tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ajatuksia viimeisen puolen vuoden ajalta


Kirjoitin lokakuussa ennen suurta suolistoleikkausta siitä, miltä suolistosairaus tuntuu. Olen käsitellyt tätä IBD-asiaa paljon Instagramissa ja koska tämä on elämässäni niin iso ja merkittävä asia, totesin että haluan kirjoittaa nyt uuden tekstin lähinnä itselleni muistiksi myös blogin puolelle - nyt kun pahin on ohi ja olen aloittelemassa uutta elämää monessakin mielessä. Jos suolijutut kirjablogissa ovat liikaa, suosittelen siis siirtymään nyt muualle!

Lokakuun 25. päivä minulta tosiaan poistettiin pahasti tulehtuneet paksusuoli ja peräsuoli ja ohutsuolen loppuosasta rakennettiin j-pussi eli j-kirjaimen muotoinen säiliö, jonka tehtävänä on säilöä ulostetta vähän paksusuolen tapaan. Tämä mahdollistaa sen, että voin elää suunnilleen kuin terveet ihmiset, vaikka minulta puuttuukin melkoinen määrä suolistoa. Tiesin jo etukäteen, että leikkaus tultaisiin tekemään kahdessa vaiheessa ja minulla tulisi olemaan vähintään pari kuukautta väliaikainen avanne, jotta j-pussin leikkaussaumat saavat toipua rauhassa.

Koska en ole ennen ollut leikkauksessa, edes pienessäkään, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ensimmäinen leikkaus kesti kahdeksan tuntia. Olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon menin, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, en vain osannut varautua siihen henkisesti. Olin sairaalassa melkein kolme viikkoa. Kamalinta oli ehkä myöntää se, että on avuton, että ei pystykään kaikkeen itse ja joutuu ottamaan rauhallisesti. Kipua minulla ei juuri ollut, mutta suolisto ei vetänyt ja avanteen kanssa oli hankaluuksia. Sairaala-aika ja monta ensimmäistä viikkoa kotonakin kuluivat kuin paksussa sumussa. Alkuun en jaksanut kävellä juuri lainkaan. Halusin vain nukkua, mutta mielessä takoi "liike on lääke" ja miten valtavaan ilman määrään vatsassa ja kuvotukseen auttaisi vain kävely. Kävelin öisin ympäri taloamme kuin sairas eläin hakeutuen välillä sohvannurkkaan nukkumaan valveunta. Ehdin ihan tosissani katua koko leikkausta, niin kauhea olo minulla oli sekä henkisesti että fyysisesti.

Jotenkin kuitenkin selvisin, päivä kerrallaan. Tuntui että joka toinen päivä oli todella huono ja joka toinen hiukan parempi. Tsemppasin itseäni lukemalla Facebookin vertaistukiryhmissä muiden leikattujen kokemuksia siitä, että hirveä olo kuuluu monesti asiaan, avanne on usein henkinen shokki, mutta miten lopulta helpottaa. Niin vain selvisin ja vähitellen aloin huomata asioita, miten päässäni alkoi kasvaa hurjasti lisää tukkaa, miten onnellinen olin siitä, että minun ei tarvinnut enää juosta vessaan, miten jaksoin joka päivä kävellä vähän kauemmas, miten lääkkeettömyys alkoi tuntua kropassa. Juuri kun alkoi tuntua siltä, että avanteen kanssa voisi ehkä pärjätäkin, sain jo varmistuksen leikkausajalle. Joulukuun 19. päivä avanne suljettiin, pääsin jouluaatonaatoksi kotiin ja voin heti hämmästyttävän hyvin. Toipuminen ei alkanut alusta, toisin kuin olin pelännyt ja kun nestetasapainon ylläpitäminen oli helpompaa, vahvistuin kovasti.

