sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Harju ja Jakobsson: Suomen yleiskartta 1863-1963 - sata vuotta Suomen kuvaajana


Minä rakastan karttoja! Olen lapsesta saakka kuluttanut tuntikausia karttoja katselemalla. Olen selaillut kartastoja ja pyöritellyt karttapalloja. Olen seurannut sormella jokia ja teitä, matkustanut siten halki Suomen ja ihmetellyt jo kauan ennen kuin kuulinkaan mannerlaatoista, miten mantereet ovat kuin palapeli: Afrikan länsiranta näytti sopivan täydellisesti Etelä-Amerikan itärantaan.

Myöhemmin rakastuin vanhoihin karttoihin, mitä vanhempi, sen parempi. Yläasteella ja lukiossa lempiaineeni oli maantieto ja innostuin tavattomasti, kun kuulin, että on olemassa sellainen ala kuin kartografia. Kirjoituksissa vastasin maantiedon jokerikysymyksessä mittakaavoja ja kartoitusta koskevaan kysymykseen ja sain siitä täydet pisteet. (Jotakin muuta kuitenkin mokasin, sillä arvosana jäi pisteen päähän laudaturista. Edelleen harmittaa, ihan kuin sillä olisi jotakin merkitystä.)

Kartografia minusta ei tullut, mutta maaperägeologinakin olen työssäni tekemisissä karttojen kanssa tavalla tai toisella joka päivä. Myös vanhojen karttojen: yksi suosikkisivuistani netissä on kaikille vapaasti selattavissa olevat Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat. Ja vähän aiheesta eksyen tietenkin Finna sekä Googlen Street View, joka edelleen tuntuuu liian hyvältä ollakseen totta.

Maanmittauslaitoksen tarjoamat vanhimmat kartat ovat 1950-luvulta. Maailma on toki noista ajoista muuttunut paljon, mutta silti kaipaan välillä vanhempia karttoja. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin kirjan tekijöiden haastattelua Suomen yleiskartta -teoksesta ja tottahan toki innostuin. Sain kirjan pian kirjastosta ja ilokseni siihen on uusia varauksia, joudun palauttamaan sen. Ehkä kuitenkin olen tuijotellut vanhoja karttoja taas hetken tarpeisiin.

Kirja kertoo mielenkiintoista tarinaa Suomen karttojen historiasta. Nykyihmisen, joka elää arkipäiväänsä keskellä satelliittien mahdollistamaa teknologiaa, on lähes mahdoton ymmärtää, miten kartoitus on ylipäätään aiemmin ollut mahdollista, ja miten kartoista on saatu tuon ajan tekniset mahdollisuudet huomioiden hämmästyttävän tarkkoja. Ei ole mikään ihme, että Suomen yleiskartta sai suurta kansainvälistä huomiota Wienin maailmannäyttelyssä vuonna 1873. Erityisen vakuuttavaa oli karttojen painotapa. Jokainen lehti kaiverrettiin painokiveen, jonka oli toki oltava täydellisen tasainen ja tasalaatuinen. Ja painava: yksi painokivi painoi 145 kg!

Ehdottomasti kirjan parasta antia oli kuitenkin näköislehdet tuosta yleiskartasta vuosilta 1863-1873. Varsinais-Suomi on tulvillaan paikannimiä ja vaikka Turku jääkin harmittavasti keskelle aukeamaa, sain kulutettua hetken jos toisenkin karttaa tihrustamalla. Teiden linjaukset ja maankohoamisen myötä muuttuneet rantaviivat kiehtoivat erityisesti. Karttojen perusteella en ehkä lähtisi suunnistamaan Suomen nykyteille, mutta ei paljon puutukaan. Mielenkiintoisia ovat myös myöhemmin kasvaneiden kaupunkien, kuten Seinäjoen, kartat.

Hienoa, että nämä kartat ovat päätyneet kirjan kansien väliin ja kaikkien saataville. Kirjoittajat kertovat esipuheessa, että ilmestymisaikanaan yhden karttalehden hinta oli 1 markka 60 penniä, nykyrahassa 6 euroa 70 senttiä. Helppo saavutettavuus onkin siis tainnut olla aina Suomen karttoja leimaava tekijä. Ja ehdottomasti hyvä niin. Oman lähimaantieteen (ja historian) tuntemus on mielestäni valtavan tärkeä osa yleissivistystä.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan 27, kertoohan se myös kotipaikkakuntani historiasta.

Erkki-Sakari Harju, Antti Jakobsson: Suomen yleiskartta 1863-1963 100 vuotta Suomen kuvaajana
Kustannusosakeyhtiö AtlasArt 2017
Kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaa
255 sivua
Lainattu kirjastosta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!