perjantai 21. helmikuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kuva: Kosmos
Viime aikoina olen miettinyt (tapani mukaan paljonkin, mutta muun muassa) erilaisuutta. Sitä että miten puhutaan nykyisten nuorten sukupolvien olevan korostetun individualistisia, mutta silti tuntuu, että tarve olla samanlainen kuin muutkin ei ole kadonnut minnekään. Itsensä vapaa ilmaisu taitaa nykyisin olla helpompaa kuin aiemmin, mutta jos kaikki pyrkivät olemaan kovin erilaisia, eikö sekin ole lopulta samankaltaisuutta?

Aiemmin olen pohtinut vähän samaa asiaa Liv Strömquistin sarjakuviin liittyen: 
Instagramin tiedostavissa nykyaikaisissa kirjapiireissä korostetaan sananvapautta, suvaitsevaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta silti esiin pääsevät mielipiteet ovat joskus hämmästyttävänkin yhtenäisiä. Samanmielisyyden kupla on vahva (ja usein siis myös tosi ihana, en tarkoita tätä mitenkään pelkästään negatiivisena asiana!). Samaan ilmiöön törmäsin nyt vielä voimakkaampana Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjan kohdalla. Tuo kirja tuli kirjamaailmaan rytinällä, sellaisella että ei voi kuin nostaa hattua kustannusyhtiö Kosmokselle, joka onnistuu näemmä kirjojensa markkinoinnissa hämmästyttävän hyvin. Aiempi myyntimenestys Sita Salmisen eroottisten novellien kokoelma Lupa (josta olen sentään tajunnut pysyä kaukana) rikkoi myyntiennätyksiä ja sen ensimmäinen painos myytiin loppuun julkaisupäivänä.

Paperilla toinen osattiin markkinoida taitavana autofiktiivisenä teoksena, joka käsittelee rohkealla tavalla sitä, millaista on olla nuori nainen. Autofiktifani kun olen (ja no, myönnettäköön, totta kai myös utelias!) luin kirjan BookBeatista. Ja ai että, miten inhosinkaan sitä! Inhotus pyöri mielessäni varsin konkreettisena, oikeasti pohdin jatkuvasti sanaa inhottava, että miten hyvin se kuvaakaan tuota kirjaa. Kun olin lukenut kirjan, mainitsin tästä inhottavuudesta Instagramissa. Ja yllätyksekseni sain useamman yksityisviestin, joiden sisältö oli sen suuntaista, että ihanaa, kun joku uskaltaa sanoa tämän ääneen. Moni oli inhonut kirjaa, pitänyt sitä huonona tai yksinkertaisesti ei lainkaan sen kaiken hehkutuksen arvoisena. Mutta huomionarvoisinta oli se, että moni oli kokenut, että tätä ei voi kuplassa tunnustaa.

Tämän vuoksi päätin, että kirjasta täytyy sanoa jotakin, vaikka oikeasti haluaisin vain unohtaa koko teoksen, enkä nostaa sitä enää yhtään enempää näkyviin. Olen monesti todennut, että kaikkein nautinnollisinta on kirjoittaa niistä kirjoista, joista en pitänyt. Se on helppoa jonkin vanhan klassikon kohdalla, mutta kotimaisen nykykirjallisuuden kritisointi on vähän ongelmallista siinä mielessä, etten halua pahoittaa kirjalijan mieltä tai estää muita tarttumasta hänen kirjaansa ja mollaamisen sijaan koen, että minun pitäisi jotenkin muistaa korostaa, että tämä oli vain minun mielipiteeni ja nostaa esiin kirjan hyviä puolia. Tämäkin teksti on hautunut mielessäni jo monta viikkoa, sen kirjoittaminen on vaikeaa. Ja olen näemmä kiertänyt itse asiaa jo monta kappaletta.

