maanantai 24. kesäkuuta 2019

Tove Jansson: Kuuntelija


Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa, epätäydellisyys sen sijaan useimmiten on. Täydellisyys voi helposti vetää puoleensa, mutta ainakin kaltaiseni kyllästyvä ja vaihtelunhaluinen tyyppi alkaa nopeasti kaivata jotakin rosoa, tarttumispintaa. Epätäydelliset asiat, olivat ne sitten töitä, taideteoksia, maisemia tai ihmisiä, jaksavat kiehtoa mieltä ja pitää mielenkiintoa yllä paljon pidempään.

Elän poikkeuksellisen voimakasta tylsyydenvälttely-elämänvaihetta. Vältän tylsyyttä kaikilla elämänalueilla ja menen kohti kaikkea kiinnostavaa, outoakin. Rakastan tarinoita, joita kätkeytyy epätäydellisyyden taakse. Sitä, miten lautaseen on syntynyt särö, miten metsästä on kaatunut puu, miten ihminen on särkynyt, mutta taas koonnut itsensä. Elämä koostuu miljoonista tarinoista ja minä haluan kuulla nyt ne kaikki ja rakastan jokaista niistä.

Tarinoiden kuulemisen lisäksi koen tarvetta kertoa niitä. Olen lukenut viime aikoina hienojen tarinankertojien kirjoja, yksi parhaista kotimaisista on tietenkin Tove Jansson. On sääli, että niin harva tuntuu tietävän, että Jansson on niin paljon muutakin kuin muumikirjat (yhtään niitä väheksymättä toki!). Kesäkirja on ainoa suomalainen teos, joka on tuolla alkuperäisellä 1001 books you must read -listalla. Kuuntelija on vuotta aikaisemmin, vuonna 1971, julkaistu novellikokoelma, jossa on paljon Kesäkirjan henkeä: vahvaa tunnelmaa, luontoa ja ihanan epätäydellisiä henkilöhahmoja.

Jansson on ilmiömäinen epätäydellisyyden kuvaaja, sen näkee jo hänen muumihahmoistaan. Laiskuutta, anarkismia ja muita epätäydellisenä pidettyjä piirteitä käsitellään humaanin ymmärtävästi, mutta terävästi. Janssonin tapa kuvata ihmisiä, joilla yleensä on enemmän tai vähemmän ongelmia, on lämmin mutta säälimätön. Se kannustaa lukijaa näkemään ihmisen hyvässä valossa tämän puutteista huolimatta. Rakastan etenkin Janssonin tapaa kuvata yksinäisyyttä: vaikka on yksin ei tarvitse olla yksinäinen ja vaikka olisikin yksinäinen, ei se välttämättä ole aina paha asia. Janssonin maailman yksinäisyys on meren keskellä olevan saaren eristäytyneisyyttä ja toisaalta kaupungin keskellä, ihmistungoksessa koettua erilaisuutta.

Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys.

Oivallettuani epätäydellisyyden kauneuden jäljelle jäi pieni hämmennys: miksi muissa ja muiden tekemisissä osaa arvostaa sitä, mutta itseltään vaatii täydellistä suoritusta? Ehkä sekin on lopulta pohjimmiltaan sitä hyvin inhimillistä epätäydellisyyttä.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea


Onpa tämä kesä ollut tähän asti rasittava mutta myös ihan poikkeuksellisen ihana. Kun tekee töissä kahden hengen työt siten, että perehtymisaikaa tehtäviin on ollut kaksi kuukautta, ei kai ole ihme että vähän rasittaakin. Huomaan kuitenkin, että aivojeni puolen vuoden pakkoloma (sairasloma) näyttäytyy nyt positiivisesti: stressistä tulee oikeastaan vain hyvä ja inspiroitunut olo. Pitkään tällaista kuormitusta ei toki jaksa ja siksi onkin erinomainen asia, että lomailen heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa. Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että kaikki innostaa, kiinnostaa, inspiroi. Toisaalta en jaksa keskittyä mihinkään, sohin vähän joka suuntaan, koitan elää niin täysillä kaikkea, että en uskalla pysähtyä.

Tietysti tämä mielentila on johtanut myös siihen, että olen alkanut analysoida olotilojani ja miettinyt, miksi en osaa rauhoittua. Ei ole ollut taas kovin helppoa olla minä. Yhtäkkiä, oikeasti kuin tilauksesta, sattumalta löysin tuntemuksilleni kaksi sanoittajaa: kaksi kovin erilaista mutta täydellistä ääntä. Ensimmäinen oli Herra Ylppö, joka karheankauniilla äänellään lauloi korviini, että "Mä en tiedä mitä haluan / vaihtoehtoja on valtavasti" ja toisaalta että "Tunnetko sinäkin surumielisyyttä / ihan syyttä / tunnetko sinäkin / melankolian anatomian". Jo helpotti.

Toinen sattuma oli se, että päätin lopultakin lukea jo kauan sitten kirjastosta Sivumennen-podcastin inspiroimana lainaamani Aila Meriluodon Vaarallista kokea -kirjan. Se on kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta. Oikeasti luin sen nyt siksi, että lainaa ei saanut enää uusittua. Olin kiinnostunut mutta melko varma siitä, että kirja ei oikeastaan ole minun juttuni, kiinnostuin lähinnä ajankuvan vuoksi. Ja myönnän, olin ennakkoluuloinen jo kansikuvan vuoksi, se ärsytti minua. Mutta voi Aila, Aila!

Aila kirjoittaa päiväkirjassaan esimerkiksi näin:
"Miksi minulla täytyy olla näin erinomainen kyky kärsiä? Joku toinen selviäisi vastaavasta tilanteesta paljon helpommalla, ihmettelisi tietysti ja olisi huolissaankin mutta eläisi sentään, kun taas minulla on koko ajan tämä kaiherrus, lyijynraskas taustamusiikki silloinkin kun unohdan yhdeksi silmänräpäykseksi sen syyn."

Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella:

"Olen ajatellut liikaa. Kunpa tulisi joku joka auttaisi olemaan ajattelematta. Ilmaisematta, aina vain. Tekisi välinpitämättömäksi. Silloin kun pidän väliä, en pysty kirjoittamaan."

Meriluoto on minulle täysin vieras runoilijana ja kirjailijana. Ehkä siksikin suhtauduin kirjaan niin ennakkoluuloisesti. Ajattelin että hän on sellainen aika eteerinen tyyppi, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan media ja kustantamo olisi halunnut sellaisena hänet pitääkin. Aila on kuitenkin kaikkea muuta, hän on voimakas, räiskyvä, hauska ja räävitön. Paljon päiväkirjan sivuilla on sellaista, jota en välttämättä olisi tahtonut lukea, fyysistä yksityiskohtaisuutta, miesanalyysia, mutta niin paljon tuttua, käsittämättömän tuttua ajatusmaailmaa, että rakastuin kirjaan ja Ailaan. Parasta on se, miten Aila kuvaa kirjoittamista, joka selvästi on hänelle elinehto:

"Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina."

Ailan sanojen myötä ymmärsin, että näinhän minäkin ajattelen. Siihen ehkä liittyy myös se, että puhun niin paljon, minun on jotenkin puettava sanoiksi se päässäni liikkuva sanatulva. Ehkä lähipiirillenikin olisi parempi että kirjoittaisin enemmän? Sen miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa, Aila pukee myös täydellisesti sanoiksi:

"On kovin helppoa olla kirjoittamatta. Itse asiassa on aina voitettava pieni vastahakoisuus ennen kuin kaivaa esiin päiväkirjan avaimen. Onkohan se sitä ettei hyväksy itseään. Että haluaisi sanoa irti tuttavuuden tämän henkilön, tämän todellisuuden kanssa, lukea romaania, vajota muuhun. Kun todellisuus on kovin voimakas, ei jaksa edes yrittää muovata sitä kirjoittamalla. Vai onko tämä sitä hengen laiskuutta joka on yksi seitsemästä kuolemansynnistä?"

Niin, en tiedä olisiko tämä kirja kolahtanut niin hyvin, jos olisin lukenut sen seesteisempänä aikana. Nyt se oli kuitenkin juuri sitä, mitä keskittymishäiriöinen, joka suuntaan hulluna tempoileva mieleni tarvitsi. En usko että runoja tulen lukemaan jatkossakaan, mutta Ailan romaaneihin ja etenkin päiväkirjoihin aion sukeltaa myös tulevaisuudessa.