Olen blogihistoriani aikana lukenut jo melkoisen kasan kirjallisuuden nobelistien kirjoja. Aina ei ole ollut kovin ruusuista. Yhdessäkin tapauksessa olen turhautuneena todennut: "Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman". Oikeastaan edelleen hämmästelen Ishiguron Nobel-palkintoa, hän kun on kirjalija minun mieleeni, jotenkin helposti lähestyttävä, taitava olematta liian kikkaileva ja (teko)taiteellinen. Melkoinen poikkeus siis porukassa! On luettujen nobelistien joukkoon toki mahtunut muitakin aarteita, mutta keskimäärin ennakkoasenteeni ei ole aiempiin kokemuksiini perustuen kovin hyvä.
Heinrich Böll on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1972. Nainen ryhmäkuvassa on julkaistu vuonna 1971 (Kai Kailan suomennos on vuodelta 1972), joten lienee perusteltua olettaa, että teos on edesauttanut palkinnon saamisessa. En oikeastaan tiedä, mikä on Böllin pääteos, tuottelias kirjalija julkaisi teoksia 50-luvun alusta 80-luvulle asti. Aiemmin olen lukenut häneltä Katharina Blumin menetetyn maineen, josta näemmä olen pitänyt, kuvannut sitä jopa riemastuttavaksi satiiriksi, mutta josta näemmä näin kuusi vuotta möyhemmin en muista enää mitään. Sen sijaan muistan hyvinkin, miten makoilin tuon kuvaankin päässeen vaasalaisen koivun alla lukemassa kirjaa kauniina kesäpäivänä, ehkä ympäristö vaikutti lukukokemukseen positiivisesti?
Olen napannut Nainen ryhmäkuvassa -kirjan vuosia sitten kirjaston poistokirjojen joukosta. Muistan silloin lukeneeni kirjan alun ja innostuneeni siitä, mutta jostain syystä kirja jäi silloin kesken. Alku olikin taas kiehtova: kirjan päähenkilöstä Lenistä annetaan todistusaineistomainen kuvaus, jossa naisen ulkonäkö, luonne ja historia kerrotaan perustuen todistajanlausuntoihin, haastatteluihin ja myös kertojan omiin kokemuksiin. Leni on siis kuin nainen ryhmäkuvassa, jota lähestytään näennäisen ulkopuolisen analyyttisesti. Kertoja viittaa itseensä lyhenteellä tek., ilmeisesti tarkoittaen tekijää. Hän suhtautuu itseensä ja tutkimuksiinsa ironisesti ja käsittelee aineistoaan analyyttisesti kyseenalaistan jatkuvasti todistajien antamat tiedot Lenistä. Sivulauseessa hän kerran lipsauttaa olleensa itsekin rakastunut Leniin, tuohon erikoiseen, rohkeaan, yhteiskunnan muottiin sopeutumattomaan ja itsenäiseen naiseen, joka on kertomuksen perusteella rakastunut venäläiseen sotavankiin ja joutuu tämän tapauksen vuoksi vaikeuksiin.
Aluksi tämä poikkeuksellinen kerrontatapa tosiaan tuntui raikkaalta, hauskalta ja innostavalta. Valitettavasti kyllästyin siihen aika pian. Kerronta ei kantanut lähes neljänsadan sivun ajan vaan muuttui raskaaksi. Sodan aikaisen ja jälkeisen yhteiskunnan kuvaus ja kritiikki olivat toki ihan mielenkiintoisia, mutta eivät nekään kuulu kirjallisuuden teemojen ykkössuosikkeihini. Romaanin kerrontatapa ja muoto ovat varmasti ainutlaatuisia ja kokeellisia, hienoa että joku pystyy tällaisen taiteeseen, mutta mikään sujuva ja helppo lukuromaani tämä ei tosiaan ollut.
"Toimien nyt yksinomaan tutkijana tek. (alati vaarassa joutua leimatuksi urkkijaksi, vaikka hän vain, ainoastaan ja yksinomaan pyrkii saattamaan oikeaan valoon vaiteliaan ja vähäpuheisen, ylpeän ja katumattoman henkilön, Leni Gruyten-Pfeifferin, vankan ja veistoksellisen hahmon) koki vaikeuksia yrittäessään saada jossain määrin asiallista selvyyttä tilanteesta, jossa kukin asianomainen oli sodan päättyessä."
Kirjan lukeminen oli ehkä noin puoliksi mukavaa ja puoliksi aikamoista taistelua - ihan kuin olisin joskus ennenkin todennut vastaavan kaavan kirjallisuuden nobelisteja lukiessani. Kuitenkin jotakin kiehtovaa tässä Böllissä on, hyllystäni löytyy häneltä vielä Suojaverkko, johon tulen jossakin vaiheessa tarttumaan. En kuitenkaan ehkä ihan heti ja taidanpa jättää muutkin nobelistit hetkeksi taas rauhaan...
