sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Yksi viime aikojen parhaista ja innostavimmista kirjabloggauksista, jotka olen lukenut, on tämä Katrin teksti Giulia Endersin Suoliston salaisuudesta. Olen aiemminkin selaillut kirjaa ohimennen kirjakaupassa, mutta lukemiseen minut innosti lopulta tuo mahtavan innostunut kirjoitus.

Suolisto on meille yleensä varsin kaukainen juttu. Siellä se myllertää ja sulattaa ruokamme, mutta  vaikkapa vatsakivuista ja ruuansulatusongelmista syyttelemme yleensä vatsalaukkuamme. Suoliston elämä on salaista ja vähän epämääräistä. Siihen tiedonpuutteeseen iskee Giulia Endersin Suoliston salaisuus. Enders on gastroenterologi, joka siis tietää mistä puhuu.

On uskomatonta, mihin kaikkeen suolistomme vaikuttaa aina painonhallinasta mielialaamme. Tutkimus on vasta niin alussa, että on innostavaa ajatella, mitä kaikkea ihmiskunta vielä oppii suolistosta, niiden mikrobeista ja vaikutuksista ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

Sitten tämän tekstin vaikeaan osuuteen, jota en kuitenkaan halua olla kirjoittamatta. Suoliasiat nousivat minulle nimittäin ikävän ajankohtaisiksi viime vuonna. Siihen asti silloin tällöin vihoitteleva "maha" aloitti täyden kapinan, joka lopulta loppuvuodesta diagnosoitiin IBD-sairaudeksi, colitis ulcerosaksi eli haavaiseksi paksusuolentulehdukseksi.

Koko paksusuoleni on pahasti tulehtunut ja olen siis kävelevä esimerkki siitä, miten suolen sairaus vaikuttaa koko ihmiseen. Jatkuvat kivut ja tarve tutkata aina ja kaikkialla missä on lähin vessa ovat vain esimerkkejä siitä, millaista ahdistusta ja stressiä sairaus aiheuttaa. Olen tutuilleni kuvaillut sairautta siten, että tuntuu kuin mätänisin sisältä päin, enkä voi pysäyttää sitä mätänemistä millään. Silti ulsopäin minusta ei kukaan voisi arvata, miten sairas olen. Pystyn käymään töissä ja harrastamaan, vaikka elämä onkin aikamoista taistelua. IBD-sairauksia (Crohnin tauti ja colitis ulcerosa) markkinoidaankin sosiaalisessa mediassa hashtagilla #näkymätönsairaus.

IBD-sairaudet ovat kovaa vauhtia nousemassa kansantaudiksi. Etenkin colitis lisääntyy hirveää vauhtia ja etenkin Suomessa. Se on huolestuttavaa ja kielii jostakin ympäristövaikutuksesta, jota ei ihan tarkalleen vielä tunneta. Siksi siis minulla on henkilökohtaiset intressit myös toivoa, että suoliston toiminnan tuntemus lisääntyisi kovaa vauhtia. Tämän hetkisen tiedon varjolla tulen syömään lääkkeitä loppuelämäni, tällä hetkellä saan lääkettä myös säännöllisissä tiputuksissa, eikä remissiosta ole tietoakaan.

Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen. Suolistoon liittyvästä noloudesta ja pahanhajuisesta leimasta pitäisi päästä eroon, niin tärkeä se meille ja kokonaisterveydellemme on. Siksi minäkin halusin jakaa tarinani, vaikka se ei helpolta tunnukaan.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 13, sillä kirja tosiaan kertoo "minusta".

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa

Muotia 90-luvun alusta, allekirjoittanut ja runoilijatar.

Myönnän heti alkuun: en ymmärrä runoudesta juuri mitään. Ja tämänkin myönnän: saatan olla tässä arviossa hiukan puolueellinen, Hanna-Maija Valjanen on isosiskoni. Kuitenkin totean heti myös sen, että Maassa massa maassa on hieno runokirja, jonka toivoisin löytävän tiensä suuren yleisön tietoisuuteen.

Maassa massa maassa on on julkaistu osana Mediapinnan tempausta, jossa kustantamo julkaisee runokirjoja Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjan nimi paljastaa kokoelmasta jo paljon: Se kätkee sisäänsä runoja, joissa pääosaan pääsevät sanat kaikissa leikillisissä olomuodoissaan, niiden kaksoismerkitykset, niiden rytmi ja kauneus. Lisäksi runoissa ollaan lähellä maata, luontoa, jalat tiukasti turpeessa.

"Elämä kasvaa kuin turve
suo-ojasta nousee valkoista sumua
puristan ilmasta viattomuutta
alavilla mailla hallanvaara"
(Rahkaani ei purkiteta)

Vaikka lähestymistapa on leikittelevä, on leikki usein kaukana. Synkät sävyt kuultavat helposti soljuvien sanojen takana useimmissa runoissa. Ahdistus, suru, pelko, häpeä mutta toisaalta uteliaisuus elämää kohtaan, periksiantamattomuus ja elämänilo luovat runoihin omalaatuista kontrastia.

"Hän tunsi pysyvää vilua
myyjäissukat olivat kuluneet jo puhki
eikä kukaan paikkaa arkoja jalkoja
Kerran hän oli saanut kirjeen
huoltomiehen nimi oli ollut Tuomas
muisti viestin sanasta sanaan
suosikkikohtana ystävällisin
ja vain unissaan häntä halasivat
vetoisat maatuskat"
(Naapuri) 

Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat ylistys suomen kielelle. Valjanen on poiminut tuttuja, vakiintuneita sanontoja ja sanoja, toisaalla muovannut niitä lämmöllä ja toisaalla moukarilla ja tuottanut ilahduttavia oivalluksia, kirjallisia pilkahduksia.

"Kun on lusikalla annettu
ei kehtaa kauhalla pyytää
jos maustemitallakaan"
(Niin kauan)

"Ei elämä ole vastaus
vaan haaste
kysymyssarja apteekin hyllyllä"
(Ehkä huomenna foliota?)

Minuun kirja vaikutti erikoisella tavalla. Tuntui kuin runot olisivat tehneet pienen pieniä reikiä alitajuntaani, josta alkoi virrata muistoja, joita en tiennyt muistavani. Runoissa on paljon lapsuudenmuistojani, tuttujen opettajien tuttuja sanontoja ja lapsuuteni maisemia. Runojen vahva yhteys luontoon sai minut taas muistamaan, että ei ole ihme, että minusta tuli luonnontieteilijä näillä samoilla lapsuudenkokemuksilla ja lähtökohdilla.

Kirja osoittikin sen, että Hanna-Maijan tapa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja vielä ainutlaatuisempi on se tapa, jolla hän saa kipeätkin muistot siirtymään paperille sanoiksi, jotka voivat edelleen ilahduttaa, ihastuttaa, hämmentää ja toisinaan myös ahdistaa niitä, jotka saavat nuo sanat luettavikseen. Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat runsaita ja älykkäitä. Ne eivät päästä lukijaa välttämättä kovin helpolla, mutta ehdottomasti palkitsevat.

Minä sain kirjan arvostelukappaleena (kiitos Hanna-Maija!). Kirjaa saa tilattua (ja lisää runoja luettua) täältä. Suosittelen lämpimästi!

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja".
Ja kun arvaan, että Hanna-Maija kuitenkin kysyy vielä tätä, lopuksi vielä runo, joka nousi kokoelmasta lempparikseni:

Suomeksi

Minä sanaistun sinuun,
elämäni eläjä,
ikiroutana jääkauteen.
Vihjaat minun olevan vain
heijastuma olennaisesta,
oven turvakoodi erakkomajassa.
Mutta sanat ovat sielun peili,
tauotonta teerenpeliä
todellisuuden kanssa.
Sinä olet elämä
minä merkitys.
Pullotan polkusi esansseiksi
ja leijailen tomuna jälkeesi.
Maaksi sinä olet ovela.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia


Tästä kirjasta muistan kuulleeni (ja kiinnostuneeni) yläasteen tai olisikohan ollut lukion äidinkielen tunnilla. Kirja, jossa kerrotaan sama lyhyt tarina aina uudelleen ja uudelleen: Linja-autossa nuori omituisen näköinen mies syyttää toista matkustajaa tönimisestä, jonka jälkeen hän istuutuu. Myöhemmin mies nähdään toisella puolen kaupunkia ystävnäsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

99 kertaa tämä sama lyhyt tarina. Kuulostaako tylsältä? No niinhän se kuulostaa, mutta ei ole. Sillä nuo 99 kertaa ovat kaikki erilaisia, siitä kirjan nimi Tyyliharjoituksia. Queneau leikittelee aikamuodoilla, näkökulmilla, sanaleikeillä, murteilla ja oikeastaan kaikella mahdollisella.  Lukija alkaa jo alkupuolella miettiä, miten ihmeessä tämä tarina voidaan kertoa lähes sadalla eri tavalla ja kirjan parasta antia olikin ilahtua sivu toisensa jälkeen - miten kekseliästä! miten oivaltavaa!

Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa.



Olen viimeksi helmikuussa lukenut kirjan 1001-listaltani. Tyyliharjoituksia oli ihastuttava välipala hektisen elämäni keskellä ja sain pitkästä aikaa myös edistettyä projektiani. Innostuin myös uudelleen Keskisuomalaisen listasta, mielikuvani on ollut että loput 12 siltä lukematonta kirjaa ovat hirveän tylsiä ja mahdottomia. Kuitenkin listalta löytyy vielä mm. yksi runokirja (Eino Leinoa), klassikkofantasiaa (Luolakarhun klaani) ja sarjakuvaa (Tinttiä). Ei siis lainkaan mahdotonta!

Tänä vuonna on elämäni ensimmäinen oikea, kokopitkä, palkallinen kesäloma. Ja vietän ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko kesän rakkaassa Turussani. Lomaani on aikaa vähän yli kolme viikkoa. Lomalla aion viettää useamman päivän nenä kiinni kirjassa, heilutella varpaita vedessä tai ruohikossa ja imeä itseeni energiaa luonnosta, kirjoista ja niiden kauneudesta. Sitä odotellessa.


Queneaulla on vaikea nimi. Hän oli myös tuottelias tyyppi, siksi ruksi kohtaan 37 Helmet-haasteeseen!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Paavo Haavikko: Kansakunnan linja, 1977 (tuskainen lukupäiväkirja marraskuulta 2016 toukokuulle 2017)

Ruohonjuuritasolla.
Suomi, rakas Suomeni! Täytät kunnioitettavat sata vuotta tänä vuonna. Itsenäisyyden juhlavuotta juhlitaan monella tavalla ja tietenkin myös kotimainen kirjallisuus nostaa ylpeänä päätään. Saan olla mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa, jossa esitellään yksi kotimainen kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta.

Joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Mutta ihan näin kauas en olisi sieltä tahtonut. Minulle luettavaksi tullut Paavo Haavikon Kansakunnan linja vuodelta 1977 oli totta vie todellinen haaste. Olen kiinnostunut historiasta, mutta nautin historiani mieluiten romaanina tai sitten ihan kuivana oppikirjana. Uusin kirjan lainaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan ja lopulta tänään, bloggauksen julkaisun aattopäivänä, sain sen luettua loppuun. Olen kirjoittanut teoksesta lukupäiväkirjaa ja kuten huomaatte, on projekti ollut todella pitkä ja melkoisen tuskainen. Palatkaamme siis vuoteen 2016 ja tarkemmin marraskuun loppuun:

Tiistai 29.11.2016

Kirjassa on kuvia, mikä helpotus. Aloitin saatteeksi-kappaletta. Jouduin googlaamaan, mikä on AKS. Se on Akateeminen Karjala -seura. Haavikko kertoo, että kirjan tarkoitus on Suomen historian kuluvan sadan vuoden kansakunnan yhtenäisen linjan selvittäminen. Loppuen siis kirjan julkaisuvuoteen 1977. Itse olen kymmenen vuotta tätä kirjaa nuorempi, vuosimallia 1987.

"Kirjoittamisen motiivina on ollut todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta." Haavikko pyytää anteeksi sitä, ettei ole noudattanut eräitä perinnäistapoja. Lopuksi hän toivoo, että hänen kirjoituksessaan on virheitä.

Hyvänen aika miten kuivaa tekstiä. Ja pääsin vasta sivulta 7 sivulle 11. Haavikko pyrkii selvästi olemaan taiteellinen kirjoittaja, mutta se on jotenkin syvästi ristiriidassa tekstin kuivan asiasisällön kanssa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.


Lauantai 31.12.2016

Vuoden viimeinen päivä. Jospa sen kunniaksi lukisi kirjaa vähän eteen päin, kuukausi on näemmä jo kulunut siitä kun aloitin. Ensimmäinen kappale on "Suomalaiset ja karjalaiset idän ja lännen välissä". Mitenköhän kaukaa historiasta tämä alkaa, jo muinaiset suomalaiset?

Maanantai 30.1.2017

Tämä on näemmä jo perinne, että palaan kirjaan kuukauden välein. Viime vuoden viimeisenä päivänä olin päässyt sivulle 16. Siis sivulta 11. Sivu 12 oli tyhjä, sivulla 13 oli otsikko ja sivu 14 oli tyhjä. Mahtava suoritus!

Sivulla 19 on ensimmäinen koko sivun kuva! Rakastan vanhoja kuvia. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin mahdoton projekti. Haavikko antaa muinaisesta Suomenniemestä varsin epäromanttisen kuvan, kaunistelu on siivottu pois. 1500-luku on ollut silkkaa tappiota ja historiankirjoitus on nostanut esiin edes jotakin positiivista, suomen kielen käytön kirkon kielenä.

Parin sivun aikana hypättiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Mitään merkittä ei ilmeisesti tapahtunut siinä välissä. Sivulla 23 Haavikko toteaa "Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809." Hyvä Suomi! Hyvä Suomen nouseva selluloosa- ja paperiteollisuus!

Toinen luku on nimeltään "Suuriruhtinaskunnan loppuaika". Nyt alkaa tapahtua. Sortovuodet puhkeavat. Muistan minäkin näemmä jotakin koulun historiantunneilta. Oi voi, kyllä kääntyisi Pena, yläasteen historianopettajani, kantakapakassaan, jos tietäisi, miten paljon entinen kympin oppilas lopulta muistaa opetuksista. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, nyt minä tipuin kärryiltä. Mutta etenin jo sivulle 42.

Torstai 30.3.2017

Hupsista. Kaikki, mitä olen kirjan eteen tehnyt, on ollut sen lainan säännöllinen uusiminen.


Tiistai 18.4.2017

Bobrikov mainittu! Tuttu historian tunneilta ja Hovimäestä. Enää alle kuukausi aikaa lukea kirja. Apua!

Aukkoja tietämyksessäni on monia. Vuoden 1905 lakko kuuluu näemmä niihin. Näistä tapahtumista on vain hetkinen. Enää vain 15 vuotta niin päästään mummuni syntymävuoteen. Olen nähnyt paljon kuvia tuon ajan Turusta, joissa seisoo tuttuja rakennuksia ja maisemia. Miten nämä tapahtumat voivat silti tuntua niin äärettömän kaukaisilta?

Sivulla 60 päästiin vuoteen 1914. Euroopassa puhkeaa sota, mutta Suomi saa "nauttia omituisesta puoluteettomasta asemasta" ja "Suomi saattaa onnitella itseään siitä, ettei se nyt enempää kuin koko 1800-luvun aikana ole lainkaan investoinut puolustukseensa". Melkoisen tietämättömäksi ja kaikenlaisen keinottelun sokaisemiksi Haavikko kuvaa suomalaiset kaikin puolin. Kummallista.

Olen yllättynt siitä, miten paljon Suomi oli tuontiviljan varassa! Ja jälleen kauhistun siitä, eikö historiasta ikinä opita mitään.

Minulle on aina jäänyt hiukan hämäräksi miten ensimmäisen maailmansodan tapahtumat limittyvät Suomen sisällissotaan. Jaaritteleva ja maalaileva Haavikko ei varsinaisesti auta asiaa.

Sivulla 80 itsenäistyvä Suomi on pahasti sekaisin. Voi Suomi. Onneksi et tiedä edessäsi olevia vaikeita aikoja.

Minähän alan melkein innostua tästä kirjasta.


Keskiviikko 3.5.2017

Elämässäni on tapahtunut taas niin suuria, että lukeminen on jäänyt. Nyt on aika kuitenkin ryhdistäytyä, kun aika uhkaa loppua kesken. Palautin kirjan Seinäjoen kirjastoon ja lainasin sen uudestaan Turusta, sivistyksen kehdosta, jossa aloitin eilen työt, palasin pysyvästi kotiin neljän vuoden reissutöiden jälkeen.

