mitään muuta. Garp on siis ihan vain Garp).

Garp kasvaa erikoisessa ympäristössä erikoisen äitinsä kanssa, alkaa harrastaa painia ja toteaa haluavansa kirjailijaksi. Hieman yllättäen myös hänen äitinsä Jenny päätyy kirjailijaksi, kirjoittamalla omaelämäkerran Seksuaalisesti epäilyttävä, josta tulee jonkinlainen feministien raamattu. Jennystä tuleekin kovaa kokeneiden naisten, äärifeministien ja, no, seksuaalisesti epäilyttävien naisten idoli ja hänet ympäröi loppuelämäkseen tällaisten naisten joukko. Garp, jolla ehkä olisi äitiään enemmän lahjoja kirjailijaksi, saa aikaan hienon esikoisnovellin ja muutaman keskinkertaisen kirjan. Hänen kirjailijanuraansa varjostaa kuitenkin kuuluisa feministiäiti, jonka kautta lukijakunta määrittelee Garpin romaanit. Garpin maailma sisältää pätkiä näistä Garpin kirjallisista tuotoksista ja tämä tuo romaaniin mahtavaa elävyyttä ja värikkyyttä. Etenkin Garpin novelli Pensionaatti Grillparzer on hurmaava ja se tuo ilmi Garpin persoonaa paremmin kuin mikään luonteenlaatujen kuvailu.

Garp nai painivalmentajansa tyttären Helenin ja perustaa tämän kanssa perheen. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös syrjähyppyjä ja mustasukkaisuutta. Erään hirveän tapahtumaketjun tuloksena perheen nuorin poika kuolee ja teos saa synkempiä, masentuneita sävyjä. Teoksen loppupuolella dramaattiset tapahtumat lisääntyvät ja loppujen lopuksi kirja onkin hyvin surullinen. Uskomattoman kirjasta tekee se, että kaiken surun, masennuksen ja itkun keskellä se onnistuu kuitenkin olemaan kaunis, hauska, elämänmyönteinen ja onnellinen. Se on ennen kaikkea hyvin aito, kenties aidoin lukemani kuvaus oikeasta elämästä, toki kärjistettyjen ja toisinaan stereotyyppistenkin henkilöiden kautta. Irvingin luomat henkilöt ovat niin aidoin tuntuisia, että kirjaa lukiessa välillä unohti, että henkilöt ovat oikeasti keksittyjä. Oman elämänsä sankarin hahmot ovat edelleen kirkkaina mielessäni ja uskonkin, että näin käy myös Garpin maailman hahmojen kohdalla.

Olen tyytyväinen, että en ole aloittanut Irvingin lukemista aiemmin. Uskon nimittäin, että saan teoksista nyt paljon enemmän irti kuin olisin saanut vaikka viisi vuotta sitten. Tämä oli vasta toinen lukemani Irving. Ihanaa että minulla on koko joukko hänen romaanejaan vielä lukematta, eli uusia hahmoja, persoonia ja elämänmakuisia tarinoita kokematta.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Garpin maailma (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: The World according to Garp
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1978
Sivuja: 560
Mistä hankin: Akateeminen kirjakauppa
Missä ja milloin luettu: Kotona elokuussa suureksi osaksi lukumaratonin aikana
Arvostelu:  ★★★

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Lukumaraton!

Tämä sunnuntai tuntuu mainiolta päivältä lukumaratonin aloittamiseen. Hiukan pitää hoitaa tässä valmisteluja, varmaan käydä kaupassakin, eli aloittaminen venyy iltapäivän puolelle. Palaan asiaan siis silloin, tervetuloa seuraamaan maratonmatkaani!


Klo 11:56
Kahvi on keitetty ja myöhäisen aamupalan leivät tehty, klo 12:00 on startti ja vastoin odotuksiani olo on nyt sellainen, että taidan aloittaa McEwanilla!

Klo 13:27
Sementtipuutarha luettu. Ihanan häiriintynyt! En tiedä onko edes ok pitää tästä kirjasta. Mutta joka tapauksessa tämä oli siitä harvinainen McEwan, että tosiaan tykkäsin siitä. Seuralaiseni on mukavan väsynyt, kirjaa aloittaessa se vingutteli leluaan ja pelkäsinkin, miten se vaikuttaa keskittymiseen, mutta meni sitten pian nukkumaan. Ulkona paistaa aurinko, voisin seuraavaksi siirtyä parvekkeelle lukemaan Murakamia.


Sivuja luettuna: 135



Klo 15:28
Luin juuri loppuun Murakamin After the quaken. Erillisiä ihania, kauniita, toisinaan surullisia, toisinaan pähkähulluja tarinoita, joita yhdistää toisiinsa Koben maanjäristys. Murakamin tekstiin voi vain heittäytyä kellumaan ja nauttia unenomaisuudesta. Tämä vaatii lisää sulattelua, ihan kaikki ei varmasti vielä auennut vaan tarvitsee aikaa.

Maraton on sujunut oikein hyvin. Melko hidas olen lukemaan, varsinkin englanninkielinen teksti vei aikaa ja tahdon nauttia kirjoista, en suorittaa. Taas kyllä paljastui se, miten olen luonteeltani rasittava suorittaja. Vilkuilen kelloa ja laskeskelen lukunopeuksia... Hölmöä! Mutta voi miten kivaa on uppoutua kirjoihin ja tarttua heti seuraavaan, kun saa edellisen luetuksi. Seuraavaksi jotakin suomenkielistä, ehkäpä Sarasvatin hiekkaa?

Sivuja luettuna: 267



Klo 19:16
Kiitos tsempeistä ihanat ihmiset! Hyvin pyyhkii ainakin toistaiseksi. Sarasvatin hiekkaa oli
l-o-i-s-t-a-v-a!

Miksi en ole lukenut tätä aiemmin? Tai oikeastaan ihan hyvä, etten ollut lukenut tätä ennen viime syyskuun kenttäkurssin jäätikkövaellusta, se oli tarpeeksi pelottavaa ilmankin.

Olo oli välillä kuin tenttiin olisi lukenut, jäätiköt, Heinrich-eventit, drumliinit, megatsunamit ja sedimentti poikineen. Samalla tajusin myös, miksi tämä maraton-lukeminen tuntuu jotenkin niin tutulta, vaikken ennen ole maratoonannut: tenttiinlukustrategiani oli yleisesti ottaen sellaista luetaan yksi vuorokausi putkeen. Onneksi sen verran on sentään jo kulunut aikaa viimeisestä tentistäni ja valmistumisesta, että pystyin ottamaan tämän lähinnä viihteen, enkä niinkään koulutustaustani kannalta. Pari kertaa hihkuin kyllä ääneen, geologinen jännityskertomus, voiko olla parempaa! Ajankohtainen, jännittävä ja ajatuksia herättävä, vaikka sinänsä ei tuonutkaan minulle juurikaan uutta tietoa. Niille, jotka eivät tiedä kymmenkuntaa eri mahdollista - ja geologisessa mittapuussa jopa todennäköistä - tapaa, jolla ihmiskunta voi kuolla sukupuuttoon tai ainakin harventua kovasti, tämä voi olla vielä järisyttävämpi kokemus.

Nyt on lukemista takana 7,5 tuntia ja vielä ei väsytä yhtään. Seuraavaksi luettavaksi päässee Sagan.

Sivuja luettuna: 587

Klo 20:51
Nyt on luettu myös Saganin tervetuloa, ikävä. Kuvassa sen esittelee ihan paras lukukaveri, nimittäin ihanana niskatyynynä toimiva Barbapapa.

Tervetuloa, ikävä -teoksen päähenkilöt ovat melkoisen löyhän moraalin omaava naistenmies-isukki ja kyyninen ja itsekeskeinen tytär, jotka muodostavat tiiviin parivaljakon. Väliin tunkee kuitenkin Anne, jonka kanssa isä aikoo naimisiin. Tytär ei kuitenkaan jää neuvottomaksi, vaan pyrkii sabotoimaan nämä aikeet kohtalokkain seurauksin.

En erityisemmin pitänyt kirjasta sen tympeiden päähenkilöiden takia, mutta jotakin hurmaavaa kuitenkin oli sen lakonisuudessa ja taustalla olevassa mustassa humoristisuudessa. Aivot alkavat ehkä olla jo vähän väsyneet, kun minulla kesti hävyttömän pitkään tajuta, että päähenkilö oli tosiaan tytär eikä poika...

Koira (ja mies) alkaa vaikuttaa siltä, että voisi se emäntä tehdä jotakin muutakin kuin lukea. Eli ehkäpä pitäisi lähteä tuulettamaan aivoja ulkosalle? En ole vielä päättänyt, aloitanko uuden kirjan vielä illalla vai luenko Garpin maailmaa nukahtamiseen saakka. Täytyy katsoa millainen on olo lenkin jälkeen.

Sivuja luettuna: 718

Klo 23:40
Tuli pidettyä ihan kunnolla lenkki- ja syömistaukoa. Teki hyvää, pää ja silmät ehtivät palautua suhtkoht normaaleiksi. Illalla olen lukenut Ivan Denisovitsin päivää 90 sivua ja nyt ajattelin mennä sänkyyn pötköttelemään ja lukemaan tuon loppuun. Jos ei uni iske ennen, niin sen jälkeen jatkan Garpilla. Näyttää siltä, että yli tuhannen sivun pääsen joka tapauksessa, vaikka olen ottanut aika rennosti. En varmasti ole koskaan, en edes lapsena ahmimisiässä, lukenut näin paljon kaunokirjallisuutta yhden päivän aikana. Hauskaa on ollut!! Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 808



Klo 12:06
Tadaa! Se on siinä! Luin illalla loppuun Ivan Denisovitsin päivän ja ihan muutaman sivua Garpia, kunnes uni voitti. Olin laittanut kellon herättämään kuudelta, mutta siirsin sen yöllä herättämään vasta pari tuntia myöhemmin. Kahdeksasta eteenpäin luinkin sitten Garpia keskeytyksettä aina kello kahteentoista asti. Lopulliseksi luettujen sivujen määräksi tuli, rumpujen pärinää...:

1154 sivua!

Mikäli en olisi nukkunut kahdeksan tunnin yöunia enkä olisi käyttänyt illasta paria tuntia muuhun kuin lukemiseen, olisin ehtinyt lukea enemmän. Tosin sitten olisi kärsinyt lukemisen laatu, minä kun tarvitsen tuon kahdeksan tunnin unet toimiakseni normaalisti ja illallakaan en olisi ehkä lukenut kovin virkeällä päällä. Lukemista tuli vuorokauden aikanana harrastettua siis 14 tuntia ja jos tuon sivumäärän jakaa ajalla, lukunopeudeksi tulee noin 82 sivua/tunti, joka on ihan mukava lukuvauhti.

Ehdin lukemaan maratonin aikana kokonaan viisi kirjaa ja Garpin maailmaa 300 sivua. Lukemani kirjat olivat vielä melko haastavia, jos olisin lukenut kevyempää, olisin ehtinyt lukemaan varmasti enemmän. Kaikki lukemani kirjat Sarasvatin hiekkaa lukuunottamatta olivat 1001-listaltani ja Sarasvatin hiekkaakin kuuluu Keskisuomalaisen listaan, joten projektit etenivät maratonin avulla hyvin. Jos jatkossakin lukisin 4-5 listan kirjaa vuorokaudessa, ei projekti veisikään kovin pitkään;)

Kaiken kaikkiaan lukeminen tuntui yllättävän vähän mitenkään erikoiselta tai rankalta, johtuen ehkä jo aiemmin mainitusta tenttiinlukuhistoriastani. Tämä oli vaan ihan mielettömän kivaa (koira ja mies eivät ole ihan yhtä vakuuttuneen oloisia) ja voisin pitää lukumaratonin vaikka kerran kuussa. Lukeminen ei alkanut tuntua missään kohtaa väsyttävältä ja taidankin lukea tänään vielä Garpin maailman jäljellä olevat 150 sivua loppuun. Mutta taidan lisäksi käydä myös oikein pitkällä lenkillä, niska ja selkä ovat vähän jumissa, jännä juttu.




lauantai 17. elokuuta 2013

Kaikkeen sitä... eli lukumaraton täältä tullaan!

Edellinen Murakamin juoksukirja-postaus toimiikin mainiona aasinsiltana tähän postaukseen. Heinäkuussa vietettiin kaksi kertaa blogistanian lukumaratonia ja näistä maratoneista voi lukea tarkemmin täältä. Lyhyesti ideana on käyttää kokonainen vuorokausi pelkästään lukemiseen siten, että uni- ja ruokataukoja saa toki pitää, mutta ne lasketaan myös tuohon vuorokauteen. Itse suunnittelin ajoittaa lukemisen niin, että aloittaisin suurinpiirtein puolen päivän aikaan ja lopettaisin seuraavana päivänä samaan aikaan.En vielä ole päättänyt, koska maratonini aloitan, mutta luultavasti alkuviikosta. Tulen sitten päivittämään blogia sitä mukaa, kun maraton edistyy.

Nopeasti ajatellen voisi miettiä, että onko tässä mitään järkeä. Varsinkaan jos sattuu olemaan sen verran kunnianhimoinen, että suuresta sivumäärästä on vaarana muodostua pakkomielle, tarkoituksena kun on laskea luetut sivut maratonin lopuksi. Odotan kuitenkin innolla tätä kokemusta, sillä minulla on toisinaan lukiessani keskittymisvaikeuksia. En osaa nauttia hetkestä vaan mietin, mitä muuta, tärkeämpää, pitäisi tehdä. Kokonaisen vuorokauden omistaminen vain lukemiselle voi siis tehdä minulle hyvää. Ellei sitten käy niin, että en yksinkertaisesti jaksa tai pysty lukemaan niin kauan putkeen tekemättä jotakin muuta. Mielenkiintoista joka tapauksessa!

Olen haaveillut lukumaratonista pitkään ja katselin sivusta kateellisena heinäkuun maratonareita, jonka vuoksi maratonkirjapinoni on päässyt kasvamaan aika holttittomiin mittoihin. Tietenkään en tule koko pinoa lukemaan maratonini aikana, saattaa olla että päädyn lukemaan pinosta loppujen lopuksi vain hyvin vähän teoksia. Kirjahyllyistä löytyy lisää potentiaalisia teoksia sitten, jos mikään näistäkään ei innosta. Kirjat valitsin niin, että koitin saada mukaan mahdollisimman erilaisia, lyhyehköjä kirjoja, jotta kyllästymistä ei tapahtuisi niin helposti.




- Irvingin Garpin maailma on mukana siksi, että olen ehtinyt lukemaan sitä nyt alle sata sivua ja olen ihan koukussa. Tämän uskon kiinnostavan silloinkin, jos mikään muu ei enää nappaa.
560 sivua.

- Gösta Berlingin taru (Selma Lagerlöf) on lainassa kirjastosta enkä ole ehtinyt vielä lukemaan sitä. Maratonpinoon se päätyi siksi, kun huomasin sen koostuvan selkeistä erilisistä luvuista, joita ehkä voisi lukea muutaman silloin tällöin novellityyppisesti muiden kirjojen väliin?
379 sivua.

- Jean-Dominique Baubyn Perhonen lasikuvussa on odotellut hyllyssäni pitkään. Tarina on tuttu samannimisestä elokuvasta (katsokaa!) ja en olekaan ihan varma, että onko tämä liian nyyhky maratonkirjaksi. Tämän lukemista odotan kuitenkin innolla.
113 sivua.

- Haruki Murakamin After the Quake on ehkä minua eniten kiinnostava kirja tässä pinossa. Tämän tulen lukemaan melko varmasti. Lisäksi se on englanniksi, joka tuo vaihtelua maratonille.
132 sivua.

- Aleksander Solzenitysinin Ivan Denisovitsin päivä -kokoelmasta ajattelin lukea vain nimikertomuksen. Se kuulostaa kyllä kieltämättä vähän tylsältä, mutta katsotaan. Tämä on sitä itsensä haastamisosastoa.
130 sivua.

- Todellista itsensähaastamisosastoa on myös Madame de La Fayetten Cleves'in prinsessa, joka on asustellut luonani joulusta asti, jolloin lainasin sen äitini hyllystä. Äitini hyllyssä se on ollut lukematta neljä vuosikymmentä lukuunottamatta muutamaa aloitusyritystä. Tämä onkin siis melkoinen haaste! Katsotaan onko maraton oikea hetki tähän haasteeseen tarttumiseen, ehkä tämä kirja ansaitsisi jo tulla luetuksi?
212 sivua.

- Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on Murakamin ohella minua suuresti kiinnostava kirja. En vain ole ihan varma, haluanko lukea sen maratonilla vai nauttia siitä myöhemmin. Uskon näet pitäväni siitä.
320 sivua.

- Hohhohooo, valitsin myös Ian McEwania lukulistalle, nimittäin Sementtipuutarhan. Se on ainakin lyhyt...
135 sivua.

- Rosa Liksomin Hytti nro 6 sattui myös olemaan lainassa, ei välttämättä päädy maratonin aikana luettavakseni, mutta saa nähdä!
186 sivua.

- Lyhyitä kirjoja kirjastossa etsiessäni huomasin hyllyssä Saganin Tervetuloa, ikävän. Sen alkuperäinen nimi Bonjour tristesse on niin kaunis, että halusin lainata tämänkin. Tästä ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia eikä tietoja, ehkä siis ihan hyvä valinta maratonille?
131 sivua.

- Sitten aivot narikkaan -osastoon! Mietin kirjastossa, mikä olisi sellainen kirja, jonka lukeminen ei tunnu lukemiselta ja päädyin suureen rakkauteeni Jukka Parkkiseen. Mukaan lähti Kalle Yrjänän kaksitoista yritystä ja Korppi ja kumppanit. Superjumitukseen (ja ihan vain maratonin ulkopuoliseen lukemiseenkin) lainasin Muumeja! Sarjakuvaklassikot 2-4. Japanilaisista muumeista en oikein perusta (kesätyö muumimaailmassa ei edesauttanut tätä...) mutta alkuperäiset muumisarjakuvat ovat puhdasta rakkautta ja luulen, etten edes ole lukenut näitä kaikkia!

- Supervillikorttina täyteen lukujumitukseen vielä Myyrä puhemiehenä, joka sisältää lähinnä kuvia. Myyrä <3

Että sellainen pino! Nyt vain odottelen sopivaa hetkeä ja kohotan maratonkuntoa kevyellä verryttelyllä. Te kokeneet maratonarit ja muutkin, mitä mieltä olette lukupinostani? Suosikkeja tai inhokkeja?

perjantai 16. elokuuta 2013

Listan ulkopuolelta: Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Sitähän aina sanotaan, että hulluuden ja nerouden raja on hiuksen hieno. Minä olen täysin vakuuttunut siitä, että Haruki Murakami on nero (Kafka rannalla oli yksi elämäni hulppeimmistä lukukokemuksista). Tämän kirjan luettuani olen melko vakuuttunut siitä, että Murakami on myös hullu. Vai mitä sanotte miehestä, joka juoksee sadan kilometrin ultramatkan, ihan vain huviksensa?

Minä en todellakaan ole mikään juoksija, mutta sen verran olen lenkkeillyt, että tunnistan Murakamin jutuista toisinaan myös itseni. Pisin matka, jonka olen hölkkäilyt putkeen on 17 kilometriä, mutta jo 10 kilometrin matkalla ehtii saamaan päänsä tyhjäksi tavalla, josta Murakamikin mainitsee. Parasta terapiaa ja rauhoittumista, kun juostessa ei oikeastaan ajattele mitään, rullaa vain eteenpäin.

Oli kiinnostavaa lukea Murakamilta jotakin näin henkilökohtaista ja ei-fiktiivistä. Pidän hänen itseironisesta, humoristisesta ja rehellisestä tavastaan kirjoittaa. Juoksemisessa on varmasti paljon samaa kuin romaanin kirjoittamisessa ja ehkäpä Murakami ei olisikaan voinut kirjoittaa niin mahtavia kirjoja, mikäli hän ei olisi lenkkeillyt niin paljon.

Loppukevennyksenä vielä kuvasarja, making of:


Hei jee kenkä! Sniiiif! Hetkinen, mikäs tää haju...


OMG


Pitäis varmaan joskus pestä lenkkarit...


Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suom. Jyrki Kiiskinen)
Alkuperäinen kirja: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Sivuja: 175
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Åressa elokuun alussa



torstai 15. elokuuta 2013

H. G. Wells - Maailmojen sota

Heinäkuun 14. päivänä vuonna 2005 istuin elokuvateatterin penkissä katsomassa Spielbergin ohjaamaa filmatisointia H. G. Wellsin Maailmojen sodasta. Elokuva oli aika kökkö (Tom Cruise ja Dakota Fanning krooh pyyh plus typerät solenoidi- sun muut epäloogisuudet), mutta sillä ei ollut mitään väliä. Väliä oli ainoastaan seuralla, jonka kanssa olin ekoilla treffeillä. Nykyisin tuo treffikumppani tottelee nimitystä aviomies.

Oikeastaan oli korkea aika lukea kirja elokuvan takana ja toki Maailmojen sota on niin kuuluisa teos, että se kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen. Kaikkihan ovat varmasti kuulleet näin nykyaikana varsin huvittavasta tapauksesta, miten Maailmojen sota -radiokuunnelma oli saanut ihmiset paniikkiin. Minua ei tosin niinkään naurata, sillä olisin itse varmaan ollut osa sitä porukkaa, joka oli vakuuttunut että no ny ne marssilaiset sit hyökkäs, onneksi on hernekeittoa kaapissa.

Maailmojen sota ei ollut mitenkään järisyttävä lukukokemus, enkä sitä siltä odottanutkaan. Järisyttävää toki on se, että teos on ihan oikeasti kirjoitettu jo vuonna 1898. Siis oikeasti, reippaasti yli sata vuotta sitten. Ennen maailmansotia, autoistumista, telkkaria. Kun tämän ottaa huomioon, on kirja suorastaan ällistyttävä ja voin vain kuvitella miten mullistava se on ollut ilmestyessään. Wellsin mielikuvitus on vailla vertaansa ja hän kuvailee marsilaiset ja heidän sotakoneistonsa ihailtavan tarkasti. Minämuotoinen kerronta muistutti minua kovasti toisesta hiljattain lukemastani 1800-luvun lopun kirjasta nimittän Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hydestä. Wells kuvailee yhteiskunnan kaaostilaa taitavasti ja tapahtumien sijoittuminen Lontooseen, yhteen maailman merkittävimpään kaupunkiin (jossa teoksessa mainitaan olevan kuusi miljoonaa asukasta) tekee tapahtumista entistä karmivampia ja koskettavampia. En kyllä yhtään ihmettele, miten aikalaiset ovat hiukan järkyttyneet, kun radiossa on kerrottu, miten marsilaiset ovat tuhonneet heidän kotikaupunkiaan. Sivistävä, hiukan tylsä, mutta ainakin leffaa paljon parempi kokemus. On selvää, että kaikkien tätä seuranneiden ufot hyökkää -kirjojen ja leffojen tulisi kumartaa tämän teoksen suuntaan.

En muuten suosittele valitsemaan luettavaksi tätä Tammen pokkariversiota, se sisälsi kamalan määrän kirjoitusvirheitä, joista "lempparina" mainittakoon vuokraemännän ylle löysästi kietaistu aamutakka...


Kirjailija: H. G. Wells
Luettu kirja: Maailmojen sota (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: The War of the Worlds
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1898
Sivuja: 223
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 14.8.2013
Arvostelu:  ★★★

Listan ulkopuolelta: Ursula Poznanski - Vii5i


Kun ehkä viisi vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa geokätköilystä, olin heti vakuuttunut siitä, että siinäpä harrastus, joka todellakin voisi olla minun mieleeni. Pääsin aloittamaan kätköilyn kuitenkin vasta vuosi sitten, kun hankin gps-ominaisuudella varustetun puhelimen ja siitä saakka se onkin sitten ollut menoa. Kesällä sain valmistujaislahjaksi tuon kuvassakin näkyvän Garminin (nyt minäkin tiedän miltä tuntuu, kun rakastuu tekniikkaan!) ja siitä saakka kätköily on ollut entistäkin hauskempaa ja antoisampaa.

Geokätköily on maailman paras harrastus yksinkertaisesti siksi, että se on syy lähteä ulos säällä kuin säällä (mitä sateisempaa ja synkempää, sitä vähemmän jästejä!), se tutustuttaa uusiin paikkoihin, se pitää mielen virkeänä ja tekee työn perässä ympäri Suomea matkustamisesta huomattavasti mukavampaa, sillä uusi paikkakunta tarkoittaa myös uusia kätköjä. Toisaalta helposti asioihin hurahtavan ja jopa pakkomielteitä itselleen kehittävän listafriikin ei ehkä koskaan olisi kannattanut aloittaa kätköilyä. Lähipiiri osoittaa kyllästymisen merkkejä, kun missä tahansa liikummekin, tiedän aina, että tuolla olisi muuten kätkö ja tuolla ja tuolla... Puhumattakaan sitten mysteerikätköistä, joiden sijainnin selvittämiseksi on ensin ratkaistava jokin mysteeri, jotka välillä ovat helppoja, mutta useimmiten täysin käsittämättömiä ja mieltä raastavia.

Geokätköilyhuumani on sen verran suurta, että olinkin innoissani, kun heinäkuisen lukumaratonin tiimoilta törmäsin Annamin blogissa tähän Ursula Poznanskin trilleriin. Siis geokätköilymaailmaan sijoittuva kirja, mahtavaa! En kylläkään tullut ajatelleeksi sitä, että onko minun järkevää lukea tällainen kirja, sillä omaan melkoisen vilkkaan mielikuvituksen. Olen kuitenkin kirjan lukemisen jälkeenkin uskaltanut lähteä purkkijahtiin, eikä vielä ainakaan ole tullut liian jännää. Tosin yökätköilemään en uskaltaisi lähteä, ainakaan yksinäni, mutta sitä en tekisi näin arkajalkana muutenkaan.

Vii5i-teoksen päähenkilö on Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary, itsenäinen uranainen ja äiti. Etsivätiimin ratkaistavaksi tuleva murhakierre alkaa sillä, kun lehmälaitumelta löytyy kalliolta alas pudonnut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu merkkejä, numeroita ja kirjaimia. Nämä merkit paljastuvat koordinaateiksi, jotka edelleen johdattavat tiimin seuraavaan paikkaan. Purkeista alkaa löytyä ruumiinosia ja vinkkejä seuraavan uhrin selvittämiseksi. Murhaaja pelaa peliä poliisien kanssa ja tämä peli on nimeltään geokätköily. Peli etenee yhdistelmänä multi- ja mysteerikätköä ja se luo uusia ruumiita ja aiheuttaa suurta päänvaivaa poliiseille. Hämmennystä herättää myös se, että murhaaja, Omistaja, tuntuu yhdistävän pelinsä henkilökohtaisesti Kasparyyn ja tuntuu tietävän tämän taustasta ja hänen kantamastaan syyllisyydestä hämmentävän paljon.

Vii5i oli kertakaikkiaan lumoava psykologinen trilleri. Luin sen hyvin nopeasti, mutta kaikkina niinä aikoina, kun en pitänyt kirjaa käsissäni, mieleni askarteli sen parissa kuin parhaiden mysteerikätköjen parissa ikään. Pidin siitä, miten hyvin kirja kuvaili geokätköilyä, alan termistö ja yhteisö tuotiin ilmi hyvin selkeästi ja innostavasti. Kirjailija mainitsee lopussa olevansa itsekin geokätköilijä ja se ei yllätä, niin asiantuntevaa on kätköilyn kuvaaminen teoksessa. Etsivien työ on myös kuvattu mukavan värikkäästi ja aidontuntuisesti. Teoksessa ei oikeastaan ollut lainkaan suvantokohtia, se eteni jatkuvasti hyvällä tahdilla ja piti tiukasti otteessaan. Oli piristävää lukea pitkästä aikaa näin nopeatempoinen, värikäs ja juoneltaan taitava teos. Suosittelenkin kaikille siis sekä kirjaa että geokätköilyä. Omalla vastuulla kumpaakin, koukkuuntuminen saattaa olla voimakasta.


Kirjailija: Ursula Poznanski
Luettu kirja: Vii5i (suom. Anne Mäkelä)
Alkuperäinen kirja: FÜNF
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 426
Mistä hankin:  N 60° 27.048 E 022° 16.319
Missä ja milloin luettu:  N 60° 27.xxx E 022° 18.xxx 13.-14.8.2013
Arvostelu:

lauantai 10. elokuuta 2013

Ian McEwan - Lauantai

Tämän kirjan lukeminen ei ollutkaan mikään suoraviivainen pötkötetään sohvalla jalat ylhäällä ja iltaisin ennen nukahtamista  muutama sivu -kokemus. Lainasin tämän Vaasan kirjastosta, kun mieleni teki välillä taas haastaa itseäni (olen ennenkin kertonut McEwan-tuskastani) ja koska Leena Lumi suositteli sitä seuraavaksi valinnaksi Sovitus-postauksen yhteydessä, kun voivottelin miten raskas ja kummallinen McEwan tuntuu keskimäärin olevan.

No, kirja oli yhä kesken ennen heinäkuun loppua, jolloin minä lähdin Vaasasta kotiin lomailemaan, niin kirja piti palauttaa. Kävin kuitenkin heti ensimmäisenä lomapäivänä hakemassa sen Turun kirjastosta eli lopetin siis fyysisesti eri kirjan kuin minkä aloitin, heh. Kirjaa on luettu siis niin Vaasassa, Turussa kuin lomamatkalla Ruotsissakin. Tällä hetkellä taas bloggaan Mikkelistä, johon olen ajautunut rokkailemaan viikonlopuksi (suuri rakkauteni System of a down sunnuntaina, en malta odottaa!). Sain luettua kirjan loppuun viime lauantaina joten bloggaus sopiikin hyvin suorittaa näin viikon päästä lauantaina.

Jossakin vaiheessa lukuprosessia, kun luettuja sivuja oli takana noin kaksisataa, mieheni kysyi, onko hyvä kirja. Vastasin tuohtumusta äänessäni jotakin sen suuntaista, että tässä piti tapahtua jotakin painajaismaista mutta tähän mennessä ei ole tapahtunut yhtään mitään ja ne vaan jauhaa ja jankkaa kaikesta tylsästä. Sitä painajaismaisuutta sainkin odottaa aina teoksen loppupuolelle saakka. On pakko myöntää, että McEwanin juonenkehittely oli miellyttävää, yllättävää ja mukaansatempaavaa, siis juuri siellä kirjan loppupuolella. Muuten terrorismiviittaukset ja pohdiskelut ja muu älykäs kikkailu sai minut vain haukottelemaan. Viisaampi lukija olisi varmasti arvostanut hienovaraista tunnelman luomista ja kasvattamista kaiken maailman nyansseineen, mutta minä vain pyörittelin silmiäni ja vähän väliä ajattelin McEwanista, että voi mikä tekotaiteellinen pompöösi.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäiseen tyyliin rapistuva, mutta aktiivinen neurokirurgi Henry Perowne. Hän elelee ylemmän keskiluokan tavallista rauhallista elämää, pelaa squashia, tykkää vaimostaan ja leikkelee työkseen ihmisten aivoja. Ja sitten, tosiaan vasta noin kolmen sadan sivun jälkeen, hän tulee sotkeutuneeksi painajaiseen, joka järkyttää koko hänen perhettään ja aiheuttaa moraalisia pohdintoja.

Oikeastaan tätä tekstiä kirjoittaessa minulle tulee vähän tyhmä olo. Nimittäin mitä enemmän kirjaa pohdin, sitä paremmin tajuan, että se oli oikeasti erittäin taitava kirja kaikkine kikkailuineen ja viittauksineen. Tyhmä olo minulle tulee siksi, että en pitänyt kirjasta, ehken edes halunnut pitää, mutta silti minun on tunnustettava sen ehdoton nerokkuus. Teoksen parasta antia on Perownen tylsän ja lössähtäneen pinnan alla kytevä raivo ja kapina sekä kuvaukset aivoista, niiden leikkauksista ja neurologisesta toiminnasta. Terrorismi, pelko ja aivot yhdistyivät hienona kokonaisuutena luoden teokselle jollakin tavalla esseemäisen, vahvan taustan.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teos oli liian hitaastikäynnistyvä ja sisälsi liian paljon eri vivahteita ja viittauksia. Sen verran suostun kuitenkin joustamaan, että pyydän McEwanilta anteeksi sitä, että kutsuin häntä tekotaiteelliseksi pompöösiksi. Parempi olla sovussa, kun listalla on vielä neljä lukematonta McEwanin teosta.


Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Lauantai (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Saturday
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003
Sivuja: 393
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta ja uudelleen Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Vaasassa puistossa, Turussa kotona, Tukholma-Åre automatkalla heinä-elokuussa
Arvostelu: