tiistai 14. huhtikuuta 2020

Graham Swift: Veden maa


Ankeriaat, ne eivät päästä minua otteestaan. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentista päädyin Graham Swiftin Veden maahan. Luikertelevien vesiotusten käärmemäisen viekas lumo on osoittautunut yllättävän vahvaksi.

On oikeastaan aika omituista, että Veden maa ei ole tullut minulle aiemmin missään vastaan. Se on ollut aikoinaan mm. Booker-palkintoehdokkaana, onpa se listattu 1001 books you must read before you die -listallekin, mutta ei ole pistänyt sieltäkään silmään ja siitä on tehty elokuva Waterland vuonna 1992 (mielenkiintoisena IMDb-pohjaisena faktana kerrottakoon, että elokuvassa nuorta Marya näyttelee Lena Headey, eli Game Of Thronesin Cersei). En löytänyt kirjasta edes kirjoituksia kotimaisista kirjablogeista ja se on harvinaista! Tämä kaikki sai minut taas ajattelemaan sitä, miten lyhyt on kirjan elinkaari, miten paljon on unohtuneita kirjoja, potentiaalisilta lukijoilta kadonneita aarteita. Ja miten tärkeitä juuri sen vuoksi ovatkaan erilaiset kirjalistat ja tällaiset Svenssonin tarjoamat intertekstuaaliset viittaukset.

Veden maa oli tosiaan aarre. Lukiessani tosin en ollut siitä lainkaan varma. Kirjassa liikutaan Itä-Englannin vesijättömailla, kuivatuilla suoalueilla, The Fens, niin kuin paikalliset alueen tuntevat. Alueella risteilee patoja ja sulkuja ja vettä on jatkuvasti pumpattava, jottei se valtaa takaisin jo kerran esiin saatua tasaista liejuista maata. Maa on alati kostea ja siitä nousee mutainen, vahvasti tunnistettava ja joskus pahaenteinenkin lemahdus. Niljakkuuden keskellä uiskentelee ankeriaita ja ihmisten salaisuuksia.

"On olemassa tämä niin sanottu edistys. Mutta se ei edisty. Se ei kulje yhtään mihinkään. Sillä edistyksen edistyessä maailma saattaa liukua pois. On edistystä, jos pystyy estämään maailman liukumisen pois. Minun vaatimaton edistyksen mallini on maankuivatus. Jossa jatkuvasti, loputtomiin voitetaan menetettyä takaisin. Itsepintaista ja valppautta vaativaa puuhaa. Ikävystyttävää mutta silti arvokasta puuhaa. Kovaa ja huomaamatonta puuhaa. Mutta maankuivatusta ei pidä erehtyä luulemaan imperiumin rakentamiseksi."

Kirjan kertoja ja päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, sulunvartijan poika, jonka suvun vaiheita kirja käsittelee. Kerronta avautuu Crickin suulla, kun hän jatkuvalla monologillaan kertoo oppilailleen näkemyksiä elämästä, kotiseudustaan ja suvustaan. Äkkiä voisi ajatella, että tällainen kerrontaratkaisu ei mitenkään voi toimia, mutta kappas, se toimi loistavasti. Historia on tärkeä osa tarinaa, se mitä historia oikeastaan onkaan, miten sitä syntyy ja mitä sen poimuihin voi kätkeytyä. Sukuhistoriaan kytkeytyy maailmanhistoria kiehtovalla tavalla, kuten aina käy. Crickin sukua vaivaa sama niljakkuus, sama pahaenteinen mudan haju, kuin maata, josta se on kotoisin. Ei Tom itsekään ole täydellinen, vaikka aika älykkö onkin, itse asiassa hänen uransa vetelee viimeisiään, hänet "päästetään" ennenaikaiselle eläkkeelle ja tarinoita (joita kerrotaan muun muassa pubissa alaikäisen oppilaan kanssa juopotellen) kuunnellessa lukija ei oikeastaan ihmettele lainkaan, että miksi.

Se miten Swift kuvaa hahmonsa, luo heidät niin yliampuvan aidoiksi, toi mieleeni yhden lempikirjailjoistani John Irvingin. Irving tuli vielä voimakkaammin mieleen kirjan tapahtumista, kieroutuneista ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta ja siitä, miten ajottaisesta ällöttävyydestä huolimatta lukeminen oli kuitenkin jotenkin yllättävän kevyttä ja helppoa, suorastaan viihteellistä. Sen sijaan kirjan kerrontatavasta ja kielestä ei tullut mieleen kukaan muu, Swiftillä on voimakas oma ääni, joka ei ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä, mutta joka kirjan edetessä alkoi miellyttää aina enemmän, nousi maan kosteudesta osaksi tarinaa ja lukijan sieluun. Juuri tämä yhdistelmä epämiellyttävyyttä, ällöttävyyttä, omituisia hahmoja ja taitavan haastavaa kerrontaa sai aikaan sen, että lukiessa en aina ihan tiennyt, oliko lukukokemus nautinnollinen vai ei. Omituisesti kuitenkin nyt jälkeen päin olen kirjasta ja se taituruudesta aina vain vaikuttuneempi.

En tiedä oliko osa kirjan viehätystä minulle oikeastaan se, että olen itsekin niljakkaan tasamaan, vuosituhansia sitten jäätikön sulamisvesien alta paljastuneen savikon, kasvatti. Jotakin selittämätöntä taikaa Veden maassa joka tapauksessa oli. Niin, ja ne ankeriaat. Pohjamudissa niljaisina uiskentelevat hiukan inhottavat, mutta loputtoman kiehtovat otukset. Niillä oli toki tärkeä rooli tässäkin kirjassa. Ja ankeriaat ja minä taas - luulen etteivät ne jättäneet minua pysyvästi rauhaan vieläkään.

"Uteliaisuus ei saa koskaan kyllikseen. Vielä tänä päivänäkään, jolloin me tiedämme niin paljon, uteliaisuus ei ole ratkaissut ankeriaan syntymän ja sukuelämän arvoitusta. Ehkä nämä asiat, kuten monet muutkin, ovat niitä, joiden ei ole määrä paljastua ennen kuin maailmanloppu koittaa. Tai ehkä - tässä minä tosin spekuloin, tässä kuljen oman uteliaisuuteni talutusnuorassa - maailma on siten järjestetty, että kun kaikki asiat on selvitetty, kun uteliaisuus on tyydytetty (siis, kauan eläköön uteliaisuus), on maailmanloppu koittava."

Kirjailija: Graham Swift
Luettu kirja: Veden maa (suom. Arto Häilä, WSOY 1984)
Alkuperäinen kirja: Waterland (1983)
Sivumäärä: 434
Mistä hankittu: Oma ostos nettiantikvariaatista
Arvostelu: ★★★★

1 kommentti:

  1. Olen kirjan bongannut samaiselta 1001-listalta ja sen joskus aloittanutkin, mutta silloin ei ainakaan vetänyt, jätin kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen...

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!