Sivulta 82 alkaa luku vuosista 1917-1919. Rankkaa tuleman pitää. Kirjassa on kuva Vaasan kaupungintalon juhlasalista, jossa suojeluskuntalaisia istuu ja seisoo pahnoilla, kristallikruunujen alla. Hyvä tavaton. Minä olin samaisessa salissa pari vuotta sitten kuuntelemassa Vaasan kaupunginorkesterin ja Klamydian punk-sinfoniaa. Kristalli kimmelsi.

Alkoi ärsyttää. Haavikko koittaa selvästi olla dramaattinen.
Ja kirjoittaa yhden lauseen kappaleita.

Taas tuttuja paikkoja, Fellmanin pelto Lahes. Ahdistaa, tämä on liian synkkä osa Suomen historiaa. Omien isoisoisieni aikaa, ihme että kaikki selvisivät, muuten minäkään en olisi koskaan päässyt syntymään jos suku olisi katkennut.

Luku päättyy sanoihin: "Suomen oli pakko ruveta itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse." Seuraava osa on nimeltään Tannerin tasavalta. Never heard?

Sunnuntai 7.5.

Sivulla 112 tulee vastaan torpparikysymys. Tämä on tuttu, eikä vähiten isosetäni vuoksi.

En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt.

Tiistai 16.5.

Tunnustan! Harpoin. Raivostuttaa tämä Haavikon tapa.

Kirjoittaa vajavaisia lauseita.

Ja yhden virkkeen kappaleita.

Evakkokuvat pysäyttivät. Mieheni isovanhemmat voisivat olla näissä kuvissa.

Yhtäkkiä ollaankin jo vuodessa 1952. Silloin syntyi äitini ja maksettiin viimeiset sotakorvaukset. Suomen historia on samaan aikaan jokaisen suomalaisen historiaa.

Keskiviikko 17.5.

Sivulta 217 alkaa luku Yhden miehen maa. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen? Enää viikko aikaa saada tämä tuskainen taival tarvottua loppuun.


Lauantai 20.5.

Ette ikinä usko, mitä juuri tajusin! Minun ei tarvitsekaan lukea kirjaa kokonaan. Tämä on nimittäin laajennettu versio, alkuperäinen loppuu vuoteen 1975 ja tämä jatkuu 90-luvulle asti. Teknisestihän olen lukenut siis väärää kirjaa... Ehkä aika noloa, etten ole tämän puolen vuoden aikana kertaakaan katsonut vaikkapa kantta niin tarkkaan, että olisin tajunnut tämän. Heh, kuvastaa tätä projektia melkoisen hyvin. Kuitenkin kirja alkoi vuoden 1977 saatteeksi-tekstillä eli kokemus on täysin autenttinen, kannet vain muuttuneet. Olikohan alkuperäisessä versiossa myös kuvat?

Sunnuntai 21.5.

Ihana kesäviikonloppu. Kirja pääsi tänään ulkoilemaan. Parikymmentä sivua enää lukematta. I can do this! Viime sivuista ei ole mitään sanottavaa, en ole keskittynyt, pakko myöntää. Kirja on saanut aina enenevissä määrin poliittissävytteisiä piirteitä. Ei kiinnosta, sori Haavikko!

(Piti googlata, onko Haavikko vielä elossa. Ei ole. Wikipedia-artikkeli veti hiljaiseksi. Tuottelias ja monipuolinen mies. Ehkä minun pitäisi lukea hänen runojaan, ehkä niissä tämä "olen niin taiteellinen ja hurjan fiksu"-teksti pääsisi paremmin oikeuksiinsa.)


Tiistai 23.5.

Luin kirjan tänään loppuun! Ulkona puistossa! Siel on kesä ny. Muistikuvia viimeisistä jutuista jäi noin nolla. 

Nyt on kuitenkin aika koota johtopäätökset kirjasta:

- Luin väärän kirjan. Hups. Mutta oikeastaan en. Sain skipata loput, joka oli tosi tosi jees.
- Asia kiinnosti, Haavikon kirjoitustapa kuitenkin sai niskakarvat pystyyn.  Hetkellisiä innostumisia lukuun ottamatta kirja oli todella tuskainen.
- En tule enää ikinä koskaan lukemaan Haavikkoa.
- Aion lukea lisää Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Teemu Keskisarjaa ainakin! Ja sellaisia, joissa on lähteetkin mukana. Sellaisia, jotka eivät ole niin olevinaan.

Ja yleiset huomiot:

- Tämä haaste ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni stressaavimmat. Vaihdoin työpaikkaa, kaupunkia ja ostin tontin. Muun muassa.
- Kun ei osaa arvostaa yleisesti arvostettua kirjailijaa, tuntee itsensä juntiksi. Todella juntiksi.
- Urani tylsien klassikkojen tahkoajana tuotti tulosta. Muuten ei olisi onnistunut tämän kirjan lukeminen. Vaikkakin skimmailin osan, pakko myöntää. Se selittää loppuosan hatarat kommentit.
- Nyt minun osani on tehty ja alkaa se osio, jota olen odottanut hurjasti, pääsen kuulemaan miten muut ovat tämän kirjan kokeneet! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvät!

Kaikki nämä 101 kirjaa löytyvät muuten täältä. Kirjabloggaajien kokemuksia näistä kirjoista (ja hienoja kuvia!) löydät täältä.

Tämän jutun kuvat on otettu toukokuussa yhteiskunnallisesti varsin merkittävässä paikassa eli Turussa.

Ja ettei jäisi huono maku suuhun, lopuksi vielä mäyräkoirakevennys.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Muutamia havaintoja junamatkustamisesta

Elämässäni on tapahtumassa nyt todella suuria. Olen täällä blogissani suoraan ja enemmän tai vähemmän rivien välissä tuonut monesti ilmi sen, että matkustan paljon junalla. Olen turkulainen ja vähän ennen kuin sain maisterin paperit keväällä 2013, onnistuin saamaan työpaikan Vaasasta. Junamatka kesti 4,5 tuntia ja ensimmäisiä noilla matkoilla lukemiani kirjoja olivat muun muassa Bernhard Schlinkin Lukija ja Bret Easton Ellisin Alta Nollan. Pääsin nopeasti sellaiseen yksi kirja per junamatka tahtiin.

Puolen vuoden työpätkä venähti. Syksy 2013 oli yksi elämäni rankimmista vaiheista. Koin että olen tehnyt elämässäni pelkkiä vääriä päätöksiä, kaikki on pilalla. Jälkeen päin voin kuitenkin todeta, että onneksi en luovuttanut, onneksi jaksoin jäädä Pohjanmaalle. Pitkien junamatkojen myötä luin hirveästi, kuusi kirjaa kuukaudessa. Pitkän pitkiä pimeitä matkoja halki neljän maakunnan. Junakirja(useimmiten kirjat) lisäsi rinkan painoa entisestään, mutta onneksi kevensi matkoja henkisesti.



Tuli vuosi 2014 ja sitten vielä 2015. Työtehtävät muuttuivat aina paremmiksi ja päästyäni yli ahdistuksesta, toisinaan nautin myös junamatkoista. Vietin jopa yhden lukumaratonin raiteilla.


Kesän 2015 jälkeen palasin Turkuun, hengähdin ja toivuin. Kunnes muutamaa kuukautta myöhemmin aiemmasta työpaikastani tarjoutui minulle sellainen mahdollisuus, etten voinut siitä kieltäytyä. Siispä keväällä 2016 aloitin työn ylitarkastajana ja samalla taas junamatkustamisen, tällä kertaa tosin vain Seinäjoelle kolmen tunnin päähän ja myös kahden päivän etätyösopimus kevensi matkustamisentuntua paljon. Kirjoja kuitenkin kului (juna on oikeastaan ainut paikka, jossa olen ehtinyt viime vuoden aikana lukemaan) ja niin  kului kahviakin.


Kirjoja ja kirjallisuutta on siis pitkälti kiittäminen siitä, että junamatkat eivät ole koskaan tuntuneet hukkaan heitetyltä ajalta. Kun on hyvä kirja kesken, matkaa voi jopa odottaa. Sillä onhan totta, että joka viikkoinen matkustaminen on tavattoman raskasta, väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukumatkojen lisäksi vierailla paikkakunnilla asumista helpottivat tietysti myös kirjastot, jotka sekä Vaasassa että Seinäjoella ovat ihan huippuluokkaa. Koen myös että romaaninen lukeminen on vienyt minua juuri siihen suuntaan, jonne olen aina halunnutkin. Saan työkseni lukea kriittisesti ja kirjoittaa virallisesti mutta mahdollisimman ymmärrettävästi. On turha väittää, etteikö lukuharrastukseni olisi auttanut minua työssäni.

Junassa olen myös blogannut paljon. Vaihtelevasti toimiva VR-junaverkko tai oman puhelimeni jaettu netti apunani on syntynyt paljon tekstejä etenkin viimeisen vuoden aikana. Junassa syntyi mm. idea lempibändieni listaamisesta ja junassa olen tehnyt kaikkein aikaa vievimmät juttuni. Sillä missä muualla voi istua kolmeksi tunniksi (no joo, junan vaihto välissä mutta kuitenkin) paikalleen ja keskittyä vain harrastamiseen. Kotimatkojen väsyneen onnellinen fiilis on perinteisesti saanut minut luovaan tilaan. Joskus vielä kirjoitan kirjan, jota olen miettinyt lukemattomilla junamatkoillani.

Olen käynyt myös mukavia ja hämmentäviä kirjallisuuskeskusteluja junassa ja rautatieasemilla. Olen vakoillut muiden lukemia kirjoja ja jäänyt kiinni ja samoin huomannut, että minun kirjaani koitetaan vilkuilla. Lukeva ihminen kiinnittää toisen lukevan ihmisen huomion. Yleisesti ottaen junassa on nykyisin hämmästyttävän vähän lukijoita. Tuntuu että junamatkustamiseni alkutaipaleella heitä oli vielä paljon enemmän.

Olen ärsyyntynyt lukemattomia kertoja seuraavista matkustajatyypeistä:

- Sulloutuja, joka tunkee asemalle pysähtyvään vaunuun, vaikka sieltä pitäisi päästä ensin noin vaunullinen ihmisiä ulos.
- Hermoilija, jonka pitää päästä vaunuun ensimmäisenä (saattaa olla siis tyypiltään myös sulloutuja) ja myös poistua sieltä ensimmäisenä eli jonottaa ovella jo puoli tuntia ennen määräasemaa ja tukkii käytävän.
- Tönijä, joka on yleensä yhdistelmä sulloutujaa ja hermoilijaa. Tönijä luulee, että edessä oleva jono kulkee nopeammin, jos liimautuu edellä olevan rinkkaan kiinni ja tekee pientä tönivää liikettä.
- Roikkuja, jonka mielestä jalkalihasten käyttäminen on yliarvostettua. Roikkuja nappaa edessä istuvan penkistä tiukan otteen (jos mukana on tukkaa, sen parempi) ja vetää itsensä ylös pelkillä käsilihaksilla.
- Juoppo, jonka tavaratelineelle nostetussa kassissa olevat kaljat on hajonneet ja valuvat kanssamatkustajan päälle (true story).
- Laulaja, joka kuuntelee musiikkia (suomipop) kuulokkeilla ja laulaa kovaa mukana (tositarina tämäkin, valitettavasti!)

Olen kerran ollut kolme tuntia myöhässä VR:n takia ja muutaman kerran noin tunnin, mutta oikeasti en voi allekirjoittaa valtion rautateiden kovasti parjattua mainetta. Eräänä keväisenä päivänä tosin olin valmis liittymään kuoroon, kun juna hajosi Laihian asemalle ja juuri samalla viikolla VR oli uutisoinut vähentävänsä kunnossapitoaan paljon. Tosin silloinkin oli kirja mukana, joka pelasti kaiken.



Pikaisten laskutoimitusten perusteella olen viime vuosien aikana matkustanut junalla yhteensä noin 54 vuorokautta. Siis jos nyt jatkaisin tätä junamatkaani yötä päivää, istuisin tässä melkein juhannukseen asti. Hurraa siis kirjoille jälleen kerran! Hurraa sille, että en ole koskaan yksin, kun minulla on kirja, eikä mikään matka ole hukkaan heitettyä aikaa.

Yksi etappi päättyy tänään. Istun nyt junassa matkalla Turusta Seinäjoelle viimeistä kertaa näissä merkeissä. Viikon päästä tiistaina aloitan työt Turussa, kotikaupungissani, jossa olen asunut vuodesta 2006 ja jonne aina kaipaan, jos olen poissa. Saan tehdä siellä unelmatyötäni, eikä minun tarvitse lähteä rakkaitteni luota enää minnekään. Pohjanmaa oli minulle hyvä ja ikävä tulee maailman parasta työtä ja ihmisiä. Junamatkustamista ja jatkuvaa pakkaamista (sitä maakuntien läpi kuskattua kirjojen määrää!) sen sijaan ei tule ikävä. Mutta uskon silti, että kun joskus lähden viikonloppumatkalle vaikkapa Tampereelle, otan kaiken irti junamatkojen lukuhetkistä.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44. 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Sata maailmahistorian parasta bändiä, osa 6 (sijat 50.-41)

Paremmalla puoliskolla ollaan, bändilistaus jatkuu ja hehkutus lisääntyy. Osa 5, jossa on myös linkit aiempiin osiin, löytyy  täältä. Juttusarja on ollut kesken niin pitkään, että tässähän alkaa jo ensi kesän festarikeikat lähestyä. Ja olen ehtinyt löytää muutaman uuden suosikkibändin. Niistä lisää sitten viimeisessä osassa.

50. Flogging Molly

 

Flogging Mollya olen kuunnellut vasta pari vuotta. Näin bändin viime kesänä livenä Provinssissa kaatosateessa. Ihmiset pomppivat vesilätäköissä ja lopulta aurinko kurkisti pilvien takaa. Maagista. Yhtye edustaa hyvää tuulta ja pilkettä silmäkulmassa. Bändi oli oikein kunnon bilebändi livenä. Pääsisipä joka kesä heidän keikalleen, mielellään muutoinkin kuin kaatosateessa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: Drunken Lullabies (2002)
Poiminta tuotannosta: Drunken lullabies

49. YUP

Kolme sanaa: Jarkko Martikaisen ääni. Ei lisättävää.

Maa: Suomi
Vuodet: 1987-2009
Paras albumi: Normaalien maihinnousu (1999)
Poiminta tuotannosta:Meitä odotellaan mullan alla

48. Mindless Self Indulgence

Mindless Self Indulgence on sinänsä poikkeus listallani, sillä siitä taitaa olla vain noin vuosi, kun löysin bändin sattumalta Spotifystä. Se oli kerrasta poikki. Tie sydämeeni käy häiritsevän oudon musiikin kautta.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: You'll Rebell To Anything (2005)
Poiminta tuotannosta: Shut me up

47. Apulanta

En ole koskaan ollut kova Apis-fani toisin kuin monet ikäiseni. Uusi Apulanta ei ole mistään kotoisin, mutta vanha on senkin edestä. Apulannasta tulee myös aina mieleen DBTL ja tuskaisen hikinen teltta. Mikä siinäkin on että aina DBTL-viikonloppuna ukkostaa?

Maa: Suomi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Kolme
Poiminta tuotannosta: Mato

46. Smashing Pumpkins

Lista-ohjelma, jälleen minun on palattava siihen. Ava Adore julkaistiin 1998 (piti googlata). Hiukan yli 10-vuotias meikätyttö istui naulittuna telkkarin vieressä, kun tuo häiritsevän kiehtova musiikkivideo pyöri telkkarissa viikosta toiseen. Pakko oli tuijottaa, vaikka vähän jopa pelotti tuo häiriintyneiden kuvien kavalkadi.

Unohdin yhtyeen pitkäksi aikaa, kunnes kerran, ehkä kymmenen vuotta myöhemmin, kaivelimme siskoni kanssa netin syövereistä vanohja musiikkivideoita. Muistin videon, mutta en kappaletta enkä bändiä. Google tuli apuun ja vanha rakkaus elpyi välittömästi uudelleen. Edelleen Ava Adore on paras ja tärkein, mutta Smashing Pumpkins on tehnyt tuhottoman määrän upeaa musiikkia. Ikimuistoinen oli toki myös bändin Simpsonit-vierailu, jossa on yksi lempivitseistäni:



Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1988-2000 ja 2006-
Paras albumi: Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995)
Poiminta tuotannosta: Ava Adore

45. Johnny Cash

Pitääkö tätä selittää? Cash oli ihmemies. Sitä osoittaa jo se, että hän on tehnyt maailmahistorian onnistuneimman coverin (Nine Inch Nailsin Hurt-biisistä). Elämää suurempi ääni lohduttaa aina, kun lohdulle on tarvetta. Yksi musiikkihistorian uskomattomimmista albumeista on Cashin San Quentinin vankilassa taltioitu livealbumi.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1955-2003
Paras albumi: At San Quentin
Poiminta tuotannosta: Hurt

44. Pendulum

Pendulum on myös rakkaus Spotify-ajalta. Suuri rakkaus onkin! Pendulum oli kerran DJ-keikalla Turussa Caribiassa ja asuin silloin melkein naapurissa. Pendulum ei ole sellaista "tekee mieli tanssia raivokkaasti koko yö" -musiikkia vaan enemmän silmät kiinni fiilistelyyn sopivaa. Vulture on maailman paras biisi juoksulenkeille.