Pidän usein kirjoista, joissa on paljon samaistumispintaa, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. En siis takertunut siihen, etten voinut samaistua kirjaan oikein millään tavalla. Sen kertoja elää kovin erilaista elämää kuin minä, ajattelee lähes kaikesta hyvin eri tavalla, mutta se ei ole syy sille, miksi lukukokemus oli epämiellyttävä. Inhottavuus syntyi siitä, miten kertoja suhtautui toisiin ihmisiin ja liian yksityiskohtaisesta, törkyisestä, kuvauksesta, joka kuitenkin jätti itse asian valjuksi ja pinnalliseksi keskittyen liikaa shokeraaviin yksityiskohtiin (joista en halua mainita esimerkkejä, googlaamalla löydätte niitä halutessanne kyllä). Kerronta varmaan pyrki olemaan poikkeuksellisen avointa ja aitoa ja siihen nähden on hämmästyttävää, miten kylmäksi ja toteavaksi kirjan yleisilme jäi. Olen lukennut monta kirjaa, joissa shokeeraavuus oikeasti toimii eli se on mahdollista!

Inhottavana koin myös sen, miten kerronta harppoi edes takaisin nuoruudesta nykyiseen äitiyteen siten, että peräkkäsillä sivuilla saatettiin kertoa ihanasta lapsesta ja sitten taas nuoruuden (inhottavista) seksikokemuksista tai muista sekoiluista. Tasot eivät yksinkertaisesti toimineet. Ratkaisulla kai haettiin naiseuden eri tasoja elämän varrella, mutta minua vain inhotti. Aivan erityisesti minua inhotti kohta, jossa kertoja toteaa, että petikumppanilla oli niin iso penis, että siitä piti ottaa kuva ja lähettää se kaikille ystäville saman tien. No niin, kerroin sittenkin yhden inhottavan, varsin kuvaavan, esimerkin.

Ja tuo toteavuus. Kirjan kieltäkin on kehuttu paljon ja en yksinkertaisesti voi ymmärtää sitä. Kirja koostuu lähinnä pelkistä toteavista päälauseista, jotka on ladottu peräjälkeen vailla tunnetta. Kaipa toteavuus oli tehokeino, mutta ei tehonnut minuun. En löytänyt taidokkuutta, vaikka sitä ihan tosissani etsinkin.

Mutta sitten siihen mielenkiintoiseen asiaan, miksi tästä kirjasta ei ole uskallettu sanoa suoraan mielipidettä? Kupla ei varmastikaan ole pelkän onnistuneen markkinoinnin tulosta. Uskoisin, että villakoiran ydin piilee siinä, että kirja on nuoren naisen kirjoittamaa avointa autofiktiota. Jos ei pidä kirjasta, pelkää ehkä leimautuvansa tiukkapipoiseksi moralistiksi, antifeministiksi? Silloin kun kirjallisuuteen liittyy paljon muutakin kuin kirja, arvokysymyksiä, politiikkaa, eri ihmisryhmien oikeuksia, voi olla että itse kirjasta keskustelu vääristyy. En siis tiedä oikeaa vastausta, kunhan pohdin. Kirjasta löytyy kyllä paljon ei niin ylistäviäkin arvioita, mutta jotakin ainakin Instagramin kirjakuplasta kertoo se saamani suuri viestien määrä. Tämä asia lienee hyvä tiedostaa kirjakuvavirtaa ja mielipiteitä selaillessa. Miten aitoja ovat nuo mielipiteet, miten paljon jätetään sanomatta, minkä sanomista halutaan korostaa?

Paperilla toinen (jonka oranssi kansi näkyi jossakin vaiheessa Instagramissa aivan hämmästyttävän paljon) taitaakin olla paljon muuta kuin (mielestäni huono) kirja. Se on esimerkki nykyaikaisesta ilmiöstä, johon kirjan ohella linkittyy vahva markkinointikoneisto ja etenkin sosiaalinen media. Melkein innolla odotan, onnistuuko Kosmos nostamaan vielä lisää kirjoja tällaiseen vastaavaan mediasuosioon. Vaikka lukukokemus olikin minulle lähes pelkästään inhottava, aiheutti Paperilla toinen ilmiönä tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Ehkä se olikin sen tarkoitus? Joka tapauksessa ajattelin pysyä jatkossa kaukana yhtä inhottavista kirjoista, jos vain sen pystyn välttämään. Ja sainpa taas yhden kohdan Helmet-haasteesta yli, suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Maria Jotuni: Huojuva talo


Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577