Tammikuun lopussa nostokiellon päätyttyä pääsin salille. Alkuun varovasti ja nyt teen jo ihan kunnon treenejä. Hölkkäsin maaliskuun lopussa kympin, ensimmäistä kertaa vuosiin. J-pussi on toiminut siis paremmin kuin olisin ikinä uskonut. En tietenkään ole täysin terveen veroinen, käyn usein vessassa ja tarvitsen paljon nestettä ja suolaa, mutta minulla ei ole kertaakaan ollut kiire vessaan, kivut ovat kokonaan poissa ja voin syödä mitä tahansa. Se tuntuu uskomattomalta kaiken kokemani jälkeen. Ennen leikkausta olin todella skeptinen niiden tarinoiden suhteen, joissa ylistettiin miten j-pussi antoi elämän takaisin. Nyt olen itse valmis lähtemään saarnaamaan j-pussin ihanuutta ja sen elämän pelastavaa voimaa vaikka heti!

Instagram-muistoja kuluneilta kuukausilta.
Minulla kävi vielä niin onnellisesti, että onnistuin saamaan elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, täysin omaa koulutustani ja työkokemustani vastaavan viran, noin kuukausi sen jälkeen kun sairaslomani oli päättynyt. Kaikki loksahtaa ihmeellisesti paikoilleen. Melkein pitäisi alkaa uskoa kohtaloon. Siis melkein, olenhan sentään paatunut skeptikko. Ylihuomenna palaan työelämään lähes puolen vuoden tauon jälkeen ja se tuntuu hurjan hyvältä. Minulla on nyt aivan eri voimat kuin ennen leikkausta vuosien sairastelun jälkeen.

Mutta sitten lopultakin siihen, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Leikkaus muutti paljon, se oikeasti antoi minulle elämäni takaisin, olen terveempi kuin koko aikuisikäni aikana olen ollut, onnellisempikin. Osa tästä on varmasti alkuhuumaa, mutta haluan kirjoittaa ylös ne konkreettiset asiat, jotka leikkaus on saanut minut huomaaman, sen mitä ajattelen nyt.