Maa: Australia/Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Immersion
Poiminta tuotannosta: The Island, pt 1. Dawn

43. Franz Ferninand

Minulla ei ole lainkaan mielikuvaa siitä, miten tutustuin Franz Ferdinandin musiikkiin. Bändin nimi jäi kuitenkin heti mieleen ja samoin jäi sen omantakeinen tyyli. Franz Ferdinandin yhdistän vuosiin 2005-2006. Kaipa sitä tuli silloin kuultua erityisen paljon.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Franz Ferdinand
Poiminta tuotannosta: Take Me Out

42. Zen Café

Zen cafe oli hurjan iso juttu, kun olin lukioikäinen. Silloin en kuunnellut bändiä sen erityisemmin, mitä nyt radiosoitossa olleilta kappaleilta ei voinut välttyä. Ja Piha ilman sadettajaa pyöri telkkarissa, varmasti upein ikinä Suomessa tehty musiikkivideo!

Yliopistotaipaleeni alkuaikoina bändi ilmestyi soittolistoilleni. Ja iski kovaa. Olin tuohon aikaan hyvin väsynyt, ahdistunut, hukassa ja uupunut. Zen Cafe auttoi siihen mielentilaan. Eipä tiennyt tyttö on yksi suomalaisista suosikeistani, päädyttyäni viime vuosiksi Pohjanmaalle töihin, kauaksi kotoa, sen asema vain voimistui. Putro on nero. Kukaan ei maalaile tuokiokuvia ja perisuomalaisia hahmoja paremmin. Ja tähänkin voisin sanoa ne kolme sanaa: Samuli Putron ääni.

Maa: Suomi
Vuodet: 1992-2008
Paras albumi: Idiootti (1998)
Poiminta tuotannosta: Eipä tiennyt tyttö

41. Marilyn Manson

Kesä 2008. Kesätyö Muumimaailmassa oli hikoilua, hymyilyä, kättelyä ja halailua päivästä toiseen. Kotimatkalla hikisenä ja väsyneenä bussissa laitoin soimaan Marilyn Mansonin Golden Age of Grotesque -levyn valkoisesta yhden gigan mp3-soittimestani ja koitin palautua. (Myös eräs toinen levy oli tuolloin kovassa kuuntelussa, siitä myöhemmin). En ole niinkään innostunut Mansonin hahmosta, mutta hänen musiikkinsa teki vaikutuksen ensikuuntelulla. Kovasti tekisi mieli lähteä Qstockiin katsomaan, miten hullun shown mies pystyy laittamaan pystyyn.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1989-
Paras albumi:  The Golden Age of Grotesque (2003)
Poiminta tuotannosta: Tainted Love


No niin, tältä listalta löytyi jo aika main streamia vai kuinka? Miten on, uppoaako?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet


Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Aurinkoista pääsiäislauantaita! Elämässä on taas tapahtunut hurjasti ja lukeminen on ollut vähäistä. Viime bloggaukseni jälkeen on tapahtunut mm. sellaista, että sain työpaikan kotikaupungistani Turusta. Neljän vuoden reissaaminen Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen väliä loppuu nyt. Haikea olo siitä, että jätän taakseni mahtavan työpaikan ja ihanat työkaverit, mutta onnellinen olo siitä, että jatkossa saan herätä joka aamu kotoa, ei tarvitse lähteä minnekään perheeni luota. Ja työkin on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Taas se nähdään, haaveidensa eteen kannattaa nähdä vaivaa, sillä kun ne lopulta toteutuvat, se tuntuu melkoisen hyvältä.

Yksi harvoista kirjoista, joita olen viime aikoina ehtinyt lukemaan, on Eve Hietamiehen Yösytötön ja Tarhapäivän  jatko-osa Hammaskeiju. Luin kaksi ensimmäistä osaa vuosi sitten ja kaipasin heti lisää. Siksi Hammaskeiju ilmestyikin kuin juuri minua varten tänä keväänä. Ja miten ihana jatko-osa se olikaan!

Antti Pasanen on taas uuden edessä, kun Paavo-poika on kasvanut kouluikäiseksi. Wilma-viestit, iltapäiväkerhot, kouluun lähdöt ja aikatauluongelmat täyttätävät Pasasten päivät. Isä-Pasasen pitäisi jossakin välissä tehdä myös työnsä ja elää aikuisen elämää. Naissuhteetkin aiheuttavat harmaita hiuksia, omat ja veljen.

Hammaskeiju on samaan aikaan järjettömän hauska, hurjan herkkä ja pohjattoman surullinen. Vesi valuu silmistä vähän väliä, eri syistä. Hietamiehen tapa kirjoittaa on ihailtavan suoraviivainen mutta tunteikas. Kirjaan jää pahasti koukkuun ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Sekä Paavo että Antti ovat vallan ihastuttavia, heidät haluaisi istuttaa kotisohvalleen ja antaa kummallekin kunnon halauksen.

Hammaskeiju nousi ohi Yösyötön ja Tarhapäivän ehdottomaksi sarjan suosikikseni. Harmitti että se loppui niin pian ja jatko-osaa ei ilmeisesti ole tulossa. Onneksi Pasas-ikävää voi vähän lievittää jo syksyllä, kun Yösyöttö-elokuva tulee ensi-iltaan. Odotukseni ovat korkealla etenkin, kun Anttia näyttelee suosikkini (Studio Julmahuvi ja monta sydäntä!) Petteri Summanen.

Tällaisia kirjoja pitäisi olla maailmassa enemmän. Kirja on tehnyt tehtävänsä täydellisesti, kun lukemisen jälkeen olo on lämmin, onnellinen ja ihastunut. Kirjassa käsiteltiin myös kehitysvammaisten oikeuksia kauniilla tavalla, vedänpä siis Helmet-haasteesta yli kohdan 20.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Michel Faber: Lihaa ja verta


Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.




Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja


Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.
Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus



Aika kiitää niin, ettei mukana tahdo pysyä. Päivät ovat jo niin pitkiä, etten meinaa tajuta lähteä töistäkään ajoissa. Aivot väittävät, että jos on vielä valoisaa, kellon on oltava vielä lähellä puoltapäivää. En voi oikeastaan väittää, että olisin ollut niin kiireinen, etten olisi ehtinyt bloggaamaan. Olenhan tässä välissä muun muassa katsonut kaikki kolme Skam-sarjan tuotantokautta Areenasta. Tuo norjalainen nuortensarja on nyt kaikkien huulilla ja vei kyllä minunkin sydämeni ihan totaalisesti. Aitous viehättää tässä ulkokultaisessa instagram-yhteiskunnassa, se taitaa olla syy sarjan suosioon?

Tärkein syy, miksi en ole blogannut on se, että ei ole ollut blogattavaa. Olen kyllä lukenut, mutta lukemani kirja on sen verran pitkä, ettei se ihan heti lopu. Nimittäin! Tähän väliin rummun pärinää. Olen lopultakin loppusuoralla Sodassa ja rauhassa! Ja olen sitä paitsi viihtynyt kirjan seurassa ihan hyvin. Parisataa sivua on enää jäljellä, sitten pääsen kertomaan teillekin, miten onnistuin ja mitä mieltä olen tuosta klassikosta.

Alkuvuodesta aloitin Margaret Drabblen Loistavaa tulevaisuutta, joulun jälkimainingeissa kuten kuvasta näkyy. Satuin törmäämään kirjaan jossakin ja luin, että sen tarina alkaa uudenvuodenjuhlista. Mikäs sen parempi valinta vuodenvaihteen kirjaksi siis.

Kirjan alku olikin lupaava. Tarina alkaa uudenvuodenjuhlista, joissa juhlistetaan 1970-luvun päättymistä ja siirtymistä 80-luvulle. Alussa esitellään päähenkilöt, kolme naista Alix, Esther ja Liz, epävarmuuksineen, neurooseineen, unelmineen kaikkineen.

Kirja alkoi kuitenkin hyvin nopeasti puuduttaa. Kirjan lauseet olivat tarkoituksellisen pitkiä, rasittavia ja välillä myös ärsyttäviä. Mutta sitten kuitenkin kirjalla oli myös hetkensä. Inhimillisyys, ajan kuluminen, ihmisen vanheneminen, menetetyt haaveet ja uudet toivot, kaikki tuo tuntui kuitenkin niin aidolta ja tutulta, että kirjaa luki toisinaan ihan mielellään. Silti oli jo helmikuu, kun sain kirjan lopulta luettua loppuun. Ongelmana taisi lopulta olla se, että kirja tuntui voimakkaasti sukupolviromaanilta. Olen itse syntynyt kirjan kirjoitusvuonna 1987 ja jotenkin varhaiskeski-ikäisten kokema 80-luku ei oikein koskettanut henkilökohtaisella tasolla.

En siis ollut mukavuusalueellani, mutta jonkin verran positiivisen puolelle tämä lukukokemus kuitenkin taisi jäädä. Kirja kertoi tosiaan tavallaan myös ikääntymisestä, siksi kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Loppuun vielä esimerkki siitä, miksi lukeminen oli puuduttavaa. Sisältö oli ihan kiinnostavaa, mutta rakenne rasittava:

"Juuri näinä vuosina nähtiin mellakoita kaupunkien keskustoissa, rotumellakoita Brixtonissa ja Toxtethissa, lisääntyvää työttömyyttä ja mellakoimatonta synkyyttä; juuri näinä vuosina koettiin pieni sota Falklandin saarilla (melko paljon ihmisiä kuoli) ja Falkland-tekijä politiikassa; juuri näinä vuosina uusi poliittinen puolue julisti rohkeasti yrittävänsä löytää tien ulos luokkaristiriitojen umpikujasta; juuri näinä vuosina oudot resuiset korppikotkamaiset harmaat ja mustat muovinriekaleet alkoivat kerääntyä Britannian puihin; juuri näinä vuosina epämääräisen näköiset ja epämääräisestä aineesta tehdyt kertakäyttöiset pikaruokarasiat alkoivat lisääntyä Britannian kaduilla ja etupuutarhoissa ja alkikuluissa ja pensasaidoissa. Jotkut alkoivat väittää että pikaruuan sisältämät myrkylliset aineet tekivät kansakunnan hulluksi; toiset syyttivät sen synnyttämiä roskia. Hieman vakavampi epidempi nimeltä aids herätti kansakunnassa kauhua, vainoharhaisuutta ja kuolemanpelkoa."

Ja niin edelleen. Tuo kappale jatkuu vielä ainakin kymmenen rivin verran.

Margaret Drabble, Loistava tulevaisuus (The Radiant Way 1987), suom. Eva Siikarla, 434 sivua, lainattu kirjastosta

lauantai 28. tammikuuta 2017

Tove Jansson: Trollvinter (hyllynlämmittäjä-haasteen 1. kirja)


Sivumennen-kirjapodcast lanseerasi tälle vuodelle mahtavan haasteen: tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 hyllynlämmittäjää eli kirjaa, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo ihan liian pitkään pääsemättä kuitenkaan luettaviksi. Omista paisuneista hyllyistäni olisin löytänyt helposti toisenkin tusinan, mutta kokosin ne 12, jotka juuri sillä hetkellä inspiroivat eniten. Oikealla alhaalla on muuten Hugon Notre Damen kellonsoittaja. Katsoin tänään (taas) Kurjat-leffan ja siinä kyyneleitä pyyhkiessäni (minä, joka ei ikinä itke leffoja katsoessaan!) totesin, että taidan ottaa tämän käsittelyyni heti seuraavaksi. Kurjat on nimittäin ehdottomasti paras kirja, jonka olen koskaan lukenut.

Tammikuun luettavaksi sopi erinomaisesti Janssonin Taikatalvi ja "uusi vuosi, uusi elämä" -henkisesti päätin aloittaa nuokkuvan ruotsinkielentaitoni elvyttämisen. Siskollani oli Taikatalvi suomeksi, joten tarina oli hyvin tuttu. Ja rakas. En muistanutkaan, miten paljon kirjasta pidin. Olin myös tavattoman ylpeä itsestäni, miten helpostin sujui ruotsiksi lukeminen. Ehkä en ole unohtanutkaan aivan kaikkea. En näemmä ainakaan sitä, että vieläkin kirvelee ne neljä pistettä, joista ruotsin laudatur jäi kiinni.


Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan.

Taikatalvi on ihana jo sellaisenaan, jännittävänä, tummasävyisenä ja ihastuttavana satuna. Se kuitenkin kasvaa mittaansa suuremmaksi, kun muumipeikon heräämisen yksin keskellä talvea rinnastaa kauniiksi kasvukertomukseksi itsenäisyyden ensimmäisiä askeleita ottavasta nuoresta miehestä.


Taikatalven kuvitus on tietysti myös omaa luokkaansa. Pyysin ja sain joululahjaksi tämän mukin, kun siinä on Surku, suosikkini. Alkuvuodesta kun nautin etätyöpäivänä kahviani uudesta mukista kiinnitin huomiota siihen, että tuo oma tosielämän surkuni Esko näyttää huomattavasti surkummalta kuin Surku itse. Esko ei tietääkseni kuitenkaan (toivottavasti!) haaveile susilaumaan liittymisestä.

Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Helmet-haaste siis etenee.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 5, sijat 60. - 51.

Bowie ja kitara.
Sarja on saavuttanut puolivälin! Mitä pidemmälle sarja etenee sitä helpompi minun on kirjoittaa näistä bändeistä. Sitä enemmän ne nimittäin ovat sydäntäni lähellä. Aiemmat osat löytyvät täältä: osa 1, osa 2, osa 3 ja osa 4.

60. David Bowie

Bowie oli minulle pitkään vähän sellaista taustamusiikkia, kivaa mutta ei kovin innostavaa. Aloin kuitenkin kuunnella miehen musiikkia toden teolla lukioikäisenä ja silloin kolahti ja kolahti kovaa. Yksi monipuolisimmista, taitavimmista, herkimmistä ja älykkäimmistä artisteista, joita tällä maapallolla on tallannut. Bowien kuolema taisi koskettaa minua enemmän kuin kenenkään muun julkkiksen kuolema tähän asti. Onneksi musiikki elää.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1964-2016
Paras albumi: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)
Poiminta tuotannosta: Starman

59. Depeche Mode

Depeche Mode kuuluu myös lukioaikaisiin löytöihini. Enjoy the Silence olisi varmasti kärkipäässä, jos tekisin tällaisen listauksen yksittäisistä biiseistä (ehkä joskus vielä teenkin?). Depeche Mode on täydellistä tiettyihin hetkiin, herkkää, kaunista, surumielestä, silti kokeilevaa ja erilaista. Joskus vielä käyn Tallinnassa siinä baarissa, joka soittaa pelkkää Depeche Modea!

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1980-
Paras albumi: Violatori (1990)
Poiminta tuotannosta: Enjoy the Silence

58. Sex Pistols

Punkia olen kovasti mainostanut jo aiemmissa osissa, mutta nyt on aika nostaa esiin Sex Pistols, kaikkien punk-bändien äiti (isä? paheellinen isoveli?). Sex Pistols oli maailman ensimmäisiä merkittäviä punk-bändejä ja myös minun punk-historiani uranuurtaja. Oli hirvittävän vapauttavaa tajuta, että musiikin ei aina tarvitse olla kaunista, sointuvaa, harmonista. Ei tarvitse pyrkiä aina täydellisyyteen.  Punkin ja erityisesti Sex Pistolsin (tarpeeksi hallittu) raivo, kapinahenki ja Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols -asenne on ollut minulle ehdottomasti tarpeen. Porttiteoria toimii, Sex Pistols johti kohdallani ehdottomasti rajumpaan punk-musiikkikamaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1975-2008
Paras albumi: Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols (1977)
Poiminta tuotannosta: Anarchy in the UK

57. Children of Bodom

Bodomia kuunteli kaikki yläasteen pahikset. Minä en ollut yläasteen pahis, enkä siis kuunnellut bändiä tuolloin. Ehkä noista yläastemuistoista johtuen, olen aina pitänyt bändiä vähän teinijuttuna. Bodomia aloin kuunnella enemmän vasta opiskeluaikana ja huomasin, että olinkin ollut turhaan ennakkoluuloinen. Kuitenkin yhtyeen musiikki on makuuni vähän liian tasapaksua kilinää ja örinää (tuntuu jotenkin maanpetturuudelta sanoa näin). Bodomia kuuntelen viikottain, mutta en paljoa kerrallaan. Se on parempaa pienissä annoksissa. Huvittavaa on se, että Bodom on minulle aina örinäbändi, vaikka monia huomattavasti enemmän örinäbändejä en miellä örinäbändeiksi laisinkaan.

