sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, ensimmäinen kirja


Moni on sanonut, että nyt kun maailma on enemmän tai vähemmän sekaisin, tekee mieli palata vanhoihin suosikkeihin, sellaisiin tuttuihin ja turvallisiin kirjoihin, joiden lukemisesta tulee lohdullinen olo. Olen jo pitkään suunnitellut, että lukisin uudelleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan ensimmäisen kerran vuosien 2014-2016 aikana ja se oli melkoinen kokemus. Vanhat tekstini löytyvät täältä. Knausgård teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen ja hän pääsi heti lempikirjalijoideni joukkoon.

Lohdullisuus on toki ehkä viimeinen sana, joka tulee mieleen Taisteluni-sarjasta ja etenkin sen ensimmäisestä kirjasta. Toiset haluavat lukea uudelleen lapsuuden suosikkejaan, minä haluan ilmeisesti lukea siitä, miten teini-ikäinen Karl Ove sekoilee kotibileissä tai miten kolmekymppinen Karl Ove siivoaa kuolleen alkoholisti-isänsä painajaismaista kotia. Knausgårdin taika on kuitenkin siinä, että hän tekee kaikkein rumimmastakin, kuonaisesta, hirveästä, lopulta kaunista.

Synkkyys on kiehtonut minua aina, ja tietynlainen synkkyys ja surumielisyys on osa luonnettani, halusin tai en. Sellainen on selvästi myös Karl Ove. Valmiiksi helpoissa ja silotelluissa asioissa on helppo nähdä kauneutta, todellinen taito piilee siinä, että ymmärtää myös rumien asioiden, jopa kuoleman, kauneuden. Ehkä - tai siis varmasti - elämä olisi helpompaa, jos voisi mennä aina helppojen ja kevyiden asioiden mukana, ei kahlaisi pohjamudissa kauneutta löytääkseen, ei tekisi asioista itselleen tarpeettoman vaikeita. Että välttelisi tietoisesti synkkiä ja rumia asioita, keskittyisi vain auringonsäteisiin ja päivänkakkaroihin. Suuri osa Taisteluni-sarjan viehätystä onkin se, että samaistun Karl Oveen niin vahvasti, kirjan pikkutarkka ja analyyttinen kerronta ja se miten päähenkilö monesti kokee asiat vaikeiksi vain oman luonteensa takia, on lähes vertaistuellista.

Sen jälkeen kun luin loppuun Taisteluni-sarjan ensimmäisen kerran, ovat kirjojen tapahtumat palautuneet usein mieleeni. Merkityksellistä on se, että olen monesti miettinyt että mistä sarjasta tai elokuvasta tällainen kohtaus olikaan ja sitten tajunnut, että kaikki onkin vain tekstiä, joka on mielikuvissani muuttunut tarkaksi ja liikkuvaksi kuvaksi. Knausgårdin suurin kirjallinen nerokkuus taitaa lopulta ollakin se, miten hän osaa kuvata maailmaa niin pikkutarkasti ja aidoisti siten, että teksti on kuitenkin kevyttä ja ilmavaa, koukkuunnuttavaa. En ole löytänyt kenenkään toisen kirjalijan teksteistä mitään vastaavaa. Filminauhamainen kerronta yhdistettynä aitoon tunteiden havainnointiin ja analyysiin muodostaa vastustamattoman yhdistelmän, joka sopii minulle täydellisesti.

En muista, mitä olen kirjoista aiemmin kirjoittanut (enkä halua palata vanhoihin teksteihini, sillä se on aina yhtä karmaisevaa), mutta luulen sanoneeni tämän jo aiemminkin: Knausgård on upea kirjailija, jota en kuitenkaan uskaltaisi suositella varauksetta oikein kenellekään. Hän on varmasti monille aivan liikaa, ahdistava, ärsyttävä, itsekäs ja kamala. Mutta kenties onkin niin, että yhdistelmä negatiivisuutta ja taidokasta, herkkää ja uskomattoman kaunista kirjallisuutta, saa Taisteluni-sarjan tosiaan heräämään henkiin, olemaan aito, kuin elämä itse. Sillä sellaistahan se on, kaikessa on aina kaksi puolta.

"Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle."

Haluan vielä palata ajatukseen kauneuden löytämisestä pienistä, arkisista ja usein rumistakin asioista. Suosikkibloggaajani Eeva Kolu tiivisti nimittäin hiljattain blogissaan täydellisesti sen, jota olen tässä viime viikkoina paljon ajatellut, ja jonka voi liittää hyvin myös osaksi sitä, miksi Knausgård viehättää niin paljon:

"Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista - ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero

Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.".

Kiitos Eeva ja kiitos Karl Ove ajatuksistanne, niiden kanssa on hyvä jatkaa eloa tänä erityisen erikoisena keväänä.

Kirjailija: Karl Ove Knausgår
Luettu kirja: Taisteluni, ensimmäinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Første bok.  2009.
Sivumäärä: 489

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Graham Swift: Veden maa


Ankeriaat, ne eivät päästä minua otteestaan. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentista päädyin Graham Swiftin Veden maahan. Luikertelevien vesiotusten käärmemäisen viekas lumo on osoittautunut yllättävän vahvaksi.

On oikeastaan aika omituista, että Veden maa ei ole tullut minulle aiemmin missään vastaan. Se on ollut aikoinaan mm. Booker-palkintoehdokkaana, onpa se listattu 1001 books you must read before you die -listallekin, mutta ei ole pistänyt sieltäkään silmään ja siitä on tehty elokuva Waterland vuonna 1992 (mielenkiintoisena IMDb-pohjaisena faktana kerrottakoon, että elokuvassa nuorta Marya näyttelee Lena Headey, eli Game Of Thronesin Cersei). En löytänyt kirjasta edes kirjoituksia kotimaisista kirjablogeista ja se on harvinaista! Tämä kaikki sai minut taas ajattelemaan sitä, miten lyhyt on kirjan elinkaari, miten paljon on unohtuneita kirjoja, potentiaalisilta lukijoilta kadonneita aarteita. Ja miten tärkeitä juuri sen vuoksi ovatkaan erilaiset kirjalistat ja tällaiset Svenssonin tarjoamat intertekstuaaliset viittaukset.

Veden maa oli tosiaan aarre. Lukiessani tosin en ollut siitä lainkaan varma. Kirjassa liikutaan Itä-Englannin vesijättömailla, kuivatuilla suoalueilla, The Fens, niin kuin paikalliset alueen tuntevat. Alueella risteilee patoja ja sulkuja ja vettä on jatkuvasti pumpattava, jottei se valtaa takaisin jo kerran esiin saatua tasaista liejuista maata. Maa on alati kostea ja siitä nousee mutainen, vahvasti tunnistettava ja joskus pahaenteinenkin lemahdus. Niljakkuuden keskellä uiskentelee ankeriaita ja ihmisten salaisuuksia.

"On olemassa tämä niin sanottu edistys. Mutta se ei edisty. Se ei kulje yhtään mihinkään. Sillä edistyksen edistyessä maailma saattaa liukua pois. On edistystä, jos pystyy estämään maailman liukumisen pois. Minun vaatimaton edistyksen mallini on maankuivatus. Jossa jatkuvasti, loputtomiin voitetaan menetettyä takaisin. Itsepintaista ja valppautta vaativaa puuhaa. Ikävystyttävää mutta silti arvokasta puuhaa. Kovaa ja huomaamatonta puuhaa. Mutta maankuivatusta ei pidä erehtyä luulemaan imperiumin rakentamiseksi."