- Tajusin että selviän oikeasti mistä vain, kun selvisin tästäkin. Ehkä vähän surullista, että tarvitsen jotakin näin radikaalia kasvattaakseni astetta terveemmän itsetunnon, mutta pääasia on kuitenkin se, että luotan itseeni ja myös arvostan itseäni nyt huomattavasti enemmän. Minä olen vahva ja minä ansaitsen hyvää. Aika karua elää yli kolmekymppiseksi ja menettää kokonainen elin ennen kuin lopulta uskoo siihen, ettei olekaan aivan paska (pun intended). Mutta silti, iloitsen tästä muutoksesta ehkä kaikkein eniten, sillä se vaikuttaa ihan kaikkeen.
- Huomasin, että olen todella hyvä viihdyttämään itseäni. En ole kokenut tylsyyttä vaikka olen ollut yksin kotona todella paljon. Kuluneesta puolesta vuodesta toki olen ollut suurimman osan todella sairas tai toipilas, mutta hyviäkin päivä on ollut jo paljon, sairasloma loppui helmikuun puolessa välissä ja sen jälkeen olen viettänyt työttömän elämää kotona, edelleen tästä kaikesta toipuen. Saan päiväni kulumaan yllättävän hyvin pääni sisäistä elämää ihmettelemällä, lenkkeilemällä koiran kanssa, salilla, musiikkia kuuntelemalla, kirjoja lukemalla ja tv-sarjoja katsomalla. Tämän puolen vuoden aikana olen katsonut muun muassa yksitoista kautta Big Bang Theorya, kymmenen kautta Frendejä, viisi kautta Solsidania, neljä kautta Nuoria ja lupaavia sekä viimeisimpänä Areenasta M/S Romanticin neljä jaksoa ja Aikuset-sarjan kymmenen jaksoa. Ihan kiva palata töihin!
- Musiikin tärkeys korostui. Ainahan se on ollut minulle tärkeää, mutta nyt se pääsi nostamaan taas minua pohjamudista, luomaan toivoa. Kaksi tärkeintä kappaletta, jotka tulevat muistuttamaan minua aina tästä ajasta, ovat Kentin Dom andra ja Mokoman Hei hei heinäkuu. Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut kuunnella pitkästä aikaa paljon myös iloista musiikkia, Offspringia esimerkiksi, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja se kertoo suoraa tarinaa voinnistani.
- Herkkyys on välillä raskasta, mutta nyt kun työstressi on ollut pois sotkemasta aivojani, olen jopa nauttinut siitä millaista on olla minä, miten maailma on täynnä mielenkiintoisia, kauniita ja jännittäviä asioita. Olen kaivellut alitajuntastani vanhoja unohtuneita asioita, tehnyt havaintoja itsestäni ja muista. Sairaalassa sain monesti palautetta siitä, miten jaksoin olla niin iloinen ja ystävällinen, vaikka voin todella - siis todella - kurjasti. Ymmärsin, että ilo lisää iloa ja hymy voi ihan oikeasti pelastaa päivän. Olen saanut todella paljon hyvää palautetta myös avoimuudestani, niin oikean elämän tutuilta kuin virtuaali-ihmisiltäkin. Lähtökohdat avoimuudelleni olivat varsin itsekkäät, halusin lisätä tietoutta, jotta minua ymmärrettäisiin ja voin paremmin kun minun ei tarvitse salailla mitään. Nyt koen kuitenkin, että monet muutkin ovat hyötyneet avoimuudestani ja se on mahtavaa. Puhumattomuuden ilmapiiri saa luvan loppua ja minä en jaksa enää hävetä mitään, olen sitä tehnyt ihan koko elämäni.
- Kaiken positiivisen rinnalla ymmärsin kuitenkin myös jotenkin todella kirkkaasti ensimmäistä kertaa, että jokainen ihan oikeasti lopulta on todella yksin, omillaan. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, mutta heihin ei kannata ripustautua, he eivät voi auttaa siinä kohtaa, kun oksennat sisuskalujasi ulos viidettä päivää putkeen ja itket peloissasi koko yön, he eivät vie toivottomuutta ja pelkoa pois. Olen oma yksikköni, vastuussa itsestäni ja minun ei pitäisi olla täällä miellyttämässä muita, vaan elää omaa, kaunista elämääni.
- Toisaalta sitten taas osaan arvostaa elämäni ihmisiä enemmän kuin ennen, olen onnekas miten paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, miten moni oli tukenani tavalla tai toisella. Huomasin myös, että kävi niin että osa heistä, joiden ajattelin olevan eniten läsnä, olivatkin sitä vähemmän ja osan kanssa taas lähenin ja heidän tukensa muodostui paljon tärkeämmäksi kuin olisin uskonut. Aloin myös itse ajatella sitä, miten tärkeä voi yksikin viesti joskus olla, miten paljon se voi piristää, miten se että minut muistetaan, voi pelastaa koko päiväni. Tämä pitäisi muistaa jatkossakin, toimeenpanna tätä oivallusta elämäni ihmisten kanssa. Tähän kohtaan kuuluu myös se koko joukko ihania (kirja)ihmisiä Instagramissa, johon olen saanut tutustua. Aina viestin ei tarvitse tulla tutulta ihmiseltä, joskus vieraan ihmisen tuki voi olla ihan yhtä merkityksellistä.
- Väkisinkin tällainen kokemus laittaa arvojärjestystä uusiksi. Vaikka aivan varmasti hetken kuluttua on taas hurja työstressi ja kriisi vaikka mistä, osaan kuitenkin suhteuttaa asiat paremmin. Ja ihan oikeasti tajusin, että kerranhan me täällä vain eletään, siitä kannattaa ottaa kaikki irti ja murehtia vähemmän. Olla paljon rakkaiden ihmisten kanssa, olla rohkea, olla onnellinen ja tehdä asioita onnellisuuden eteen.

Niin, siinä se mitä päällimmäisenä päässäni on liikkunut. Noin miljoona muutakin ajatusta näiden lisäksi, mutta ihmettelen jo nyt ihan todella kovasti, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Sen vielä haluan todeta, että koen että kirjat, kirjablogi- ja Instagram-yhteisö ovat yhtenä merkittävänä tekijänä siihen, että jaksoin niinkin hyvin järjissäni tämän kaiken. Nyt aikaa näille jää vähemmän (Instagramista vierottautuminen tulee olemaan vaikeinta!) mutta on mahtavaa tietää, että minulla on aina pakokeino todellisuudesta kirjoihin ja aina on joku ystävällinen ihminen yhden viestin päässä, jos kaipaan ystävää. Se on todella hieno juttu se.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★