Maa: Suomi
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Are You Dead Yet? (2005)
Poiminta tuotannosta: Are You Dead Yet?

56. Good Charlotte

Siskollani oli Good Charlotten The Young and the Hopeless -levy ja puhkikulutin sitä melkoista tahtia. Harmitonta, jokseenkin viatonta ja mukavan menevää musiikkia. Ei mikään ihme että levy iski niin hyvin teini-ikäiseen meikäläiseen. Musiikillisesti pidin enemmän bändin uudemmista levyistä, mutta tuo levy tulee aina olemaan rakkain. Bändi pääsee nykyisin aika harvoin Spotifyn virtuaaliselle levylautaselle, mutta se ei yhtään vähennä sitä tosiasiaa, että Good Charlotte on minulle yksi tärkeimmistä bändeistä ja ansainnut paikkansa listalla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996
Paras albumi: The Young and the Hopeless
Poiminta tuotannosta: I just wanna live

55. The Ramones

The Ramones on monelle pyhä, se yksi ja ainut punk-bändi. Minä, synkkyysfani ja rosoisuuden rakastaja, pidän bändiä  kuitenkin aika tylsänä. Ramonesin musiikki on puhtoista ja oikeastaan kaunista. Kuitenkin bändille on minulle ehdottomat hetkensä, kun kaipaan jotakin menevää, kuuntelen Ramonesin poikia. Yhdenlaista viihdettä on myös kuunnella Ramonesia ja laulaa päälle bändin biiseistä tehtyjä suomennoksia. Noiduttuun luutarhaan mä vein kissan parhaan...

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1974-1996
Paras albumi: Ramones (1976)
Poiminta tuotannosta: Sheena is a Punk Rocker

54. Eppu Normaali

Eput, kenen suomalaisen listalta tämä bändi muka ei löytyisi? Ihailen sanoituksia ja etsin (ja löydän) niiden taustalta Kirsi Kunnaan vaikutusta. Hyvin harvoin alan varta vasten kuunnella Eppuja, mutta ei taida mennä viikkoakaan ilman yhtyeen musiikkia: sitä kuulee radiosta, telkkarista, sitä on yhden tai kahden biisin verran melkein jokaisella Spotify-soittolistallani ja sitä tulee lauleskeltua. Eput ovat yhden toisen suomalaisen bändin (arvaatte ehkä minkä, siihenkin palaan huomattavasti myöhemmin tässä sarjassa) kanssa Suomen suomalaisen bändi. Hittibiisit ovat tuttuja kaikille ja uppoavat kansaan kuin veitsi voihin. Eikä ihme. Minulle bändin musiikki on kuitenkin jotenkin liian "kilinä-rockia" ollakseen ihan huippusuosikkini, se selittää sijoituksen.

Maa: Suomi
Vuodet: 1976
Paras albumi: Imperiumin vastaisku (1988)
Poiminta tuotannosta: Vihreän joen rannalla (mikä video!)

53. Papa Roach

Cut my life in two pieces, this is my last resort. Kuulostaako tutulta? Aika moni tuntee tämän vuonna 2000 (No NYT tunnen itseni vanhaksi! APUA!) julkaistun kappaleen, vaikka bändi ei muuten olisikaan tuttu. Ja biisihän on yksi rock-historian parhaista, jos minulta kysytään. Papa Roach on niitä bändejä, joita rakastan erityisesti laulajan rosoisen äänen takia. Jostakin syystä bändi tuntuu jääneen pahasti esim. vähän samankaltaisten Linkin Parkin ja Avenged Sevenfoldin varjoon, vaikka yhtyeeltä on tullut melkoinen määrä loistavaa musiikkia. Suosittelen!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Getting Away With Murder (2004)
Poiminta tuotannosta: Last Resort

52. Suicidal Tendencies

Suicidal Tendencies on harvinainen bändi tällä listalla: olen kuunnellut sitä vasta pari vuotta. GTA V on tietysti tuonut paljon iloa elämääni noin muutenkin, mutta sitä kautta löysin Channel X:ää kuunnellessani pari uutta suosikkibändiä. Kuka voi oikeasti väittää, että pelaaminen olisi ajanhukkaa? Suicidal Tendencies kuului bändeihin, jotka näin viime toukokuussa ensimmäistä kertaa livenä. Keikka oli mahtava ja oli se nyt vaan hieno hetki kuulla Institutionalized livenä, jokaisen  virkamiehen pitäisi se tehdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Suicidal Tendencies (1983)
Poiminta tuotannosta: Institutionalized

51. Metallica

Minä rakastan musiikkia ja rakastan puhua siitä. Sen olen kuitenkin oppinut, että ei kannata mennä sanomaan Metallica-fanille, että ei ihan ymmärrä miksi bändi on niin hirveän suosittu. Heh. Tästäkin huolimatta bändi löytyy näin korkealta listaltani. Kyse ei ole siitä, etteikö bändi olisi ihan loistava vaan siitä, että moni bändi on niin paljon parempi (palaan tähän vielä). Odotin Metallican uutta levyä innolla ja uskomatonta mutta totta, sekin oli loistava. Metallican suosio taitaakin perustua siihen, että se on yksi maailman tasalaatuisimmista bändeistä. Kaikki biisit laajassa tuotannossa ovat kuunneltavia, hyviä jopa. Metallica on ehkä jollain tavalla aikuismaisempi kuin monet muut metallibändit, ehkä se on syy miksi bändi ei ole ylempänä listallani...

Pakko on vielä mainita se, että ensimmäinen muistikuvani Metallicasta on, kun Lista-ohjelmassa näytettiin bändin video, jossa on raiskauskohtaus. Siitähän nousi tietenkin valtava kohu, jo tuolloin, ennen kukkahattutätien luvattua aikaa. En saanut traumoja (taisin sitä paitsi siirtyä pois telkkarin vierestä), mutta sen tuo tapaus takasi, että bändi jäi pysyvästi mieleeni jo lapsena.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Musta albumi tietty! (Metallica, 1991)
Poiminta tuotannosta: Nothing else matters

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon


Luin ensimmäisen Houellebecqini joulukuussa 2015. Paljon sai virrata Aurajoessa vettä ennen kuin tartuin seuraavaan, vaikka tuon ensimmäisen kohdalla olen todennut näin: "Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli."

Oikeus nautintoon oli melkoisen ravisutteleva lukukokemus, se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Nelikymppinen Michel (heh, nyt vasta tajusin että päähenkilön nimi oli sama kuin kirjailijan) työskentelee kulttuuriministeriössä ja on jotenkin hukassa elämässään. Hän osallistuu ryhmämatkalle Thaimaahan ja Houllebecqin ollessa kyseessä ei liene vaikea arvata, mitä Michel siellä puuhailee.

Michel tutustuu samalla matkalla kiinnostavaan naiseen nimeltä Valérie, johon hän yllättäen solmii myös henkisen, romanttisen suhteen. Mies saa lopultakin elämälleen sisältöä ja merkitystä, muutakin siis kuin nuo satunnaiset fyysiset suhteet. Mikään kaunis rakkausromaani Oikeus nautintoon ei tietenkään ollut, mutta olin yllättynyt kuitenkin siitä, että toisinaan se oli jopa herkkä tai ainakin herkähkö.

Houellebecq kuvaa seksiä ihan liian tarkasti, pitkästi ja usein. Kirja oli ällöttävä ja siinä käsiteltiin sellaisia teemoja, että en yhtään ihmettele, miksi kirjailija on suututtanut niin monet, mukaan lukien Ranskan muslimit. Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia.

Vuoden ensimmäinen kirja avasi myös Helmet-haasteen, vedän yli kohdan 28 (Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan)

Kirjailija: Michel Houellebecq
Kirja: Oikeus nautintoon, suom. Ville Keynäs (Plateform, 2001)
Sivumäärä: 312 sivua
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★

perjantai 6. tammikuuta 2017

Loppiaisen lukumaraton

Piiitkästä aikaa päivä ilman mitään pakollista ohjelmaa! Klassikojen lumoissa -blogi haastoi mukaan lukumaratoomaamaan vuoden ensimmäisellä viikolla ja nyt totesin, että tämä päivä sopii mitä mainioimmin lukemiseen.