Kirjan kertoja ja päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, sulunvartijan poika, jonka suvun vaiheita kirja käsittelee. Kerronta avautuu Crickin suulla, kun hän jatkuvalla monologillaan kertoo oppilailleen näkemyksiä elämästä, kotiseudustaan ja suvustaan. Äkkiä voisi ajatella, että tällainen kerrontaratkaisu ei mitenkään voi toimia, mutta kappas, se toimi loistavasti. Historia on tärkeä osa tarinaa, se mitä historia oikeastaan onkaan, miten sitä syntyy ja mitä sen poimuihin voi kätkeytyä. Sukuhistoriaan kytkeytyy maailmanhistoria kiehtovalla tavalla, kuten aina käy. Crickin sukua vaivaa sama niljakkuus, sama pahaenteinen mudan haju, kuin maata, josta se on kotoisin. Ei Tom itsekään ole täydellinen, vaikka aika älykkö onkin, itse asiassa hänen uransa vetelee viimeisiään, hänet "päästetään" ennenaikaiselle eläkkeelle ja tarinoita (joita kerrotaan muun muassa pubissa alaikäisen oppilaan kanssa juopotellen) kuunnellessa lukija ei oikeastaan ihmettele lainkaan, että miksi.

Se miten Swift kuvaa hahmonsa, luo heidät niin yliampuvan aidoiksi, toi mieleeni yhden lempikirjailjoistani John Irvingin. Irving tuli vielä voimakkaammin mieleen kirjan tapahtumista, kieroutuneista ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta ja siitä, miten ajottaisesta ällöttävyydestä huolimatta lukeminen oli kuitenkin jotenkin yllättävän kevyttä ja helppoa, suorastaan viihteellistä. Sen sijaan kirjan kerrontatavasta ja kielestä ei tullut mieleen kukaan muu, Swiftillä on voimakas oma ääni, joka ei ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä, mutta joka kirjan edetessä alkoi miellyttää aina enemmän, nousi maan kosteudesta osaksi tarinaa ja lukijan sieluun. Juuri tämä yhdistelmä epämiellyttävyyttä, ällöttävyyttä, omituisia hahmoja ja taitavan haastavaa kerrontaa sai aikaan sen, että lukiessa en aina ihan tiennyt, oliko lukukokemus nautinnollinen vai ei. Omituisesti kuitenkin nyt jälkeen päin olen kirjasta ja se taituruudesta aina vain vaikuttuneempi.

En tiedä oliko osa kirjan viehätystä minulle oikeastaan se, että olen itsekin niljakkaan tasamaan, vuosituhansia sitten jäätikön sulamisvesien alta paljastuneen savikon, kasvatti. Jotakin selittämätöntä taikaa Veden maassa joka tapauksessa oli. Niin, ja ne ankeriaat. Pohjamudissa niljaisina uiskentelevat hiukan inhottavat, mutta loputtoman kiehtovat otukset. Niillä oli toki tärkeä rooli tässäkin kirjassa. Ja ankeriaat ja minä taas - luulen etteivät ne jättäneet minua pysyvästi rauhaan vieläkään.

"Uteliaisuus ei saa koskaan kyllikseen. Vielä tänä päivänäkään, jolloin me tiedämme niin paljon, uteliaisuus ei ole ratkaissut ankeriaan syntymän ja sukuelämän arvoitusta. Ehkä nämä asiat, kuten monet muutkin, ovat niitä, joiden ei ole määrä paljastua ennen kuin maailmanloppu koittaa. Tai ehkä - tässä minä tosin spekuloin, tässä kuljen oman uteliaisuuteni talutusnuorassa - maailma on siten järjestetty, että kun kaikki asiat on selvitetty, kun uteliaisuus on tyydytetty (siis, kauan eläköön uteliaisuus), on maailmanloppu koittava."

Kirjailija: Graham Swift
Luettu kirja: Veden maa (suom. Arto Häilä, WSOY 1984)
Alkuperäinen kirja: Waterland (1983)
Sivumäärä: 434
Mistä hankittu: Oma ostos nettiantikvariaatista
Arvostelu: ★★★★

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Kolme pientä klassikkokirjaa 1001-listalta

Aurinkoista pääsiäisviikonloppua! Monen muun tavoin minäkin olen viime aikoina lukenut paljon, tosin en ehkä juurikaan tavallista enemmän. Tämä viikko on ollut lomaa ja vaikka etukäteen kuvittelinkin, että kevätloma olisi aika erilainen, on tämä loma ollut aivan paras mahdollinen ja sisältänyt sopivan sekoituksen lepäilyä ja pihatöitä. Loman jälkeen ihan virkatöitä onkin luvassa vain kuusi viikkoa ennen aivan hävyttömän pitkää, edelleen utopistiselta tuntuvaa lomaa. Kuusi viikkoa, uskomatonta.

Olen edistänyt näemmä oikein urakalla taas 1001 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea -listaprojektiani. Kaikki nämä kolme kirjaa ovat kai melkoisia genrensä klassikoita, Suomessa ehkä vähän tuntemattomampia mutta yhtäkaikki tärkeä osa klassikkokaanonia. Ne olivat aika lyhyitä, ihan hienoja, mutta sellaisia, ettei niistä oikein riitä sanottavaa pitkään tekstiin (tai tämänhetkinen aivotoimintani ei ainakaan tunnu sellaista mahdollistavan). Siksi palaan tähän blogini alkuaikojen tavalliseen toimintatapaan: monta kärpästä yhdellä iskulla.

Kate Chopin: Herääminen


Tämä klassikko on suorastaan käsittämättömän tuntematon kotimaassamme siihen nähden, että se ansaitsisi paikkansa muiden aikalaistensa kanssa klassikkojen eturintamassa. Herääminen (joka ilmestyi jo vuonna 1899!) oli aikanaan ilmeisen paheksuttu teos, se kertoo nuoren naimisissa olevan naisen heräämisestä, sen asian tajuamisesta, että hän on oma yksikkönsä, ihminen jolla on tunteet ja oikeus niihin, ei vain miehensä omistama esine. Chopin toteaa, ei tuomitse, ja sehän oli tietysti aikalaisille liikaa.

Kirjan kieli on tavattoman kaunista ja jotenkin lempeää. Pidin siitä, että vastoin kuin monet muut tuon ajan kirjat, päähenkilö tuntui aidolta, ei lainkaan dramaattiselta hahmolta. Heräämisen kerronta on toteavaa, suoraviivaista mutta herkkää. Hieno pieni, feministinen klassikko, jolle tosiaan soisin lisää näkyvyyttä!

"Tietty valo oli alkanut hämärästi sarastaa hänessä, valo, joka osoitti tietä ja samalla kielsi sen. Aluksi se vain hämmensi häntä. Se johdatti hänet unelmiin, ajatuksiin, samaan varjoisaan ahdistukseen, joka oli täyttänyt hänet silloin keskiyöllä, kun hän antoi itkulle vallan. Sanalla sanoen, rouva Pontellier alkoi tajuta asemansa inhimillisenä olentona maailmankaikkeudessa, alkoi tajuta suhteensa yksilönä sekä maailmaan että itseensä.


John Le Carré: Mies kylmästä


Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Englanninkielinen nide on ollut hyllyssäni kymmenen vuotta, ostin sen aikanaan Pariisista Shakespeare and Company -kirjakaupasta. Ihan hyvin tiesin jo silloin, että agenttitarinat eivät ole minun juttuni, silti jotenkin ajattelin, että kirja olisi kiva omistaa. Olen aloittanut kirjaa monesti ja nyt lopulta äänikirjana suomeksi sain sen loppuun.

Kirja sijoittuu kylmän sodan aikaan (kaikkein tylsin sota-aika, jos nyt niin on poliittisesti korrektia sanoa). Alec Leamas, tiedusteluoperaatiota johtava agentti, on "palannut kylmästä" eli kentältä. Edellinen tehtävä ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan ja Leamas joutuu tylsiin toimistotöihin, hyllylle. Baareissa viihtyvä Leamas pyrkii kokonaan eroon agenttielämästään, mutta tietystikään se ei onnistu. Hän joutuu keskelle seuraavaa tehtävää, monimutkaista peliä.

Ihminen, joka pitää James Bond -tarinoitakin valtavan kuivina ja tylsinä ei varmastikaan osannut arvostaa tällaista älykästä, monimutkaista poliittista vakoojatarinaa sen ansaitsemalla tavalla. Ilmeisesti Mies kylmästä esitti myös paljon kritiikkiä, joka jäi minulta enimmäkseen tajuamatta. Uskon kuitenkin, että Le Carrén kirjat eivät ole klassikkomaineessa syyttä, ne tarjoavat varmasti genrgen ystäville erinomaisia hetkiä.

James Baldwin: Huone Pariisissa


Jos oltiin minulle sopimattoman genren parissa Le Carrén kirjan tapauksessa, niin oltiin myös tämän Baldwinin kanssa.  Luin kirjan, koska Pajtim Statovcin Bollassa mainittiin se:

"Listaan tohkeissani arvostettuja maailmankirjallisuuden klassikkoteoksia. Jos annan hänen ymmärtää että luen ainoastaan kirjoja jotka ovat muuttaneet maailmaa, kirjoja joita lukemalla voi sivistyä ja oppia jotaki tärkeää, hän kenties suhtautuu miuun myötämielisemmin, näkee minussa muutakin kuin rikollisen.

Vajaan viikon kuluttua kaikki pyytämäni kirjat saapuvat. Peltirumpu, Taikavuori ja Kuolema Venetsiassa, Sivullinen, Huone Pariisissa ja Dorian Grayn muotokuva, Rikos ja rangaistus sekä Tunnit."

Hieman kirjalistahullu kun olen, totesin tästä listauksesta, että muut paitsi Huone Pariisissa on luettu (sillä en laske lainkaan mukaan Thomas Mannia, hänet olen ajatellut säästää eläkevuosiin...) eli siihen olisi tartuttava. Luettuani kirjan ymmärrän hyvin, miksi se oli mukana tässä Bollan listauksessa: Baldwinin klassikko käsittelee homoseksuaalisuutta ilmeisen uraauurtavalla tavalla. Kirja oli tunnelmaltaan aivan ainutlaatuinen: salakavalalla tavalla pahaenteinen. Kirjan alkuperäinen nimi Giovanni's Room on kirjalle paljon sopivampi, sillä teoksen tärkeimmät hetket sijoittuvat pieneen, ahtaaseen ja ahdistavaan pariisilaiseen huoneeseen, jossa asuu Giovanni, yksi kirjan päähenkilöistä.

Baldwin käsittelee kirjassaan tärkeitä teemoja: (seksuaali)-identiteettiä, ihmisen vastuuta valinnoistaan, mielenterveyden ongelmia. Teos oli hieno, mutta liikkui kuitenkin niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, että en nauttinut siitä kovinkaan paljon. Silti Huone Pariisissa oli hieno pieni klassikko, joka kannatti lukea muutenkin kuin listaprojektin vuoksi.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta


"Jopa tieteeseen ja luonnon tarkkaan järjestykseen luottava haluaa nimittäin joskus jättää pienen raon auki mysteerille".

Ai että, mikä ihana kirja. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa on paljon samaa Bea Uusman Naparetken kanssa. Kirjan teemat, Uusman tapauksessa 1800-luvun naparetket ja Svenssonin kirjassa ankeriaat, eivät välttämättä vaikuta kovin houkuttelevilta, sellaisilta että niihin kiinnostaisi perehtyä sen enempää. Kuitenkin molemmissa lähestymistapa kenties luotaantyöntävään teemaan saa aikaan sen, että lukukokemus on lopulta hurmaava. Uusma kuvaa osuvasti sitä, miten jokin asia muuttuu pakkomielteeksi, Svensson taas kuvaa ankeriasta pehmeämmällä tavalla, käy läpi sen tieteen kautta, mutta yhdistää sen omaan elämäänsä ja ihmisyyteen kauniisti ja vertauskuvallisesti.

Minä toki olin kiinnostunut ankeriaista ihan jo muutenkin, luonnontieteilijänä ja luontofanina. Jo lapsena muistan lukeneeni ja lumoutuneeni Sargassomerestä ja sinne suuntaavien ankeriaiden ihmeestä, mutta enpä tiennyt, että niin paljon ankeriaisiin liittyvää on edelleen ratkaisematta. Tiede tuntee jopa "ankeriaskysymyksen", jonka mukaan kaikki luonnontieteen tärkeät kysymykset on ratkaistu lukuun ottamatta ankeriaskysymystä, ankeriaiden suurta mysteeriä. Yleisesti tunnettu fakta on, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä. Kukaan ei kuitenkaan ikinä ole nähnyt yhtään ainutta ankeriasta siellä, kaikesta nykyisestä teknologiasta ja tieteen saavutuksista huolimatta.

Myös ankeriaiden lisääntyminen oli pitkään mysteeri. Muuan Sigmund Freud esimerkiksi vietti pitkään etsien ankeriailta kiveksiä siinä onnistumatta (ehkä sillä oli jotakin tekemistä Freudin myöhempien vaiheiden kanssa). Vasta myöhemmin opittiin, että ankeriaalla on erilaisia kehitysvaiheita, sukukypsänä se jopa lopettaa syömisen, ruuansulatuselimistö surkastuu ja ankeriaalla on vain yksi päämäärä: Sargassomeri ja suvun jatkaminen.

Svensson käy tarkasti, tieteellisesti, mutta kaunokirjallisesti läpi sen, mitä nykyaikainen tiede ankeriaasta tietää. Lisäksi hän kuitenkin käsittelee ankeriasta monipuolisesti muutenkin, kulttuurin, taiteen ja uskomusten kautta sekä omien kokemustensa kautta. Herkänkipeät muistot ankeriaiden pyydystämisestä isän kanssa limittyvät hienosti ankeriaiden mysteeriin ja tunnelma läpi kirjan on jotenkin poikkeuksellisen herkkä, arvoituksellinenkin.

Nautin tietysti etenkin lukuisista kirjallisuusviittauksista, ankeriaat ovat näytelleet tärkeää sivuosaa mm. Günter Grassin Peltirummussa (joka pitäisi lukea uudestaan, pidin siitä aikoinaan paljon) sekä Graham Swiftin Veden maassa (jonka tilaamiselle nettidivarista sain nyt erittäin hyvän tekosyyn). Lisäksi Svensson kirjoittaa paljon Rachel Carsonista, joka on tunnetuin Äänetön kevät -kirjastaan, mutta jonka ensimmäinen kirja Under the Sea-Wind kertoi mistäpä muusta kuin ankeriaista, tarkan tieteellisesti mutta kaunokirjallisesti - kuulostaa jotenkin tutulta? Carsonin, meribiologin, joka oikeasti muutti maailmaa, Äänetön kevät minulla on myös edelleen lukematta, pakko korjata asia pian.

Se miksi kirja lopulta oli niin ihana, johtuu kuitenkin siitä, miten kauniisti Svensson kirjoitti elämän ja ankeriaan mysteereistä, luonnontieteestä ja -tietelijöistä, tiedonjanosta ja siitä, miten tärkeää tietäminen lopulta on vai voisiko jotkut asiat jättää mysteereiksi. Kirjan loppu ei ole lohdullinen: Svenssonin isä kuolee ja niin on vaarana käydä myös ankeriaille, ne on luokiteltu jo äärimmäisen uhanalaisiksi. On vaarana, että ankerias vie pian mysteerinsä mennessään. Osittain arvoitukselliseksi jäi myös se, miksi tämä kirja oli niin kiehtova ja nautinnollinen lukukokemus. Osasyynsä oli sillä, että kuuntelin sen osittain äänikirjana, jonka lukijana oli mahtava, lähes hypnoottinen Jukka Pitkänen. Jotenkin Ankeriaan testamentti oli ihan täydellinen kirja tähän hetkeen. Ja matkani ankeriaiden kanssa tulee jatkumaan varmasti tavalla tai toisella, seuraavaksi siis Swiftin kirjan parissa, se odottaa minua jo pakettiautomaatissa. Kiinni olevat kirjastot - mikä ihana tekosyy ostaa kirjoja netistä aivan tarpeettoman paljon!

Helmet-haasteessa laitan kirjaan kohtaan 18, en juuri tiennyt aiemmin ankeriaista.

Kirjailija: Patrik Svensson
Luettu kirja: Ankeriaan testamentti (Tammi, suom. Maija Kauhanen) + äänikirja, jossa lukijana Jukka Pitkänen
Alkuperäinen kirja: Ålevangelier. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Sivumäärä: 272
Arvostelu: ★★★★★