Ulkona paukkuu pakkanen ja akkujen lataaminen lepäilemällä tulee ehdottomasti tarpeeseen. Maratonin aion viettää täysin stressittä, ei haittaa vaikka luettuja siuvja kertyisi vähän tai jos kyllästyn kesken kaiken. Kirjojakin on kesken hirveän monta, katson miltä tuntuu. Aloitan siis nyt, kun kello on 12. Ensimmäiseksi alan lukea Margaret Drabblen Loistavaa tulevaisuutta, jossa olen sivulla 56.

Klo 16:14 


Neljä tuntia on kulunut, olen kokannut, syönyt, nukkunut päikkärit ja käynyt pikaisen lenkin Eskon kanssa (kuuntelin Lehtolaisen Oikeuden jalopeuraa). Kohta lähden pumppiin ja sen jälkeen saunaan. Voi olla siis ettei tänään tule enää hirveästi luettua, nyt on sellainen olo että urheilu tekee parempaa kuin sohvalla lukeminen.

Sivuja luettu: 128
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Klo 21:47
Uni alkaa painaa silmiä. Luin saunan jälkeen hiukan lisää Loistavaa tulevaisuutta, mutta alkoi kyllästyttää. Se kerronta on toistelevaa, ei ihme että alkaa väsyttää. Luen siihen asti, että uni lopulta voittaa, mutta vaihdan kirjaa. Scifi houkuttaisi ja siihen nälkään voisi sopia Jonh Wyndhamin Käenpojat. Toinen vaihtoehto voisi olla Houellebecqin oikeus nautintoon, se olisi ehkä tarpeeksi shokeeraava pitämään hereillä. Kuten arvelinkin, tästä maratonista ei tule mikään sivumäärien riemuvoitto. Huomenna kuitenkin jatkuu, pitkien yöunien jälkeen ja aikaa on kello 12 asti. Hyvää yötä!

Sivuja luettu: 150
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Lauantai klo 9:12
Luin 156 sivua eilisen ja tämän aamun aikana Houellebecqia. Onpa taas kirja. Nyt kuitenkin lukeminen loppuu, lähden hikoilemaan spinningiin. Kuuntelen kävelymatkat äänikirjaa eli tulen vielä päivittämään nuo kuunnellut minuutit. Tästä tuli ihan todella tynkämaraton, mutta oli silti kivaa.

Sivuja luettu:315
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Loppuyhteenveto:
Tämä oli säälittävin lukumaraton ikinä! Mutta sopi kaltaiselleni suorittajalle ihan hyvin. Väsyneet lihakset taitavat pakottaa lepäilemään loppuviikonlopun ja taidan lukea loppuun sekä Loistavan tulevaisuuden että Houellebecqin kirjat. Lukeminen siis jatkuu, vaikka maratonaika loppui. Ehdin lukea muutaman sivun Sotaa ja rauhaa e-kirjana eli sivumäärä nousi vielä pikkuisen, samoin kuunnellun äänikirjan minuutit.Varsin vaatimaton tulos, mutta kuten todettu, ei aina tarvitse suorittaa.

Sivuja luettu: 328
Äänikirjaa kuunnteltu: 35 min 

Nyt jatkan lumisesta viikonlopusta nauttimisesta. Ihanaa että Turkuunkin saatiin vihdoin lunta! Eskokin tykkää. Mukavaa viikonloppua kaikille :)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa - vuosi yhtä kirjajuhlaa!


Uusi vuosi ja uudet kirjapöhinät! Ja millaiset pöhinät!

Keltään ei varmasti ole mennyt ohi se, että tänä vuonna itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Kunnioitettavaa ikää juhlitaan myös kirja- ja kirjablogimaailmassa. Yle aloittaa koko vuoden kestävän juttusarjan, jossa käsitellään jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yksi kirja. Kirjoista keskustellaan niin televisiossa kuin radiossakin. Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet nämä kirjat ja ilouutinen on se, että kirjat ovat luettavina myös e-kirjoina Kansalliskirjaston verkkokirjastossa, jonne löytää tuolta Ylen sivujen kautta.

Hauskaa on se, että myös kirjablogit (peräti 81 blogia!) ovat mukana tässä projektissa. Täällä blogissani käsittelen vuosien 1977 ja 1921 kirjat. Arpaonnesta ei parane marmattaa, mutta tuo kymmenen vuotta ennen syntymääni julkaistu vuodelle -77 valittu Haavikon Kansakunnan linja ei liene listan helpoimmasta päästä. Haaste on kuitenkin otettu innolla vastaan!

Lienee itsestään selvää, että olen tästä kaikesta kirjatouhusta hyvin innoissani. Eikä sekään taida yllättää, että lisään myös tämän 101 kirjan listan projekteihini. Tähän mennessä olen lukenut listalta säälittävät 15 kirjaa, eiköhän tuokin tämän vuoden aikana muutu.

Tässä vielä kaikki nuo kirjat, mielenkiintoisia keskusteluja on varmasti luvassa. Yliviivattuina ne, jotka olen lukenut.

2010-luku:
2016 Remes Ilkka: Kiirastuli
2015 Hirvonen Elina: Kun aika loppuu
2014 Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia
2013 Rauhala Pauliina: Taivaslaulu
2012 Seppälä Juha: Mr Smith
2011 Liksom Rosa: Hytti nro 6
2010 Nummi Markus: Karkkipäivä 

2000-luku:
2009Verronen Maarit: Normaalia elämää
2008 Oksanen Sofi: Puhdistus
2007 Isomäki Risto: Litium 6
2006 Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista
2005 Salminen Arto: Kalavale
2004 Lundán Reko: Rinnakkain
2003 Sund Lars: Eriks bok
2002 Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
2001 Tervo Jari: Suomemme heimo
2000 Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
 
1990-luku:
1999 Pimenoff Veronica Maa ilman vettä
1998 Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu
1997 Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko
1996 Onkeli Kreetta: Ilonen talo
1995 Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
1994 Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela
1993 Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
1992 Katz Daniel: Saksalainen sikakoira
1991 Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla
1990 Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

1980-luku:
1989 Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin
1988 Kontio Kari ja Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä
1987 Kilpi Eeva: Animalia
1986 Tuuri Antti: Ameriikan raitti
1985 Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema
1984 Saisio Pirkko: Kainin tytär
1983 Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
1982 Utrio Kaari: Ruusulaakso
1981 Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
1980 Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo

1970-luku:
1979 Asikainen, Melleri ja Vuento: Pete Q
1978 Peltonen Juhani: Elmo
1977 Haavikko Paavo: Kansakunnan linja
1976 Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja
1975 Kylätasku Jussi: Revari
1974 Meri Veijo: Kuviteltu kuolema
1973 Turunen Heikki: Simpauttaja
1972 Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia
1971 Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä
1970 Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu

1960-luku:
1969 Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus
1968 Parras Tytti: Jojo
1967 Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
1966 Salo Arvo: Lapualaisooppera
1965 Mukka Timo K.: Tabu
1964 Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara
1963 Rintala Paavo: Sissiluutnantti
1962 Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella
1961 Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän
1960 Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia 
 
1950-luku:
1959 Cleve Anders Gatstenar: Katukiviä
1958 Aapeli: Pikku Pietarin piha
1957 Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita
1956 Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia
1955 Virtanen Rauha S.: Seljan tytöt
1954 Linna Väinö: Tuntematon sotilas
1953 Räsänen Aino: Näkemiin, Helena
1952 Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
1951 Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha
1950 Jansson Tove: Muumipapan urotyöt 
 
1940-luku:
1949 Valentin: Ruma Elsa
1948 Sinervo Elvi: Vuorelle nousu
1947 Outsider: Kilroy oli täällä
1946 Talvi Jussi: Tällaista oli palata
1945 Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen
1944 Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy
1943 Hälli Matti: Suopursu kukkii
1942 Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus
1941 Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
1940 Palolampi Erkki: Kollaa kestää 
 
1930-luku:
1939 Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä
1938 Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi
1937 Laine Martti: Kuilu
1936 Salminen Sally: Katrina
1935 Harmaja Saima: Sateen jälkeen
1934 Vala Katri: Paluu
1933 Lehtonen Joel: Henkien taistelu
1932 Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa
1931 Haanpää Pentti: Noitaympyrä
1930 Uurto Iris: Ruumiin ikävä
 
1920-luku:
1929 Karimo Aarno: Kumpujen yöstä
1928 Kallas Aino: Sudenmorsian
1927 Seppänen Unto: Taakankantajat
1926 Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
1925 Södergran Edith: Maa jota ei ole ke
1924 Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva
1923 Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit
1922 Swan Anni: Pikkupappilassa
1921 Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta
1920 Aho Juhani: Muistatko
 
1910-luku:
1919 Sillanpää F.E.: Hurskas kurjuus
1918 Leino Eino: Vapauden kirja
1917 Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä